SBCAK-PK-Mestis-VKL ja JK1 Piika

Ennen viikonloppua fiilis oli varsin rauhaton. Pahin jännitys toki ehti mennä ohi jo Piikan kuperkeikattua metriseltä, joten jäljellä oli lähinnä enää vitutus koko tulevasta viikonlopusta. Riikka onnistui kuvaamaan asiaa hyvin kaivamalla netin ihmeellisistä syövereistä juuri oikean teemasarjakuvan:

Viikonlopun aikana ehdittiin nauraa tuolle monta kertaa. Jossain vaiheessa lauantain hakurataa jo suunniteltiin sopivaa kuvaa 6-millisen, lapion ja umpparin kanssa. Arveltiin kyllä, ettei siihen riittäisi huumori kellään muulla kuin meillä nollat taulussa umpparin reunalla nauraville talkoolaisille.

Perjantaina sää suosi illalla järjestettyä FH-koetta ja mukava oli päästä seuraamaan bordercollieiden ja kelpieiden suorituksia edes sen verran, kun niitä pellon laidalta pystyi näkemään. Kuvassa mun ehdoton illan suosikki, jonka suoritus on harmi kyllä tässä vaiheessa jo keskeytynyt.

Lauantaiaamuna totesin, että jonkinasteinen mahatauti on nyt pakosti iskenyt. Näin arvelin, koska ei jännittänyt, mutta mikään ei pysynyt sisällä. Siinähän sitä sitten oltiin. Eipä muuta kuin suunta kohti Höytiää ja tottiskentälle valmistelemaan kenttää hakukoiria varten kuntoon. Kotona paistoi aurinko, mutta pakkasin vaihtovaatekassin mukaan. Kaikki muut muistettiin toki ottaa mukaan – paitsi se vaatepussi. Ja kentällä toki alkoi sitten enenevässä määrin satamaan vettä. Tuulessa ja välillä jopa rännän sekaisessa tuiskussa kuitenkin talkoiltiin ja vedettiin tottikset läpi. Esineruudussa oli onneksi toiset talkoojat, joten tässä välissä päästiin lämmittelemään ja kuivattelemaan itsemme ja kamera. Ruokatauon aikana taivas vähitellen selkeni ja hakuradalle päästiin auringonpaisteessa. Todella ihana yllätys oli, kun kiltti tuomarisetä päästi minut kameroineni hakuradalle kuvaamaan ja mukaan tarttuikin kuvia koko tilaisuuden edestä.

Illan lopuksi vielä käytiin Jannen kanssa kävelemässä viestirata ja säätämässä se lopulliseen muotoonsa. Kotiin suunnattiin sopivasti kuuden jälkeen ja pitkään mietittiin, hakeako ruokaa matkalta vai tehdäkö kotona ruokaa. Lopulta kotiruoka vei voiton, kun Ipikin oli kotona odotellut koko päivän. Ulko-oven avattua kävi selväksi, että ei taida ruokaa tippua meille ihan heti. Sen sijaan Ipi kyllä oli pitänyt huolen ruoan saamisesta päivän aikana:

Hei, olen Ipi! Päätin tänään, että yksin kotona on tylsää. Murtauduin kahdesta portista ja siivouskomeron lukollisesta ovesta. Löysin ruokatunnyrin ja hyllyt täydeltä herkkuja. Päätin, että kerrankin tässä talossa ruokatarjoilu pelaa! Mutta siitä voi kuulema olla ylpeä, etten koskenut koirien lääkkeisiin enkä vessapapereihin, vaikka nyt olen kuulema itse mallia tynnyri. Mitäs ovat laihaksi haukkuneet.

