Avainsana-arkisto: pk-tottis

SBCAK-PK-Mestis-VKL ja JK1 Piika

Ennen viikonloppua fiilis oli varsin rauhaton. Pahin jännitys toki ehti mennä ohi jo Piikan kuperkeikattua metriseltä, joten jäljellä oli lähinnä enää vitutus koko tulevasta viikonlopusta. Riikka onnistui kuvaamaan asiaa hyvin kaivamalla netin ihmeellisistä syövereistä juuri oikean teemasarjakuvan:

11253994_10153273776281768_5810110246440648128_n

Viikonlopun aikana ehdittiin nauraa tuolle monta kertaa. Jossain vaiheessa lauantain hakurataa jo suunniteltiin sopivaa kuvaa 6-millisen, lapion ja umpparin kanssa. Arveltiin kyllä, ettei siihen riittäisi huumori kellään muulla kuin meillä nollat taulussa umpparin reunalla nauraville talkoolaisille.

Perjantaina sää suosi illalla järjestettyä FH-koetta ja mukava oli päästä seuraamaan bordercollieiden ja kelpieiden suorituksia edes sen verran, kun niitä pellon laidalta pystyi näkemään. Kuvassa mun ehdoton illan suosikki, jonka suoritus on harmi kyllä tässä vaiheessa jo keskeytynyt.

Lauantaiaamuna totesin, että jonkinasteinen mahatauti on nyt pakosti iskenyt. Näin arvelin, koska ei jännittänyt, mutta mikään ei pysynyt sisällä. Siinähän sitä sitten oltiin. Eipä muuta kuin suunta kohti Höytiää ja tottiskentälle valmistelemaan kenttää hakukoiria varten kuntoon. Kotona paistoi aurinko, mutta pakkasin vaihtovaatekassin mukaan. Kaikki muut muistettiin toki ottaa mukaan – paitsi se vaatepussi. Ja kentällä toki alkoi sitten enenevässä määrin satamaan vettä. Tuulessa ja välillä jopa rännän sekaisessa tuiskussa kuitenkin talkoiltiin ja vedettiin tottikset läpi. Esineruudussa oli onneksi toiset talkoojat, joten tässä välissä päästiin lämmittelemään ja kuivattelemaan itsemme ja kamera. Ruokatauon aikana taivas vähitellen selkeni ja hakuradalle päästiin auringonpaisteessa. Todella ihana yllätys oli, kun kiltti tuomarisetä päästi minut kameroineni hakuradalle kuvaamaan ja mukaan tarttuikin kuvia koko tilaisuuden edestä.

Illan lopuksi vielä käytiin Jannen kanssa kävelemässä viestirata ja säätämässä se lopulliseen muotoonsa. Kotiin suunnattiin sopivasti kuuden jälkeen ja pitkään mietittiin, hakeako ruokaa matkalta vai tehdäkö kotona ruokaa. Lopulta kotiruoka vei voiton, kun Ipikin oli kotona odotellut koko päivän. Ulko-oven avattua kävi selväksi, että ei taida ruokaa tippua meille ihan heti. Sen sijaan Ipi kyllä oli pitänyt huolen ruoan saamisesta päivän aikana:

Hei, olen Ipi! Päätin tänään, että yksin kotona on tylsää. Murtauduin kahdesta portista ja siivouskomeron lukollisesta ovesta. Löysin ruokatunnyrin ja hyllyt täydeltä herkkuja. Päätin, että kerrankin tässä talossa ruokatarjoilu pelaa! Mutta siitä voi kuulema olla ylpeä, etten koskenut koirien lääkkeisiin enkä vessapapereihin, vaikka nyt olen kuulema itse mallia tynnyri. Mitäs ovat laihaksi haukkuneet.

Hei, olen Ipi! Päätin tänään, että yksin kotona on tylsää. Murtauduin kahdesta portista ja siivouskomeron lukollisesta ovesta. Löysin ruokatunnyrin ja hyllyt täydeltä herkkuja. Päätin, että kerrankin tässä talossa ruokatarjoilu pelaa! Mutta siitä voi kuulema olla ylpeä, etten koskenut koirien lääkkeisiin enkä vessapapereihin, vaikka nyt olen kuulema itse mallia tynnyri. Mitäs ovat laihaksi haukkuneet.

Hävityksen kauhistus oli valtava. Ipi oli kirjaimellisesti repinyt keittiön 1,5 metristä puuporttia niin, että sen alanurkka oli vääntynyt ja koira oli päässyt livahtamaan keittiön puolelle. Ipi, joka pelkää portteja! Mutta näemmä eräs bc on nyt vihdoista viimein opettanut noille vanhuksille, ettei portteja tarvitse pelätä. Pessihän noista on jo kulkenutkin mennen tullen läpi, jos vain ne saa työnnetyksi auki. Mutta olisi toki riittänyt, että Ipi olisi kulkenut portista vain kerran. Vaan ei! Sen oli pitänyt mennä vielä kerran olkkariin oksentamaan ja kuselle. Lattia ja matto lainehti kusta. Ja sitten vielä piski oli tunkenut ainakin kerran itsensä keittiön puolelle. En tiedä, miten se on siivouskomeroonkin päässyt. Mutta oli sentään jättänyt jokusen litran Kiljullekin vielä n. 5-8 kilon määrästä ruokaa… Sitä siivoamisen määrää. Lopulta syötiin välissä ja jatkettiin sitten taas siivoamista. Illalla kympiltä kävin lopulta lenkittämässä koko päivän tarhassa olleet Pessin ja Piikan.

Aamuyöllä heräsin Kiljun ulvontaan ja ajattelin käydä vessassa, koska vaikka edellisen päivän olin pitänyt paastoa melkein koko päivän, illalla oli ollut pakko syödä ja se kyllä sitten kostautui yöllä. Ahneella on paskainen loppu. Kirjaimellisesti, kun yläkerran portaissa vastaan iski niin armoton käry, että silmiä kirvelsi. Ipihän se oli tehnyt sisälle ja kusta ja paskaa lainehti koko olkkarin lattia. Puoli tuntia kun niitä siivosin ja käytin koirat pihalla, niin ehtihän sitä sitten vielä tunnin valvoa sängyssäkin ennen kellon soimista. Klo 6.00 ja taas ylös ja eikun valmistautumaan päivän koitokseen. Tällä kertaa tuli vaihtovaatteetkin mukaan. Jännä, kun niitä ei tarvittu.

Pikkusen heikko happi kieltämättä oli kaikista edellä mainituista syistä johtuen, joten aamu meni melkoisessa koomassa. Esineruudun aikana onneksi ehdin keräillä itseni ja koska olimme sellainen välttämätön paha Piikan kanssa tuolla kuninkuus (vai kuningatar?) -luokan kokeessa, pääsimme ensimmäisenä esineruutuun, viimeisenä jäljelle ja ensimmäisenä tottikseen. Ja sehän sopi meille. Sirun tarkistuksessa Piika oli ihan villinä.

