Kimma

Vuohitallin Katseet Kertovat ’Kimma’
Bordercollienarttu
27.4.2010 – 3.11.2010
Vanhemmat: i. FI TVA Covateco Casino Royale, e. FI MVA Kalisha vom Skuddenhof
Väri: mustavalkoinen
Koko: n. 45-47 cm, 10 kg
Omistaja: Tiina Karvonen, Laukaa
Kasvattaja: Birgitta Burman-Hallikainen, Laukaa


Silmät pentupeilattu terveiksi 6/10, PPM
CEA DNA-terve sukutaulun perusteella.
TNS DNA testattu terve.
Lopetettu 3.11.2o1o selittämättömien takapään pettämisongelmien vuoksi, joiden syy oli mitä luultavammin neurologinen.


Kimman kuvia kuvat.fi-palvelussa

Kimma pentuna-video

Kimma 5kk-video


Kun ensimmäisen kerran näin Kimman 27.4.2010, se oli pieni mytty Nitan hännän vieressä. En sitä aluksi pennuksi tunnistanutkaan, vaan kysyin Birgitalta: ”Mitä täällä oikein on?” Pikkuinen tyttöhän se oli, vain 165 grammaa. Tyttö sai työnimekseen Maija ja oli sisukas pieni taistelija. Ajattelimme, että siinä on jotain erikoista, koska Nita hyysäsi sitä jatkuvasti. Päivästä toiseen pikkutyttö jaksoi kasvattaa painoaan ja kasvoi hitaasti, mutta varmasti veljensä perässä, muistuttaen yhä enenevässä määrin äitiään. Ja minä tiesin, että tuo on Se Pentu.
Luovutuspäivänä Kimma asteli kotiin Narniantielle itsevarmasti. Se kiersi kämpän muutamaan kertaan ja totesi valloittaneensa paikan. Aikuisia koiria se ei turhan paljon jännitellyt, vaikka nämä eivät uudesta tulokkaasta selvästi välittäneetkään. Kimman suhtautuminen elämään yleensäkin oli tulin-näin-voitin –asenne. Pikkukoira laajensi nopeasti reviiriään takapihalta naapuritalojen terasseille, ja erityisen viehättynyt se oli lasten pihalla lojuneisiin leluihin. Niille se jaksoi huutaa ja kiljua uudestaan ja uudestaan. Kun sen nenän kävi työntämässä leluun kiinni, homma oli selvä, mutta siltikin ihan omaksi huviksi oli aivan välttämätöntä kiljua hetken päästä vielä vähän lisää. Äärimmäisen fiksuna tyttönä Kimma oli jo 10-viikkoisena sisäsiisti.

Kimma alkoi ontumaan takajalkojaan 12-viikkoisena niin selkeästi, että se vietiin tutkimuksiin Tampereelle Eläinystäväsi Lääkäri -klinikalle 28.7.2010. Kimmalla todettiin oireiden ja röntgenkuvien perusteella ns. legg-perthesmäisiä muutoksia molempien takajalkojen reisiluiden päissä, Kimma sai vaivaan lääkkeet ja se joutui totaaliseen häkkilepoon seuraavaksi kuukaudeksi päästen ulos vain hihnassa. Seuraavien kolmen viikon aikana tilanne vaihteli paljon, oli hyviä hetkiä ja oli huonoja hetkiä. Enemmän kyllä niitä huonoja hetkiä, mutta silti Kimma jaksoi tsempata ja neljännellä viikolla se tuntui jo voivan paremmin. Kontrolliröntgenissä 26.8.2010 Kimman tilanne näyttikin menneen paljon parempaan suuntaan, joten olimme toiveikkaita Pikkukoiran tulevaisuuden osalta.
Samoihin aikoihin muutimme Muuttohaukantielle ja Kimmakin pääsi mukaan uusiin ympyröihin rempatessamme tulevaa kotiamme ja kantaessamme tavaroita sisään. Kimma katseli tätä kaikkea häkistään, jonka kokoa kasvatettiin sitä mukaa kuin Pikkukoira kasvoi elinviikkojensa karttuessa. Lopulta tulimme tulokseen, ettei Kimmaa enää voida häkissä pitää, joten sen elintilaa laajennettiin puuaidoilla. Ne neiti pisteli heti palasiksi ja tuli niistä yli, joten siirsimme Kimman isoon eteiseen kompostiaitojen keskelle. Siinä neiti oli tyytyväinen nähdessään koko alakerran ympäri ja pystyessään ärsyttämään Ipiä tuijottelullaan ja härnäämisellään. Kimmaa kokeiltiin pitää myös ulkotarhassa ja lämpiminä syyspäivinä se jaksoikin olla siellä hyvin – niin hyvin, että kaivoi tarhan kopin alle aikuisen koiran mentävän kolon.

