Vuoden 2020 tammikuu

 

Uusi vuosi on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Ensin oli kolme kuukautta ikuinen marraskuu ja nyt jopa viikon aikana on aurinko pilkistänyt joka päivä edes vähän. Lunta tosin ei ole nimeksikään. Sinänsä plussaa siitä, että sitä edes on. Vihti on vissiin ainoa paikka täällä etelässä, missä sitä satoi viikolla ja on myös pysynyt maassa.

Vuoden alun kunniaksi meidän piti jo Tempon kanssa aloittaa kisaaminen. Toisin kävi. Vuoden ekoissa treeneissä malinoissit ottivat yhteen väliseinällisessä auton peräkontissa. 10 sentin raostakin sai tehtyä sen verran pahaa jälkeä, että Tempon lääkekuurikarenssit itse asiassa loppuvat juuri näinä päivinä vasta. Ei sitten kisattu. Onneksi kuitenkaan ei käynyt sen pahemmin ja vaikka nuo malinartut eivät enää vietäkään yhteistä aikaa samoissa tiloissa, on ihan hyvin pystytty elämään ilman tarkkaa porttivartiota. Koirat eivät ole menossa toistensa päälle tarkoituksella vaan kiihtyessään sitten syntyy enemmän säpinää ja yritetään se nyt estää, mutta noin muuten pystytään elämään normielämää.

Treenitkin ovat pyörähtäneet suurimmaksi osaksi käyntiin. On ollut niin kiireinen tammikuu, että Rengin paimennukset ovat nyt olleet tauolla omien menojen vuoksi. Agilitya kaikki ovat jatkaneet ja Tempon kanssa ollaan nyt tokossa hiottu alokasluokkaa koevalmiiksi. Kaukot rassaavat ehkä eniten minun mieltäni, mutta vähitellen siinäkin on löydetty hyviä keinoja edetä. Nopeita keinojahan ei ole. Ja taas voisi kysyä, että miksi näitä ei ole tehnyt aiemmin. Tempon kanssa ei vaan ole aiemmin pystynyt, koska eihän se pentuna saanut takajalkojaan lainkaan alleen kasattua. Ihan turha olisi ollut vääriä toistoja tehdä. Vasta nyt se on saanut selkälihasta kasvatettua niin, että takajalat useimmiten mahtuvat edes suunnilleen alle.

 

Vuonna 2019

Tammikuussa malit saivat vielä leikkiä keskenään ja oli hienot pakkaskelit.

Sterkattu Piika ja lumidino

Lunta. Oli.

Helmikuussa Piikakin oli toipunut steriloinnista.

Maaliskuussa Renki kotiutui.

Maaliskuun lopussa ole enää vähän lunta.

Huhtikuun alun korvatilanne.

Huhtikuussa Kainuussa Tempon seuruu.

Muksu treenaa Piikaa toukokuussa.

Renki toukokuussa.

Piika ja toukokuun voikukkapelto.

Kesäkuussa koko kööri.

Renki ja Rengin kieli.

Heinäkuussa Kainuussa.

Heinäkuussa uitiin pari päivää.

Tempo sai vesihännän. Taas.

Vanhukset nautti.

Elokuussa Renki oli jo koiran kokoinen ja näköinen.

Lokakuussa sai taas juosta.

Tempo ja lokakuun ruska.

Kilju ja ruska lokakuussa.

Piika ja lokakuun ruska.

Syyslomalla Kainuussa vesi oli matalalla.

Lokakuun lopussa ensilumi Vihdissä.

Marraskuussa studiokuvia kotona.

Joulukuussakin kävi lumi maassa.

Renki ja Tempo saivat olla yhtä aikaa pihalla.

Hieno vuosi 2019!

 

Joitakin viikkoja sitten havahduin huomaamaan, että taas meni yksi vuosi. Ja samalla totesin, että ensimmäinen vuosi pitkään aikaan, kun ei tarvitsisi tehdä mitään menneen vuoden saavutukset-postausta. Eihän me olla tehty mitään…

Päivät kuluivat ja vähitellen siinä heräsin huomaamaan, että vaikkei tämä vuosi tuloksellisesti näy missään, onhan me tehty aika paljonkin.

Vielä vuosi sitten ei oltu edes mietitty neljättä koiraa ja parin viikon päästä Renki täyttää jo vuoden. Tempon pentuvuodesta edelleen traumatisoituneena, Renki on ollut maailman helpoin pentu. Siinä sivussa se on mennyt, toisaalta ottanut myös oman paikkansa laumassa ja kasvanut omanlaisekseen huliviliksi. Täysin isänsä poika, niin monta kertaa sen kuulleena. Samalla Renki on tutustuttanut meidät paimennuksen ihmeelliseen maailmaan ja pitänyt kyllä siinä mielessä hyvin nöyränä eläintenlukutaitoa jos koskaan olen luullut omaavani. Paras ostos viime vuonna.

