Avainsana-arkisto: Ipi

Tänä yönä tähdet, tähdet takiamme loistaa

Tähtiä syntyy jatkuvasti. Ihmisen elämän aikana ehtii syntyä ja elää monia satoja tähtiä. Jotkut tähdistä vierailevat luonamme nopeasti, toiset hitaammin.

Tähdet syntyvät suurissa tähtienvälissä pilvissä, niiden tarkkaa syntymekanismia ei edelleenkään tunneta. Yhden tähden synty on monivaiheinen tapahtumaketju, joka koostuu samalla aikaa luonnollisesta kehityksestä ja sattumanvaraisesta ilmiöstä. Kun galaksit törmäävät toisiinsa, niiden tähtienväliset pilvet sekoittuvat ja lopputulos voi olla miten arvaamaton tahansa.

No, mutta sehän on Ipi pentuna.

Ipi eli mäyräkoira Ellin tossun alla.

Pienen malinoistytön onnea.

Vajaa vuosikas Ipi ja Pavel

Noin vuotias Ipi Taka-Keljon metsissä.

Taka-Keljossa edelleen hieman vanhempana.

Ipin kuva tuolta ajalta Raisan arkistosta.

Kaverukset Naakka ja Ipi Raisan arkistosta.

Tähden kehityksen aika aikana se käy läpi eri kehitysvaiheita säteillen lämpöä ja valoa. Kun lämpötila tähtipilven sisällä kasvaa, syntyvät ensimmäiset reaktiot. Tällöin tähden aineet ovat vielä irrallaan sen sisällä. Ensimmäiseksi tähti kehittyy protähdeksi. Saavuttaessan protähden tilan, tähti alkaa vetää itseensä ainetta sitä ympäröivästä tilasta. Samalla myös paine sen sisällä kasvaa. Tähden sisällä tasapainoillaan kahden vastakkaisen voiman välillä. Toinen voima pyrkii luhistamaan sen, toinen koittaa laajentaa sitä. Kun näiden voimien määrä kasvaa tarpeeksi suureksi, varsinainen tähti on syntynyt. On muodostunut tähti, joka elää loistaen suurimman osan elämästään.

Ipin ensimmäinen koe. Siitä se alamäki alkoikin.

Näähän on ihan leikkineet! Kuva Raisan arkistosta.

Keppiäkin ovat vetäneet…

Meininki on pysynyt yhtä pimeenä koko ajan.

…Ipi Naakka-peruskalliolla.

Junioreina näin, mutta ei enää vanhempana.

kollaasi

Turussa näyttelyssä 2009.

Sehän näyttää tässä Raisan kuvassa ihan malilta!

Naakalla kuoppa, Ipillä keppi. Perus.

Taka-Keljon sohvanvaltaajat.

On oltu hakumetsässä ötököitä piilossa. Raisan arkisto.

Tähdet voivat olla vakaita ja elää valtaosan elämästään massana pääsarjassa. Näiden tähtien elämä on kirkasta ja stabiilia. Niiden kanssa on leppoisaa elää ja niitä on mukava katsella. Sitten on olemassa suurempia, massiivia tähtiä. Niiden sisällä tapahtuvat ydinreaktiot sijaitsevat suurella alueella niiden sisällä. Kuitenkin niiden ulkokuoren perusteella voi olla mahdotonta päätellä sisällä tapahtuvista reaktioista. Näiden tähtien rakenteet ja elämät ovat päinvastaisia. Suurimpien tähtien ytimessä lämpötilat nousevat hyvin korkeiksi. Suuret tähdet lämmittävät loistollaan ja jakavat iloa loppumattomasta liekistään.

On käyty tokokokeessa makaamassa. Ne muut seisoivat.

On käyty BHssa 2009, huom. suosikkituomarilla jo tuolloin! Raisan arkisto.

Paikoitellen jopa on seurattu korrektisti! Raisan arkisto.

On käyty tokokokeessa Valorinteen kentällä. Sehän melkein istuu! Raisan arkisto.

Vesku aina muistaa mainita, miten ensi kertaa Jannen tavatessaan Jannella oli valkoiset housut ja valkoinen kauluspaita päällään ja Ipi sipsutti kiltisti Jannen rinnalla. Tämän kuvan kohdalla ei ole vaikea uskoa tuota mielikuvaa.

Keuruulla Pehkosen tuomaroitavana.

Janne jätti Ipin paperit kotiin, ja kokeili Ipille kentän reunalla olevaa palkkaa. Ipi ei tehnyt mitään, ainakaan oikea-aikaisesti vaan yritti koko ajan karata palkalle. Ja lopuksi karkasikin.

Kuumuus tähden sisällä mahdollistaa ydinreaktioiden jatkuvan etenemisen. Monesti räjähdykset ovat voimallisia. Jokaiseen suuntaan. Joskus räjähdykset ovat yllättäviä. Jopa positiivisesti. Massiivisilla tähdillä on hetkiä, jolloin muut seisovat vain tukena, varjoina näyttämöllä.

Syksyllä 2009 Ipin maailma järkkyi, kun se joutui luopumaan ainokaisen koiran paikastaan…

Ilman Ipiä ja Pessiä ei oltais mekään tavattu. Perusmeininkiä alusta asti.

Narniassa Nenäinniemessä

”Sä olet tähti, tänään ja niin kauan kuin sitä kestää, et joudu yksin jäämään, mä seison sun vierellä…”

Jollain oudolla tavalla tämä kaksikko täydensi toisiaan…

…hyvässä ja pahassa. Etenkin siinä pahassa.

Ipi oli massiivinen tähti. Ipi ei ollut tasainen, leppoisa tai ennalta arvattava. Ipi sädehti kiihkeää lämpöä, joka sai voimansa jatkuvasta sisäisestä tulesta. Ipi sytytti useita ydinreaktioita myös ulkopuolellaan.