Esineruutua varten vain käytin Piikan tarpeillaan hyvissä ajoin etukäteen. Kun meidät huudettiin ruutuun, nakkasin koiralle valjaat päälle, näytin, että namia voisi tippua ja sitten mentiin. Ilmoittautuminen tuomarille (Pitkäsen Laura) oli mielestäni ihan ok. Piikaa ei tuomari ihmetyttänyt, kun se jo oli nenä pitkällä menossa ruutuun. Hetken arvioin lähetyksessä, mistä tuulee, mutta omasta heikosta hapesta johtuen päätin lähettää Piikan oikeasta, lähimmästä kulmasta. Perinteinen yyyksi-kaaaksi-lähetys ja koira lähti hyvin. Viiden metrin päässä lähti sivurajalta ruutuun. Katsoin, että nytkö se jo meinaa merkkailla. Mutta jatkoikin siitä eleettömästi pari metriä ruutuun päin, nuuskutteli kovasti takarajalle, kääntyi ja totesi, että kaippa tän esineenkin voisi palauttaa. Huomasin sen esineen tosin vasta jossain parin metrin päässä minusta. Pieni nahkasuikale. Saatiin 27/30. Tuomari toivoi parempaa palautusmotivaatiota koiralle. Samoin minä.

Tässä sitten tulikin taukoa parisen tuntia. Käytin Ipin kurapaskalla, ja mietin itsekin samaa, mutta en uskaltanut poiketa metsään. Sen verran lähellä kulki jäljet tiestä, kun autolla ajaessa näki ihmisten ajavan jälkiä vajaan kymmenen metrin päässäkin tiestä. Joskus puolta tuntia ennen oman jäljen ajoa päästiin odottelemaan vuoroamme janan lähettyville. Käytin koirat tarpeillaan ja pohdin läheisen mökin ulkohuussin käyttöä. En ehtinyt toteuttaa aikeita, kun Satu tuli paikalle. Hänet oli vapautettu viestikoirien talkoista, joten pyysi lupaa tulla seuraamaan meidän janan. Lupasin ja vannotin, että odottaa meidät kans pois jäljeltä, jos eksymme. Satulle kuuluu kiitos, etten ehtinyt hermoilla jäljen ajoa, vaan kaikessa rauhassa siinä sitten odoteltiin, kun tuomari ja ratamestarikin saapuivat paikalle vartin ajoissa. He odottivat autossa, me siinä heidän edessään tiellä. Janan piti alkaa 11.15. Otin Piikan autosta 11.11. Käveltiin vähän matkaa eteenpäin ja siinähän se meidän janakin sitten oli. Piika oli selvästi mukana juonessa, mutta pyysin huutamaan lujaa, jos sen tarve janalla tulisi. Tuuli viereiseltä järveltä oli melkoinen. Janalle lähetys ja oli kyllä eittämättä Piikan elämän paras jana. Lähti suoraan, hieman suuntasi vasempaan ja jonkun metrin verran koukkasi sen jälkeen oikealta ja kääntyi itsevarmasti vasemmalle. Ja sitten mentiin eikä meinattu. Ensimmäinen keppi nousi n. 20-30 metrin päästä, seuraavaksi kulma, sitten hyvää jäljestystä harjulle, joka puotti jyrkästi järveen. Kova tuuli ja harjaa pitkin mentiin. Välillä pystyin askelen jäljistä päättelemään, että jäljellä oltiin. Jäljelle sattui kynitty lintu ja sitä Piika haisteli aikansa, ennen kuin käskin jatkamaan matkaa. Pian nousi toinen keppi. Ja kolmaskin. Harjua pitkin mentiin vähän kiemurrellen ja Piikalla oli hyvä vauhti päällä. Täytyy myöntää, etten ehtinyt juuri omia jalkoja katsella, kun tuijotin koiraa. Oli pakko siinä vauhdissa luottaa, että koira nostaa kepit. Ja nostihan se neljännenkin. Siinä vaiheessa kävi ajatus, että nyt loppuun asti vaan! Vastassa oli kuitenkin suopursua.

Piika pärski ja tyrski ja tuhahteli ja niin se vaan painoi suopursusta läpi. Koko ajan veti muuten todella matalalla nenällä, mutta suopursussa vähän nousi pää. Oli kyllä pistävä tuoksu omaankin nenään. Aikamme jäljestettiin ja hieman jo mietin, että noinkohan koira enää jäljellä on, kun vauhti ehkä aavistuksen oli hiipunut ja Piika tarkisti paljon. Mutta sitten nosti viidennen kepinkin. Ja matka jatkui. Taas olin varma, että kyllä se nyt on jo kulman missannut, mutta ei. Vikan kepin näin itse siinä vaiheessa, kun Piika alkoi siihen tarkentamaan ja niin vaan mentiin loppuun saakka! Upea Piika! Kokonaisuutena aikaa meni 15 minuuttia. Palautin kepit samaan aikaan kuin olisi pitänyt olla jäljeltä pois, ja se sisälsi kuitenkin n. 2 kilometrin ajonkin.

Satu otti kuvan, kun tultiin jäljeltä.

Satu otti kuvan, kun tultiin jäljeltä.

Tässä välissä oli ruokatauko ja jonkun tunnin ehdittiin levätä. Käytettiin Satun kanssa koirat lenkillä ja pakkasin ne taas autoon. Piika flirttaili estoitta Naakalle, jota Piika ei kiinnostanut. Sen sijaan oli kovinkin kiinnostunut Naavasta, mutta Piika meni väliin, koska Naakka on hänen! Sain tauolla tietää, että saatiin janalta täydet 70 pistettä Vesseltä, joten kun Piika keräsi myös kuusi keppiä, saimme jäljeltä 170/170 ja näin ollen maastopisteemme olivat 197. Päätin olla ajattelematta koko asiaa. Vaikein oli jäljellä. Pessimisti ei pety.

Tottikseen päästiin siis automaattisesti ensimmäisenä. Pariksemme saimme Kiviahon Katjan ja Zenin. Ei sitten yhtään enempää paineita. Mutta päätin, että menemme tekemään oman suorituksemme. Otin Piikan autosta ja pari kertaa seuruuttelin pieniä pätkiä pallolla ja namilla. Kentän laidalla makuutin ja välillä nostatin haukulla ja taas makuutin. Hetsattiin palloon, jonka Satu nappasi pois ja vielä viimeiseksi haukutin ja sitten mentiin. Kentälle meno oli hieno eikä Piika ottanut selän taakse jääneestä yleisöstä häiriötä. Se oli oikeasti tekemässä. Kun Katja vei Zenin paikkamakuuseen, Piika tuijotti vain Zeniä. Ajattelin, etten saa sitä ollenkaan mukaan. Pakko oli vaan lähteä, SEURAA ja koira tuli mukana. Häntä heilui mun polven edessä ja ajattelin, että ei hitto, mikä näitä mun piskejä vaivaa, kun ne on aina tekemässä eteenmenoa heti tottiksen alussa?