Tempo puolestaan pitää muuten vain nöyränä. Se on sellainen herätyskellon nielaissut krokotiili, tikittävä aikapommi, joka voi kilahtaa milloin vain. Tai jolle itse voin kilahtaa milloin vain. Tiedostan, että se on hieno koira, mutta yhtä aikaa mua suoraan sanottuna vituttaa se eläin niin paljon. Tunteita, joita voi tuntea vain malinoissin kanssa? Mutta on me silti opittu tulemaan keskenämme toimeen, ainakin useimmiten ja Tempokin on hallinnassa, ainakin useimmiten. Vuoden aikana on käyty useammissa agilityn epiksissä ja osan Tempo on niistä jopa voittanut. Ne kerrat ovat vahvistaneet sitä, että oikealla tiellä ollaan ja parin vuoden päästä tavoitteet on korkealla.

Kilju ei ole eläkevuosinaan levännyt laakereillaan vaan siellähän se agilityssa viilettää ja opettaa Jannelle uudesta lajista sen, mitä tuollainen tottisorientoitunut koira voi opettaa. Ja ehei, Kilju ei kyllä helpolla ole päästänyt, vaikkei se mikään tykki olekaan. Kiljun motto tuntuu kaikessa olevan, että sieltä, mistä aita on matalin. Mutta parhaimmillaan Kilju on sitten pystynyt jopa voittamaan ja saamaan ensimmäisen SERT-A:nsa. Yhteensä Kiljulla oli 4 nollarataa viime vuonna ja startteja vajaa 50 kpl. Kunnon mukaan mennään ja tiedostetaan, että Kilju täyttää keväällä jo 9 vuotta, mutta hyvässä kunnossa se vielä on ja pysynytkin varmasti lihaksikkaana edelleen agilityn ansiosta.

Piikan suurin saavutus koettiin itse asiassa eilen. Muksu halusi ottaa Piikan hallille mukaan, vaikka itse oltiin jättämässä Piikaa kotiin. Se oli kuitenkin jo murtautunut treenikassiin ja syönyt pari desiä nameja sieltä. Hallilla Muksu halusi treenata Piikan. Useamman frolic-kourallisen jälkeen ihme viimein tapahtui ja Piika meni lapsen käskytyksestä maahan ja myös istu-käskyn toteutus onnistui. Voitte uskoa, että Muksu oli onnellinen. Jäähylenkillekin vaati Piikan mukaan ja siinä sitten käytiin läpi, että miksi koirat lenkitetään ennen treenejä ja niiden jälkeen ja puhuttiin koirien lihaksista. Hetken päästä Muksu sitten kysyi: ”Jos ei lenkitetä koiria ja niiltä lähtee lihakset pois, viedään koirat eläinlääkäriin ja ne korjaa ne siellä. Eikö niin?”

Vuoden parasta antia on kuitenkin ollut se, että tämän vuoden aikana olen viimein kotiutunut tänne Etelä-Suomeen. Viimein tuntuu siltä, että täällä on juuri nyt hyvä ja että koirallisiin menoihin on kehittynyt sellaisia ystävyyssuhteitakin, että treenaaminen on viikossa ihan parasta pään nollausta. Emme voi kyllin kiittää Ninaa kaikesta avusta ja treeneistä ja tietotaitonsa jakamisesta. Sen lisäksi, että malit ovat kehittyneet vuoden aikana huimasti, olen saanut treenata ja kisata Ninan Yogalla. Humppatukan kanssa on treeneissä hiottu yhteistyötä ja kisoissa jopa nollat ovat olleet lähellä. Yhteensä meillä on 14 virallista starttia alla, joista on kolme 10:n tulosta. Pienestä se enää on kiinni!

Ensi vuonna toivottavasti pysytään kaikki terveinä ja tavoitteena on aloittaa kisaaminen myös Tempolla ja nostaa Neiti-malinois sekä Minimies kakkosiin ja toivottavasti myös kolmosiin saakka. Tempo saa korkata myös tokokokeet. Kilju jatkaa kisaamista kuntonsa mukaan siinä missä Piika jatkaa edelleen maanista ruoan etsintäoperaatiotaan. Voisi se ehkä muutaman näyttelynkin käydä, jos se kuuluisa Joku Muu Kuin Minä pesee, puunaa ja esittää koiran. Renki puolestaan jatkaa kasvamistaan aikuiseksi ja aloittaa säännölliset treenit.

Ennen kaikkea toivon, että ensi vuonna saadaan kokea hienoja koiramaisia hetkiä. Vaikka kisaaminen on hienoa, on vielä hienompaa saada kokea se, että edistymistä tapahtuu. Ei näitä lajeja yksinkään voi harrastaa, joten Kiitos! Kiitos kuluneesta vuodesta teille kaikille, jotka siihen tavalla tai toisella ovat kuuluneet ja ehdottomasti parempaa uutta vuotta! ❤

Rengin kasvupyrähdys

Tässäpä kuvia menneiltä viikoilta. Renki kasvaa vauhdilla ja korvat seilaavat omaa päättäväistä reittiään ylös ja alas. 10-viikon kohdalla olin jo varma, että nyt ne nousivat lopullisesti ylös, mutta sitten toinen laski alas, seuraavana päivänä taas toinen oli noussut ja toinen laskenut. Nyt on pari viikkoa menty sitten molemmat korvat alhaalla-teemalla. Ja ei, en ole liimannut korvia alas. 😀

