Avainsana-arkisto: Hyppytekniikka

Itsekästä vai ei?

Niinhän siinä kävi, ettei hyvä heilu, jos tekee metrisellä kuperkeikan ja päätyy niskoilleen tantereeseen.

Ei vaikka alla oli lämmittelylenkki metsässä ja jäähdyteltiinkin treenien jälkeen.

Moni on kysynyt, miten hypyllä pystyi käymään niin kuin kävi. Mitä enemmän sitä olen mielessäni käynyt, niin ilmeisesti hetsaus – pannasta pito – ja koiran into eivät vain olleet hyvä yhdistelmä ja Piika hyppäsi etupää edellä suoraan päin estettä kaataen sen mennessään. Kun etupääkin oli solmussa esteessä, ei se voinut päätyä hyvään laskeutumiseen vaan kompuroi sitten mennessään.

Näissä tilanteissa vaan tulee mietittyä, että on se jännä, kun PK-lajeissa taitaa olla ne tiukkapipoisimmat ihmiset sitten kuitenkin, jos aletaan miettimään. Agilityssa koko ajan suunta on ollut kohti turvallisempaa suoritusta, turvallisempia esteitä. PK-hommissa tavoitteena on vain säilyttää laji ”Niillä Oikeilla Palveluskoirilla”! Ihan sama, vaikka rodulla olisi pk-oikeudet, mutta jos koirasi ei selviä metrisestä, asiaa ei ole kokeeseen. Hyvähän se on hardcore – henkeen ja vereen pk-ihmisten tätä puolustella, että koiran kapasiteettia siinä vain koetellaan ja kyllä Kunnon Palveluskoiran tulee esteestä yli päästä, että sitä voidaan Palveluskoiraksi kutsua. Heillä koirien säkä kuitenkin yleensä lähtee siitä 60 sentistä. Eri asia se on näillä pienillä alle 50-senttisillä, jotka joutuvat hyppäämään kaksi kertaa yli oman korkeutensa jo metrisellä. Eipä se 95cm tuollaiselle 48-senttiselle bc-nartulle ole mikään mahdottomuus, mutta kun mukaan otetaan 650grammanen kapula, niin reilusti yli 2 kertaa oman korkeutensa hyppääminen käykin jo vaativaksi, kun esteeseen lisätään 5 cm korkeutta.

Toki myönnän, että onhan niitäkin raskastekoisia, suuria koiria, joiden olematon hyppytekniikka ei vain kanna metrisenkään yli ja toisaalta taas pieniä ja kevyitä koiria, jotka tuntuvat paikaltaankin ponnistavan esteen yli tuosta vain. Eikä se onni ja autuus ole koiran rotukaan. Pari kertaa on tullut nähtyä, miten malinois päättää mennä läpi 30-40 senttisen esteen. Hyppytekniikasta ei toki ollut tietoakaan ja saattoi siinä olla enemmän intoa kuin järkeä mukana, mutta näistä toisella kerralla koira katkaisi laudan mennessään. Silloin säikäytti ihan kunnolla koiran puolesta, vaikka se ihme kyllä vammoitta selvisikin. Ei hyppytekniikan opettamisesta ainakaan mitään haittaa tässä lajissa ole. Kumpikin näistä koirista on jälkeenpäin asteittaisilla hyppytekniikkaharjoitteilla saatu hyppäämään järkevästi – ilmavasti metrisen yli. Jopa sen kapulan perässä.

Itse olen päätynyt parin vuoden aikana siihen, että joko metristä kannattaisi treenata vain rimalla, joka on kahden hyppysiivekkeen väliin viritetty, ja johon on pujotettu kangas, tai sitten lautaesteellä, josta laudat tippuvat alta pois, kun koira törmää esteeseen. Valitettavasti kun tämän kertainen onnettomuus ei ollut sarjassamme ensimmäinen meillekään.

Metrisen lautaesteen kanssa sattui äksidentti viime kesänä. Piika hyppäsi esteelle huonosti, kolautti takajalkansa esteeseen ja sitten sitä oltiinkin ristiside-repeämäpelon ja lihasvamman vuoksi 5 viikkoa sairaslomalla kaikista harrastuksista. Hardcore-henkeen ja vereen-pk-harrastajat puolustelevat nyt tietysti, että saahan esteitä nykyisin pressuesteinäkin. Sehän sentään kaatuu, kun koira hyppää sitä päin. Niin, niin todella kaatuu ja parhaimmillaan koira kaatuu sen mukana – hallitsemattomasti, kuten meille kävi pari päivää sitten sunnuntaina.