Tuo kevät 2010 piti sisällään monia aurinkoisia jäälenkkejä.

Ehkä yksi parhaita kuvista 3v. Ipistä ikinä.

Vuottolahdessa pelaamassa palloa.

Nenäinniemessä keväällä 2010.

Haukanniemessä samaisena keväänä.

Lentoon lähdössä alkukesästä.

Ipi ja Kimma yhden ajanlaskun alussa kesällä 2010.

Tällä kertaa se ei sentään purrut pentua.

Mitä kuumempi tähti on, sitä lyheämmällä aallonpituusalueella sen säteilymaksimi on.

Ipi säteili energiaa mieluiten sille läheisimpiin eläimiin ja ihmisiin. Ipi eli mieluiten aurinkokunnassa, joka ei ollut miljardeja vuosia vaan viisi minuuttia. Ipi lahjoitti energiaansa kaikille läheisilleen. Tavalla, joka ei jättänyt epäilystäkään lämmöstä ja energiasta.

Syksyllä 2010 mökillä.

Koiria oli enää kaksi.

Aina yhtä pimeetä meininkiä Muuttohaukantiellä.

Taas yhdet ei-koiraihmiset, jotka Ipi on kietonut suuren sydämensä ympärille.

Kuka ei halua kuulua joukkoon.

Pessi ja Ipi, Pipipäät.

Ipimeininkiä. Täysillä kimppuun, kun vähiten odottaa…

Jälkikäteen voisi todeta, että yllättävän vähän haavereita lopulta sattui. Tilanteisiin nähden…

Söpö Ipi 4v. keväällä 2011.

Oulujärven rannalla.

Uuraisilla treenaamassa.

Viestikokeessa taas kerran yrittämässä tulosta. Raisan arkisto.

Halssilan sohvanvaltaajat. Raisan arkisto.

Pennut tulivat taloon ja Ipi vietti laatuaikaa Raisan luona Allin ja Naakan kaverina. Porokoirat tykkäs ja lujaa! Raisan arkisto.

Kävi se näemmä välillä tappamassa kotona pentujen lelut.

Treenaamassa Raisan kanssa.

Sä olit etupenkin tyttö, joka aina kaiken ties. Muut sanoi susta tulee vielä insinööri tai virkamies. Sä olit varma et sinusta tulee tähti.

Kaksijalkainen Ipi.

Tähden massa ja koostumus vaikuttavat tähden elämään. Suuret loistavat kirkkaammin. Valitettavasti mitä kuumempi tähti on, sitä pienempi sen kyky maksimaaliseen säteilyyn loppujen lopuksi on.

Suurimassaiset tähdet luovuttavat energiaa ympäristöönsä paljon enemmän kuin pienet. Suuret tähdet loistavat kirkkaammin, valitettavasti ne myös kuluttavat energiansa loppuun nopeammin.

Toivakassa esineruudun arvostelussa, tuomarina Minna Moisio. Ipillä ihan omat jutut mielessä.

Samaisessa kokeessa tottiksessa, tuomarina Jani Heinilä. Ipillä taas ihan omat kuviot.

Tottiksen arvostelussa Foxin kanssa. Jännä, kun Ipillä on taas ihan omat kuviot.

”Sä laitat hymyn kiertoon, mä näin muistan sinua. Ja sinä olet niin kuin eilenkin.”

Ajalta, kun olimme varmoja, että malinoissistakin tulee käyttövalio.

Ensimmäinen yhteiskuva koko laumasta.

Kuonokoppaelämään siirtynyt Ipi.

Malinoisenergiaa.

Ensimmäinen yhteiskuva ilman koppaa.

Pessi ja Pessin bodyguardit.

ABDSC_0190_262

Kopan kanssa Ipi eli normaalia reikäpäistä elämäänsä ilman reikiä.

Pylly vasten pyllyä.

Viisivuotias Ipi.

Koko porukka pihalla.

KoppaIpi

Hei, onko siellä kopan sisällä elämää?!?

Viestin Rotumestarit vm 2012. Kuva Nina Palmu.

Se kerta, kun Ipsu pesi kaikki. Raisan arkisto.

Ipin ja Piikan taidonnäyte työpäivän aikana.

Malinoissit talvella 2013.

Ipi treenaa keväällä 2013 kuusivuotiaana.

Keväälle ekoja pk-hyppyjä.

295693_10151623713006768_1298713527_n

”Ei toistoja saa. Variointeja vaan. Juuri tällaista kauneutta ei saa samanlaista. Tartutaan kii. Painetaan sydämiin. Tämä hetki. Tämä onni.” Noustiin ekoissa 2lk:n kisoissamme kolmosiin.

Malinoissit Liepeellä saunaillassa. Kyllä, ne ovat Ipi ja Kilju, uskokaa jo.

Ipsu. ❤

Ipin viimeiset SM-kisat

DSC_0216

Näissäkään onni ei ollut suosiollinen, vaan Ipin matka päättyi maa-ampiaispesään.

Mökillä syksyllä koko lauman kera.

Hirvikärpästen keskellä treenattiin.

Hetkiä, joita ei takaisin saa.

Kotipihalla ruska-aikaan.

Tammikuu 2014 Keski-Suomessa.

Pari viikkoa myöhemmin.

”Mutten mitään, en ketään. Alla ikivanhan auringon. En mitään, en ketään. Enemmän kuin sua.”

Ensimmäisiä studiokuvakokeiluja.

Vaajakoskella lenkillä.

Piikan kanssa laumautumista keväällä 2014.

Ipi lasten kanssa Kainuussa.