Ensimmäisen laukauksen tullessa Piika katsahti taakseen, mutta ei edes paineistunut. Tiivisti seuraamista ja pakitti vähän taaksepäin, toisella laukauksella tuumasi ilmeisesti, että tää olikin sitten seuraamista ja korjasi oikean paikan pää polven eteen. Varmaan tässä vaiheessa häntä viimeistään laski, mutta en katsellut koiraa. Luotin siihen, että kun tunsin sen posken polvea vasten, niin se kans tulee mukana. Eli ei ollut mitenkään väljä edes. Pitkän suoran päässä irtosi ja tiukensi sen jälkeen hyvin taas kiinni jalkaan ja oli kiva mennä. Ehkä pidin vähän vauhtia enemmän kuin normaalisti, mutta tuntui sopivan tuolle päivälle. Istuminen oli hyvä lyhyellä sivulla ja henkilöryhmässäkään ei ollut haahuilua. Sitten jäävä istuminen ja luulin, että Piika meni maahan. Kääntyessäni ympäri huomasin sen hämmästyksekseni istuvan. Maahanmeno oli Piikaksi hyvä, samoin luoksetulo. Hyvin tuli jopa kiinni eteen. Vahingossa sanoin sivu, mutta hienosti Piika silti kiersi takaa, kuten on nyt viimeisten viikkojen aikana opetettu LIKI-käskyllä. Tasamaanoudossa ei saanut heti kapulasta otetta, joten korjasi. Hyvä loppu. Metrisessä sitten uskallus ei riittänyt. Pitkään Piika mallasi, hypätäkkö vai ei, mutta kiersi, nouti kapulan ja taas vissiin mallasi, mutta lopulta ilmestyi hyvin nolona esteen takaa, kun hän nyt joutui kiertämään. Kehuin iloisesti ja Piika nollasi hyvin, koska vinoesteelle lähti hyvin, kiipesi ja nouti ja kiipesi ja palautti. Pari kertaa virittelin eteenmenoon ja siinä taisi olla pari kertaa liikaa. Ensimmäisellä askelella mulla oli taas helkkaristi edistävä koira ja 10 askelta riitti mulle ja vapautin koiran eteen. Käskystä vajosi jopa maahan. Paikkamakuu oli erinomainen. Oli ollut tarkkaavainen. Mun kääntyessä ympäri Piika kylläkin makasi pää tassujen päällä.

Enhän mä enää muista, mitä Vesse palautteessa sanoi, mutta se lämmitti mieltä, kun sanoi, että työskentelee kivalla ilmeellä ja paikoitellen jopa erinomaisesti. Valitettavasti metrinen pudotti pisteitä jo sen 15. Ja 10 lähti sitten kaikista vauhtiliikkeistä, joissa olisi pitänyt olla perinteen mukaisesti enemmän voimaa, enemmän vauhtia, enemmän sitä kaikkea, mitä meistä ei enemmän enää saa. Mutta 75 tottiksesta riitti. Me saatiin se saatanan koulari!!! Videotahan tottiksesta ei kellään ole, mutta ehkä se on ihan hyvä. Riittää se oma fiilis. Totuus voisi olla tarua ihmeellisempää.

Laitoin Jannelle viestin ja vastauksena tuli, että se ois sitten ykköstulos. Siis häh?!? Niin joo… Maastopisteet taisi olla aika huikeat. Joten lopputuloksena 272/300 pistettä, I-tulos ja JK1. Lisäksi voitettiin alokasluokka. Jännä, kun oltiin ainoat luokassamme edelleen.

Jäi huippufiilis kokeesta ja mikä parasta, kaikki meni nappiin valmistautumisissa. En väsyttänyt koiraa liikaa missään vaiheessa, se oli henkisesti selvästi nyt valmis kokeeseen toisin kuin viime syksynä. Joka kerta, kun otin sen autosta, Piika oli valmis töihin. Osansa lienee toki Ipilläkin, joka mesosi autossa koko päivän. Kiitos Ipi ❤ (Olisitpa tuollainen omissa kokeissasikin!) Ihana tunne oli myös se, ettei Piika ottanut häiriötä ihmisistä. Toki se heitä edelleen rakastaa, mutta nyt oli töissä ja työt ennen huveja. Eikä missään vaiheessa ollut sellainen fiilis, että olisin raahannut perässäni kivirekeä. Me tehtiin se yhdessä ja kerrankin olin koirani luottamuksen arvoinen. Kokonaisuutena ehdottomasti paras koe, missä ikinä olen ollut ja näytti jäävän hyvä mieli Piikallekin.

Ei vissiin ole katsottu peiliin ollenkaan. Kauhean näköisiä molemmat.

Piikan mielestä palkinnoksi saatu Berran lelu oli huippu!

Pitkän päivän jälkeenkin vielä leikittiin.

Rieha tiimeineen viimeisteli viimeisen ykkösen KVA:n arvossaan tehden ykköstuloksen viestiltä. Onnea!! Korvatyypit, Äly ja Väläys, yhteiskuvassaan.

Kuvia kokeesta olen koko ajan yrittänyt vähitellen työntää nettiin omiin kansioihinsa. Eiköhän nämä kuvat ole käyty viimeistään parin päivän sisällä läpi ja julkaisukelpoisimmat julkaistu. Kansiothan löytyvät kuvagalleriastani: LINKKI.

Kiitos Janne! Kiitos Raisa! Kiitos Riikka N! Kiitos Satu! Kiitos Ellu! Kiitos Riikka L! Ilman teitä ei oltais tässä. Apunne on ollut korvaamatonta ja katsotaan, ehkä tämä matka joskus jatkuukin. Ei voi sanoa ei koskaan. Varsinkin, kun kuulema on lyöty vetoa, että olen kokeessa heti kuukauden päästä uudelleen.

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Kiitos Piika ❤

Mainokset

Itsekästä vai ei?

Niinhän siinä kävi, ettei hyvä heilu, jos tekee metrisellä kuperkeikan ja päätyy niskoilleen tantereeseen.

Ei vaikka alla oli lämmittelylenkki metsässä ja jäähdyteltiinkin treenien jälkeen.

Moni on kysynyt, miten hypyllä pystyi käymään niin kuin kävi. Mitä enemmän sitä olen mielessäni käynyt, niin ilmeisesti hetsaus – pannasta pito – ja koiran into eivät vain olleet hyvä yhdistelmä ja Piika hyppäsi etupää edellä suoraan päin estettä kaataen sen mennessään. Kun etupääkin oli solmussa esteessä, ei se voinut päätyä hyvään laskeutumiseen vaan kompuroi sitten mennessään.

