Aihearkisto: Arkielämää

Aurinkoenergiaa

img1280

Viikonloppuna saatiin nauttia upeista keleistä. Kuvat eivät tee oikeutta sille, miten hienoa oli käydä auringonpaisteessa lenkillä ja antaa koirien kirmata pellolla vapaana ennen treenejä. Puolen vuoden kuvaustauko näemmä kostautuu. Ei sitä enää osaa edes kuvia ottaa, saati muokata niitä. Pitäisi skarpata tässäkin suhteessa, mutta aika-käsitteestä on tätä nykyä tullut hyvin rajallinen.

Temponkin on annettu rallatella viikonloppuna useamman kerran irti, niin metsässä kuin pelloilla. Kuukaudessa on tapahtunut paljon muutosta positiivisempaan suuntaan enkä voi kyllin kiittää kaikkia meitä jo tällä matkalla auttaneita. Anun, Ellun, Veskun ja Ninan vinkit ja neuvot ovat olleet kultaakin kalliimpia, niin treeneissä kuin arkielämässäkin. Lenkeillä Tempo koiria nähdessään ottaa kontaktin koirille räyhäämisen tai niistä kiihtymisen sijaan. Pellollakin palloili vain ympärillämme siihen saakka, että se otettiin kiinni, vaikka muita koiria tuli samalle pellolle ja varmasti ne näki. Eikä treeneissäkään välitä muista koirista hallissa, kun pääsee tekemään.

Treenit näyttävät tällä hetkellä tältä pääsääntöisesti. En tiedä, mikä mua tuossa seuraamisessa kaihertaa. Ja aksan ohjaukset nyt on taas mitä sattuu. Ei siinä, että yritän opettaa koiralle uutta, samalla yritän oppia ohjaamaankin sitä uudella tavalla itselleni ja tämä kaikki vaatii hieman työstöä omalta mieleltä ja kropan hallinnalta. Leikkimisessä en saa luotua Tempolle niin paljon painetta, että se kuormittuisi saati tekisi mitään rauhaa, joten Janne sitten kertaluonteisesti leikki Tempon kanssa hetken.

Mainokset

Agility on ihmisen parasta aikaa

 

Agility on kyllä ihmisen parasta aikaa. Tähän tulokseen olen pakostakin tullut. Syksyllä tänne pääkaupunkiseudulle muutto tuntui ihan hirveältä, maailmanlopulta suorastaan. Ystävät, harrastukset, talo. Kaikki ne jäivät Keski-Suomeen. Raskasta oli varmasti vielä se, etten päässyt heti edes harrastamaan täällä etelässä, koska syksy oli niin rikkonainen ja reissasin harva se viikko Kainuussa, joten oli ihan ”turhaa” ottaa paikkaa mihinkään treeneihin.

Nyt töihinpaluun myötä on sitten ollut myös sitä harrastusaikaa, kun täällä ollaan tiiviisti oltu. Piika on saanut viikkotreenit hyvän kouluttajan silmien alla ja lisäksi nyt pari kertaa kuussa yritän ostaa tuurauspaikkoja KKK:n valmennusryhmään Rannikon Timon silmien alle. On niin eri päästä jo noinkin usein treenaamaan kisamittaisilla 8-10 metrin esteväleillä kisakokoisella radalla kuin perustreenien 6-7 metrin väleillä pientä rataa. Joten kyllä, olo on kuin uudestisyntyneellä, kun elämässä on taas muutakin sisältöä kuin se neljän seinän sisällä pyöriminen.

26994351_1187271871408659_6604480778863302817_n

Maanantai 29.1.18 treenit

Maanantain treeneissä testailin alkuun sekä pakkovalssia että saksalaista, joista jälkimmäisessä ajoitus vaati hieman harkkaamista. Jälkimmäisellä tuli myös ehkä hieman sähäkämpi lähtö. Yritin vedättää Piikaa koko ajan pienesti ja hyvällä sykkeellä se mun mielestä tulikin. 8:n pyöräytys oli varmasti hankalin paikka meille. Ensimmäisellä kokeilulla upposin liikaa esteelle ja kun lähdin siitä liikkeelle, piti väistää pituutta, minkä vuoksi Piika kaarsi sitten samaan suuntaan hypylle putken sijasta. Myös 16 pakkovalssi vaati hieman harkkaamista, koska pystyin lähettämään Piikan putkeen jo 12:lta ja sitten piti vain hieman odotella ja mallata liike oikeaksi tuolle 16:lle. Kontaktit on selvästi parantuneet ihan muutamassa viikossa.

