Kipu kuolee huutamalla

Koko talvi sitä on odotettu. Haaveiltu, suunniteltu ja kaivattu. Ja viimein oli sen aika.

Mullan tuoksu, hyttysen ininä, aurinkoinen kesäilta, vihreää puskeva pelto, paalun työntäminen märkään maahan, ensimmäinen askel, koiranmakkaran tiputtaminen kumpparin painamaan jälkeen. Siitä se taas lähti.

Lauantai-iltana käytiin tekemässä junioriosastolle kevään ensimmäiset jäljet. Ei pelkoa, ei huolta huomisesta. Sillä samalla tasolla ne olivat, mihin syksyllä jäätiin. Ihmeellinen laji tuo jäljestys. Kiljukin. Se oli niin hieno! Mikä itsevarmuus, häntä tötteröllä se painoi jälkeä eteenpäin. Esineille suorat ja täsmälliset ilmaisut.

Vois jättää treenaamisen tähän.

Maanantaina suuntana oli taas pelto. Piikalle uskaliaasti varsin pitkä jälki lauantain aloitukseen verrattuna. Tarkoituksella tehdyt serpentiinit olivat vähän vaikeita, olisi halunnut oikoa niitä. Kulmatyöskentely sen sijaan toimi. Keppejä ilmaisi 5/6. Neljäs keppi jäi omaan hutiloimiseeni, kun yritin kuvata jäljestämistä. Jaksoi hyvin loppuun saakka ja loppupalkaksi lussupallo. Kuvasin loppuleikinkin. Kotona huomasin, että kaikki videot olivat tuhoutuneet.

Pellolta ajelin tekemään palauttavan esinekaistaletreenin. Vanha paikka, missä tein viestikoetta edeltäneen motivaatiokaistaleen. Nyt 7 esinettä, kaikki kovamuovisia tai pieniä lasten sukkia. Ipi ensin.

Otin sen autosta ja käskin pissille. Kävi niin kovilla kierroksilla, että käskin uudestaan. Ja sitten se alkoi ontumaan takajalkaansa. Kutsuin sen luokse ja nappasin jalan käsiini. Kääntelin ja tutkin. Ensimmäisenä tietysti mielessä joku tikku tai käärmeenpurema. Ei mitään. Laskin jalan maahan. Ipi alkoi huutamaan. Huusi ja huusi. Kai ajatteli, että huutamalla se kipu kuolee. Ipi ja Pessi jo hermostuivat autossa. Niin eläimellinen huuto oli. Ja sen aikana ehdin kyllä miettimään vaihtoehtoja jos jonkinlaisia. Lopulta päätin, että en välitä, jos Ipi puree, ja otin jalan käsiini. Huuto lakkasi. Taivuttelin, kaivoin, tutkin ja kun ei mitään löytynyt, laskin jalan varovasti maahan. Ei mitään. Lievää ontumista. Sitten ei meinannut enää pitää takapää alla Ipillä ollenkaan. Parin metrin matka autolle ja juotin Ipille litran verran vettä. Juomisen myötä se sai jalatkin alleen ja yhtä nopeasti kuin oli alkanut, yhtä nopeasti koira oli samassa kunnossa kuin autosta ottaessani. Eihän siinä sitten…

Aikani siinä kattelin Ipiä ja kun se oli normaali höselö itsensä, totesin, että tehdään nyt helppo kaistale ja käydään sitten lenkillä. Ipiltä hienosti tuotu neljä esinettä, sai palkkaa jokaisesta. Vein Ipin hetkeksi autoon ja samalla otin Piikan. Istutin sen katsomaan tielle, kun vein esineet. Intona oli lähdössä ruutuun. Nappasi heti ensimmäisen esineen suuhunsa, mutta nenä edellä lähti etenemään ruutua syvemmälle. Huusin palauttamaan ottamansa esineen ja loput toikin mallikkaasti. Kolme esinettä yhteensä.

Lopuksi käytiin lenkillä. Ipi ja Piika ravailivat edellä ja Pessin kanssa tultiin flexissä perässä. Lopussa jouduin ottamaan koirat kiinni, kun tuli ihmisiä ja koira vastaan. Tottakai omien idioottien piti kommentoida, kuin ei olisi koskaan koiraa nähneetkään, ja jouduin vetämään ne pöpelikköön kapealta polulta. Tämän jälkeen Ipi ontui taas hetkellisesti.