Hävityksen kauhistus oli valtava. Ipi oli kirjaimellisesti repinyt keittiön 1,5 metristä puuporttia niin, että sen alanurkka oli vääntynyt ja koira oli päässyt livahtamaan keittiön puolelle. Ipi, joka pelkää portteja! Mutta näemmä eräs bc on nyt vihdoista viimein opettanut noille vanhuksille, ettei portteja tarvitse pelätä. Pessihän noista on jo kulkenutkin mennen tullen läpi, jos vain ne saa työnnetyksi auki. Mutta olisi toki riittänyt, että Ipi olisi kulkenut portista vain kerran. Vaan ei! Sen oli pitänyt mennä vielä kerran olkkariin oksentamaan ja kuselle. Lattia ja matto lainehti kusta. Ja sitten vielä piski oli tunkenut ainakin kerran itsensä keittiön puolelle. En tiedä, miten se on siivouskomeroonkin päässyt. Mutta oli sentään jättänyt jokusen litran Kiljullekin vielä n. 5-8 kilon määrästä ruokaa… Sitä siivoamisen määrää. Lopulta syötiin välissä ja jatkettiin sitten taas siivoamista. Illalla kympiltä kävin lopulta lenkittämässä koko päivän tarhassa olleet Pessin ja Piikan.

Aamuyöllä heräsin Kiljun ulvontaan ja ajattelin käydä vessassa, koska vaikka edellisen päivän olin pitänyt paastoa melkein koko päivän, illalla oli ollut pakko syödä ja se kyllä sitten kostautui yöllä. Ahneella on paskainen loppu. Kirjaimellisesti, kun yläkerran portaissa vastaan iski niin armoton käry, että silmiä kirvelsi. Ipihän se oli tehnyt sisälle ja kusta ja paskaa lainehti koko olkkarin lattia. Puoli tuntia kun niitä siivosin ja käytin koirat pihalla, niin ehtihän sitä sitten vielä tunnin valvoa sängyssäkin ennen kellon soimista. Klo 6.00 ja taas ylös ja eikun valmistautumaan päivän koitokseen. Tällä kertaa tuli vaihtovaatteetkin mukaan. Jännä, kun niitä ei tarvittu.

Pikkusen heikko happi kieltämättä oli kaikista edellä mainituista syistä johtuen, joten aamu meni melkoisessa koomassa. Esineruudun aikana onneksi ehdin keräillä itseni ja koska olimme sellainen välttämätön paha Piikan kanssa tuolla kuninkuus (vai kuningatar?) -luokan kokeessa, pääsimme ensimmäisenä esineruutuun, viimeisenä jäljelle ja ensimmäisenä tottikseen. Ja sehän sopi meille. Sirun tarkistuksessa Piika oli ihan villinä.

Esineruutua varten vain käytin Piikan tarpeillaan hyvissä ajoin etukäteen. Kun meidät huudettiin ruutuun, nakkasin koiralle valjaat päälle, näytin, että namia voisi tippua ja sitten mentiin. Ilmoittautuminen tuomarille (Pitkäsen Laura) oli mielestäni ihan ok. Piikaa ei tuomari ihmetyttänyt, kun se jo oli nenä pitkällä menossa ruutuun. Hetken arvioin lähetyksessä, mistä tuulee, mutta omasta heikosta hapesta johtuen päätin lähettää Piikan oikeasta, lähimmästä kulmasta. Perinteinen yyyksi-kaaaksi-lähetys ja koira lähti hyvin. Viiden metrin päässä lähti sivurajalta ruutuun. Katsoin, että nytkö se jo meinaa merkkailla. Mutta jatkoikin siitä eleettömästi pari metriä ruutuun päin, nuuskutteli kovasti takarajalle, kääntyi ja totesi, että kaippa tän esineenkin voisi palauttaa. Huomasin sen esineen tosin vasta jossain parin metrin päässä minusta. Pieni nahkasuikale. Saatiin 27/30. Tuomari toivoi parempaa palautusmotivaatiota koiralle. Samoin minä.