Rengistä on kasvanut varsin kiva pieni räyhä. Jonkin verran on jopa kuljeteltu mukana. Autoon rauhoittuu hyvin. Hallilla leikkii ja syö hyvin. Kotona on ruokahalu löytynyt, kun jätettiin kolmas ruoka väliin ja omaa kakkaansa ei syö enää joka välissä. Ihmisten suhteen on kivan sosiaalinen, vaikka näen siinä edelleen pienen mielistelyn piirteen, joka tuppaa menemään vähän yli sitten ihmiskohtaamisissa. Vähän samaa, mitä Piikalla ja Kiljullakin on omalla tavallaan.

Tempo on päässyt testaamaan flyballia, Kilju kävi tekaisemassa nollan Petteri Kermisen radalta Lohjalla ja muutenkin kisoissa on mennyt nyt hyvin. Piikalla on ollut vähän nyt taas kipeää selkänsä kanssa. Käytiin kuitenkin juhlimassa treenien merkeissä Lahdessa 8-vuotiaita Repeä ja Piikaa.

Kuullaan taas, nyt kutsuu taas sairas lapsi.

Hyvä Renki, huono isäntä

Kuulumisten päivittely on jäänyt Faceen ja Instaan. Ei vaan ehdi enää blogiin kirjoittelemaan, kun elämä on pelkkää säätöä liian vähiä tunteja vastaan.

Jotta elämässä olisi vielä enemmän säätöä, pidettiin jopa tuossa vajaa lomaviikko ja ajateltiin lähteä Kainuuseen lomille. Se ajatus meni sillä lailla sitten putkeen, että päästiin ihan Kuopioon saakka kunnes 10 kilometriä ennen majapaikkaa matkan varrella auto lähti pyörimään takakautta ympäri ja kolmen reippaan ympäripyörimisen jälkeen päädyttiin moottoritien penkkaan. Siihen jäi Caddy eikä sitten Kuopiota pidemmälle päästykään. Saatiin auto lainaan kuitenkin, joten kotiin sentään päästiin! Caddy meni lunastukseen (Kuopion moottoritiellä on niin jotain meidän Caddyja vastaan, vastahan tuo oli toinen Caddy meiltä joka sille tielle jäi) ja jouduttiin sitten autoakin vaihtamaan. Meille tai koirille ei kaikeksi onneksi tullut kuin henkisiä ja fyysisiä mustelmia! Oli paljon onnea matkassa ihme kyllä.

Ja koska säädön määrä on vakio, Janne alkoi tuossa tammikuussa puhumaan, että kun tekisi mieli ottaa uusi koira. Siis Jannella! Joka Ipin kuoltua tuumasi, ettei enää koskaan neljää koiraa! Senhän vuoksi minullekin otettiin mali, koska todettiin, ettei meillä tule olemaan kuin se kolme koiraa, joten kyllä aina voi kaksi malia ottaa messiin mukaan. Jannen piti vanheta Kiljun kanssa yksissä tuumin ja jättää harrastamiset sikseen. No, agility tuli ja vei ja niin olikin pennun paikka auki.

Minä sanoin, että ei muuten kyllä kolmea malia meille tule. Lisäksi kun noilla nartuilla synkkaa niin hyvin, niin ei tule kyllä mitään narttuakaan. Siinä sitä sitten pohdittiin yksi ilta saunassa ja päädyttiin, että bortsu-uros. Se se on. Erehdyin sitten kaverille asiasta mainitsemaan seuraavana päivänä, että Jannella on etsinnässä suht kova, isopäinen ja lyhytkarvainen bc-uros. Että jos sattuu sopiva tulemaan vastaan. No, kaveri tuumasi, että itse asiassa ois just syntynyt. Ja kuinkas siinä sitten kävikään. Laitoin sähköpostia, käytiin katsomassa 4 viikon ikäisenä, todettiin, että hyvältä vaikuttaa, pohdittiin vajaa viikko, ilmoitettiin, että otetaan ja 6-viikkoisina käytiin toteamassa, että ainakin on iso pää ja tuskin nyt kovin pitkä turkkikaan tulee olemaan ja kovuuttakin on ollut bortsuksi jo ihan kivasti, kun tässä se pentu on sitten jo parisen viikkoa pyörinyt menossa mukana.

Niin meille kotiutui Renki. Virallisesti Woollandian Vekkuli.

 

 

 

 

 

 

 

Hei hei mitä kuuluu

Alkuvuosi on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Sen jälkeen kun koirat lopettivat saikuttamisen, ollaan sitten itse oltu nyt kipeinä jo pari viikkoa. Tokikaan ei tietty helpota, kun ei vain osaa hidastaa missään vaiheessa potemaan tuota flunssaa kunnolla. Niinpä on treenattu ja oltu kisatöissä nenäliinat mukana menossa.