Ipi 7v keväällä 2014.

Kesällä 2014 uimassa Saviolla.

Olisiko siltä keikalta, kun Naakka ja Ipi päättivät tapella pallosta ja Piika yhtyi meininkeihin Naakan puolella.

Priima studiokuva Ipistä jäi haaveeksi. Koskaan kamera ei suostunut tarkentamaan sen silmiin.

Mikään ei ole niin ällöttävää kuin toisen koiran viereen pakotettuna.

Aivan eri asia leikkitilanne hei…

Lopulta kaikki tähdet joko aloittavat hiljaisen viilentymisen tai tuhoutuvat näkyvästi.

Raskaat tähdet räjähtävät supernovina. Ydinreaktiot lakkaavat ja tähti alkaa luhistua kokoon hyvin nopeasti.

Supernovaräjähdys on maailmankaikkeuden voimakkaimpia ilmiöitä. Räjähdyksessä tähti sirpaloituu avaruuden pimeyteen. Räjähdys valaisee pimeän avaruuden hetkeksi.

Syksyllä 2014.

”Ja aikaa joka hiipii. Sua kuljettaa pois jalanjälkineen. Tartun hetkiin ja muistoihini kii. Kuin tuuli repaleiseen purjeeseen.”

Kolmen kopla jouluna 2014. Tuolloin Ipi ja Piika hengasivat jo keskenään ilman koppaa.

8-vuotias Ipi kevättalvella 2015.

Kun Pessi oli Espoossa lomalla.

On taas niin osallistuvaa meininkiä kuvauksissa…

Keväällä 2015 omalla pihalla, Piika alkoi ottaa johtajan paikkaa laumassa.

Sitä etsii merkkejä kuvista, missä vaiheessa Ipi sairastui…

…vaikka oikeasti luultiin olevamme täydessä iskussa ja keväällä 2015 saatiin Ipin toinen VK3:n 1-tulos tyttöjoukkueella. Protestin arvoinen paikka.

Viimeiseksi jäänyt yhteiskuva juhannukselta 2015. Pessillä toki Ipin tikkaama reikä silmäkulmassa.

Viimeistä kertaa viestileirillä.

Ipillä oli ollut jo kipukohtauksia, mutta tuona aurinkoisena päivänä se vielä jaksoi.

Tähän kuvaan tiivistyy kaikki. Alkukesä, metsän tuoksu ja Ipi.

Janatreeniä jäljelle. Muutenhan ne meni ihan hyvin, mutta tuo alkuräjähdys…

Kesä 2015 nautittiin. Ipi jäi pois harrastuksista sairaseläkkeelle. Toivottiin parempaa huomista.

Vanhalla viirasi perinteiseen tapaan.

Haluttiin uskoa, että kyllä se Ipi vielä tervehtyy!

Kun ei voinut olla käyttökoira, oltiin sitten näyttelykoira. Sitä kai se sekalinjaisuus teettää.

Metsälenkit olivat Ipille annettua laatuaikaa kaiken kiireen keskellä.

Tämä kuva jäi viimeiseksi muotokuvaksi Ipistä elokuulta 2015.

Ipi syntyi ja eli massiviisena tähtenä. Ipi lähti kuten elikin, räjähtäen. Jättäen taakseen suunnattoman tyhjiön, hiljaisen maailman.

Maailman, josta nyt puuttuu ärsyttävän räjähtävä ääni, iholle tunkeutuva olemus ja rasittavuuteen asti seuraava, läpitunkeva sielu. Maailman, josta hävisi myös elämän kaikilla voimilla elävä, kaikella olemuksellaan rakastava tähti. Ristiriitaisimmat tähdet jättävät taakseen suuria hiljaisia pölypilviä.

Ehkäpä nyt jossain siellä linnunradalla kiertää molekyylipilvi, joka joutuu erään räjähtävän supernovan jättämän shokkiaallon läpäisemäksi. Ehkäpä tämän supernovan vaikutus jättää ikuisen jäljen, joka voidaan tuntea vielä satojen miljoonien valovuosien päästä.

Joskus ennen, kun katsoimme taivaalle, näimme vain tähdet.

Nyt voimme katsoa taivaalle, ja näemme Tähden.

Teksti: Raisa Niskasaari
Kuvat ja kuvatekstit: Janne Lehtinen, Raisa Niskasaari, Tiina Karvonen
Mainokset

Elämä jatkuu, taas kerran

Sota ei yhtä miestä kaipaa. Niinhän sitä sanotaan. Huvittavaa kyllä, mutta tässä reilun viikon aikana olen vasta tajunnut, miten tärkeäksi Ipi ehti minullekin näiden vuosien aikana tulla. Olihan se täysi persreikä kotioloissa, harrastuksissakin vähän niin ja näin – kuinkas muuten, kun kaikki tehtiin perse edellä puuhun -tekniikalla. Mutta se oli myös aina läsnä. Harvemmin se oli paria metriä kauempana, makasi jaloissa jalanlämmittimenä, kun ei saanut syliinkään tulla. Joten onhan se vähän jännä sulkea portteja perässään, kun oikeasti siihen ei ole tarvetta, ja miettiä, miten saisi aamuruoat syötettyä järkevämmin, kun niitä tulee sulatettua koko ajan liikaa.

Viikonloppuna olikin hyvä, kun päästiin kotioloista irtautumaan Jannen luo Espooseen, kun vuorossa olivat belgien IPOn RM-kisat. Kyllä oli helppoa kolmen koiran kanssa. Piika ja Kilju lyöttäytyivät yksiin normaaliin tapaan ja painivat koko ajan sisällä. Pessi ehkä enemmänkin jäi tässä kombossa yksin. Jännä olotila, kun ei tarvinnut koko ajan miettiä, että kuka seuraavaksi yrittää tappaa toisensa tai tapattaa itsensä. Kaikkeen sitä Ipin kanssakin oltiin valmiita venymään.