Tässä sitten tulikin taukoa parisen tuntia. Käytin Ipin kurapaskalla, ja mietin itsekin samaa, mutta en uskaltanut poiketa metsään. Sen verran lähellä kulki jäljet tiestä, kun autolla ajaessa näki ihmisten ajavan jälkiä vajaan kymmenen metrin päässäkin tiestä. Joskus puolta tuntia ennen oman jäljen ajoa päästiin odottelemaan vuoroamme janan lähettyville. Käytin koirat tarpeillaan ja pohdin läheisen mökin ulkohuussin käyttöä. En ehtinyt toteuttaa aikeita, kun Satu tuli paikalle. Hänet oli vapautettu viestikoirien talkoista, joten pyysi lupaa tulla seuraamaan meidän janan. Lupasin ja vannotin, että odottaa meidät kans pois jäljeltä, jos eksymme. Satulle kuuluu kiitos, etten ehtinyt hermoilla jäljen ajoa, vaan kaikessa rauhassa siinä sitten odoteltiin, kun tuomari ja ratamestarikin saapuivat paikalle vartin ajoissa. He odottivat autossa, me siinä heidän edessään tiellä. Janan piti alkaa 11.15. Otin Piikan autosta 11.11. Käveltiin vähän matkaa eteenpäin ja siinähän se meidän janakin sitten oli. Piika oli selvästi mukana juonessa, mutta pyysin huutamaan lujaa, jos sen tarve janalla tulisi. Tuuli viereiseltä järveltä oli melkoinen. Janalle lähetys ja oli kyllä eittämättä Piikan elämän paras jana. Lähti suoraan, hieman suuntasi vasempaan ja jonkun metrin verran koukkasi sen jälkeen oikealta ja kääntyi itsevarmasti vasemmalle. Ja sitten mentiin eikä meinattu. Ensimmäinen keppi nousi n. 20-30 metrin päästä, seuraavaksi kulma, sitten hyvää jäljestystä harjulle, joka puotti jyrkästi järveen. Kova tuuli ja harjaa pitkin mentiin. Välillä pystyin askelen jäljistä päättelemään, että jäljellä oltiin. Jäljelle sattui kynitty lintu ja sitä Piika haisteli aikansa, ennen kuin käskin jatkamaan matkaa. Pian nousi toinen keppi. Ja kolmaskin. Harjua pitkin mentiin vähän kiemurrellen ja Piikalla oli hyvä vauhti päällä. Täytyy myöntää, etten ehtinyt juuri omia jalkoja katsella, kun tuijotin koiraa. Oli pakko siinä vauhdissa luottaa, että koira nostaa kepit. Ja nostihan se neljännenkin. Siinä vaiheessa kävi ajatus, että nyt loppuun asti vaan! Vastassa oli kuitenkin suopursua.

Piika pärski ja tyrski ja tuhahteli ja niin se vaan painoi suopursusta läpi. Koko ajan veti muuten todella matalalla nenällä, mutta suopursussa vähän nousi pää. Oli kyllä pistävä tuoksu omaankin nenään. Aikamme jäljestettiin ja hieman jo mietin, että noinkohan koira enää jäljellä on, kun vauhti ehkä aavistuksen oli hiipunut ja Piika tarkisti paljon. Mutta sitten nosti viidennen kepinkin. Ja matka jatkui. Taas olin varma, että kyllä se nyt on jo kulman missannut, mutta ei. Vikan kepin näin itse siinä vaiheessa, kun Piika alkoi siihen tarkentamaan ja niin vaan mentiin loppuun saakka! Upea Piika! Kokonaisuutena aikaa meni 15 minuuttia. Palautin kepit samaan aikaan kuin olisi pitänyt olla jäljeltä pois, ja se sisälsi kuitenkin n. 2 kilometrin ajonkin.

Satu otti kuvan, kun tultiin jäljeltä.

Tässä välissä oli ruokatauko ja jonkun tunnin ehdittiin levätä. Käytettiin Satun kanssa koirat lenkillä ja pakkasin ne taas autoon. Piika flirttaili estoitta Naakalle, jota Piika ei kiinnostanut. Sen sijaan oli kovinkin kiinnostunut Naavasta, mutta Piika meni väliin, koska Naakka on hänen! Sain tauolla tietää, että saatiin janalta täydet 70 pistettä Vesseltä, joten kun Piika keräsi myös kuusi keppiä, saimme jäljeltä 170/170 ja näin ollen maastopisteemme olivat 197. Päätin olla ajattelematta koko asiaa. Vaikein oli jäljellä. Pessimisti ei pety.