27331779_2008575852691992_7893449333231341891_n

Keskiviikon Rannikon Timon valmennus

Extempore saatiin paikka keskiviikon valmennukseen ja innolla mentiin, vaikka väsyttikin jo kellon lähetessä yhdeksää. Teemana oli putkiohitukset ja kepit, pieniä paloja viikonlopun EO-karsinnoista. Meille hankalin oli ehdottomasti saada natsaamaan 3-5 väli. Kääntävää ohjausta vaadittiin kolmoselle, mutta silti piti ehtiä jarruttamaan 5:lle ja siitä vielä sitten kääntämään takaakiertoon 7:lle. Lopulta kolmoselle tuli tehtyä jonkin sortin valssi, 5:lle vastakääntö ja 7:n ohjasin vipillä takaa. 16:lle ehdin hyvin putki-irrotuksen jälkeen pakkovalssiin ja 18:lle sai oikeasti törkätä, kun esteväli oli niin pitkä, että Piikallakin jo loppui usko. Sen sijaan A:lle sain tehdä ihan reippaan persjätön ja silti se seisoi A:n kontaktilla kuin tatti ja odotti lupaa! 22:lta Piika meinasi valua koko ajan läheiselle hypylle, kun vauhtini saattoi sitä putkeen, mutta kun tehtiinkin niin, että pieni tönäisy 22:lle ja siitä sitten suoraan muuria kohti, valssi ja koira putkeen ja siitä oma liike puomin loppua päin, niin kepitkin löytyivät helposti jo toisella yrittämällä. Kyllä treenien jälkeen tiesi taas tehneensä.

Ja ihan loistava huomata, että kyllä tuosta palkan vaihtamisesta nakkiin on vaan ollut hyötyä. Kontaktit tuntuu parantuneen silmissä ja Piikalla on se mielikuva, että nopeasti loppuun ja palkkaa sataa. Nyt kun tämä vielä pysyisi!

Testissä Canny Collar

Kuten viime viikolla postailinkin, Tempon hihnalenkkikoulussa on ollut ”pieniä” haasteita. Tässä ollaan nyt viikon ajan oikeastaan treenattu ainoastaan hihnakäytöstä ja ratkaiseva ja paras käännös oli, kun Tiia laittoi viestiä, että hältä löytyisi Käämille liian iso Canny Collar. Saatiin se sitten testiin ja ihmettelen, miten on edes yritetty pärjätä aiemmin!

Jo ennen Canny Collarin käyttöönottoa, tein Tempon kanssa mukavahkoja hihnalenkkejä. Käytännössä lenkkien mukavuus nousi samantien, kun tajusin pari jippoa. Ensinnäkin Tempo saa syödä noin puolet päivittäisestä ruoastaan, eli noin 5dl, suoraan taskustani lenkkien yhteydessä. Aluksi palkkailin sitä ihan vain muutamilla nameilla kerrallaan, kuten Piikaa ja Kiljuakin, mutta tällä ei merkittävää tulosta näkynyt käytöksessä. Kaikki muu saatiin kyllä onnistumaan, paitsi ohitukset ja se vetäminen hihnassa. Jossain välissä otin sitten ohitukseen kourallisen ruokaa ja imutin Tempon käytännössä ohituksessa ohi tilanteesta, niin, että se veti kitusiinsa namia ihan koko ajan nyrkistäni. Koska tämä toimi ja Tempo ohitti hienosti, aloin tehdä näin kaikissa tilanteissa. Muutaman namin sijaan Tempo sai ruokaa kourallisen. Kummasti se lenkille varattu 2,5dl ruokaa käy pidemmällä lenkillä vähäiseksi.