Näissä tilanteissa vaan tulee mietittyä, että on se jännä, kun PK-lajeissa taitaa olla ne tiukkapipoisimmat ihmiset sitten kuitenkin, jos aletaan miettimään. Agilityssa koko ajan suunta on ollut kohti turvallisempaa suoritusta, turvallisempia esteitä. PK-hommissa tavoitteena on vain säilyttää laji ”Niillä Oikeilla Palveluskoirilla”! Ihan sama, vaikka rodulla olisi pk-oikeudet, mutta jos koirasi ei selviä metrisestä, asiaa ei ole kokeeseen. Hyvähän se on hardcore – henkeen ja vereen pk-ihmisten tätä puolustella, että koiran kapasiteettia siinä vain koetellaan ja kyllä Kunnon Palveluskoiran tulee esteestä yli päästä, että sitä voidaan Palveluskoiraksi kutsua. Heillä koirien säkä kuitenkin yleensä lähtee siitä 60 sentistä. Eri asia se on näillä pienillä alle 50-senttisillä, jotka joutuvat hyppäämään kaksi kertaa yli oman korkeutensa jo metrisellä. Eipä se 95cm tuollaiselle 48-senttiselle bc-nartulle ole mikään mahdottomuus, mutta kun mukaan otetaan 650grammanen kapula, niin reilusti yli 2 kertaa oman korkeutensa hyppääminen käykin jo vaativaksi, kun esteeseen lisätään 5 cm korkeutta.

Toki myönnän, että onhan niitäkin raskastekoisia, suuria koiria, joiden olematon hyppytekniikka ei vain kanna metrisenkään yli ja toisaalta taas pieniä ja kevyitä koiria, jotka tuntuvat paikaltaankin ponnistavan esteen yli tuosta vain. Eikä se onni ja autuus ole koiran rotukaan. Pari kertaa on tullut nähtyä, miten malinois päättää mennä läpi 30-40 senttisen esteen. Hyppytekniikasta ei toki ollut tietoakaan ja saattoi siinä olla enemmän intoa kuin järkeä mukana, mutta näistä toisella kerralla koira katkaisi laudan mennessään. Silloin säikäytti ihan kunnolla koiran puolesta, vaikka se ihme kyllä vammoitta selvisikin. Ei hyppytekniikan opettamisesta ainakaan mitään haittaa tässä lajissa ole. Kumpikin näistä koirista on jälkeenpäin asteittaisilla hyppytekniikkaharjoitteilla saatu hyppäämään järkevästi – ilmavasti metrisen yli. Jopa sen kapulan perässä.

Itse olen päätynyt parin vuoden aikana siihen, että joko metristä kannattaisi treenata vain rimalla, joka on kahden hyppysiivekkeen väliin viritetty, ja johon on pujotettu kangas, tai sitten lautaesteellä, josta laudat tippuvat alta pois, kun koira törmää esteeseen. Valitettavasti kun tämän kertainen onnettomuus ei ollut sarjassamme ensimmäinen meillekään.

Metrisen lautaesteen kanssa sattui äksidentti viime kesänä. Piika hyppäsi esteelle huonosti, kolautti takajalkansa esteeseen ja sitten sitä oltiinkin ristiside-repeämäpelon ja lihasvamman vuoksi 5 viikkoa sairaslomalla kaikista harrastuksista. Hardcore-henkeen ja vereen-pk-harrastajat puolustelevat nyt tietysti, että saahan esteitä nykyisin pressuesteinäkin. Sehän sentään kaatuu, kun koira hyppää sitä päin. Niin, niin todella kaatuu ja parhaimmillaan koira kaatuu sen mukana – hallitsemattomasti, kuten meille kävi pari päivää sitten sunnuntaina.

Normaalisti olisin syöttänyt koiralle heti kipulääkkeitä. Sen verran pahalta tilanne paikan päällä näytti. Mutta kun on viikko kokeeseen, ei se ollut vaihtoehto, jos mitenkään mielii edes päästä kokeeseen asti. Rehellisesti sanoen mietin kyllä hanskojen heittämistä naulaan tässä vaiheessa. Maanantaiaamuna huokaisin helpotuksesta. Koira venytteli (vaikkakin venytteli koko ajan, mikä ei ollut normaalia) ja liikkui ihan ok. Illalla käytiin lyhyt hihnalenkki. Myöhemmin vielä hieroin Piikan. Ja järkytyin kunnolla. Ihan hirveässä kuona-aineessa koko koiran etupää, vaikka olin sitä ylimääräistä juottanutkin. Tiistaina aamulla Piika käveli 5 hyvin jäykkää askelta ja istahti siihen. Kyllä kävi selväksi, että koira oli kipeä. Pieni hieronta jo aamusta ja jätin koirat sisälle, koska totesin, että sateessa kopin katolla makoilu ei varmasti paras mahdollinen yhtälö olisi. Iltapäivällä kotiin tullessa se oli edelleen vähän köpö eikä enää venytellyt oma-alotteisesti. Vähitellen alkoi kuitenkin vertymään ja illalla käytiin vielä lenkillä, pellolla ajamassa hyvin lyhyt motivaatiojälki, ja sitten vielä rentouttavalla lenkillä (puhelinseura tosin totesi, että tosi rento, kun koko ajan karjun perkelettä Piikalle, joka oli kuin lentoon lähdössä ravaillessaan edelläni). Illemmalla vielä hieronta ja koira alkoi tuntua jo koiralta eikä hernesäkiltä. Edelleenkään se ei halua venyttää selkäänsä, mutta tällä hetkellä olen jo toiveikas, että säikähdyksellä selvittiin tälläkin kertaa.

Milloin tämä hyvä tuuri sitten loppuu? Vuoden aikana tuolle koiralle on käynyt kolme vakavampaa onnettomuutta. Nuo kaksi edellä mainittua ja puomiin törmäys agilitytreeneissä keväällä.

Taas olen saman kysymyksen äärellä. Miksi hinkua kokeeseen? Tiedostan omat puutteeni, tiedostan koiran puutteet ja tiedostan kokeen haasteet. Niissä on ihan tarpeeksi meille jo ilman sitä estettäkin. Miksi ei vain voisi treenata jälkeä ilman mitään koetavoitteita? Harrastelijoitahan olemme muutenkin, joten ihan hyvin voisi jättää koekäynnit muille ja keskittyä siihen harrasteluun. Miksi pitää olla niin tavoitteellinen, että ellei käy kokeissa, niin ei siinä harrastelussa ole mitään mieltä? Ei yksi vaivainen koulari muuta minua, tai sen paremmin koiraakaan mihinkään suuntaan. Eihän meillä ole edes tavoitteita sen jälkeen tässä lajissa.

Ja silti ottaisin niin mielelläni 90-senttisen esteen kokeeseen ja menettäisin sen valitsemisen vapaudesta 10 pistettä suorituksestamme, jos voisin valita. En tiedä, keneltä se olisi pois. Kyllä pitkässä koepäivässä ne ihan omat muutkin jännityksen aiheensa ja haasteensa ovat. Valitseeko takajäljen? Löytääkö kaikki kepit, tai edes tarvittavan määrän? Löytääkö esineen? Selviääkö ampumisista? Selviääkö esteen yli loukkaantumatta tai hyppäkö nyt sitä edes? Ja ne kaikki muut pienet jutut, kuten jännitys ja epävarmuus. Ei tule olemaan helppoa.