Tottikseen päästiin siis automaattisesti ensimmäisenä. Pariksemme saimme Kiviahon Katjan ja Zenin. Ei sitten yhtään enempää paineita. Mutta päätin, että menemme tekemään oman suorituksemme. Otin Piikan autosta ja pari kertaa seuruuttelin pieniä pätkiä pallolla ja namilla. Kentän laidalla makuutin ja välillä nostatin haukulla ja taas makuutin. Hetsattiin palloon, jonka Satu nappasi pois ja vielä viimeiseksi haukutin ja sitten mentiin. Kentälle meno oli hieno eikä Piika ottanut selän taakse jääneestä yleisöstä häiriötä. Se oli oikeasti tekemässä. Kun Katja vei Zenin paikkamakuuseen, Piika tuijotti vain Zeniä. Ajattelin, etten saa sitä ollenkaan mukaan. Pakko oli vaan lähteä, SEURAA ja koira tuli mukana. Häntä heilui mun polven edessä ja ajattelin, että ei hitto, mikä näitä mun piskejä vaivaa, kun ne on aina tekemässä eteenmenoa heti tottiksen alussa?

Ensimmäisen laukauksen tullessa Piika katsahti taakseen, mutta ei edes paineistunut. Tiivisti seuraamista ja pakitti vähän taaksepäin, toisella laukauksella tuumasi ilmeisesti, että tää olikin sitten seuraamista ja korjasi oikean paikan pää polven eteen. Varmaan tässä vaiheessa häntä viimeistään laski, mutta en katsellut koiraa. Luotin siihen, että kun tunsin sen posken polvea vasten, niin se kans tulee mukana. Eli ei ollut mitenkään väljä edes. Pitkän suoran päässä irtosi ja tiukensi sen jälkeen hyvin taas kiinni jalkaan ja oli kiva mennä. Ehkä pidin vähän vauhtia enemmän kuin normaalisti, mutta tuntui sopivan tuolle päivälle. Istuminen oli hyvä lyhyellä sivulla ja henkilöryhmässäkään ei ollut haahuilua. Sitten jäävä istuminen ja luulin, että Piika meni maahan. Kääntyessäni ympäri huomasin sen hämmästyksekseni istuvan. Maahanmeno oli Piikaksi hyvä, samoin luoksetulo. Hyvin tuli jopa kiinni eteen. Vahingossa sanoin sivu, mutta hienosti Piika silti kiersi takaa, kuten on nyt viimeisten viikkojen aikana opetettu LIKI-käskyllä. Tasamaanoudossa ei saanut heti kapulasta otetta, joten korjasi. Hyvä loppu. Metrisessä sitten uskallus ei riittänyt. Pitkään Piika mallasi, hypätäkkö vai ei, mutta kiersi, nouti kapulan ja taas vissiin mallasi, mutta lopulta ilmestyi hyvin nolona esteen takaa, kun hän nyt joutui kiertämään. Kehuin iloisesti ja Piika nollasi hyvin, koska vinoesteelle lähti hyvin, kiipesi ja nouti ja kiipesi ja palautti. Pari kertaa virittelin eteenmenoon ja siinä taisi olla pari kertaa liikaa. Ensimmäisellä askelella mulla oli taas helkkaristi edistävä koira ja 10 askelta riitti mulle ja vapautin koiran eteen. Käskystä vajosi jopa maahan. Paikkamakuu oli erinomainen. Oli ollut tarkkaavainen. Mun kääntyessä ympäri Piika kylläkin makasi pää tassujen päällä.

Enhän mä enää muista, mitä Vesse palautteessa sanoi, mutta se lämmitti mieltä, kun sanoi, että työskentelee kivalla ilmeellä ja paikoitellen jopa erinomaisesti. Valitettavasti metrinen pudotti pisteitä jo sen 15. Ja 10 lähti sitten kaikista vauhtiliikkeistä, joissa olisi pitänyt olla perinteen mukaisesti enemmän voimaa, enemmän vauhtia, enemmän sitä kaikkea, mitä meistä ei enemmän enää saa. Mutta 75 tottiksesta riitti. Me saatiin se saatanan koulari!!! Videotahan tottiksesta ei kellään ole, mutta ehkä se on ihan hyvä. Riittää se oma fiilis. Totuus voisi olla tarua ihmeellisempää.

Laitoin Jannelle viestin ja vastauksena tuli, että se ois sitten ykköstulos. Siis häh?!? Niin joo… Maastopisteet taisi olla aika huikeat. Joten lopputuloksena 272/300 pistettä, I-tulos ja JK1. Lisäksi voitettiin alokasluokka. Jännä, kun oltiin ainoat luokassamme edelleen.