Tempolla alkoi treenit Lägillä ja päästiinkin tosi kivaan ryhmään. Muut ryhmässä ovat jo 1-3 luokan koiria, joten Tempo on sitten se vauvakoira. Mutta tosi kiva itse nähdä, miten muut tekevät rataa ja mitä siinä radalla pitäisi ottaa huomioon, jos olisi tuollainen valmis koira kyseessä. Tempo treenasi ekalla kerralla estehakuisuutta takaperinketjuttamalla ja putken päiden ohituksia. Niitä onkin sitten jatkettu treenaillen kotona ihan pihalla ohjauksiin tuloja.

Myös valkku Tempolla alkoi ja siellä Saija nivoikin meille heti muutaman läksyn tehtäväksi. Ja on me jopa yritetty nyt kotona tehdäkin kuonokosketusta hiirimatolle, mutta enemmän se tuntuu olevan kyllä Tempon tapauksessa suukosketus. Lisäksi takaakiertoHYPYN vahvistaminen ja pakkovalssin merkkaus olisivat tässä sellaisia, mitä pitäisi treenata enemmänkin nyt kuntoon. Tuossakin ryhmässä muut kisaavat jo 1-3 luokassa, mutta tykkään vaan tuosta järjestelystä.

PK-tottikseenkin ilmoitin Tempon Hi-Halle ja käytiin jo ekoissa treeneissä, sitten tulikin -30 asteen pakkanen ja seuraavat treenit jäivät väliin samoin kun nyt seuraavat, kun olen työkuvioiden vuoksi pari seuraavaa kertaa pois. Mutta eiköhän se ryhmäpaine nyt auta siihenkin, että Tempo tuosta etenisi tottiksenkin saralla.

Piika on toipunut hyvin sterkkauksesta ja Kiljulla alkaa aika käydä pitkäksi, joten se on keksinyt sitten, että sisälläkin voi painia Tempon ja Piikan kanssa. Ja lenkeillä painaa kuuntelematta niinku yhtään mitään. Jännästi nuo meidän lenkit on sitten painottuneet tuonne iltapuolelle, ettei tarvitsisi noista mahdollisista vastaantulijoista niin välittää, kun nuo kolme terroristia laukkovat pitkin metsää.

Hidasta talvea

Sinne meni vuosi 2018. Upea, aurinkoinen ja luminen kevät Kirkkonummella. Kuuma ja aurinkoinen kesä, lämmin ja aurinkoinen syksy sekä pimeä ja synkkä syksy Perhostiellä. Vuosi sisälsi taas muuton. Mutta nyt muutettiin kotiin. Sen jälkeinen aika onkin mennyt rakentaessa omaa kotia uusille sijoille. Onhan me harrastettukin, mutta kyllä se oli jo sitten kesän jälkeen vähän sivuosassa. Viimeinen niitti itselleni oli jotenkin sitten Piikan spondyloosilöydökset.

Piikan kanssa ehdittiin viime vuonna kisata 9 kuukautta, yhteensä 56 starttia. Niistä 15 nollaa, joista 6 voittonollaa ja se kauan odotettu viimeinen hyppyserti ja FI AVA-H. Lokakuussa kaikki loppui kuin seinään. Ontumisen jälkeiset tutkimukset ja spondyloosilöydökset tekivät meidän agilitysta lopun. Loppuvuodesta ei sitten tehty myöskään mitään muuta. Hätinä lenkkeiltiin. Kovasti mietin, että entäs sitten rallytoko tai toko. Jotain mielenvirkistystä Piikalle. Mutta katsotaan nyt. Olen kyllä niin kovin laiska nykyisin treenaamaan yhtään mitään. Jos treenaan, tunnen huonoa omaatuntoa, että treenaan aivan liian vähän ja toisaalta ettei aikaa ole mihinkään muuhun. Jos en treenaa, tunnen huonoa omaatuntoa koirien vuoksi, miksi pitää aktiivisia koirarotuja, kun ei vain ehdi. Koskaan ei ole hyvä, tasapainoa ei vain voi löytää. Toisaalta tuntuu hyödyttömältä treenata, kun koirat on koko ajan rikki tai sairaana.

Siitä päästäänkin Tempoon. Koira, joka tuntuu olevan saikulla harva se viikko. Just kun toipui kennelyskästä, rikkoi kyntensä vaihteen vuoksi. Sitä onkin sitten paranneltu. Toisaalta ei vain ole ollut edes sitä kuuluisaa aikaa treenata. Tai olisi, mutta sitten se olisi kaikki pois kotoa. Ja kun vaan laiskottaa. En tiedä, miten jatkaisin treenejä. En tiedä, mitä treenata. Vaikka treenaamista oisi vaikka kuinka paljon!! Nuoret koirat, ai että mä inhoan niitä, jos ne on omia. Pitäisi ja pitäisi, mutta kun ei saa aikaiseksi. Toivon, että päästäisiin taas treenisyrjästä kiinni, kun Tempon treenit alkavat. Se aloittaa heti kerralla parikin agilitykurssia. Tai toinen on valkku, mistä haetaan läksyt ja toisen on seuran treenit, missä sitten treenataan ne hiton erikoisesteet kuntoon ja ehkä vähän muutakin. Viime vuonna Tempo tekikin vain pelkkää hallintaa oikeastaan. Janne kyllä lainasi sitä jo yksissä treeneissä viikko sitten, kun Kilju vammailee edelleen anturaa, ja sieltä tuli palautetta, että Tempon kanssa on tehty hyvää työtä ja kuulema voisi sen itselleen pölliä.