Ihan muutaman näin toimitun lenkin jälkeen huomasin, että Tempo alkoi ottaa kontaktia heti ohitustilanteen (eli ihan minkä tahansa häiriötekijän) nähdessään tai reagoidessaan hihnan nypytykseen (millä olin kertonut, että huomio, lähelle!). Näistä olikin sitten helppo palkata ja imutella ohi. Lauantaina koko komppanian yhteislenkillä Tempolla meinasi vähän karata mopo käsistä, kun ensin oli ollut aamupäivän kisaturistina ja sitten joutui vielä väsyneenä lenkille. Tempo on kyllä kunnon pikkulapsi, väsyneenä mennään vaan lujempaa ja keskittymiskyky on jos ei nollissa niin miinuksella ainakin. Seuraavalle lenkille sille laitettiinkin sitten Canny Collar ja loppu on historiaa.

Vetäminen loppui Canny Collariin. On aika taivaallista, kun koiria voi taas pitää kevyellä otteella ilman, että hihnoja tarvitsee puristaa kädessään vetoa vastaan. Canny Collarin ehdoton parhaus on kiinnitys koiran niskassa, joten Tempokin on saanut kulkea sitten Kiljun rinnalla lenkkejä ja siltikään se ei vedä. Välillä toki hinkkaa kuonoaan Kiljun kylkeen, mutta huomattavasti vähemmän kuin vedonestovaljailla. Mutta ei mennyt hukkaan tuo hihnalenkkikoulukaan. Nyt Tempolla on selkeä toimintamalli, miten ohitustilanteissa toimitaan ja imuttamisella olen päässyt koko komppanian kanssa hiljaa ohi mm. räyhäävästä riisenistä ja keskelle kävelytietä kyykistyneestä villakoiranulkoiluttajasta. Toki kiersin komppanian kanssa autotien kautta, mutta kuitenkin!

Pakko olla tyytyväinen, on tuo lenkkikäytös ihan ehdoton arkielämän sujuvuuden helpottaja joka suhteessa. En usko, että ilman tuota hihnalenkkikoulua, Canny Collarilla olisi ollut noinkaan suurta vaikutusta, mutta yhdessä panta ja lenkkikoulu ovat kyllä mahdollistaneet nopean etenemisen. Ja toki, pakko sanoa, että Tempokin on varsin fiksu ikäisekseen. Vai mitä sanotte tästä:

26994074_10155954412776768_1874723201418967362_n

Just kun aattelin, että Tempolla on toivoa. Vaatii kyllä tiettyä mielikuvitusta tämä tuhoamiskohde.

Hihnakäytöksen sietämätön vaikeus

img1280-3

Aamulenkillä katuja tallaillessani mietin, mikä siinä hihnakäytöksessä ja etenkin vetämättömyydessä on niin vaikeaa? On maailman helpointa opettaa koiralle istuminen, maahanmeno, noutaminen ja mitä näitä nyt olikaan. Mutta hihnassa käveleminen nätisti, se on vaikeaa. Kuitenkin se olisi se tärkein ja ainoa asia, mikä jokaisen koiran tulisi oppia. Liikkuipa sitten yhdessä tai erikseen.

Syksyllä kirosin Tempon kanssa liikkuessani pentua, joka ei suostunut kävelemään hihnassa minnekään. Ei niin minnekään. Pentu inhosi sadetta, ja viime syksynä totisesti satoi. Joka päivä ja kovaa. Joten meidän lenkkimme olivat sitä, että kirjaimellisesti raahasin pentua perässä edes sen 100 metriä sateessa ja lopulta annoin surkealle pennulle periksi ja menimme sisälle. Ystäväni sanoi kerran puhelimessa yhden tällaisen lenkin jälkeen, että muistatkos, Kilju oli ihan samanlainen pentuna, kun raahasimme sitä lenkeillä mukana ja jos se joutui hihnaan. En muistanut. Kuulemma yhteinen ystävämme oli kerran pysähtynyt kohdallemme yhden tällaisen perässävetolenkin aikana ja todennut, että kyllä ne kaikki malit ovat oppineet vetämään eteenpäin, että ei huolta. Ja niinhän se Kiljukin oppi vetämään. Ja niin oppi Tempokin.