Jäi huippufiilis kokeesta ja mikä parasta, kaikki meni nappiin valmistautumisissa. En väsyttänyt koiraa liikaa missään vaiheessa, se oli henkisesti selvästi nyt valmis kokeeseen toisin kuin viime syksynä. Joka kerta, kun otin sen autosta, Piika oli valmis töihin. Osansa lienee toki Ipilläkin, joka mesosi autossa koko päivän. Kiitos Ipi ❤ (Olisitpa tuollainen omissa kokeissasikin!) Ihana tunne oli myös se, ettei Piika ottanut häiriötä ihmisistä. Toki se heitä edelleen rakastaa, mutta nyt oli töissä ja työt ennen huveja. Eikä missään vaiheessa ollut sellainen fiilis, että olisin raahannut perässäni kivirekeä. Me tehtiin se yhdessä ja kerrankin olin koirani luottamuksen arvoinen. Kokonaisuutena ehdottomasti paras koe, missä ikinä olen ollut ja näytti jäävän hyvä mieli Piikallekin.

Ei vissiin ole katsottu peiliin ollenkaan. Kauhean näköisiä molemmat.

Piikan mielestä palkinnoksi saatu Berran lelu oli huippu!

Pitkän päivän jälkeenkin vielä leikittiin.

Rieha tiimeineen viimeisteli viimeisen ykkösen KVA:n arvossaan tehden ykköstuloksen viestiltä. Onnea!! Korvatyypit, Äly ja Väläys, yhteiskuvassaan.

Kuvia kokeesta olen koko ajan yrittänyt vähitellen työntää nettiin omiin kansioihinsa. Eiköhän nämä kuvat ole käyty viimeistään parin päivän sisällä läpi ja julkaisukelpoisimmat julkaistu. Kansiothan löytyvät kuvagalleriastani: LINKKI.

Kiitos Janne! Kiitos Raisa! Kiitos Riikka N! Kiitos Satu! Kiitos Ellu! Kiitos Riikka L! Ilman teitä ei oltais tässä. Apunne on ollut korvaamatonta ja katsotaan, ehkä tämä matka joskus jatkuukin. Ei voi sanoa ei koskaan. Varsinkin, kun kuulema on lyöty vetoa, että olen kokeessa heti kuukauden päästä uudelleen.

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Kiitos Piika ❤

Kaksi kuukautta laukauksiin totuttamista

Siitä on nyt melko tarkalleen kaksi kuukautta, kun aloitettiin Jannen kanssa säännölliset ampumistreenit Piikalle. Sitä ennen oltiin satunnaisesti paukutettu piiskaa hallitreeneissä tai olin kotona ampunut nallipyssyllä ruoan saamisesta.

Maaliskuun alussa oli pakko alkaa etenemään säännöllisillä treeneillä, ja mikäs sen parempi aloittaa treenit, kuin viikon loma. Lumet sulivat, joten metsään päästiin ensimmäisenä. Samalla kun käytiin Koirakorvessa lenkillä, ammuttiin Piikalle. Juoksutettiin sitä välillämme (etäisyys n. 20-30 metriä) ja aluksi jompi kumpi ampui aina, kun Piika juoksi täysillä kohti. Palkaksi sai nakkia ja lähetyksen juoksemaan. Ekoilla kerroilla oli malinoissit mukana, mikä onkin ainoa virhe näiden parin kuukauden aikana. Kun jätettiin palikat pelistä pois, jäi myös Piikan himmailureaktiot pois, joita se oli esittänyt saadessaan bc:tä saalistavan malin niskaansa. Kolmella treenillä päästiin siihen saakka, että Janne pystyi saalistuttamaan Piikaa nakkiin, kun ammuin kauempaa.

Metsässä ampumistreenejä ehti tulla 3-4 kappaletta parin viikon sisälle. Loman jälkeen kävimme viikonloppuisin ampumassa peräkkäisinä päivinä. Maaliskuun viimeisen viikon aikana ei ehditty Koirakorpeen, mutta päästiin ampumaan Kiljun purutreenien yhteydessä kaikuva peltihalli taustana. Etäisyys n. 20 metriä. Ei reaktioita edelleenkään, joten viimeisellä laukauksella saalistutin itse Piikaa samalla kun ammuin. Ja taas lähetys Jannelle.