Kilju, niin se tosiaan meni ja rikkoi anturansa ihan huolella joulun alla. Tietenkin perjantai-iltana. Sitä sitten seurattiin viikonlopun yli ja neljän päivän päästä käytin sen eläinlääkärissä, että nipsaistiin pois kiinnittymätön anturanriekale paikallispuudutuksessa. Viikon verran jalkaa sai huuhdella ja paketoida ulos, mutta aika nopeasti Kilju jo kävi lyhyitä lenkkejä hihnassa mukana. Nyt se on jo kai uudesta vuodesta asti ollut vapaanakin jo lenkeillä, tossu jalassa viilettää ja hyvin on parantunut.

Piika puolestaan kävi steriloinnissa viime viikon perjantaina. Aluksi toipuminen vaikutti olevan todella nopeaa, mutta karvojen ajelusta iho otti niin paljon takapakkia, että Piika on täysin haluton liikkumaan ja makaa vaan eristyksissä muista tällä hetkellä. Särkkäriä menee Norocarpin muodossa ja Tramalia olen antanut pari kertaa päivässä nyt vasta pari päivää. Ennemmin sitten kestäköön tuon pienessä pöllyssä, kun on kerran noin kipeä. Muistelen kyllä, että Kiljukin olisi ollut sterkkauksen jälkeen näillä main todella kipeän oloinen.

Piikan sterkka oli mennyt hyvin. Ensimmäistä kertaa tehtiin niin, että Janne vei Piikan aamulla klikalle ja haki sen töistä tullessa. Piikalla oli ollut kystia kohdunsarvissa, mikä viittaisi hormonihäiriöön, koska juoksuista oli jo niin pitkä aika, ettei mitään olisi pitänyt näkyä. Kohtutulehduksen riski oli siis todellinen, mutta siltä nyt onneksi vältyttiin. Kunhan nyt Piika tulisi nopeasti kuntoon ennalleen! Iso leikkaus tuo sterkkaus on, mutta toivottavasti tuli tehtyä oikea ratkaisu tuon suhteen, että leikattiin.

Toivottavasti nämä eläinlääkärikäynnit olisivat nyt tässä ja sairastamiset myös. Suunta ylös ja eteen ja kevättä kohti!

 

 

Karanteeniaikaa

 

Näiden kuvien ottamisesta on nyt reilut pari viikkoa, sillä näistä kuvista seuraavana päivänä Tempo alkoi yskimään. Sitä yskää sitten riittikin melkein kahdeksi viikoksi, 10 päivää tarkalleen. Piika oli ainut, joka selvisi ilman oireita. Kilju köhähteli muutaman kerran puolessa välin Tempon sairastamista. Tempolla oireet olivat rajut eikä se laittanut ollenkaan hanttiin, kun eristin sen kodinhoitohuoneeseen sairastamaan ja yskimään limaa. Vasta kun hain sille apteekista Bisolvoneja yskää helpottamaan, alkoi räkä irtoamaan tehokkaasti ja Tempo lopetti muutamassa päivässä yskimisen.

Nyt on sitten oltukin karanteenissa. Lenkkeilty vähän edelleen, jottei jälkitaudit iske, mutta kyllä kai noita lenkkejä jo uskaltaisi lisätä pidemmiksikin. Toisaalta tämä jatkuva pimeys ja muutoinkin joulunalusaika ovat tehokkaasti vieneet aikaa koirilta pois. Ne valitsivat hyvän sauman sairastaa.

Piikalle varasin heti tammikuun alkuun sterilointiajan. Nyt se onkin ollut hyvässä kunnossa, kun ei ole päässyt malinoissien ylirälläämäksi ja muutenkin varmaan tuo vähäinen liikkuminen teki hyvää. Ei olla tarvittu särkkäriä ja Piika on ollut muutenkin virkeämpi. Jonkin verran olen kotona ihan perusasentoa ja kaukoja jumppaillut. Kaukot se tekee varsin puhtaalla tekniikalla, joten uskoisin sen olevan ihan hyvissä voimissa.

Tempoa varten täytettiin dobopallo. Melkoista keikkumista elo pallon päällä on, mutta Tempo ei sitä arastele ja hyvin jumppaa lihaksiaan siinä. Pienen treenin jälkeenkin on jo ihan puhki, eli tekee ihan hyvää kropalle. Niin ja pääsihän Tempo tuossa kahden viikon totaaliliikkumattomuuden aikana lihomaan. Huippua, että edes siten ruoka tarttuu. Nyt se on kasvatellut jo nisiä, eli ehkä se joskus ne juoksutkin tekisi!