No, miten ne rotumestikset sitten katsojan näkökulmasta menivät? Torstain harjoituksiin en ehtinyt, joten illalla piti vain kestää hermoilevaa Jannea. Oli herkkua päästä sanomaan, että kerrankin taisin olla oikeassa, kun totesin jo ennen ilmoittautumista, että liian suuret kisat on kyseessä nyt Kiljulle. Että et sitten Ipistä ja sen kisareissuista mitään oppinut? Oli pakko, kun kuinkahan monta kertaa Janne on saman sanonut mun koeilmoittautumisista…

Lauantaina Kiljulla oli tottis viimeisessä parissa. Jannen mukaan Kiljun ajatukset olivat kentän laidalla tyynyssä. TYYNYSSÄ, jos Jannelta kysytään. Siihen seisomatta jättämiseenhän se menikin ihan hyvin. Kauas kentän laidallekin näin, että siinä vaiheessa Jannen pää ei enää kestänyt, vaan tyyny mielessään teki suoritukset puolittain loppuun. No, lopputulos oli Kiljulle plussan puolella, Janne sai huutia.

Lauantaina vuorossa purut. Jannen pyynnöstä kävin urkkimassa kentän laidalla, että ei enää ole tyynyä siellä. Suorituksen jälkeen sain huutia, että olihan se, ihan samassa paikassa. Luulenpa, että se tyyny oli vain Jannen päässä. Onpahan joku, josta löytää syyllinen. Kilju oli upea. Minkä sille mahtaa, että sille ei ole opetettu kiertämään piiloja. Parhaansa se yritti ja etsimällä etsi kuitenkin sitä mokkea kaikilta piiloilta. Välillä vaan vähän väärästä paikasta. Onneksi mokailut meni Jannen piikkiin. Ja mikin sammutettuaan tuomari oli todennut Jannelle, että on sulla helvetin hyvä koira. Kiitos vaan tuomarissetä. Just kun olin saanut Jannen melkein vakuutetuksi, että josko kuitenkin Kilju siirtyis sinne kansallisiin lajeihin seuraavaksi…

Kilju etsii maalimiestä.

Hetki ennen kuin Janne päätti olla omatoiminen.

Kiljuhan näyttää ihan suojeluskoiralta!

Ilmalento pitkässä liikkeessä.

Vähän vaan häirittee maalimiestä…

Sunnuntaina sitten jälki. Pitkään se Janne arpoi, antaako iltaruokaa, antaako aamuruokaa. Antoi iltaruoan ja olis mun pitänyt aamulla vahingossa syöttää Kilju. Turhan korkeassa mielentilassa se rouskutteli jälkikepit. Kaksi pistettä jäi tuloksesta ja koularista. Mutta ehkä ihan hyvä niin. Ei se olisi koularia ansainnut. Tai Kilju olisi, Janne ei. Summasummarum, plussalle jäätiin ja reippaasti. Näitä virheitä ei välttämättä oltais saatu esiin kyläkokeissa, kun odotteluaikaa olisi ollut paljon vähemmän ja Kiljukaan ei olisi ehtinyt kerätä painetta kaikista niistä ihmisistä ympärillään. Katsastus suoritettu, vikalista olisi kädessä, ja nyt sille pitäisi osata tehdäkin jotain. Katsotaan, mennäänkö taas kerran perse edellä puuhun? Onneksi se on tuttua ja ehkäpä just niin meitä.

Harmittavasti en siis saanut puhuttua itselleni kansallisiin lajeihin koiraa ensi vuodeksi. Muiden suorituksia seuratessa se ison koiran ikävä kyllä konkretisoitui. Pessi-parka säikkyi autossa olemattomia laukauksia ja Piika päätti pudottaa viikonloppuna kaikki haituvansa Jannen kämppään. Fiksu tyttö, ei tarvinnut itse siivota. Kävi se Piika kentän laidallakin jokusen kerran. Kulki belgien keskellä häntä korkealla ihan täpinöissään ja yritti syödä sen ainoan näkemänsä bordercollien. Ai että sai taas olla ylpeä.

Sunnuntai-iltana kotona Liepeellä vastassa oli kylmä talo. Mielessä kävi, että pitäisi varmaan Ipi hakea Raisalta… paitsi niin joo… Pessi-opportunisti käyttää tilanteet hyväkseen ja yrittää pölliä kaiken saatavilla olevan ruoan. Piika leikkii kuin hullu leluillaan ja juoksee muuria ympäri. Ne eivät näytä sitä yhtä soturia kaipaavan.

Postauksen kuvat Heikki Jalli, kiitos!

Niin kuin eilenkin

Aurinkoinen pakkasaamu. Syksyn ensimmäiset pakkasaamut. Ja siltikään ei ole niin kuin eilenkin. Kaikki on muuttunut. Ei kuulu enää sitä jatkuvaa piippausta. Ei porttien ryskytystä. Ei rauhatonta teputusta. Ei sfääreihin nousevaa ulinaa. Talo on hiljainen. Enää koskaan ei tarvitse karjaista IPI TURPA KIINNI NYT PERKELE!!

Ovet on auki maailmaan,

mene vaan.

Mä jään vielä katsomaan,

ikkunaan.