Nyt meillä on sitten tämä vetämisongelma, nimenomaan eteenpäin. Asiaahan ei toki helpota se, että Tempo on pentu, vilkas ja terävä sellainen ja lenkit ovat tehty sen mielestä kaiken uuden etsimiseen. Vaikka sitä kuinka kieltää poimimasta maasta mitään, kaikki nenäliinat, karkkipaperit, kepit ja oksat, ne vain eksyvät Tempon suuhun. Katsos, jos kulkee suu auki, niin nehän aivan kuin hyppäävät itse sinne suuhun siinä samalla, kun pentu poukkoilee sinne tänne kaiken bongaamansa perässä. Joten joka kymmenen metrin jälkeen on vähintään sanottava (lue ärähdettävä) irti.

img1280-4

img1280-5

Suurin ongelma tässä varmasti on ollut se, ettei tätä ongelmaa tosiaan ihan pikkupentuna ollut. Samoin kuin siinä, että Tempo kulkee kuitenkin kolme lenkkiä päivässä tällä hetkellä Piikan ja Kiljun kanssa ja yhdellä lenkeistä on vielä vaunuileva Muksu mukana. Kolmessa koirassa on jo itsessään säätämistä, saati sitten kun yksi niistä on 5-kuinen pentu. Pentu ei vain saa sitä jakamatonta huomiota itselleen täysin ja vaikka se pääseekin kerran päivässä vain yksin lenkille, ei se yksi ainut opetustuokio voi mitenkään jäädä pienen koiran mieleen, jos ne muut lenkit tehdään laumana.

Tempo onkin saanut tutustua Ipin jäämistön vedonestovaljaisiin, mutta koska ne eivät todellakaan estä joka suuntaan poukkoilua, olemme miettineet myös kuonopannan ostamista ja sen testaamista vetämiseen. Tavalliset kuonopannat ovat vain varsin karuja siinä, että ne sitten kääntävät koiran koko pään sivuttain, jos se vastustaa pantaa, joten eniten olemme miettineet nk. Canny Collar-pannan hankkimista, jossa veto tulisi takaapäin pannan kautta. Ehkä siinä pannassa Tempo ei saisi niin saalistukea vetämiselleen.

Tokihan Tempolle on myös yritetty opettaa hihnakäytöstä ihan opettamalla opettamallakin, ettei ongelmaa vain yritetä kiertää. Parhaimpia tuloksia on tullut pakote-palkka-metodilla, vaikkakin Tempo ottaa kevyestä nyppyyttämisestäkin kierroksia, mikä ei sitten todellakaan toimi esimerkiksi koiraohituksissa. Ja kun ei myöskään ihan koko ajan jaksaisi olla huomauttamassa, että ei, se vetäminen ei käy. Eikä se muille koirille, pyöräilijöille tai kävelijöille haukkuminen eikä myöskään se roskien nappailu suuhun, vaikka ne kuinka yrittäisivät hypätä sinne. Testattu on myös pysähtelyt ja se, että liikutaan vasta, kun koira lakkaa vetämästä, mutta tämä toimii yhtä hyvin kuin kaikkien aiempienkin koirien kanssa. Eli ei toimi.

Joten jos on vinkkiä, mitä vielä kokeilla, niin olemme ideoille valmiit? Lähtökohta, ettei lenkkeillä, ei ole vaihtoehto, vaikka sitäkin on tullut mietittyä.

 

 

Katsaus agilitytreeneihin

img1280

Tässä vaiheessa vuotta on vielä helppo toivoa ehjää kautta ja antoisia agilitykuukausia koko vuoden edestä. Kun ei vielä ole pelkoa siitä, että elämä vie taas mennessään ja harrastaminen jää elämän jalkoihin. Tuntuu hassulta, että Piika ja Kilju täyttävät jo seitsemän vuotta. Vastahan ne olivat pentuja eikä niistä vielä ikäkään näy, kuten Pessissä ja Ipissä tuossa vaiheessa. Päinvastoin ne tuntuvat nyt olevan elämänsä kunnossa, vaikka Piikalla on vaunulenkeillä tippunutkin lihakset parin vuoden takaisesta. Kilju on lihaksikas ihan sama, mikä sen liikkumismuoto on. Kai se kielii siitä, että rakenne on kohdallaan. Eipä Kiljulla koskaan mitään jumeja ole ollut, vaikka on rajumminkin harrastanut. Piikaa taas saisi olla koko ajan hieromassa auki.