Talvi tuli – ja kennelyskä

Alkuviikosta oli niin kauniita kelejä, että otin etätyöpäivistä kaiken irti ja ulkoiltiin ruokatauolla vartin verran pihalla koirien kanssa. Hieman aurinkoenergiaa niin mustaan marraskuuhun!

Viikonloppuna riittikin menoa ja meininkiä, kun Yoga-tervu oli meitä viihdyttämässä. Hyvin sujui neljän koiran yhteiselo ja Muksu oli enemmän kuin liekeissä ”ihanasta” ja ”isosta” Yogasta. Omatkin koirat innostuivat siinä samalla hammaspaineihin, kun oli vähän normaalista poikkeavaa.

Janne ja Kilju kävivät agilitykisoissakin ja tuliaisina joitakuita virhepisteitä ja intoa treenaamiseen ja puheita, että ”seuraavalla koiralla” sitten en kyllä tee sitä ja sitä koulutusvirhettä. Onneksi seuraavaa koiraa ei ole tulossa.

Tempon kanssa on treenattu puomia pari kertaa viikossa menetelmällä ja nyt kerran viikossa menetelmällä, kun saatiin kaveri siihen urakkaan. Tiistain treeneissä Tempo menikin jo heittämällä 90 senttistä puomia. Ei ole tainnut enää pariin viikkoon tipahtaa edes puomilta! Muuten näyttää ihan hyvältä, mutta ylösmeno! Mitä ihmettä sen kanssa pitäisi tehdä! Länget, taipuminen, muurin palikka, tarjoaminen? Mitä ihmettä teen sen kanssa, ettei opi loikkimaan siitä yli?!?

Pitäisi siis treenata ja pohtia tuota. Vaan eipä tartte. Tein eilenkin kotona töitä ja siinä sitten aloin kuuntelemaan, että nyt kyllä kuulostaa oudolta. Tempo puhalteli ja puhalteli. Lisäksi sen maha piti outoa kurinaa. No, kai sitä vaan närästää? Kun lopetin työt, kokeilin haukuttaa Tempoa ja eihän siitä mitään tullut. Yskäkohtaus heti perään. Kennelyskä! Kilju puhalteli tuosta vuorokauden jälkeen muutaman kerran, en tiedä, voiko sitä yskäksi vielä nimittää. Viimeksi meillä on ollut kennelyskä 6 vuotta sitten Piikan ja Kiljun ollessa pentuja. Silloin olikin varmaan 1,5 kk tauko karanteenin kera. Sitä ennen oli Pessin ollessa junnu. Eli eipä tuo ihan hirveän usein ole meillä vieraillut.

Mutta nyt ollaan sitten tauolla. Toisaalta, eipä oo haitaksi, kun Janne lähtee viikoksi Leville ja nyt voi hyvillä mielin pitää koirat levossa. Ainoa toive on, että olisivat tammikuussa terveitä, kun Tempo pääsi valmennusryhmään Saijalle! Huippuu! 🙂

Niin ja Piika oli tuossa jokusen viikon ilman särkkäriä ja en tiedä, jotenkin se oli outo. Joten nyt on syönyt taas viikon pieninä annoksina aamuin illoin särkkäriä ja menossa on toinen viikko vain iltaisin särkkäriä. Hyvältä on taas vaikuttanut taas. Kipu vanhentaa, joten vaikka särkkärissäkin on omat huonot puolensa, ehkä ennemmin nyt hyvät tropit ja katsotaan jos ei vaikka myöhemmin tarttis antaa taas jossain välissä.

 

 

 

Marraskuu

 

Enää ei todellakaan ole aurinkoa näkynytkään. On vain pimeää ja harmaata. Vettä sataa tihuuttaa joka päivä ja tuntuu, että joku pysyvä usva on laskeutunut maan päälle. Piika on ollut nyt kolme viikkoa tauolla spondyloosilöydöksen jälkeen. Sitä ennen jo reilun viikon, eli yhteensä kai jo tulee kuukausi, kun agilitytreenit loppuivat kuin seinään. Nyt Piika on ollut jo viikon ilman särkkäreitä ja siinähän se menee. Ei se kipeältä vaikuta, ja pari kertaa olen nyt tehnyt oikealle sivulle-tulotreenejä. Niissä se tekisi kuin sata lasissa, kun jotain pääsee tekemään. Muuten olen yrittänyt varjella sitä kaikelta, mutta etenkin autoon hyppäämisessä sille sattuu välillä kämmejä ja päivät se nukkuu keittiön pöydällä, jos olen ihan toimistolla töissä. Ei sitä sen suuremmin siltäkään pysty sitten varjelemaan, välillä niitä toimistopäiviä vaan tulee.