Maanantaina sovin ex-tempore kuvauksen illalle, viimeisen palveluksen vanhalle koiralle. Lähdin töistä kotiin aiemmin ja jo ulko-ovelta haistoin, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Ipi paineli samantien pihalle ja minä katsoin sitä hävitystä. Kusta ja oksennusta 1/3 olohuoneesta täynnä. Kiroilin, siivosin ja soitin Jannelle, että minä en enää jaksa. Nyt tuo koira lähtee lääkäriin. Vasta aamulla olin siivonnut edelliset kuset ja oksennukset pois. Kaikki kaapistot, sohva, valokuvaustelineet, kaikki oli kusessa ja oksennuksessa. Samalla kun soitin eläinlääkäriin, katsoin Ipiä. Kesken puhelun minun oli todettava, että nyt en oikeasti tiedä, onko koira enää edes siinä kunnossa, että se selviäisi seuraavaan päivään, jolloin saisin sen eläinlääkäriin.

Täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa ikinä mietin todella pitkään, voinko tehdä kuvausoharit ja jäädä Ipin kanssa kotiin. Totesin, että työt on hoidettava. Kun hain muut koirat tarhasta, ajattelin vain, että nyt on Ipillä asiat huonosti. Se ei tullut kurmuuttamaan Piikaa eikä Pessi saanut Ipiä enää leikkimään. Ipi vain seisoi keskellä pihaa. Soitin Raisalle, voisiko hän hakea Ipin pariksi tunniksi luokseen valvonnan alaiseksi. Sitten ne työt. Kuvatessani kuulin, miten Ipi veti käheät ilokilarit Raisan nähdessään. Se oli viimeinen kerta, kun kuulin Ipin huutavan tai päästävän mitään ääntä.

Koko ajan kelasin, missä vaiheessa Ipin kunto oli romahtanut. Vastahan se viikonloppuna oli täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Juoksi muiden kanssa pihalla rallia ja oli täynnä elämää. Mutta niin. Sunnuntai-iltana – tai yötä kai se jo oli – päästin koirat pihalle normaalille iltapissille. Ipi ja Piika ehtivät mennä ja lähtivät samantien juoksemaan täysillä. Pessin menon sain torpattua, samassa kuulin pimeydestä ulahduksen ja näin jäniksen kiihdyttävän kuistin ohi pimeyteen. Hetken huhuilun jälkeen Ipi ja Piika ilmeistyivät valokeilaan ja molemmat vaikuttivat vähän vaikeilta. Ipi ehkä enemmänkin. Katsoin ja liikutin, etteivät ontuneet kumpikaan, mutta ihmettelin Ipin kankeutta.

Aamulla olin jo kaikessa kiireessä unohtanut koko asian. Aamut sujuvat aivan liian rutiinilla. Ipi oli vaikean oloinen, mutta ajattelin sen johtuvan vain sisälle tehdyistä tarpeista, joita kiireessä siivosin. Ipi oli mestari lukemaan mielentilaani. Aamuruokia antaessani ihmettelin Ipin räjähtävän olemuksen poissaoloa, mutta sekin ajatus hävisi kiireessä samantien. Olen niin pahoillani Ipi, etten huomannut vaan lähdin töihin.

Mä tiedän en voi sua omistaa,

vain pienen hetken koskettaa.

Mietimme aina, muuttuisiko Ipi koskaan mukavaksi kotikoiraksi. Muuttui se. Niinä viimeisenä kahtena päivänä. Vähitellen minäkin heräsin kuplastani. Kaikki ei todellakaan ollut hyvin.

Kun tulimme maanantai-iltana kotiin Raisalta, Ipin kunto romahti. Se ei jaksanut enää esittää, ei osallistua eikä halunnut, että sitä koskettiin. Mutta vaikka kuinka tutkin, soittelin eri ihmisille, siivosin loppuun päivän kusisotkua, mittasin kuumetta, painelin Ipin kylkiä, taivuttelin sen jäseniä, se ei näyttänyt kipua. Se halusi nukkua. Mennä keittiön pöydän alle ja olla rauhassa. Viimeiseen asti se halusi säilyttää oman kuplansa. Luulen, että Pessi ja Piika tiesivät. Ne haistelivat Ipiä kovasti kyljistä, mutta antoivat sen sulkeutua omaan kuplaansa.

Birgitta kävi vielä illalla, ja siinä sitä oltiin ymmyrkäisinä sitten yhdessä. Kumpikin jo tiedettiin, toivoa oli enää vähän. Mietittiin, pitääkö Ipi lähteä päivystykseen viemään, mutta tein päätöksen, että Tuhatjalka on nimensä veroinen, en turhiin tutkimuksiin pistäisi tonneja. Ipikin vähän piristyi, kun syötettiin sille Nutriplussaa ja pakkojuotettiin sitä. Ei se paljoa jaksanut juoda edes maustettua vettä. Jannelle aloin tässä vaiheessa puhumaan puhelimessa, etten usko Ipin selviävän enää huomisesta. Ennen nukkumaanmenoa stiksasin Ipin pissan ja proteiinit olivat siinä ihan tapissa. Tosin nukkumaanmenosta on aika turha puhua, kyllä me taidettiin Ipin kanssa se yö valvoa enimmäkseen. Heräilin vähän väliä tarkistamaan Ipin tilan ja aina se nosti päätään. En vain tiennyt, miten lopullista kaikki oli siinä vaiheessa. Koska aina on oltava toivoa. Ja minä niin kovasti yritin toivoa, viimeiseen asti. Tiesin, mutta yritin sulkea sen pois mielestäni. Ipin väsyneet silmät, sen väsyneen olemuksen.

Aamulla se ei jaksanut enää nousta, kun laitoin koirien aamuruokia. Kerran elämässään se jätti tilaisuuden käyttämättä, eikä varastanut pöydälle unohtuneita aamuruokia. Sen ainoan kerran, kun toivoin, että se niin tekisi. Aamuruokaa se sentään oli vailla, mutta en voinut sitä antaa. Se pieni toivo iti edelleen, ehkä tämä tästä.