Tiistaina Ipi oli edelleen vähän köpö, joten Piika pääsi agiradalle kahdesti. Ensin Hannan kanssa treenasivat vaikeaa keppikulmaa ja omissa treeneissä tehtiin vastakäännöksiä. Kun Piika oli jo yhden kymmenminuuttisen hurvitellut, se oli parin tunnin päästä ihan superihana viedä radalla. Onnistuttiin kerrankin treeneissä, vaikka pätkissä tehtiinkin rataa!

Keskiviikkona treenattiin Saviolla. Piti tulla kaatamalla vettä. Ei tullut, mutta oli lämmintä ja hiostavaa. Alkuun paikkaistumiset ja paikkamakuu. Sen jälkeen Piikaa kiinnosti enemmän kentän hajut. Vähän maanitteluksi meni treenit. Liikkeestä istuminenkin oli ihan hukassa. Siinä sitä ollaan taas. Kupla on rikki. Pilattu täysin. Toivoin niin, ettei tähän enää jouduttaisi. No toki jouduttiin. Sillä samalla hetkellä, kun ilmoitin koiran kokeeseen.

Yep, it’s summertime!

Eilen treenattiin Saviolla vesi-räntä-raesateessa. Siinä, missä Maaritilla oli tarkat treenisuunnitelmat, olin itse, että no…öö…tota…me leikitään vaan.

Ja niin me leikittiin.

Tehtiin kunnon häiriötreeniä kaukalossa. Ruulle ruutuun menoja ja me leikittiin vieressä. Piika halusi myös tehdä hommia, joten tehtiin myös seuraamisia. Eikä ottanut yhtään häiriötä. Olin pöyristynyt.

Jääviäkin tehtiin, seuraamisesta ja ilman. Lisäksi luoksetulon stoppeja ja maahanmenoja.

Paikkamakuussa Piika oli, kun liikkuroin Maaritille ohjattua ja zetaa, eikä välittänyt edes siitä, että Ruu haki ohjatun kapulan nenän edestä.

Lopuksi viilattiin Piikan kaukoja. Niitä ei nyt ollakaan sisällä ehditty jumppailemaan. Pitäisi ryhdistäytyä. Tarkkana saisi olla jättöasennon kanssa. Piikan oikea takajalka jää helposti sojottamaan ulospäin. Testailtiin, että johtuuko siitä, ettei jalka sovi mun kengän taakse. Vaikuttaisi, että tiukkaa ainakin on, jos koira on oikealla paikalla tiiviisti vierellä. Vai olisko kyseessä viime kesäinen tapaturma ja siitä jäänyt virheasento jalkaan vai onko koira muutenkin vino? Välillä kykeni kyllä laittamaan jalat suoraan alleen. Mutta mitä tiiviimmässä jalat ovat, sen varmemmin liikuttelee takajalkoja. Maarit totesi, että vasemman takajalan liikautus on niin pieni, ettei siitä ehkä kokeessa menisi pisteitä, mutta viilattiin sitä kuitenkin, jos saisi vieläkin paremmaksi. Asiaa toki vaikeuttaa, että on todella hankala katsoa itse jalkojen liikettä. Joko Piikan korvat ovat tiellä tai sitten jalat jäävät karvan taakse, ja koira on sentään naku tällä hetkellä!

Kotiin ajellessa tuumin, että aikasta uskomatonta.

Neljä päivää. Neljä treeniä. Kolme säätilaa sateesta kevätauringon kautta raesateeseen. Neljä eri treeniseuraa. Kolme eri kenttää. Ja me vähän leikittiin, ammuttiin, treenattiin ja vielä vähän leikittiin. Miten voi tuntua näin hyvältä ja onnistuneelta jokaisen päivän jälkeen? Ihmeellinen, outo tunne, mutta niin tervetullut! Kunpa se pysyisi seuranamme vielä kauan!

***
Ipi oli mukana autossa, mutta tarkoituksella ei päässyt tekemään. Kotiin tullessa se oli murtautunut ulos häkistään. Syönyt nakit ja treeniliivi näytti siltä, ettei taskuun kannata laittaa enää mitään.