Viime viikolla päästiin treenaamaan neljästi, mikä on äkkiseltään paljon. Treenaamisesta joka toinen päivä oli kuitenkin hyötyä ja perjantaina Sporttiksen vuorolla oli jotenkin hyvin aikaa, ja Piikakin pääsi hallissa käymään. Päädyin tekemään sille kontakteja pitkästä pitkästä aikaa nakkipalkalla ja jo muutamilla toistoilla vauhti puomilla parani ja suorituskin alkoi suuntautua kontaktin loppua kohden. Aivan samaa en saanut lauantain ja maanantain treeneissä aikaiseksi, mutta ideana olisi nyt kuitenkin kokeilla tuota nakkipalkkaa. Tehdään nyt kontaktista taas huippukiva paikka. Suoritus loppuu aina kontaktiin ja rata jatkuu sitten irrallisena. En tiedä, miten tämä vaikuttaa kisoissa, mutta aion testata tätä nyt jonkun aikaa. Back to basics siis.

26815440_10155987084868563_3993210317436874735_n

Maanantain treenivuorolla mentiin ylläolevaa rataa. Hetsasin Piikaa treenin aluksi kontaktille ja vasta sitten lähdettiin tekemään rataa alusta. En kuitenkaan palkannut Piikaa A:n kontaktista sehän sitten heti näkyi puomilla. Eli kenties aluksi palkkaa saisi sataa kaikilta kontakteilta. Ja kun näin tehtiin, suoritusilme muuttui taas positiivisempaan suuntaan. Piika oli muutenkin paljon räyhäkkäämpänä treeneissä ja janosi tekemistä ihan eri tavalla kuin pallopalkan kanssa. (Tosin oli ollut varsin räyh myös lenkillä ja karannut paikkaistumisesta naapurin koiran päälle. Jotain tainnut pakosti sille jäädä irtokoirakohtaamisesta hampaankoloon…)

Huomiona muuten, että 6-7 väliin hätäisesti jotain kökköä puolivalssiohjausta tehtyäni kokeiltiin siihen japanialaista ja hupshei, toimi kuin unelma! Näitä pitäisi kyllä uskaltaa kisoissakin käyttää ja tunnistaa paikat, mihin niitä voisi tarjoilla. Suorituksellisesti kepeiltä takaakiertoon työntö ja siitä 15:lle ehtiminen oli haastavaa, koska Piika imi itsensä siivekkeisiin kiinni ja meinasi olla tuo 14:n suoritus haastavaa. 20:lle treenailin sylkkäriä, vaikka ei se paras mahdollinen ohjaus siihen ollut. Ja Piikalle tuo sylkkärin kääntö on kyllä todella haastava. Ei taivu niin ei taivu. Se on kyllä yksi belgi ohjattavana.

Tempon kanssa treenattiin myös agilitya viime viikolla, vaikka enemmän sen kanssa edelleen saisi työstää tuota arkikäytöstä lenkeillä. Voi mikä malipainajainen se on. Tempo on varmasti se, jota vastaan kukaan ei tällä hetkellä halua kävellä. Pahempi kuin räksyttävien pikkukoirien muodostama sirpalepommi. Uskomatonta, että vaikka tätä kuinka työstetään, ei se vain paremmaksi muutu.