Puolen päivän jälkeen päästiin lopulta eläinlääkäriin. Yritin olla reipas, yritin olla selkeä, yritin kertoa kaiken Ipistä. Epäonnistuin kaikessa. Onneksi Viitaniemen ihana henkilökunta jaksoi ottaa meidät todesta, jaksoi kuunnella, jaksoi yhdistää palasia, jaksoi tutkia Ipiä. Ensimmäisen tunnin aikana kaikki tuntui epätoivoiselta hakuammunnalta. Pissanäyte oli puhdas, verikokeissa kaikki arvot hyvät, elleivät jopa erinomaiset. Mutta verihiutaleita Ipiltä ei löytynyt. Röntgenkuvat otettiin mahasta varulta. Ipi makasi liikkumatta asentoon venytettynä ilman rauhoitusta. Koira, joka ei tainnutu edes kaksinkertaisesta rauhoiteannostuksesta. Röntgenissä näkyi epäselvää aluetta mahassa, joten otimme uudet kuvat saadaksemme selvyyttä. Edelleen epäselvää. Toisen eläinlääkärin mielipide ja vaihtoehtoisten tutkimusmenetelmien läpikäyminen. Jossain on vuoto, mutta missä. Odoteltiin ja ilmoitin Jannelle, että nyt ei hyvältä näytä. Whatsappi kävi kuumana, kun mietittiin, missä on vika. Lopulta Ipi päätettiin ultrata ja heti kun anturi osui iholle, näimme kaikki, ettei mitään ollut tehtävissä. Perna oli laajentunut, lisäksi se oli revennyt ja verta oli kaikkialla. Vatsalaukussa oli kaiku toisesta kasvaimesta.

Palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Kaikki ne hermosto-oireet jo aiemmin kesällä. Oksentelut aiemmin, kun luumurskaa ei pystynyt enää antamaan. Se mitä luulin maanantaina sisäelinoksennukseksi, olikin verta. Kasvaimet olivat alkaneet nyt painamaan virtsatietä ja siksi Ipi varmasti teki sisälle viime viikolla. Viikonloppuna se skarppasi Jannen läsnäollessa, piristyi selvästi. Silloinkin se kyllä meinasi ihan yllättäen tehdä tarpeensa telkkarin eteen, vaikka olisi voinut uloskin pyytää. Sunnuntaiyönä, kun koirat pääsivät jahtaamaan jänistä, jotain ilmeisesti sattui ja uskon, että tuolloin Ipin perna repesi. Vähitellen se meni huonompaan kuntoon. Skarppasi Raisan luona, mutta kotona se vetäytyi kipushokkiin. Luultavasti siksi se ei vastannut kivulla tunnusteluihin. Sitkeä sissi. Sellainen se Ipi oli.

Aikasi loppuu ennen talvea
Niin, uskon sinua
Aina ei kannata odottaa aamua
Olet tehnyt lähtöä
Olet saanut nähtyä
Pääset sateelta suojaan

Mä tänään ehkä kosketan sua viimeistä kertaa

Sen verran olin jo siinä ehtinyt varautua tulevaan, että tiesin, etten pystyisi jättämään Ipiä eläinlääkäriin heti. Kävelimme hitaasti läheiselle nurmikolle. Soitin Jannelle. Itkin Ipin turkkiin. Otin ne viimeiset kuvat kännykällä. Ajattelin, että haluan muistaa Ipin iloisena reikäpäänä, ei näin sairaan näköisenä. Mutta laitoin kuvat Jannelle, jotenkin hänet piti saada läsnäolevaksi. Hetken päästä kävelimme takaisin eläinlääkäriin. Huoneeseen oli sytetty kynttilä. Ipille annettiin esirauhoite ja vähitellen se valahti syliini. Eläinlääkäri sanoi tulevansa takaisin vartin päästä. Tuolloin Ipi nosti päätään, kuka tuli? Siihen mennessä ei ollut jaksanut reagoida mihinkään, vaikka porukkaa oli rampannut tutkimusten aikana huoneessa vähän väliä.

”Ei ole totta, se sai 30 kilon mukaisen annostuksen.”

”Tällainen se on aina ollut, se on niin terävä.”

”Mä annan sille lisää 10 kiloa, katsotaan kohta uudestaan.”

Miten voit jaksaa
Miten voi nauraa vieläkin
Miten noin tyynenä, voi hyväksyä, sen totuuden
Olet niin kaunis
Olet niin rauhallinen
Olet niin lähellä, hetkeä
Jolloin viimeinen biisi pannaan pyörimään

Eläinlääkärin tullessa takaisin, Ipi nousi käytännössä jalkeilleen. Eläinlääkäri tuijotti meitä epäuskoisena. Viimeiseen asti Ipi taisteli, jostain se löysi vielä voimia ollakseen oma itsensä. Mutta Ipin aika oli tullut. Pakko oli sanoa hyvästit. Kiitos Ipi, ja anteeksi.

Ipi. Täysi persläpi. Toiselta nimeltään PERKELE! Rakas puikkonokka. Koira, joka kietoi minutkin lumoihinsa vuosien aikana. Koira, joka ei suostunut olemaan ”meneehän se siinä sivussa” -koira. Koira, jonka mukaan maailmamme pyöri. Maailman napa. Kompassi on aivan sekaisin.

Tämän hetken tiedettiin tulevan, mutta silti. Miksi se tuli nyt. Miksi näin äkkiä?

Ei sen Ipi näin pitänyt mennä!

Jokainen tunti
Jokainen hetki kadulla
Voi olla ainoa, ainoa
Johon kannattaa tarttua
Mutta tiedän sä nautit
Tiedän sä olet elossa
Tiedän että elämää ei voi hallita
Se kulkee minne tahtoo, vapaana.