 

Kaikesta häkittämisestään huolimatta Kimma jaksoi olla iloinen ja sosiaalinen pentu. Uusissa tilanteissa se oli heti kotonaan. Kimma oli terävä, kaikkeen mahdolliseen reagoiva pentu. Kun Kimmaa kokeiltiin pitää taas vapaana ulkona, sen kanssa sai aina olla valppaana. Milloin sen joutui pyydystämään metsästä, milloin naapurin puolelta. Jos sen takapää olisi kaikissa tilanteissa toiminut, hallinta Kimmaan olisi pitänyt olla todella hyvä, että sen olisi luokseen saanut tulemaan. Kimma oli koira, joka ei ihmistä tarvinnut, se kykeni mielestään tutustumaan maailmaan yksinkin ilman turvaa selkänsä takana. Ja leikkiä – sitä Kimma olisi jaksanut päivät pääksytysten. Sen taistelutahto oli mieletön, samoin saalisviettiä löytyi. Eikä Kimma tyytynyt vain kompostiaitojen takana elämään. Eräänä päivänä meidän töistä tullessa Kimma oli ovella vastassa ja päivän aikana Pikkukoira olikin pitänyt hauskaa oikein kunnolla: Keittiön tapetti oli revitty. Jääkaappimagneetteja syöty. Liimapuikko syöty. Viivottimet katkottu tuhannen päreiksi. Ja kaiken huipuksi yksi ainoa lattialistan pienin palanen irrotettu, nakerrettu reunoista pienin hampaan jäljin. Ruuvasimme sen paikalleen sellaisenaan Kimman muistolaataksi.
Kimman vointi ei nimittäin kaikista toiveista huolimatta kohentunut. Sillä oli edelleen hyviä päiviä ja edelleen sillä oli huonoja päiviä. Yksi hyvä päivä vastasi aina kymmentä huonoa päivää siihen perään. Varasin loman marraskuun alkuun Kimman tutkimiseksi. Loman alkajaisiksi kävimme kuitenkin Kainuussa, jossa Kimma jaksoi touhuta Pessin kanssa pihalla enemmän kuin koskaan aiemmin ja taistella tuulimyllyjäkin vastaan.

 

Keskiviikkona 3.11.2010 ajelimme Anjalaan, missä Kimma oli alkunsa saanut. Hannu tutki Kimman. Röntgenkuvien perusteella lonkat olivat oikein hyvät, samoin reisiluunpäät. Ennemminkin Kimmaa vaivasivat neurologiset oireet, kuten olimme aavistelleetkin. Magneettikuvilla olisi ehkä voinut jotain syitä oireille selvittää, mutta Hannu totesi, että se olisi vain syyn etsimistä. Parannuskeinoa ei olisi olemassa eikä välttämättä syytäkään löytyisi, jos vika olisikin pikkuaivoissa, kuten luultavasti olikin. Se selittäisi kaikki Kimman poissaolokohtaukset, käsille käymiset takapään petettyä alta, jalkojen liikerajoitteisuudet, hoitoon vastaamattomuuden ja terveystilan vaihtelun.
Noista hetkistä Hannulla jäi mieleen surun, murheen ja tuskan lisäksi myös helpotus – helpotus siitä, että vihdoinkin oli syitä Kimman oireille. Ja se päätöksen vaikeus, kun tietää, ettei mitään ole enää tehtävissä, mutta voiko sitä itse luovuttaa? Vaikka siihen oltiin varauduttu jo viikkojen ajan, ei sitä tunnetta voi sanoin kuvailla, miltä tuntuu, kun on pakko sanoa hyvästit. Koska kaikki merkit viittasivat siihen, että Kimma oli jo fyysisestikin aivan lopussa, en enää halunnut lähteä tutkimaan sitä lisää. Kimman oli hyvä päästä sinne, minne kaikki koirat aikanaan päätyvät.
Hei hei Kimma!

 

–       Tiina

Jos sua ei ois ollut, niin olisin keksinyt sut.
Ois susta samanlainen tullut, mitään en ois muuttanut.
Tahdon susta kiinni pitää, vaikken sua oikeesti enää nää.
En tahdo irtikään päästää, taas ilmestyt vierellein.
On pakko itseään säästää, sen velkaa sulle jäin.
Olet joka ikinen yön ääni, kukkamerestä poimin sut.
Hyvä ajatus sisälläni mun pääni, kun elämä on suuttunut.
Olet joka ikinen yön ääni, osa lempeää valon kajoa.
Kesäsateena saavuit elämääni, en kuivuuteen hajoa.
Kiitos,
kun olit totta hetken. Nyt mun täytyy tästä jatkaa.
Vierelläni teet loppuretken, vaikka se ois kuvitelmaa.
Ei sua minusta voi erottaa, jäät osaksi mieleni maisemaa.


– Kaija Koo: Jos sua ei ois ollut
Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s