Itse on tietysti ikävä treenejä. Sitä tunnetta, että elämässä ei ole mitään muuta kuin agility. Sitä tunnetta, kun on yhtä sen koiran kanssa siellä radalla. Ja sitä tunnetta, että koira osaa ja tietää pienimmästäkin vihjeestä, mitä siltä odotetaan. Pari kertaa olen nyt Kiljua treenannut ja ei se ole sama asia. Ei mulla ole siihen koiraan mitään yhteyttä. Tempon kanssa kaikki taas on niin alussa. Se osaa vain rällätä radalla, ja itse päädyn tekemään jotain hirveitä käsiohjauksia vuosien takaa sen kanssa, kun en luota siihen koiraan yhtään. Tuntuu, että edessä on vain loputon suo ja pitkä pimeä talviaika edessä. Kai sitä Tempoa olisi oikeasti pitänyt treenata jo aiemmin vähän paremmin, mutta toisaalta tuo ensimmäinen vuosi meni kyllä täysin suhteen ja hallinnan rakentamiseen ja turhahan sitä kiirettä sinänsä on pitää. Ja silleen onni, että on olemassa Tempo. Sitähän mä aina pelkäsin, että jäisin tyhjän päälle, jos Piikalla ei pystyisikään harrastamaan. Nyt on kuitenkin tuo vuosikas kasvamassa hyvää kyytiä.

Jonkin verran olen yrittänyt itse treenata Tempoa, mutta ei se oikein auta, kun ei ole apusilmiä siinä sanomassa, missä teen itse hullusti. Tulee keskityttyä niin siihen koiraan ja sitten itse tekee jotain todella typerää ja juoksee käsi ojossa pitkin kenttää. Treenilista siis sen suhteen kasvaa koko ajan. Toisaalta Tempo on nyt tainnut tutustua kaikkiin esteisiin paitsi A:han. Se ei varsinaisesti jännitä mitään estettä, vietti vie ja kantaa yli pahojen paikkojen. Metsässä on tehty nyt myös jonkin verran eri materiaaleilla keikkumista ja muutenkin keskitytty kehonhallinnan parantamiseen. Tempo on nyt myös syönyt reilun viikon raakaruokapötköjä ja kokonaisuudessaan koira on ollut parempi ja ei ehkä niin koko ajan liikkeessä kuin nappularuokinnalla. Ehkä yritetään silti päästä siihen tilanteeseen, että söisi 50/50 periaatteella nappulaa ja noita pötköjä. Helpottaisi huonomuistista sulamaan ottamista, vaikka eipä tuo pelkkä raakaruoan syöttäminenkään nyt sen työläämpää sinänsä ole.

Reilu kuukausi ja olisi jo joulu ja olisi loma ja olisi vaan jo valoisampaa!

Spondyloosi ja suolistotulehdus

Näistä kesäisistä syyspäivistä tuntuu olevan jo iäisyys, vaikka vain pari viikkoa lienee kulunut. Lehdet ovat nyt jo tippuneet ja keli on muuttunut hyytäväksi. Syksy toi mukanaan myös muita huonoja uutisia. Piika kävi osteopaatilla ontumisen jälkeen, mutta ei sieltä löytynyt kuin jumeja tuosta onnutusta jalasta. Sen verran ylimalkaiselta vaikutti tuon osteopaatin toiminta, että en kyllä hänen ammattitaitoonsa pystynyt luottamaan yhtään. Jokusen päivää tuon käynnin jälkeen aloin kiinnittämään lenkeillä huomiota Piikan liikkumiseen. Lähinnä se siis ei liikkunut vaan peitsasi koko ajan ja näytti hyvin epäpuhtaalta muutenkin sen liike. Kuinkahan monelle laitoinkaan videota Piikan liikkumisesta, kiitos vain te kaikki ihanat, jotka otitte siihen kantaa. ❤

Loppujen lopuksi päädyttiin menemään eläinlääkäriin tutkittavaksi ja sainkin heti maanantai-illalle ajan Livettiin Nikon Riitalle. Aivan huippua palvelua! Piika tutkittiin perinpohjin, se kopeloitiin kunnolla ja samalla tutkittiin polvet, kun itse lähtökohtaisesti ajattelin, jos ongelma olisi sitten siellä. Käsin kopeloiden ainoa oire saatiin selästä painamalla, jolloin Piikalta lähti jalat alta. Noilla oireilla Piika päädyttiin röntgenkuvaamaan.

Melkoinen luotto eläinlääkäriltä Piikaa kohtaan, mutta Piika kuvattiin rauhoittamatta ja kuvaustilanne menikin varsin hyvin. Yhtään kuvaa ei tarvinnut ottaa uusiksi ja tarvittava tietokin saatiin. Kuvattiin rinta- ja lanneranka, lanneranka toisesta suunnasta ja polkvet. Polvinivelissä ei ollut muutoksia eikä merkkejä ristisidevaurioista. Lannerangan kolmessa nikamavälissä sen sijaan on spondyloosi (Thx 12-L1, l1-L2, L2_L3 välit). Vd-kuvassa selässä ei ollut nähtävissä spondyloosia. Lonkissa ei nivelrikkoa.

Sen verran terävää kulmaa noissa jokaisessa nikamavälissä esiintyy, että aika näyttää, spondyloituuko Piikalla koko selkä. Piikan selkä on kuvattu virallisesti terveeksi SP:n osalta 2014. LTV1 ei ole muuttunut näiden vuosien aikana mihinkään suuntaan eikä sen pitäisi aiheuttaa Piikalle oireita. Spondyloosimuutokset ovat luultavasti tulleet viimeisen vuoden aikana.