Lähtövalmiina.

”Ipi, Vapaa!”

Muutama (kymmenen) kuvaa

Pessi eräänä kauniina iltana.

Ipi tänä iltana.

Piikan rallausta.

Tuntuu, että olen tehnyt töitä taas koko ajan. Sen verran ajattelin suoda itselleni taukoa kuvaushommista, että vietin illan pihalla oman katraan kanssa ja napsin niistäkin muutamia muistoja tältä kesältä. Samalla treenattiin Piikan kanssa tokosta pikaisesti voittajaa läpi, kun on sen verran kuuma, ettei pyörälenkillekään viitsi lähteä ja agit on nyt tauolla jakson vaihtumista odotellessamme. Lyhyet treenit ja paljon palkkaa. Kumpikin oltiin tyytyväisiä. Lopuksi korttelikierrokselle väistellen naapurien pihoilla irti olevia koiria. Selvittiin ilman kärhämiä. Kotiin tultuamme omat piskit sitten meinasivat syöttää itsensä ohiajaneelle autolle. Olipa yllätys.

Pessin rakennetta 8-vuotiaana.

Eihän se enää ole elämänsä kunnossa, mutta hoikkana poikana on pidetty, mikä pääasia.

Ipi ei enää saa viedä Piikalta leluja.

Piti ihan puuttua tuohon Ipin härnäämiseen, kun Piika alkoi näyttelemään hampaita.

Kummakaan, kun koirat eivät ymmärrä Ipiä. Tässä se pyytää Piikaa leikkimään.

Oltaisko ananas ja kookos, oltaisko kavereita jookos?

Ipi vaan on. No, omanlaisensa.

Mutta onhan se harmaantunut.

A-0985

Vanhentunut monella vuodella yhtäkkiä.

A-1048

Kivasti se silti liikkuu vapaana.

Ja välillä on nähtävissä sitä vanhaa Ipiäkin vahingossa.

Piika ihmettelee vanhan neidin mielentempauksia.

Kun on kuuma

Piikan löytää varmiten vesiammeestaan.

Vaikka hyvinhän se sinne maastoutuu.

Niin perus Piikan ilme.

Hooplaa!

A-0970

Koko kopla.

”Once in a lifetime” -koira

A-1079-4

Liian paljon tapahtunutta

Välillä ei tapahdu mitään, ja sitten kun tapahtuu, tapahtuukin urakalla.

Sunnuntaina käytiin pellolla pitkästä pitkästä aikaa. Tai no, Janne siellä on kyllä käynyt, mulla lähdin mukaan, josko pitäisi sekin harrastus herätellä henkiin. Kiljulle reipas n. 1000 askeleen jälki. Olihan siinä pituutta äkkiseltään vetäistynä. Jälkikäteen ajateltuna n. 700 askeltakin olisi ollut riittävä. Tuuliolosuhteet olivat varsin mielenkiintoiset, joten siitäkö olisi johtunut vai siitä, että Ellu teki jäljen, että Kilju keskittyi uskomattoman hyvin ja teki intensiivisesti töitä. Lopussa väsymys alkoi jo näkymään herpautumisina, mutta ei koskaan tarvinnut avitusta.

Kilju lähtenyt paalulta.

Jäljen puolivälissä.

Viimeinen suora.

Piikalle tuuliolosuhteet osoittautuivat liian vaikeiksi. Se ei saanut jäljen päästä kiinni ja homma näytti siltä, että koira risteili pellolla namilta ja esineeltä toiselle ilmavainun perusteella. Aikaa tähän meni ihan rutosti, joten seuraavalla kerralla voisi vaikka lähteä ihan jostain pentuharjoitteesta ja ottaa varulta itsellekin eväät ja rantatuolin mukaan.

Alkusuoraa.

Tässä on varmaan namin etsiminen, kun nenä on maassa.

Välillä kokeilin antaa liekaa koiralle.

Keppi löytyi.

Piikan mielipide.

Palkan toivossa.

Kato kun alkaa nenä nousemaan!

Niin pellolla.

Mutta aina se Piika onkin ollut vähän sellainen koira, jonka stressitasoa pitää nostaa treenien muodossa ennen kuin se alkaa antamaan parastaan. Niinpä ajattelin nyt enemmän keskittyäkin tokoon ja agilityyn ja vähitellen siirtyä lomailusta treenaamisen sykkeeseen. Josko se unohtunut jäljestystaitokin sieltä löytyisi, kun saadaan treenaamisesta kiinni. Kuntokuuria ollaankin jo aloiteltu pyöräilyn merkeissä. Sunnuntaina käytiin noin 6 km pyöräilemässä ja keskiviikkona 8km. Vähitellen tavoitteena on nostaa matkaa. Mennään iltaisin tuolla junaradan varressa. Piika saa mennä omaan tahtiinsa, kun pystyn pitämään sitä siellä irti. Samalla harjoitellaan jääviä pyöräilystä turvallisuuden vuoksi. Kivasti Piika menee ravilla suurimman osan matkasta ja välillä spurttaillaan kovempia kiihdytyksiä. Ja samalla oma pää saa tuulettua. Ei mulla aiemmin olekaan ollut tällaista koiraa, jonka kanssa voisi tällaisia lenkkejä tehdä! Mikä nautinto!

