Kajaanissa kisareissulla

Viikonloppuna käytiin pikaisesti Kajaanissa kääntymässä. Agiliitokuukauden päättivät Kajaanissa käydyt agilitykisat, joissa tuomaroi Vesa Sivonen. Perjantaina ajeltiin kotiinkotiin myöhäisellä, ja aamulla oli sitten jo aikainen nousu ja ajo kisapaikalle Paltaniemelle. Janne oli mukana ja huolehti käytännössä täysin koiran lämmityksestä, jäähdytyksestä, oikeasta vireestä ja palkkauksestakin vielä radan jälkeen. Eipä siinä paljoa jäänyt itselle tehtäväksi.

Mukavia, meille sopivia ratoja oli tälläkin kertaa Sivosen radat. Huomasin vain taas sen, etten sitten uskalla luottaa koiraan, vaan varmistelen liikaa ja siihen se oma rytmitys käytännössä kaatui, etten uskaltanut liikkua ja kun liikuin, tehtiin sitten virheitä. Jäi kuitenkin hyvä fiilis kaikilta radoilta ja parasta oli tottakai, että kisat käytiin kaverini naapurissa, joten ratojen välillekin riitti ohjelmaa, kun ehdittiin treffata kaveriakin. Jälleen kerran Kajaanissa oli kiva käydä, ja Jannekin totesi, että kyllä kajaanilaisilla kisajärjestelyt pelaavat lajista riippumatta. Kiva käydä kisaamassa kiireettömästi ja nauttimassa lupsakasta meiningistä.

Kaikki radat ovat samalla videolla. C-B-A. HYL-HYL-5. Varmaan fiiliksen puolesta koko kesän parhaat kisat.

Viikonlopun viimeisteli valtion kamera Kuopion jälkeen kotiin tullessa. Kertahan se on ensimmäinenkin, kun itsensä niihin kuvauttaa.

Mikkelistä nollaa pukkasi

Piika ja Kilju Mikkelin kisakatsomossa.

Houkuttelin Jannea mukaan Mikkelin agilitykisareissulle. Aluksi ei halunnut millään lähteä, sitten kai totesi, että kotiin jäädessään joutuisi tekemään liikaa remppajuttuja – ja lähti mukaan. Ja onneksi lähti. Päästiin viime aikaisten pohdintojeni ytimeen ja nyt on selvät sävelet ja korjaukset aloitettu.

Mikkelissä siis juostiin kolme rataa, tuomarina Sisko Pulkkinen. Muistinkin taas, miksi en ko. tuomarin radoilla ole vuoteen käynyt. Jos aina ne ansakohdat pitää radoille rakentaa vääristä putken päistä, niin ei ole ainakaan enää minulla kivaa. Lisäksi agilityratojen aloitukset olivat liian simppeleitä. 😀 Hylkyjähän ne tarjosivat. Hyppäri oli viimeisenä ja sieltä saatiin ihanneajan alittanut nolla. Jostain syystä hyppärit ovat tällä hetkellä ystävällismielisiä meille. Kontaktit eivät pelittäneet niin hyvin kuin Jyväskylän kisoissa, mutta taisin itse ohjata ne hieman eri tavalla. Taas muistaa, että varmistelulla ei voi saada tulosta. Kepit on hitaat, mutta saavat nyt ollakin, kun kuitenkin pujottelee loppuun saakka.

Mutta sitten se tämän hetken kuumin perunamme heti kontaktien ja esteiden tarjoamisen jälkeen – vire. Ensimmäiselle radalle päästiinkin oletettua aiemmin poissaolijoiden yms. vuoksi, joten en ehtinyt saada Piikaa hanskaan ollenkaan ennen rataa. Ja sehän sitten näkyikin läpi radan. Onneksi Janne oli mukana ja onneksi näki, miten Piika kiihtyy nähdessään muiden suorittavan rataa. Ensimmäiseksi totesi, että miksi tähän ei ole puututtu jo pentuna? Ei noin ylivireinen koira voi tehdä puhdasta rataa, kun ei pysy pää kasassa! Niin miksi – no siksi, että oli niin siistiä, että Sohvatyyny kiihtyi edes jostain! No, nyt kiihtyy vähän liiaksi jo! Seuraavaksi pitäisi alkaa jo laskemaan sitä virettä. Sohvatyynyltä! Toiseksi Janne tuumasi, että ei muuta kuin kisoihin hengaamaan vaan koiran kanssa, mutta ei saa päästää radalle. Koska sehän sen suurin palkka on, kun pääsee kiihdyttelemään itsensä ja siitä vielä radalle palkkaamaan kiihtymyksensä. Tämä ajatus päätettiin jättää toteuttamatta, koska ajanpuute ja koska rahanpuute. Ei huvita ajaa ympäri Suomea näyttämässä koiralle muiden koirien kisaamista enää tässä iässä.