Normaalisti olisin syöttänyt koiralle heti kipulääkkeitä. Sen verran pahalta tilanne paikan päällä näytti. Mutta kun on viikko kokeeseen, ei se ollut vaihtoehto, jos mitenkään mielii edes päästä kokeeseen asti. Rehellisesti sanoen mietin kyllä hanskojen heittämistä naulaan tässä vaiheessa. Maanantaiaamuna huokaisin helpotuksesta. Koira venytteli (vaikkakin venytteli koko ajan, mikä ei ollut normaalia) ja liikkui ihan ok. Illalla käytiin lyhyt hihnalenkki. Myöhemmin vielä hieroin Piikan. Ja järkytyin kunnolla. Ihan hirveässä kuona-aineessa koko koiran etupää, vaikka olin sitä ylimääräistä juottanutkin. Tiistaina aamulla Piika käveli 5 hyvin jäykkää askelta ja istahti siihen. Kyllä kävi selväksi, että koira oli kipeä. Pieni hieronta jo aamusta ja jätin koirat sisälle, koska totesin, että sateessa kopin katolla makoilu ei varmasti paras mahdollinen yhtälö olisi. Iltapäivällä kotiin tullessa se oli edelleen vähän köpö eikä enää venytellyt oma-alotteisesti. Vähitellen alkoi kuitenkin vertymään ja illalla käytiin vielä lenkillä, pellolla ajamassa hyvin lyhyt motivaatiojälki, ja sitten vielä rentouttavalla lenkillä (puhelinseura tosin totesi, että tosi rento, kun koko ajan karjun perkelettä Piikalle, joka oli kuin lentoon lähdössä ravaillessaan edelläni). Illemmalla vielä hieronta ja koira alkoi tuntua jo koiralta eikä hernesäkiltä. Edelleenkään se ei halua venyttää selkäänsä, mutta tällä hetkellä olen jo toiveikas, että säikähdyksellä selvittiin tälläkin kertaa.

Milloin tämä hyvä tuuri sitten loppuu? Vuoden aikana tuolle koiralle on käynyt kolme vakavampaa onnettomuutta. Nuo kaksi edellä mainittua ja puomiin törmäys agilitytreeneissä keväällä.

Taas olen saman kysymyksen äärellä. Miksi hinkua kokeeseen? Tiedostan omat puutteeni, tiedostan koiran puutteet ja tiedostan kokeen haasteet. Niissä on ihan tarpeeksi meille jo ilman sitä estettäkin. Miksi ei vain voisi treenata jälkeä ilman mitään koetavoitteita? Harrastelijoitahan olemme muutenkin, joten ihan hyvin voisi jättää koekäynnit muille ja keskittyä siihen harrasteluun. Miksi pitää olla niin tavoitteellinen, että ellei käy kokeissa, niin ei siinä harrastelussa ole mitään mieltä? Ei yksi vaivainen koulari muuta minua, tai sen paremmin koiraakaan mihinkään suuntaan. Eihän meillä ole edes tavoitteita sen jälkeen tässä lajissa.

Ja silti ottaisin niin mielelläni 90-senttisen esteen kokeeseen ja menettäisin sen valitsemisen vapaudesta 10 pistettä suorituksestamme, jos voisin valita. En tiedä, keneltä se olisi pois. Kyllä pitkässä koepäivässä ne ihan omat muutkin jännityksen aiheensa ja haasteensa ovat. Valitseeko takajäljen? Löytääkö kaikki kepit, tai edes tarvittavan määrän? Löytääkö esineen? Selviääkö ampumisista? Selviääkö esteen yli loukkaantumatta tai hyppäkö nyt sitä edes? Ja ne kaikki muut pienet jutut, kuten jännitys ja epävarmuus. Ei tule olemaan helppoa.

Mutta näillä mennään. Itsekästä eikö?

Pientä säätöä vol. 2

En tiedä, mitä mielessä liikkui siinä vaiheessa, kun päätin tehdä JATin kisatyövelvoitteet samana päivänä kuin kisaisin neljä starttia ko. agikisoissa. Ilmeisesti ei mitään. Normitilanne siis. Lauantaista voi tulla mielenkiintoinen. Herätys klo 5.00. Kisatyöt 6.30-14.30. Neljä starttia makseissa klo 16-22. Kaiken lisäksi Piika ja Ipi starttaavat peräkanaa radalle. Voi ehkä vaatia pientä säätöä tämän 17 tunnin päivän repäisy. En heti kärkeen keksi parempaakaan keinoa tuhlata rahaa kuin ilmoittaa koira neljälle radalle ajatuksena, jos se niillä kahdella viimeisellä olisi hanskassa… Mitä nyt itsellä siinä vaiheessa on jo se 11-14 tunnin päivän takana, että villi veikkaus, kumpi on silti enemmän skarppina?

PK-puoleen satsattiin keskiviikkona, kun käytiin Saviolla lenkillä ja samalla kertaa tein esinekaistaleen lenkin lopuksi. Kävelin vain kaistaleen reunat, todella syvä – todella kapea, ja nakkelin 7 esinettä kaistaleelle. Piika ensin. Aluksi treenattiin vähän odottelua. Sen jälkeen lähetin sen hakemaan ja kaistaleen helppoudesta kertonee se, että Piika nosti 4 esinettä lyhyellä ajalla ilman vaikeuksia. Normaalistihan se hyvä jos yhden nostaa. Ipi toisena ruutuun ja säädöksihän se meni. Ipille tuollainen tallaamaton alue on vaikea, kun pitäisi vielä kovamuovisista esineistä saada hajua. Nosti kuitenkin 5 helpointa esinettä. En uskaltanut enää enempiä kokeilla, kun jo juoksemiseksi meni muutenkin. Oisin vielä joutunut olemaan koko illan metsässä…

