Olen tullut tulokseen, että mikä tahansa on helpompaa kuin koiran astutus. Varsinkin, kun kyse on Piikasta. Mikä tahansa on helpompaa kuin koiran pennutus – varsinkin, kun kyse on Piikasta. Kevät ja alkukesä elettiin odottavissa tunnelmissa, kun Piikalle suunniteltiin pentuetta Vuohitallille. Isäksi pentueeseen oli kysytty ja saatu Samppa, FI MVA BH Moonlight Mania’s Chavez. Kaikki peukalot ja varpaat olivat pystyssä tälle unelmapentueelle.
Sohvatyyny aloitteli sohvakautensa sopivasti heti Pk-mestisten jälkeen, kun rutiinitarkastuksella totesin sen aloittaneen juoksut 25.5.2015. Joskus alkuvaiheessa juoksuja Pessi vähän kiinnitti Piikan huomiota, mutta selvästi oli sitä mieltä, ettei kiinnosta tarpeeksi. Laskeskelin, että edellisten juoksujen perusteella tärpit olisivat viikon 23-24 taitteessa. Eniten Piika vuoti taas 6-7 juoksupäivän aikana ja tuolloin löytyi muutama tippakin lattialta yön jälkeen. Torstaina aamupäivällä Birgitta kävi ottamassa Piikasta progen, jonka tulokset saatiin perjantaina. Torstain proge oli ollut 3.6. Pessi reagoi Piikaan tuolloin, kun tulin kotiin ja päästin koirat pihalle. Niinpä perjantaina ajeltiin Savonlinnaan, jonne Johannan porukka oli majoittunut lauantain näytelmiä varten. Niin Piika kuin Samppakin olivat todella innoissaan ja Piika tarjosi itseään hanakasti, yleensä keskellä tietä tai keskellä suojatietä tai keskellä mitä tahansa. Rantapusikossa ei kuitenkaan antanut astua itseään loppun saakka. Tultiin jonkin ajan kuluttua siihen tulokseen, ettei taida onnistua tänään. Ajeltiin kotiin.
Lauantaina ohjelmaa oli aamusta iltaan kaikilla osapuolilla siihen malliin, että välipäivä ajateltiin pitää tässä. Lauantai-iltana oltiin Höytiällä viestileirillä ja Naakka lopetti syömisen. Oltiinkin mietitty, pitäisikö sen käräyttää Piikan tärpit. Raisa totesi, ettei taida olla tarvetta. Sunnuntaiaamuna lähtöä siirrettiin puoli seiskasta puolille päivin, kun en jaksanut itse vääntäytyä sängystä ylös ennen kukonlaulua. Pessiä ei voinut Piika vähempää kiinnostaa, vaikka olivat samassa häkissä. Ulkonakin touhusi ihan omia juttujaan. Aattelin, että nyt siitä vissiin sitten on tullut eunukki lopullisesti, kun kaikki olivat sitä mieltä, että Piikan progejen tulisi huidella pilvissä sillä hetkellä. Ja niin taas mentiin. Kyseessä oli 14 juoksupäivä, ja reilu vuosi aiemmin Piika on ensimmäisen kerran astutettu Lakulla juuri tuona juoksupäivänä. Totesin mennessä, että jos ei nyt onnistu, niin on se kumma. Kaikki merkit muuten puhuivat oikean päivän puolesta, Naakka, Kiljun käytös, Piikan korvaton haahuilu jne. Ainoastaan Pessin käytös ihmetytti. Perillä Samppa kiehnäsi kyljessäni kunnes mentiin koirien kanssa pihalle. Heti alusta asti näki, ettei kumpikaan ollut oikein tosissaan. Piika ei alkanut seisomaan ollenkaan häntä sivussa, olisi halunnut vain haahuta ympäriinsä. Jonkin verran leikkivät, mutta ei sen suurempaa kiinnostusta. Kun pidin Piikasta kiinni, sillä keitti lopullisesti yli eikä päästänyt Samppaa lähelleen ja jos päästi selkään, niin hammasta saatiin sekä minä että Samppa. Voi jestas, että ärsytti. Nartut…