Mutta näillä mennään. Itsekästä eikö?

Roskisdyykkaajat treenaa

Viikonloppuna ehdittiin treenailemaan sunnuntaina.

Aamusta oli heti ysiltä viimeinen JATin valmennus Haukkuvaarassa. Ehdittiin kerrankin paikalle hyvissä ajoin ja kävin Piikan kanssa kunnon lämmittelylenkin metsässä. Ratakin saatiin pienellä porukalla rakennettua ja taas uudestaan lämmittelemään.

Ensimmäinen rata

Ensimmäinen rata

Julia oli suunnitellut pari 3-luokan rataa Siimeksen tuomaroimista radoista. Melkein nollalla päästiin tämä rata. Vitonen tuli kiellosta, kun itse valuin liikaa nelosen takaakiertovalssissa enkä saanut siitä sitten tyrkätyksi vitoselle. Paremmalla linjalla onnistui helposti. 14-17 mentiin takaaleikkauksilla, ja mikä siinä olikin, ettei ensimmäisellä kerralla uskaltanut luottaa koiraan vaan annoin käskyt aina liian myöhään. Hyvin Piika silti haki esteille. Mutta kun kokeiltiin aiemmin annettuja käskyjä, koira eteni ilman miettimisiä upeasti!

Toinen rata.

Toinen rata.

Seuraava rata olikin sitten ”vaikeampi”. En vain uskaltanut luottaa koiraan. Ihan hirveää rävellystä tämä oli, mutta uusinnassa saatiinkin sitten taas upeita kokeiluita. Alussa sain mennä ottamaan Piikan vastaan jo lähempää 3-hyppyä. Samantien itsekin liikkeelle ja persjätöllä mentiin 3-4 ja 4-5 ja hyvin sain linjattua Piikan kepeillekin renkaan oikealta puolelta. Kepeillä näkyy edelleen tältä puolelta oma epävarmuus ja sitä kautta Piikankin epävarmuus, ei jää yksin suorittamaan viimeistä väliä. 8:lle valssi, 9:lle jaakotus, 13-14 vastakäännös. 16:lle vastakäännös. Jäi hyvä mieli, varsinkin kun tulevan kesän suunnitelmat ovat nyt sitten ihan auki. Julia sanoi, että pitää uskaltaa liikkua Piikan kanssa. Se ei anna anteeksi himmailuja, vaan etenee parhaiten silloin, kun itsekin liikun.

Sunnuntai-illaksi ajeltiin Höytiälle, kun piti mennä vielä dyykkaamaan yksi roskis keskellä metsää Riikan kanssa. Löydettiin korvasieniä, jotka ajateltiin kerätä tullessa. Kappas, ei löydetty niitä enää sitten. Mutta hienoisen harhailun jälkeen löydettiin etsimämme roskis ja vedettiin sitä suossa pari sataa metriä hakuradalta toiselle. Ei mikään kevyin homma todellakaan. Mutta vähitellen alkaa tulevan viikonlopun sbcak-pk-mestikset rakentumaan. Mutta ettekö te hakuihmiset voisi vähän kevyempiäkin piiloja keksiä?!?

Rieha ja Piika Höytiällä

Rieha ja Piika Höytiällä

Koirat lämmittelivät hyvin mukana metsässä rämpiessä ja olikin hyvä, koska tästä suunnattiin vielä treenaamaan kentälle. Aluksi juoksuteltiin Piikaa Riikan ja mun välillä ja yritin aina ampua – heikoin tuloksin, koska starttari kaipaisi taas puhdistusta ennemmin kuin ampumista. Ensimmäistä kertaa Janne myös vaihtui ampumistreeneissä toiseksi henkilöksi, mutta se ei Piikaa haitannut, koska Riikka oli vaan niin siistii!

Seuraavaksi otin jäävät, ja kyllähän se istuminen vaan valahti varmaan maahanmenoon. Pienellä muistuttelulla istuminen, maahanmeno ja luoksetulo. Voisin kuvitella, että nämä olivat aika lähellä sitä, mitä koesuoritus tulee olemaan. Hain siis vauhtia maalin kierrolla luoksetuloon. Myötäpäivään kiertämisessä ei ollut mitään ongelmaa, mutta vastapäivään Piika yritti koko ajan tulla maalin läpi tai palata takaisin. Joten tätä sitten ihan tarpeettomasti vahvistelin.

Seuraavaksi esteet. Metrinen oli metrinen ja hetsillä mentiin minulta Riikalle. Ja alas Piika tuli sitten niskoilleen pyörien kaataen esteenkin matkallaan. Multa pääsi tahattomasti VOIEI! Mutta onneksi Riikka oli tilanteen tasalla ja pisti bileet pystyyn toisella puolella. Kun itse keräilin esteen ja itseni kentän pinnasta, Riikka hillui Piikan kanssa. Ja eikun uusiksi. Nyt laskettiin ihan reippaasti korkeutta ja hypyt tästä molempiin suuntiin. Seuraavaksi 95 ja tässä taisi kolauttaa taas hyppyyn, joten uusittiin ja nyt meni ongelmitta. Vielä otettiin empivästi metrinen, että kai se on pakko kokeilla. Ja menihän se! Huh huh.

Aina pientä jännitystä elämään.
Ei tuntunut jäävän muistikuvia epäonnisesta hypystä, mutta ehkäpä nyt huilitaan alkuviikko ja loppuviikosta jos vähän muistuttelisi metristä.

A:n otin noudon kera ja loppuun eteenmeno. Sitten jäähdyteltiin ja totesin, että vielä ainakin koira liikkui ihan ok.

Kotiin päästyäni tutkin aika tarkkaan Piikan liikettä, mutta ei vaikuttanut mitenkään ontuvalta siinäkään. Illalla vielä hieroin lihaksia kevyesti ja yritin juottaa Piikaa reilummasti. Tänä aamuna se tuntui venyttelevän aiempaa enemmän, mutta hyvä vain niin. Jospa selvittiin säikähdyksellä.

Kun nyt kaikki treenit on sitä mieltä, että vituiksi menee, niin voisko ne juoksut nyt alkaa?

Joka tapauksessa päätin, että nyt ei treenata viikkoon mitään sen suurempaa. Vähän pidetään hauskaa, mutta en jaksa enää stressata enempää. Ei se ole maailmanloppu, vaikka koskaan ei saataisikaan JK1:stä. Se on vain yksi koulari. Sen sijaan mulla on upea koira, jonka kanssa on ilo harrastella, joten miksi rikkoa se koetavoitteilla. Ei mitään järkeä.