Sitähän tämä sitten tarkoittaa, että agilitylle joudumme sanomaan hyvästit. Toki olen tuota surutyötä tehnyt jo varmaan sen vuoden ajan. Tiedostanutkin, että aika käy vähiin ja hiekka juoksee tiimalasissa koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Ei sen ajan toki arvannut loppuvan näin yllättäen. Vaikka aina sanoinkin, että kun saan Piikan valioksi, niin sitten kuvautan sen. Ei pitäisi koskaan sanoa…

Nyt vain sitten odotellaan. Valeraskauden päättymistä ja sterkkausaikaa vielä kuukauden – kahden sisään. Odotellaan ja katsellaan rauhassa, riittääkö kipulääkekuurit silloin tällöin. Miten kipeäksi Piika meneekään. Saadaanko vielä monta yhteistä vuotta vai on Piikalla olevat spondyloosit kuinka kipeitä? Kukaan ei voi näihin tietää vastausta. Joskus myöhemmin ollaan paljonkin viisaampia monen asian suhteen. Nyt vain odotellaan.

Ei tässä ole vielä edes oikein ehtinyt tuota Piikan tapausta ajattelemaankaan. Maanantaina ennen kuin lähdin Piikaa viemään eläinlääkäriin, pesin Tempoa oksennuksesta. Se oli tuolloin oksentanut aamuruokansa ja kun on eristettynä muista yksinoloajat niin eipä tarvinnut syyllistä muista koirista etsiä ja Tempo oli jaloistaan ihanasti oksennuksessa. Naureskelin tuolloin, että no pitääkö sitä lähteä eläinlääkäriin viemään Piikan sijasta. Mutta kyllähän nuo koirat oksentelee aina…

Illalla kun tulin Piikan kanssa kotiin, annettiin siinä iltaruokia ja todettiin, että no eipä se Tempo oikein syö. Janne hieroi sen ja Tempo olikin todella jumissa. Ok, no käytiin viikonloppuna Kuopiossa ja olihan se paljon autossa ja veti lenkeillä jne. Yöllä kuitenkin heräsin siihen, että Tempo oksensi useita kertoja. Vein sen ulos ja se yritti käydä kolmesti kakalla, mutta ei onnistunut. Muuten Tempo oli kuitenkin virkeä. Aamulla Tempo oli jo syrjään vetäytyvä eikä seurannut perskärpäsenä perässä kotona, kuten tavallisesti. Sen räjähtävä olemus oli poissa. Ja kun tuon kerran olen Ipin kanssa kokenut, nyt en halunnut enää odotella. Varsinkaan kun Tempo ei taaskaan saanut yrityksistä huolimatta kakittua. Janne varasi Tempolle ell-ajan päivälle ja jäi sen kanssa vielä kotiin, kun itse ryntäsin hoitamaan työasioita, että ehdin viemään Tempoa eläinlääkäriin.

Sattuikin sitten että edellisiltana Piikaa hoitanut vuoro oli töissä ja päästiin tuttuihin käsiin Tempon kanssa. Kuinka ihana eläinlääkäriasema löydettiinkään! Epäilin toki, että hulluna ne mua pitää kun edellisiltana vein sinne Piikan, joka kotona ontui ja klinikalla käveli melkeinpä puhtaasti. Ja Tempo taas, no se nyt oli ihan täyttä tulta ja tappuraa kun klinikalle päästiin. Tutkimuksissa meni kuitenkin sen verran kauan, että Tempokin siinä rauhoittui ja moni olikin henkilökunnasta sitä omakseen haluamassa. Tuumailin vain, että ei tää oikeasti tämmönen ihan ole. Vaikka hienosti Tempo antoi itseään koko ajan hoitaa. Lopulta tutkimuksissa paljastui, että Tempolla CRP huiteli yli 100, joten luultavasti kyseessä oli bakteerin aiheuttama suolistotulehdus. Varmaan sitten sai sen sen kerran, kun vietiin koirat Kuopiossa koirapuistoon, että saatiin laskettua Tempo irti hetkeksi viikonloppuna.

Siinä vaiheessa sitten henkilökuntakin uskoi, että ehkä se kipeä on ja Tempo jäi kolmeksi tunniksi tippaan klinikalle. Hain sen sitten illalla ja vastassa olivat hoitajat, jotka vakuuttivat Tempon vihaavan heitä. Kuulema oli ollut todella hienosti pari tuntia, mutta viimeisen tunnin aikana se oli alkanut murisemaan jokaiselle häkkinsä ohi kulkevalle. Ääneni kuullessaan Tempon haukku kantautui klinikan takahuoneesta aulaan saakka vaativana. Hoitaja meni Tempoa hakemaan ja sieltä se tulikin sitten häkistä ryminällä ulos niin että vetäisi sitten itse tipankin irti jalastaan. Pikainen paraneminen ja paljon lääkkeitä kotona vielä syötettäväksi parin päivän ajan. Toivottavasti tämä oli viimeinen tätä laatua oleva tulehdus!

Huh mikä viikko!