Arvelin, ettei Piika ole sitten valmis vieläkään. Täysin erilainen käytös kuin perjantaina. Eipä siinä sitten auttanut kuin lähteä ajelemaan takaisin Keski-Suomeen. Edellisessä astutuksessa koirien käytös oli ollut 13. juoksupäivä samanlaista, mutta ei Piika noin hankala silloin ollut. Kotimatkalla käytiin eräällä kasvattajalla, joka kokeili, että Piika on kyllä ulkoisesti enemmän kuin valmis ja täysin astuttavissa. Kotiin mentiin ja päästin Pessin pihalle Piikan kaveriksi. Ipiä en vapauttanut heti, kun Pessi oli eteisessä kuivumassa kuraleikkien jäljiltä. Ja onni niin, sillä Piika teki samantien kiinnostuneelle Pessille selväksi, ettei hänen lähelleen ole tulemista. Pessi sitten tuli minua haistelemaan ja Piikan oli pakko siihen änkeä ja äkkiä niillä olikin täysi rähinä pystyssä. Sen verran kummallakin piti pokka, etteivät ihan toistensa päälle käyneet verissäpäin. Peruuttelin alta pois, kun totesin, että tilanne on niin räjähdysherkkä, etten voi mennä kumpaakin erottamaan, kun sitten varmasti käyvät kunnolla toistensa päälle. Tiukkaa komennusta arkiäänellä, mutta silti niin, etteivät saisi kimmoketta siitä ja vähitellen tilanne laukesi. Tuon jälkeen Pessi ei enää uskaltanut vilkaistakaan Piikan suuntaan. Siinä vaiheessa sitten kyllä vilisi kaikkea mielessä. Kiitos taas Sirpalle puhelintuesta! Tultiin tulokseen, että joko en voi itse olla astutuksessa mukana (Piika puolustaisi minua omistushaluisena) tai sitten ei vaan ollut oikea aika vielä sunnuntaina. Hieman kyllä oli myös pelko persiissä, että tärpit olisivat menneet nopeasti lauantaina ohi.
Sanoisinko, että tiiviisti tuli tuijoteltua Pessin ja Piikan välejä sunnuntain ja maanantaiaamun aikana. Pessi oli selvästi kiinnostunut Piikasta vihdoin ja viimein, mutta Narttu isolla N:llä ei antanut mennä lähellekään. Herkempi uros, kuten Pessi, jättäisi kyllä tuollaisen Bitchin astumatta, totesin. Kaippa tässä nyt sitten näkyi sekin, että Piika on selvästi viimeisen vuoden aikana kohonnut laumahierarkiassa eikä enää suvaitse olla pompoteltavana. Maanantaina Pessin piiritysyritykset jatkuivat ja lähdin pikaisesti käymään aamusta töissä. Puolilta päivin olinkin jo kotona, Birgitta tuli hakemaan ja suunnaksi Saimaanharju. Piika vaikutti normaalilta omalta itseltään, oli leikkisä ja juoksenteli pihallakin. Siihen mennessä oli pari päivää vain maannut eikä suostunut juurikaan liikkumaan. Joten olihan siinä myös vaihtoehto, että olisi kipeä. Olimme kuitenkin varautuneet hankalaan Piikaan, ja Johannan seuraksi koirien kanssa ulos lähti Piikalle täysin vieras Hannele. Olin itse vielä koirien kohtaamisessa läsnä ja nyt kummallakin tuntui olevan enemmän kiinnostusta ja täysin eri ääni kellossa kuin sunnuntaina. Hetken päästä koko konkkaronkka tuli sisälle antamaan huilitauon Sampalle.
Piika jäi autotalliin, Samppa seuraavan oven taakse ja muut Johannan koirat olivat seuraavan oven takana. Kovasti Piika olisi kuulema halunnut Samppaa leikittää ja juoksuttaa. Vissiin ei ihan noin vain aikonut antautua. Hannele oli sitä mieltä, että vaikka Piika tuntuikin ulkoisesti varsin tiukalta, ja selvästi Piikan turhankin timmi kroppa tässä tapauksessa hankaloitti astutusta, koirat vaikuttivat siltä, että samana päivänä astutus onnistuisi, jos olisi onnistuakseen. Jonkin tunnin päästä Piika alkoi haukkumaan tallissa ja lopulta kun haukkua vain jatkui, menin komentamaan sen hiljaiseksi. Samppa oli kovasti vinkumassa oven takana ja yritti Piikan luo. Kohta Hannele ja Johanna lähtivätkin taas yrittämään ja kun hetken päästä katsahdin ikkunasta, jouduttiin sitten Birgitan kanssa jo arpomaan, ovatko koirat nalkissa vai ei. Jonkin minuutin päästä todettiin, että siltähän se nyt näyttäisi. Lopulta astutus oli sujunut nopeasti ja vähän yllättäenkin, tottakai naapurin takapihan portin edessä. Piikakin oli ollut rauhallinen ja Hannelen kokemus ja rauhoittelu olivat Piikalle hyvänä tukena. Vartin nalkissa olon jälkeen menin vapauttamaan Hannelen pitämästä Piikaa ja sitten jatkettiin varmaan vielä toinen vartti, kunnes koirat irtosivat. Odotin Piikalta kaikenlaista hepulointia, mutta koirat vain lähtivät haistelemaan toisiaan ja lähintä puskaa. Olivat hyvää pataa ja rauhakseltaan.