Treenin tynkää

Onnistuneita ja vähemmän onnistuneita treenejä on viime päivätkin pitäneet sisällään. Ihan päin helevettiä ei ole mennyt yksikään treeni, mutta kyllä semmonen KÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄK!!!1!!-olo meinaa välillä ottaa vallan.

Perjantaina käytiin pellolla sadepilvien välissä. Jälkien vanhentuessa käytiin lenkillä. Piikalle pellon mittainen suora, jossa 16 keppiä 2-5-10 metrin välein. Noin puolessa välissä sain viimein kiinni Piikan kompastuskiven, kun se ohitti kepin, pienesti ilmaisi huomanneensa sen ja jatkoi tyynesti eteenpäin. Palautin sen keppiä edeltävälle suoralle ja nyt nousi keppikin. Lopputuloksena 15/16. 14 keppiä nosti ilman apuja. Välillä oli jotain haahuilua, mutta pääsääntöisesti varsin kiva ilme koko homman läpi. Vähän on ilmassa sellaista soitellen sotaan -lähtöfiilistä keppien jälkeen.

Kilju_jälkikartta-15_05

Kiljulle tein ylläolevan kaavan mukaan Jannen suunnitteleman jäljen. Ihan ei tainnut tuo lyhyt sivu sopia, mutta pääpiirteittäin mentiin tällä. Kulmaratkaisu vetää vinoon lyhyt sivu oli oma keksintöni, jonka saneli pelto. Jälki vanheni reilun tunnin. Paalu oli Kiljun mielestä ihan kamala. Niin kamala, että piti kiertää se kaukaa. Hyvin kaukaa. Niin, jaa. Olisko se paalu pitänyt muka namittaa? Vauhti oli sellainen arvioluokkaa paniikissa rynnivä elefantti. Esineellä piti miettiä ja pohtia, mikä helkkari tämä tällainen on. Ilmaisi kuitenkin. Vinolla suoralla Janne ei uskonut, että jälki menee niin, vaikka olivat ihan jäljen päällä. Loput ilmaisut olivat vinoja, mutta viimeisillä 60 askeleella Kilju jopa alkoi näyttää siltä, että se jäljestää. Eikä ollut edes mikään huono jälki Kiljuksi. Viikonlopun aikana piti ehtiä paikkomaan, mutta ei ehditty.

Lauantaina säädettiin KS-belgien mätsärissä. Sateisesta säästä huolimatta paikalle oli vaivautunut kourallinen ihmisiä ja parissa tunnissa saatiin homma pyöritettyä. Milla ja Piika osallistuivat lapsi ja koira-kisaan perinteisesti.

Ennen kehää näytti lupaavalta.

Kehässä oltiin sitä mieltä, että tää on niiin nähty.

Äitin (vai nakkipussin?) perässä on kiva juosta!

Mutta palkinnot ennen kaikkea!

Kiitos Milla Piikan handlayksestä! 🙂

Mätsäristä suunnattiin treenaamaan lämmittelykupposten kautta. Piti vetää pikatreenit. Treenattiin 3-4 tuntia. Piika oli määrittelemättömällä tavalla jännä, joten sitä ei kiusattu hirveästi. Kilju sen sijaan joutui työstämään seuraamistaan, noudon ennakointia ja jähmeää saalispalkkaan jumittavaa istumistaan. Ipille palauttava treeni viikko kokeesta. Näinhän se just pitääkin tehdä, kun ei aiemmin ehdi! Henkilöryhmä, vinoon heittoja metrisellä (halusi palauttaa A:n kautta) ja eteenmeno palkalla. Jännä kun ei just tuolloin satanut, niin Ipi oli ihan liekeissä.

Sunnuntaina ajeltiin jo heti aamusta Höytiälle. Tarkoituksena oli treenata kentällä ja saatiinkin hyvät treenit aikaiseksi. Piika teki Riehan kanssa kentällemenoja ja kahdessa setissä seuraamiset, jäävät, paikkamakuu, henkilöryhmä, esteet ja eteenmeno. Vieras metrinen ja sen kanssa oli ongelmia. Meni kyllä yli kapulalle päin, mutta takaisin tullessa kiersi. Hyppyytettiin vain yli nakkipalkalla n. 80 sentistä ja saatiin himmailu pois.

Kilju teki perusseuraamistreeniä edistämisen kitkemiseksi. Hyvin on mennyt naksutin perille, että se tarkoittaa palkkaa. Mitä nyt Kiljun mielestä laukaus on ihan sama asia ja se tarkoittaa(!) palkkaa. Että näin. Tekiköhän Kilju noutoja? Luulisin. Ainakin siitä päätellen, että viikonlopun jäljiltä mun 650grammanen kaipaa hiontaa pikaisesti. (Kiljullahan olisi omakin kapula, jossa olisi vaihdettava keskipuu, mutta arvaatte varmaan, ettei se koskaan ole mukana!)

Ipi pääsi parin tunnin odotuksen jälkeen humputtelemaan. Jannen seisoi toisessa päässä ja pääsääntönä oli juoksuttaa Ipiä välillämme. Otin hallintaakin, otin seuraamista, luoksetulosta maahanmenoja ja kun ne alkoivat edes välttävästi luistaa, niin myös eteenmenon maahanmenoja. Hyvää kuntokuuria Ipille ja myös hyvää kuuntelutreeniä.

Loppupäivä rämmittiin Höytiän perukoilla merkkaamassa uutta viestirataa. Koirat humputtelivat mukana ja varsin onnellisilta näyttivät suossa uidessaan. Vähän töihinkin pääsivät, kun piti korjata yhdessä välissä merkattua rataa ja lähetettiin valmiita kreppejä toisillemme koirien välityksellä. Piikakin ihan loisti, kun hänellä oli Tehtävä!! Hauska nähdä, miten pienestä ne syttyvät ja ovat mukana jutun juonessa.

Maanantaina taas road trip halki Keski-Suomen ja Höytiälle mars. Riikan kanssa vedettiin pikatreenit ja hyvin vedettiinkin. Piikalle kentälle meno yksin tuomarin kättelyyn. Sitten tarkoitus oli tehdä liikkeestä istuminen ja maahanmeno ja luoksetulo ketjutettuna. Onnistui muuten, mutta luoksetulon Piika tuli ihan täysillä ja juuri kohdalla kurvasi eteenmenopalkalle selkäni taakse. Koska frisbee! Eikun uudestaan liikkeestä maahanmeno, paitsi että istui. Ja taas uusiksi. Ja nyt luoksetulokin onnistui. Metristä hyppyytettiin Riikan kanssa nakkihetsillä vaan yli 95:stä. Kun tämä onnistui ilman himmauksia, kapula suuhun ja molemmin päin. Oli sen verran hyvä, että jätettiin tähän. Ja loppuun vielä eteenmeno.

Perfect.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Kaksi kuukautta laukauksiin totuttamista

Siitä on nyt melko tarkalleen kaksi kuukautta, kun aloitettiin Jannen kanssa säännölliset ampumistreenit Piikalle. Sitä ennen oltiin satunnaisesti paukutettu piiskaa hallitreeneissä tai olin kotona ampunut nallipyssyllä ruoan saamisesta.