Joten, seuraavaksi lähdettiin etsimään purkukeinoa. Toiselle radalle mentäessä piti odotella kentän sillä puolen, jossa ei näkösuojaa juuri kentälle ole. Saatiin Piika leikkimään ja saatiin virettä purettua. Se ei ehtinyt kiihtyä kentän tuijottelusta. Paria koiraa ennen lähdin kävelemään rataa kohti ja sitten piru olikin irti. Piika kiskoi ja huusi radan suuntaan. Äkkiä täyskäännös ja Janne toi lelun ja yritin saada Piikan leikkimään. Aikansa se otti, mutta lopulta kun onnistui, vaihdoin lelun nakkiin ja nakki-imutuksella päästiin radan reunalle. Ja vaikka edellinen koira oli radalla, Piika oli täysin keskittynyt minuun. Toki palkkasin sitä nakilla koko ajan ja teetin töitä. Se ei saanut hetken rauhaa alkaa tuijottelemaan. Tämä kohta on myös videolla. Itse toki kämmin sitten radalla, mutta koiran fiilis oli oikea.

Kolmannelle radalle Janne jalosti leikittämisideaa entisestään. Sen mielestä Piika pitäisi opettaa kantamaan suussaan patukkaa tms. lelua tuttina. Saisi purettua kiihtymyksensä puruun niin, että sillä olisi Tehtävä ennen rataa. Niinpä leikitin Piikaa ja Janne nappasi sen välillä kävelemään kanssaan lelu suussa kohti rata-aluetta. Piika sai kävellä, miten halusi ja katsella, mitä halusi, mutta ei saanut pysähtyä paikalleen tuijottelemaan radalle. Ja aina kun lähtivät tulemaan minua kohti, haastoin jo pitkän matkan päästä Piikaa leikkimään muka yrittämällä ottaa sen lelun ja se tuli kiireenvilkkaa tarjoamaan ihanaa leluaan leikittäväksi ja taas se sai voittaa lelun ja Janne vei sen katselemaan rataa kävelylenkille. Toimi ihan pirun hyvin! Ehkä koko kisapäivän upein tunne! Me tehtiin yhdessä se kahden radan aikana, mistä haaveiltiin vasta ekan radan lopussa! Toki tämä nyt vaatii vahvistamista eikä todellakaan ole valmis, mutta se voisi olla hyvin mahdollinen purkukanava jatkossa kisoihin!

Ja ne meidän radat tässä videolla:

Laukaasta SERT-H kotiintuomisina

Kyllä Fok It taas tietää.

Niinpä toukokuun viimeisestä viikonlopusta otettiin sitten kaikki irti.

Lauantaille olin ilmoittanut Piikan Laukaaseen agilitykisoihin. Ennen ilmoittautumista kyselin aika moneltakin, tietääkö kukaan, millainen tämä Vesa Sivonen on tuomarismiehiä? Kukaan ei tiennyt. Faceen lauantaiaamun aikana tippuneista päivityksistä (kyllä – siellä puhelimen ruudulla tuli roikuttua pihatöidenkin lomassa) selväksi kävi, että vaikeita ratoja oli jo ykkösissä ollut. Totesin, että niin turha keikka, mutta käydään nyt juoksemassa vielä nämä startit, niin eipähän tartte sitten enää jossitella, miten monta hylkyä vuoden aikana on taas kerätty.

Kakkosen radoista ehdin jälkimmäisen katsoa ja olihan se vaikean näköistä. Lähinnä johtuen viiden metrin esteväleistä ja Laukan kaukalossa se todella tuntui. Hyppysissä saisi koira olla, mikäli mielis saada tulosta. Käytiin siinä sitten lämmittelemässä lenkin varjolla, mutta Piika pulikoi lähinnä ojassa viilentymässä. Koko aamupäivän se olikin rallannut muiden piskien kanssa pihalla.

Ensimmäisena agilityrata ja rataantutustumisesta jäi lähinnä sellainen, muistanko edes radan ja mitähän siellä nyt sitten tekisi. Rimat 65. Ehdin vain muutamaan kertaan tutustua rataan ja niin paljon olisi valsseja pitänyt ehtiä tekemään, ettei mitään jakoja. Tök-tök-tök-ohjauksilla päästiin kuitenkin ihmeen pitkälle vain yhdellä riman pudotuksella, mutta sitten mokasin itse ja Piika sujahti putkeen ennen aikojaan. Katsoi kyllä ennen sinne menoa tyyliin, että ehkä voisin totella, mutta mä käyn ensin tän putken. Loppurata mentiinkin sitten ihan sujuvasti, mutta ei siinä suurempia ansapaikkoja enää tullutkaan.