Tähän tulikin sitten reilun viikon tauko, kunnes taas oltiin lomalla huhtikuun alussa. Koirakorpeen mars ja nyt tehtiin parkkiksella. Ammuin tällä kertaa samalla kun seuruutin Piikaa. Jossain välissä kuuta käytiin myös Jyväskylässä treenaamassa ja päästiin kentälle ampumaan juoksutuksesta ja seuraamisesta. Seuraavaksi vuorossa olikin taas Koirakorven treenit ja oltiin jo edetty huhtikuun loppuun. Mentiin kentälle asti ja juoksutuksesta ja seuraamisesta ammuttiin. Ei reagoinut laukauksiin, mutta Jannen käskytyksiin kyllä. Kentällä ammuttiin kauempaa kuin aiemmin. Kuitenkin vain noin 30 metrin päästä.

Toukokuu. Seuraamisesta ampumisia jatkettiin. Edelleen palkkiona oli juosta Jannen luo syömään nakkia. Koirakorvessa testattiin liikkeestä jäävään maahanmenoon ja sitten ammuttiin, Piika vähän nytkähti perääni, mutta pysyi maassa. Palkka ja taas juostiin. Etäisyys oli nyt 10-20 metriä.

Menneenä viikonloppuna käytiin lauantaina Jyväskylässä treenaamassa kentällä. Piikalle kokeenomainen kentälle meno tuomarin kättelyineen ja seuruutin sen paikkamakuuseen. Nyt testinä, kestääkö makuussa laukaukset – etäisyys 20 metriä. Vain ampumisen puoleinen korva liikahti. Nakkia ja juoksua palkaksi. Ja pari seuruuampumista. Sunnuntaina oltiin Höytiällä ja nyt tehtiin toisen koiran kanssa kokeenomainen kentälle meno tuomareineen kaikkineen. Toinen koira makuuseen ja Piika seuraamiseen. Kaksi ampumista ja toisen jälkeen vasta vapautus Jannelle. Ensimmäisellä pieni reaktio, mutta muilla ei mitään. Jos mahdollista, tuntui, että Piika tiivisti paikkaansa seuraamisessa. Vaihdettiin makuussa olevan koirakon kanssa paikkoja uuden kentällemenon kautta ja nyt pari laukausta makuusta. Palkkasin laukausten jälkeen. Ainoa näkyvä reaktio kuolan valuminen, kun niin ehdollistunut ruokaan. Makuutin koko kaavion ajan välillä palkkaillen ja kun nostin Piikan makuusta ylös, oli se edelleen ihan tekemisvireessä. Ampumisetäisyys sama kuin kokeessa.

Kahdet treenit eri ihmisten kanssa, ja kaikki sanovat samaa. Ellei tietäisi Piika taustaa, ei siitä voisi sanoa sen pelänneen laukauksia. Pakko se on uskoa.

Kahdessa kuukaudessa ei saa ihmeitä aikaiseksi, mutta näemmä pitkäjänteisellä työllä laukaukset olivat siedätettävissä tälläkin aikajaksolla. Kauheaa tuntea onnellisuutta tällaisesta asiasta, mutta minulle tämä oli kyllä iso juttu. Ilman Jannen pelisilmää emme varmastikaan olisi tässä. Missään välissä ei jääty paikalleen junnaamaan, vaan vähitellen edettiin. Joko paikka vaihtui tai sitten treenattava asia vaihtui. Valmiiksihan tämä ei varmaan koskaan tule, mutta ylläpidolla on epäilemättä hallittavissa edelleen hyvin. Luultavasti jatkossa riittää, kun harkitusti ampuu kerran kuussa. Pidempien taukojen jälkeen palaa noihin juoksutustreeneihin ja hakee sitä varmuutta niiden kautta. Miksei niitä edelleen voi myös muutenkin tehdä. Piikan mielestä kun nämä on olleet siistejä harjoituksia – ja mikseivät olisi, kun nakkia saa pelkästä juoksemisesta. 🙂