Agilitytreeneissä Tempo sitten saikin loistaa. Omat hetkensä silläkin. Perjantaina jatkettiin niiston treenaamista ihan alkeista. Samalla keikalla putkeen ohjausta vain omalla liikkeellä, oma oikea puoli oli hankalampi, eli onkohan tässäkin myötäpäivään paremmin pyörivä koira. Lauantaina tehtiin myös takaakiertoja ja huomasin, että pakko alkaa siedättämään omaan liikkeeseenkin, ettei ole saalisturhaumahampaat pohkeessa juostessa. Suoraan putkeen lähetyksiä liikkeellä tehtiin myös ja otin sen yhteydessä jo juoksuaskelia, siitä huolimatta putki imi koiran. Samantien kun hallin ovesta astuttiin ulos, hyvinkäyttäytyvä ja fiksu pentu katosi. No, onneksi sen kanssa ei todellakaan ole kiire. Katsotaan, jos rauhassa rakennellen se kolmivuotiaana olisi ns. valmis. Ellen sitä ennen ole jo menettänyt lopullisesti toivoa sen kanssa ja antanut Jannelle sitä.

Mihin tämä polku johtaa

A-8197

Se fiilis, kun löydät käytännössä etuovelta alkavan metsän, johon voi helposti eksyä tunniksi lenkille. Se fiilis, kun päästät 5-kk ikäisen nulikan irti metsässä eikä se enää anna kiinni. Se fiilis, kun tajuat, että jos se nulikka katoaa näkyvistä, niin se on villiä se.

Ja se fiilis, kun saat lopulta kaikki sirkustemput kokeiltuasi sen nulikan etsimään lumeen heitettyjä nameja ja saat napattua siitä kiinni. Vain voidaksesi päästää sen taas irti ja samassa hetkessä kuulet metallisen kaulapannan kilahduksen jostain melkein läheltä.

Samalla kun tajuat, ettei sellaista ääntä voi lähteä kuin koiran kaulapannasta ja ettei toisella mukana olevalla koirallasi kaulapantaa ole, se 5kk nulikka yrittää samantien paeta. Hyökkäät sen nulikan perään kivikkoon kontallesi, ehdit napata takajaloista kiinni. Nappaat samantien toisella kädellä niskasta kiinni toista koiraasi. Sitten voi alkaa etsimään äänen lähdettä. Ja siinähän se sitten seisoo, parin metrin päässä. Urossammari.

Yllätys, ihan sama miten paljon sitä yrität komentaa, että menisi pois, ei se mene. Tulee tietysti vain lähemmäs. Vasta kun aikuinen koirasi alkaa varoittamaan, että lähemmäs ei ole enää tulemista ja se 5 kk nulikka huutaa jo paniikissa, metsästä ilmestyy mies, joka ei tietenkään saa sammaria kiinni. Miksi saisi? Eipä siinä sitten, kuin roikut polvillasi kivikossa, toisessa kädessä huutava pentu kaulapannasta hirtettynä ja toisessa kädessä niskasta nalkissa oleva aikuinen koira ja odotat, että sammari päättää lähteä eteenpäin. Edelleen irti.

Että niin, pientä Tempon luoksetulokoulutusta ehkä luvassa parin viikon päästä, kun vietetään Jyväskylä-viikkoa ja on taas tutut metsät ympärillä. On se kumma, että miten vain yrittää tehdä parempaa suhdetta tai suhdetta ylipäänsä tuohon koiraan, ei se onnistu ei mitenkään.

A-8157

 

Viikon pieniä iloja

Sanovat, että arjesta pitäisi löytää ne pienet ilon hetket, joilla sitten jaksaa taas eteenpäin. Jäin tässä eräs ilta miettimään, mistä noita hetkiä nykyisin kiireisessä ja väsyttävässä arjessa löytyykään. Toki, Muksu nyt osaa ilahduttaa (kuin myös aiheuttaa toisenlaisiakin tunteita) kaikella keksimällään ja niitä uusia juttuja tuntuu nyt tulevan päivittäin. Varsinkin kun oma aika hänen kanssaan rajoittuu muutamaan hassuun illan aikana vietettyyn tuntiin.

Mutta pisimmälle jaksaa kyllä (hyvillä) treeneillä. Tempon kanssa on varsin uuvuttavaa tällä hetkellä, se kun on varsinainen luonnonvoima. Kaikki sen kanssa tuntuu olevan sellaista tasapainoilua ja hyvän olotilan etsimistä, mikä tosin on vaikeaa, kun koira kiihtyy nollasta sataan sekunnissa. Joten kuinka onnellinen viikko onkaan takana, kun pääsin Piikan kanssa agilitytreeneihin kahdesti viikon aikana!