Maaliskuun alussa oli pakko alkaa etenemään säännöllisillä treeneillä, ja mikäs sen parempi aloittaa treenit, kuin viikon loma. Lumet sulivat, joten metsään päästiin ensimmäisenä. Samalla kun käytiin Koirakorvessa lenkillä, ammuttiin Piikalle. Juoksutettiin sitä välillämme (etäisyys n. 20-30 metriä) ja aluksi jompi kumpi ampui aina, kun Piika juoksi täysillä kohti. Palkaksi sai nakkia ja lähetyksen juoksemaan. Ekoilla kerroilla oli malinoissit mukana, mikä onkin ainoa virhe näiden parin kuukauden aikana. Kun jätettiin palikat pelistä pois, jäi myös Piikan himmailureaktiot pois, joita se oli esittänyt saadessaan bc:tä saalistavan malin niskaansa. Kolmella treenillä päästiin siihen saakka, että Janne pystyi saalistuttamaan Piikaa nakkiin, kun ammuin kauempaa.

Metsässä ampumistreenejä ehti tulla 3-4 kappaletta parin viikon sisälle. Loman jälkeen kävimme viikonloppuisin ampumassa peräkkäisinä päivinä. Maaliskuun viimeisen viikon aikana ei ehditty Koirakorpeen, mutta päästiin ampumaan Kiljun purutreenien yhteydessä kaikuva peltihalli taustana. Etäisyys n. 20 metriä. Ei reaktioita edelleenkään, joten viimeisellä laukauksella saalistutin itse Piikaa samalla kun ammuin. Ja taas lähetys Jannelle.

Tähän tulikin sitten reilun viikon tauko, kunnes taas oltiin lomalla huhtikuun alussa. Koirakorpeen mars ja nyt tehtiin parkkiksella. Ammuin tällä kertaa samalla kun seuruutin Piikaa. Jossain välissä kuuta käytiin myös Jyväskylässä treenaamassa ja päästiin kentälle ampumaan juoksutuksesta ja seuraamisesta. Seuraavaksi vuorossa olikin taas Koirakorven treenit ja oltiin jo edetty huhtikuun loppuun. Mentiin kentälle asti ja juoksutuksesta ja seuraamisesta ammuttiin. Ei reagoinut laukauksiin, mutta Jannen käskytyksiin kyllä. Kentällä ammuttiin kauempaa kuin aiemmin. Kuitenkin vain noin 30 metrin päästä.

Toukokuu. Seuraamisesta ampumisia jatkettiin. Edelleen palkkiona oli juosta Jannen luo syömään nakkia. Koirakorvessa testattiin liikkeestä jäävään maahanmenoon ja sitten ammuttiin, Piika vähän nytkähti perääni, mutta pysyi maassa. Palkka ja taas juostiin. Etäisyys oli nyt 10-20 metriä.

Menneenä viikonloppuna käytiin lauantaina Jyväskylässä treenaamassa kentällä. Piikalle kokeenomainen kentälle meno tuomarin kättelyineen ja seuruutin sen paikkamakuuseen. Nyt testinä, kestääkö makuussa laukaukset – etäisyys 20 metriä. Vain ampumisen puoleinen korva liikahti. Nakkia ja juoksua palkaksi. Ja pari seuruuampumista. Sunnuntaina oltiin Höytiällä ja nyt tehtiin toisen koiran kanssa kokeenomainen kentälle meno tuomareineen kaikkineen. Toinen koira makuuseen ja Piika seuraamiseen. Kaksi ampumista ja toisen jälkeen vasta vapautus Jannelle. Ensimmäisellä pieni reaktio, mutta muilla ei mitään. Jos mahdollista, tuntui, että Piika tiivisti paikkaansa seuraamisessa. Vaihdettiin makuussa olevan koirakon kanssa paikkoja uuden kentällemenon kautta ja nyt pari laukausta makuusta. Palkkasin laukausten jälkeen. Ainoa näkyvä reaktio kuolan valuminen, kun niin ehdollistunut ruokaan. Makuutin koko kaavion ajan välillä palkkaillen ja kun nostin Piikan makuusta ylös, oli se edelleen ihan tekemisvireessä. Ampumisetäisyys sama kuin kokeessa.

Kahdet treenit eri ihmisten kanssa, ja kaikki sanovat samaa. Ellei tietäisi Piika taustaa, ei siitä voisi sanoa sen pelänneen laukauksia. Pakko se on uskoa.

Kahdessa kuukaudessa ei saa ihmeitä aikaiseksi, mutta näemmä pitkäjänteisellä työllä laukaukset olivat siedätettävissä tälläkin aikajaksolla. Kauheaa tuntea onnellisuutta tällaisesta asiasta, mutta minulle tämä oli kyllä iso juttu. Ilman Jannen pelisilmää emme varmastikaan olisi tässä. Missään välissä ei jääty paikalleen junnaamaan, vaan vähitellen edettiin. Joko paikka vaihtui tai sitten treenattava asia vaihtui. Valmiiksihan tämä ei varmaan koskaan tule, mutta ylläpidolla on epäilemättä hallittavissa edelleen hyvin. Luultavasti jatkossa riittää, kun harkitusti ampuu kerran kuussa. Pidempien taukojen jälkeen palaa noihin juoksutustreeneihin ja hakee sitä varmuutta niiden kautta. Miksei niitä edelleen voi myös muutenkin tehdä. Piikan mielestä kun nämä on olleet siistejä harjoituksia – ja mikseivät olisi, kun nakkia saa pelkästä juoksemisesta. 🙂

Kevät sää – se sut yllättää!

Lauantaina kisoissa paistoi aurinko täydeltä terältä. Mikäs sen mukavampaa.

Sunnuntaina tulikin vettä sitten ihan reippaasti, tuuli ja oli kylmä. Suuntasimme nenämme kuitenkin Koirakorpeen, jossa Naakan jälkikasvua ja velipoika kokoontuivat. Mennessämme paikalle omistajat seisoskelivat kylmissään kentällä ja koirat huitelivat omatoimisesti jossain metsässä. Ihan perusmeininkiä noin niinkuin porokoirilta. Aika pian todettiin, jotta mennään sisälle lämpimään. Koirat viihtyivät hyvin ulkona. Kivoja poikasia Naakka saanut aikaiseksi – todistivat osaavansa lentääkin kunnon linnunpoikasten tavoin!

Naakan tytär Luffe järkyttyi tavatessaan isänsä.

Naakan tytär Luffe järkyttyi tavatessaan isänsä.

Naakan poikasii ilman siipii.

Naakan poikasii ilman siipii.