Seuraavaksi hyppyrata ja odottelin sen alkua vähän kärsimättömästi, kun vuorossa olisi jo pitänyt olla Nooran ylioppilasjuhlat. Näytti yhtä kinkkiseltä, ellei vaikeammalta kuin edellinenkin rata. Rimat laskettiin 60:een. Hyppyjä oli miljoona ja kun nyt mietin rataa, niin en oikeasti osaa edes sanoa, näyttikö se tältä. Tuskinpa vain. Muistelen, että hyppyjä olisi pitänyt olla paljon enemmän ja ainakin tuo muurilta putkeen kulma ei ollut noin loiva vaan putki on vähän väärässä kohtaa piirustuksessa. Mutta sovitaan, että ainakin vähän se näytti tältä…

Vesa Sivonen Laukaa 30.5.2015

Taas suunnittelin kaikkea tyhmää tutustumisessa, ja kun muutaman koirakon menoa katsoin, totesin, että aika hyvin koirat lukivat tuon 1-4 ihan perusheitoillakin. Joten kokeilin sitten samaa Piikalle ja todella nätisti se hyppäsi ajautumatta väärille puolille esteitä. Näin ollen itse kerkesin hyvin (no melkein) persjättöön 5:lle ja sain kerrankin pyöräytettyä Piikan 6:n taakse nätisti ja lähtemään vielä persjättöönkin. 7:lle oli pakko vähän linjata linjaa ulkosiivekkeen kautta, mutta Piika luki tämänkin hienosti ja kiersi samalla sykkeellä 8:n. Kepit ongelmitta, mutta pienen oman varmistelun vuoksi tässä en ehtinyt valssamaan 10:lle, joten leikkasin muurille takaa. Sitten semmonen saanko koiran hanskaan ja hienosti oli Piika kuulolla ja luki kuin lukikin putken oikean pään. Lähdin hyvissä ajoin liikkeelle ja sain ajettua sen vauhdilla 14:lle ja pyöräytettyä 15:lle. Takaaleikkaus enkä enää ehtinyt (tai ehkä olisi voinut ehtiä) 17:lle pakkovalssaamaan ulkopuolelta, joten 17 mentiin vaan vedolla ja huonoon putkikulmaan lähettämällä. Ja sitten kuulin, kun huudettiin, että TIINA JUOKSE!!!!!!! Ja totesin, että pakko varmaan juosta, kun putki syöttää suoraan väärille hypyille. Ja mähä juoksin ja ehdin just Piikan eteen ettei se lukenut hyppyjä vaan ehti vieläpä korjaamaan linjan renkaalle ja hypylle ja kiljuin onnesta. Ja pelkäsin, että vika rima tippui. Mutta ei, nollalla tultiin maaliin.

Ennen rataa olin toki ilmoittanut Raisalle ja Riikalle, että hylkyjä mekin tehtiin pari kappaletta. Itse asiassa kohta lähdetään sille toiselle. Radan jälkeen oli pakko laittaa viestiä, että itse asiassa Piika teki nollan. Minä en.

Jäähdyttelylenkki, ja tällä kertaa kummallekin semmonen viilentelylenkki. Vein Piikan autoon ja tuumasin, että josko sitä nyt pääsisi lähtemään ja saisi kisakirjan. Mutta eikä mitä. Tulostaululle kävellessä kuulutettiin, että toiseksi tuli Piika, jolle myös hyppyserti! Mun ilme. Leuka loksahti varmaan polviin. Sillä tök-tök-tök-ohjaamisella toisiksi. Huh huh.

Tiukka ihanneaika takasi sen, että oli sekunneista kiinni nollan tekeminen ylipäänsä.

Nooran ylioppilasjuhlat olivat kuitenkin vielä käymättä, joten eikun vaatteiden vaihtoon, ja juhlimaan Piikan händleri-Nooraa! (Jännä, kun Noora oli aikanaan tutustuessamme koiranäyttelyhommissa jotain 14, ja nyt kirjoitti hienoilla papereilla itsensä ylioppilaaksi – mutta ei me ”vanhussakki” olla ollenkaan vanhettu tässä välissä!) Onnea Noora!

Kiitos Satulle, joka haki meidän palkinnot, kun itse pakenimme paikalta! Vaatteiden vaihdon jälkeen multa kysyttiin, miten meillä meni, niin totesin, että no eikös sen vaatetuksesta näe. Tyylikkyys ennen kaikkea, kun sertejä saadaan. 😉

Raisa otti meistä kuvan juhlien jälkeen, kun mekko oli pesuun menossa muutenkin.

Melkoinen kisatykki tuo Piika. Agility on todella sen laji. Mitäpä sitä turhia nollia keräämään, kun SERTejäkin on jaossa. Vajaassa vuodessa on tehty vino pino hylkyjä ja sitten kolme nollaa, joista kaksi on SERTejä. Yhtä sertiä vaille valio siis. Raisan selvän päivän takaamiseksi seuraavaa saadaankin sitten varmasti odotella pitkään. Valiota ei ihan heti olla meistä leipomassa eikä juomaankaan siis päästä. Mutta eikös tällä kisakirjalla voisi jo yhdet bileetkin järjestää? 😉