Eilen jäätiin treenien päätteeksi hallille hyppytekniikan pariin. Tehtiin kasvava sarja ja liikkuva hyppy. Piikalle kasvava sarja oli aika helppo. Liikkuva hyppy meni paremmin, kun sai tehdä vauhdin kanssa ilman ponnaria. Ponnarilta lähtiessä vauhditta apuaskelia tuli jo jossain 11 jalassa. Lopuksi vielä treenattiin kontakteja kisoja varten. Jännä, kun en usko, että tekee kisoissa noin hyviä pysäytyksiä kontakteille, kun palkka-automaatti puuttuu päästä. Vai voisikohan tuomarin/ratatyöntekijän lahjoa siihen hommaan? Jäähdyttelylenkillä ehdotin, josko päästetään koirat irti, kun sen verran sopuisasti kävelivät remmissä kylki kyljessä. Aluksi meni tosi hyvin. Sitten olikin vähän pientä säätöä. Pöljät elukat, kun eivät osanneet edes purra toisiaan. Oli kuulema helppo työntää kädet vaan väliin ja venyttää koirat erilleen. Minä keskityin käskyttämään Ipiä maahan. Se kun olisi ollut kovasti menossa ottamaan osaa skabaan. Oli kyllä varmaan helpoin välien selvittely, mihin mun koirat on joutuneet. Näemmä nuo pikkulikatkin on päättäneet kasvaa aikuisiksi.

11137918_412242902291070_283069771_n

Piika ja Ipi toivottavat hyvää koiranpäivää!

Agilitya viime viikolta

Kevät alkaa selvästi vaivaamaan blogissakin, kun ei ehdi kirjoittaa päivityksiä ajallaan. Osittain tämä kyllä johtuu siitäkin, että treenejä on nyt kuvattu ihan järjestelmällisesti ja noiden videoiden muokkaamiseen menee yllättävän paljon aikaa, kun niitä sitten viikon varrelta monen koiran osalta työstää.

Viikkotreeneissä tiistaina tehtiin välistävetoja teemana edellisten kisojen yhden radan alku. Kisoissahan tämä kohta epäonnistui Piikan kanssa, kun tein sen toiselta puolelta. No, tällä kertaa saimme treeneissä tehtyä sen heti kättelyssä melkein oikein, joten sitä ei hinkattu sen enempää. Piikan haukku paljastaa, että oma ohjaus on tapansa mukaan myöhässä. Edellisen viikon treeneistä opittuna kepeillä oli viimeisessä välissä ohjuri, mutta eipä se Piikaa paljoa hidastanut, ohjurin yli voi aina hyppiä! Ilmeisesti pitäisi vain viedä tuota omaa ohjausta vain pidemmälle, niin ehkä viimeinen välikin voisi onnistua. Toiselta puolen keppejä ohjatessa tätä keppiongelmaa ei ole. Takaakiertoon laitettiin myös rima pystyyn, jotta Piika oppisi kiertämään vähän kauempaa ja tämä toimi heti! Ja loppurata olikin sitten omasta rytmityksestä kiinni – lähinnä sen puutteesta.

Torstaina käytiin Satun kanssa treenaamassa hyppytekniikkaa. Koska kamera oli mukana ja olimme vain kaksin, laitoimme kameran kuvaamaan. Ensiksi teimme alastuloharjoitusta. Tämä on kyllä aina yhtä vaikea. Piika ei vissiin näe siinä mitään vastusta, joten laskeutuu aina todella lähelle hyppyjä. Kun helpommallakin yli pääsee… Ihan kiva kyllä tuo taaksepäin kokoaminen lähdössä! Toisena harjoitteena oli korkeuden arviointi. Valmistelevat hypyt jäävät taas vähän vajaiksi, mutta itse korkeuden arviointi onnistuu hienosti. Melkoinen ponnistusvoima, kun kaikki natsaa. Mutta millä tuoda haastetta näihin treeneihin? Pohdittiin, jotta tehdäkkö kasvavaa sarjaa vai onko pakko tehdä se ärsyttävistäkin ärsyttävin etäisyyden arviointiharjoitus…

Vaikka treenit eivät ihan putkeen ole menneet, on ihan luottavainen fiilis. Selvästi on nyt löydetty Se Jokin treeneissä. On päästy kiinni niihin epäkohtiin, mitkä kisoja vaivaavat ja varmasti säännöllisesti treenaamalla niihin voidaan puuttuakin, kun vähitellen alamme ymmärtää, mitä pitää itse tehdä toisin ja mistä mikin johtuu. Eilenhän sitten käytiin jatpailuissa mölliluokan radoilla. Kolme rataa, kaikilta vissiin HYL tulokseksi loppuviimein. Mutta erääksi meriitiksi kai senkin voi laskea, ettei kolmosluokan koira löydä putkeen, joka on toisena esteenä hypyn jälkeen, vaan hyppää putken yli!!! Mutta siitä lisää kera videon jahka ehdin videot käsittelemään…