Neljän tunnin jälkeen uitettuja olivat niin koirat kuin omistajatkin. Naakan sukulaiset lähtivät kotimatkalle ja meillä vasta treenit alkoivat. Sitä ennen kyllä taas vähän lämmiteltiin, syötiin ja annettiin koirien huidella pitkin Koirakorpea. Hieman kyllä jännitti, kun ulkona oli meidän 666-yhdistelmä Piika ja Naakka Kiljulla höystettynä, mutta toivottiin vaan kovasti, jotta olisi niin kylmä, että kyyt olisivat vielä koloissaan. Piika osoitti, että porkkikset olivat etsineet aarteita liian kaukaa könyämällä heti kuistin alle ja roudaamalla sieltä jättisuuren hirven jalkaluun. Päivän sadeannos ja totaalimärkyys nakuteltiin parin tunnin viestitreeneillä. Lopputuloksena oli uitetut ohjaajat ja väsyneet koirat – vai toisinpäin.

Lopuksi vielä ammuttiin Piikalle kentällä. Piika oli ihan liekeissä. Lopetettuamme totesin Jannelle, että eihän se kääntynyt kuin kerran katsomaan seuraamisesta, kun ammuit. Janne totesi, että se kyllä katsoi Jannea, joka oli samalla huutanut kehun. Kuulema myös itse tottelin hienosti Jannen käskyjä, milloin kutsua Piikaa, millon seuruuttaa ja millon vapauttaa se. Täytyi todeta siihen, etten kyllä kuullut mitään huutoja vaan tein kuten omasta mielestä oli paras. No, tein kuulema huutojen mukaan. Pakko vetää rasti seinään. Varmaan ekat treenit ikinä, jos ajatukset on näin hyvin kohdanneet!

***

Maanantai-iltana suuntasin taas Koirakorpeen, tällä kertaa yksin. Aurinko paistoi, varjossa oli +10 astetta lämmintä, linnut lauloivat – KOVAA, kevään ensimmäiset pörriäiset lentelivät. Niin täysi vastakohta sunnuntain säälle. Kävin ensin lenkillä kaikkien kolmen kanssa ja sen jälkeen vedettiin Ipin kanssa koko pk-setti läpi. En viritellyt Ipiä mitenkään. Ja se oli törkeän hyvä! Mitä nyt jossain välissä se on kyllä kurkkunsa rasittanut, kun kähisee aina kiihtyessään. Saahan nähdä…

Piikan treenaamista mietin hetken, kun oma olotila alkoi olla aika huono. Päätin sitten kuitenkin treenata, mutta hetki piti siinä puhaltaa. Olikin hauska nähdä, että kun en itse voinut olla aktiivinen (lue kyykin ojan pohjalla), Piika hermostui ja alkoi vaatia tekemistä tehokkaalla haukulla. Jäätävää, se aktivoitui ja vaati minua aktivoitumaan. Toisenkin rastin voi vetää seinään. Ihan sama, päästäänkö tänä kesänä mihinkään kokeeseen. Nyt on saavutettu se, mitä on jo reilu vuosi haettu. Piika on aktiivinen ja mun tarvitsee vain rämpiä kentällä ja silti koira tekee parhaansa ja ylikin. Lopulta totesin, että leikitäänpäs vaan. Samalla vietiin eteenmenolelu, treenattiin jääviä, noudotkin otettiin ja opettelin heittämään kapulaa. Lopuksi virittelin kapulaa telineeseen viedessä eteenmenoon ja Piika edisti pahemmin kuin Ipi koskaan. Se on oppinut sen – eteenmenon siis! Jeee! Lopuksi vielä heiteltiin frisbeetä ja käytiin uudemman kerran lenkillä koko poppoon kera.

***

Meillä piti olla tulevana sunnuntaina Piikan kanssa jälkikoe. Maastot eivät kuitenkaan olleet vielä viikko sitten siinä kunnossa, että koetta olisi voitu pitää, joten se peruttiin. Aluksi harmitti vietävästi, varsinkin kun voi nyt hyvin olla, että tänä kesänä ei muihin kokeisiin enää päästä. Mutta sunnuntain ja eilisten treenien jälkeen en kyllä voi olla edes pahoillani. Kerrankin tiedän, että koira on hyvässä tikissä, se hanskaa kaikki osa-alueet ja loppu on enää tuurista kiinni – vaikka onneahan meillä nyt ei koskaan ole. Mutta meillä on toivottavasti tulevia vuosia, jolloin käydä niissä kokeissakin. Ja niitä vuosia me voidaan vielä tämä kesä odottaa ja treenata itsemme vieläkin valmiimmiksi.

Asenne ennen kaikkea

Ja kyllä se kotona osaa.

Nyt ei nillitetä tekniikasta. Pääpaino on vireessä ja asenteessa.

Alan ymmärtää, miksei kukaan ole nähnyt enää viime aikoina ongelmia Piikan vireessä. Itse toki ”koen” sen eri tavalla ja haluaisin siihen enemmän sitä ja enemmän tuota -taas vaihteeksi. Toisaalta ehkä ihan hyväkin, että kehittymisen mahdollisuudet tiedostaa itsekin ja sen kautta jaksaa sitten treenatakin. Tänään kuvasin treenimme ihan vain nähdäkseni, miltä Piikan työskentely näyttää. En kylläkään ajatellut julkistaa tätä, mutta kun katsoin videota, totesin, että ai että mä nyt tykkään Piikan asenteesta!! Huikea mimmi!

Onhan siellä tekniikassa puutteita, mutta tekniikkaa me tehdään sisällä ja nämä ulkotreenit keskitytään siihen vireeseen. Keittiössä treenatessa kun Piikan vire on varsin hyvä ja olen huomannut, että keittiötekniikkatreenit ovat mm. tiivistäneet jo eteentuloasentoa sekä kapulan luovutusta. Sivuilletuloissa tuo väljyys ehkä eniten pistää silmään, mutta edistämisestä en jaksa nyt välittää. Enpä olisi uskonut, että Piikalta voisi löytyä tuollainen draivi seuraamiseenkin!

Tänään jäävät löytyivät varsin hyvin. Sen sijaan metrinen tiputteli lautoja alas, joten otettiin yksi lauta pois ja sitten hetsitreeniä. Treenien jälkeen kävin molempien koirien kanssa erikseen pyöräilemässä 5 km. Piikan sain jopa juoksemaan itseni kanssa kilpaa ja samalla juostiin myös vieressä menneen junan kanssa. Minä hävisin. Piika heitti samalla reissulla talviturkin tulvaojassa. Ipiä en saanut juoksemaan täysillä, vaikka kuinka yritin kirittää sitä ja itse poljin täysillä. Ipi hölkkäsi vierellä. On sillä melkoisen pitkä askel ja ei se nyt niin huonossa kunnossa taida olla kuin luulin.

Pessi oli kuulema ottanut eilen samantien Espoon kämpän taas omakseen ja painellut sängyn alle nukkumaan. Tänään olivat nukkuneet toistensa kainaloissa Pessi ja Kilju. Ihan parhaat kaverit ovat kuulema. Ja Kilju tekee juoksuja.