Kotosalla Piika oli pari päivää vielä myrtsinä muita koiria kohtaan. Viikko astutuksesta ja sitä selvästi leikitti ja haki jopa Ipiä leikkimään, mistä kumpikin hämääntyivät lopulta ihan täysin. Ipi katsoi tyyliin suu auki Piikaa ja Piika lähti tilanteesta nolona pois. Kaksi viikkoa astutuksesta ja piski oli jäätävän ahne. Pari kertaa narautin sen lipittämästä jopa grillin rasvakuppia, mikä nyt meni jo hieman yli, koska ei se edes Pessiä kiinnosta. Kerran Piika varasti myös ahmimalla nakkipaketista nakkeja. Aloimme olla varmoja, että nyt ei voi olla enää valeraskaudesta kyse, kun niin poikkeavaa käytöstä oli aiempaan verrattuna. Kolmannen viikon alussa käytiin Anjalassa Ipin vuoksi ja samalla reissulla leikittiin ultran kanssa arvaustoimistoa. Pentuja näkyi sitten vähän reilummastikin. Mahdollista olisi, että syntyisi iso pentue, mahdollista olisi että vain muutama selviäisi ja mahdollista olisi, ettei syntyisi mitään. Mutta toivottiin kovasti, että kyllä se nyt onnistuu, kun niitä poikasia näkyi niin paljon! Samalla viikolla Birgitta koplasi Piikan mahaa ja oli myös sitä mieltä, että tiineeltä se tuntuu. Neljäs viikko oltiin Kainuussa lomilla, minkä vuoksi varsinainen ultra kävi meille vasta viidennen viikon alussa. Tässä vaiheessa olin jo kaikkien koirien käytöksestä, Piikan käytöksestä ja tavoista sitä mieltä, että nyt se on tiine. Ruoan määrääkään en ollut lisännyt ja silti koira lihoi silmissä. Mutta ultrassa oli vain tyhjää täynnä. Tai, no näkyi siellä paljon paskaa. Mutta pentusia, ei yhtäkään.
Olihan se pettymys. Seuraavana päivänä käytiin nopeasti agitreeneissä, mutta muuten tässä onkin tähän mennessä tullut jo melkein yhdeksän viikkoa treenitaukoa. Tottistreenitkin voi laskea yhden käden sormissa. Ei ole huvittanut eikä ole jaksanut. Sen näkee koirastakin. Melkoinen vararavintokerros olisi meillä kummallakin tiputettavana, jotta treeneihin ilkeäisi mennä. Toisaalta on loma tehnyt hyvääkin pitkän talven jälkeen. Kummallekin. Vähitellen syksyn suunnitelmat alkavat mallintua, menoja kertyy sitä tahtia kuin koe- ja kisakalentereita selailee. Tulevaisuus näyttää, tullaanko Piikan kanssa enää yrittämään pentuprojektia. Joistakin kun ei vain tunnu olevan jalostuskoiraksi. Selittävää syytä ei ole, mutta jokuhan siinä on, että tuon nartun kanssa pentuprojektit eivät onnistu. Kaksi tyhjäksi jääntiä eri sukuisille uroksille, joilla on jälkeläisiä. Ei vaan taida äitikoiraksi Piikasta olla. Vaikka niin söpö yhdistelmä tämä Piikan ja Sampan pentue toteutuessaan olisi ollut. Kiitos kaikille tässä projektissa auttaneille, ja tietysti iso Kiitos Johannalle perheineen!
Pipipäät 