26804585_1175162415952938_2315830456731292818_n

Viikkotreenit vk3

Maanantaina treenattiin ylläolevaa rataa. Tällaiset radan alut ovatkin olleet varsin vaikeita meille aina rytmityksen löytämisen vuoksi, mutta jotain kehitystä selvästi on tapahtunut, koska löytyi nyt helposti ja puolenvaihdot sokkareilla olivat helppoja tehdä, kun vain uskalsin rohkeasti jättää Piikan suorittamaan itse esteitä. Puomilla näkyi, että jouduin lauantaina omatoimitreeneissä komentamaan alastulosta, joten siihen piti saada vauhtia kisaamalla Piikan kanssa. Kepeillä olikin sitten haasteena, jos yhtään painostin Piikaa kohti menemällä keppien loppuosassa niin helposti jätti kepit kesken ja lähti jo pyrkimään putkeen. Eli malttia malttia.

26731191_2002014430014801_3515143665731429458_n

Valmennus vk3

Keskiviikkona ostin varakoirakkopaikan Rannikon Timon valmennukseen. Ajattelin, että käydään nyt sitten tsekkaamassa tämäkin. Olin todella väsynyt työpäivän jälkeen, enkä millään olisi jaksanut lähteä enää treeneihin, varsinkin kun Tempon kanssa kierretty lämmittelylenkki vaati taas enemmän hermoja kuin olisi ajatellutkaan. Kannatti silti lähteä!

Pitkästä pitkästä aikaa saatiin vihdoin juosta treeneissä isoa rataa ja vaikka itse säädin vaikka ja vähän mitä, Piika tykitti omalla varmalla osaamisellaan koko radan kerrasta oikein. Tulihan siellä säätöä jos kaikenlaista, mutta oli ihan mukava huomata, että kyllä me tähän pystytään edelleen, kun halutaan. Vaikeimpia paikkoja radalla oli varmasti tuo 5-9 ja 14-18 pätkä. 5-9 takaaleikkauksissa olen ihan turhaan pitänyt Piikaa liikaa hanskassa, kun oikeasti pitäisi vain rohkeasti ohjata, irrottaa, leikata, ohjata, irrottaa ja leikata. Saatiin se kyllä onnistumaan ja sen tajuaminen, miten aikaisessa vaiheessa pystyn Piikan irrottamaan ohjauksesta ettei tarvitse rinnalla kulkea, helpotti kummasti. Valssin oikea-aikaisuus ja -paikkaisuus taas tuossa 14-18 pätkässä oli haastavaa. Koko ajan valssi tahtoi valua liikaa hypylle 17, joten putkeen meno hankaloitui kulmaltaan sitten todella vaikeaksi, mitä enemmän hyppy valui. Tässäkin saatiin kuitenkin onnistunut suoritus.

Piika sai kehuja tällä kertaa sitten taas keppiosaamisestaan, koska kesti jyrkät leikkaukset ja leijeröinnit joka kerta. Ei epäröinyt niissä yhtään. Sitten taas jos tämä pitäisi tehdä kisoissa, niin ei varmasti onnistuisi? Ja saihan se taas kiitosta irtoamisestaan, vaikka kuinka tulisin jäljessä ja myös siitä, että on niin mahdottoman kiltti.

Jatkossa pitäisi kuitenkin elää vähän enemmän veitsenterällä. Ohjata ja liikkua rohkeammin. Jäähdyttelylenkki heitettiin Piikan kanssa kaksin pellolla lumisateessa. Jäi todella hyvä fiilis, ja pidin treeneistä. Ostinkin heti helmikuulle pari muuta kertaa, näihin on päästävä toistekin. Torstaina olikin helppoa sanoa Jannelle töistä tullessa, että jos haluat niin voit lähteä käyttämään koirat ihan yksin ja saada vähän omaakin aikaa. Mulle riitti agilityeuforia keskiviikkona. Ja ehkä vähän Piikallekin.

26734123_10155917404061768_164303667021318528_n