Ipille annettiin eilen Birgitan kanssa 14vrk kortisoniannos, joka saatiin heinäkuussa jo mukaan niskaan pistettäväksi. Katsotaan, miten se vaikuttaa tuohon liikkeeseen. Birgitta tuumasi kanssa, että onpas se nopeasti mennyt huonoon kuntoon. Arveltiin, että paras olisi nyt ajaa kaikki tekeminen Ipiltä pois. Siis sellainen, että se voisi kuvitella asian olevan treenaamisen alla. Kaikki temputukset yms. jos saisi pois karsittua, niin rauhottuisiko Ipi, saisiko siltä stressihormoonit alas ja siten säästäisi mun hermoja? Sellaisen vuoden se ottaa aiempien koirien kokemuksella.

Niin ja tiistaina oli viimeiset agitreenit tälle jaksolle. Mentiin viime viikkojen teeman mukaan maajoukkuekarsintojen finaaliradan mukaelmaa. Rytmitys ja tekniikkaosaaminenhan siinä sitten nousivat arvoonsa. Muistuteltiin paljon kontakteja ja Hanna palkkasi jokaisesta, että saatiin alas asti juoksut. Keinulle otettiin ekstratoistoja, että saatiin Piika juoksemaan vauhdilla päähän asti jarruttelematta matkalla. Hankalimmat pätkät olivat 2-5, 6-7 ja 10-12. Mutta ei huono, ja treenillä saatiin ne aika hyviksikin jopa.

Maajoukkuekarsinnat-finaalimukaelma

IPI VET-ERI1 SA VET-ROP VSP SERT

Sillä lailla Ipi! Kun ei ole käyttökoiraksi tälle kesälle, niin ollaan sitten näyttelykoiria. Sitä se sekalinjaisuus kai tarkoittaa.

Aateltiin tehdä semmonen kunnon veteraanireissu ja ilmoitettiin Laukaan näyttelyyn vetskuja vähän enemmän. Mikä parasta, näyttelyn järjestäjät olivat huomanneet tämän, ja belgit ja porokoirat juoksivat vierekkäisissä kehissä. Muuten näyttelyt sitten ovatkin koiraharrastusmuodosta vaikeimpia.

Ensiksikin. Vaatekriisi. Jos eilen oli kuuma päivä, tänään aurinko ei välttämättä paistakaan. Jos ajattelitkin illalla laittaa koirien turkin väriin sopivat caprit, niin yritäpä löytää pilvisenä, sateisena aamuna kaapista koirien turkkiin mätsäävät housut caprien sijasta. Ostoslistaan: vaatteet näyttelyyn.

Toiseksi. Kenkäkriisi. Jos edellisenä päivänä kengät ovat kastuneet yllättäneessä sateessa läpikotaisin ja ovat edelleen märät kostean yön jälkeen, niin yritäppä löytää vaatteisiisi sopivat kengät. Turha toivo. Kisko jalkaan märät tennarit. Kruunaa kokonaisuus laittamalla jalan ja kengän väliin villasukat. Heinäkuussa. Imipähän kaiken kosteuden, ja oli lämmin. Sillä toki kunnon näyttelypäivänä tulee kylmä. Ostoslistaan: kengät näyttelyyn.

Koska kolmanneksi. Näyttelyt, ne ovat odottelua tulvillaan. Vaikka aikataulussa sanottaisiin, että rodut olisi arvioitu alkamaan melkein peräkkäin, niin se on vaan arvio. Oikeasti ensimmäinen kehä menee nopeasti ja toinen h i t a a s t i.

Jos PK-kokeessa tai agikisoissa valitetaan aikataulumyöhästymisistä, niin tietäisittepä mitä näyttelyissä on!

Siitä huolimatta, meillä oli hauskaa. Koska tietenkin A-luokan seura! Otetaan näyttelyt yhtenä tapana viettää sekin vapaapäivä. Aamusta iltaan. Kehän laidalla istuen, koirat häkeissään, häkit vuorattuna pressulla, itse ilman penkkejä. Ostoslistaan: teltta.

Kaikki tämä vain sen vuoksi, että voi pyörähtää näyttelykehässä vähän juoksemassa koiran kanssa ja hermoilemalla, josko se tämän kerran seisoisi edes jotenkin. Ei ollut kovin ruusuiset kuvat, kun katseli kehän reunalla niitä muuta paria ilmoitettua malia. Tuoltako niiden tulisi näyttää? Eräs henkilö seurasi hetken Ipin juoksutustamme (lue, Raisa yritti juoksuttaa ja Ipi riippui näyttelynarussa) ja tuli kysymään, että onko tuo se vetskunarttu? Vastaukseeni ”joo” hän totesi: ”VITTU, no sillä ON virtaa!!”

Jostain syystä ne muut belgi-ihmiset tuntuivat olevan varsin luottavaisia Ipin suhteen.

Ja kappas, sehän todella pärjäsi. Mitä nyt ympäri liikutuksessa esitti kaksi kertaa upeata peitsiä ennen kuin lähti ravaamaan ja tuomari oli vihdoin tyytyväinen.

Mutta kaippa se tuomari (aivan todella miellyttävä belgikasvattajatuomari Jean Lawless Irlannista) tiesi, mitä teki. Ja niin alkoi rusetteja sataa. Arvostelukin työnnettiin käteen ja pokaaleja sai hakea. Ipi meinasi pyörtyä, näin paljon palkintoja pelkästä kehässä juoksemisesta ja reagoimisesta IPI-kutsuihin. Jestas! Tätä voisi tehdä useamminkin!
Päivän kruunasi Viima, joka tyhjensi potin porokoirakehässä olemalla ROP ja VET-ROP. Naakka onnistui pelottelemaan tuomaria niin, että ”hieman pidättyväinen” -termi tarkoittaa nykyisin tuomaria, joka pelkää uroskoiraa.

Kiitos Raisa handlauksesta! Kiitos Riikka seurasta! Seuraavaa täsmäiskua odotellessa! 😀

11699077_10153403223901768_2381963839773657771_o