SBCAK-PK-Mestis-VKL ja JK1 Piika

Ennen viikonloppua fiilis oli varsin rauhaton. Pahin jännitys toki ehti mennä ohi jo Piikan kuperkeikattua metriseltä, joten jäljellä oli lähinnä enää vitutus koko tulevasta viikonlopusta. Riikka onnistui kuvaamaan asiaa hyvin kaivamalla netin ihmeellisistä syövereistä juuri oikean teemasarjakuvan:

Viikonlopun aikana ehdittiin nauraa tuolle monta kertaa. Jossain vaiheessa lauantain hakurataa jo suunniteltiin sopivaa kuvaa 6-millisen, lapion ja umpparin kanssa. Arveltiin kyllä, ettei siihen riittäisi huumori kellään muulla kuin meillä nollat taulussa umpparin reunalla nauraville talkoolaisille.

Perjantaina sää suosi illalla järjestettyä FH-koetta ja mukava oli päästä seuraamaan bordercollieiden ja kelpieiden suorituksia edes sen verran, kun niitä pellon laidalta pystyi näkemään. Kuvassa mun ehdoton illan suosikki, jonka suoritus on harmi kyllä tässä vaiheessa jo keskeytynyt.

Lauantaiaamuna totesin, että jonkinasteinen mahatauti on nyt pakosti iskenyt. Näin arvelin, koska ei jännittänyt, mutta mikään ei pysynyt sisällä. Siinähän sitä sitten oltiin. Eipä muuta kuin suunta kohti Höytiää ja tottiskentälle valmistelemaan kenttää hakukoiria varten kuntoon. Kotona paistoi aurinko, mutta pakkasin vaihtovaatekassin mukaan. Kaikki muut muistettiin toki ottaa mukaan – paitsi se vaatepussi. Ja kentällä toki alkoi sitten enenevässä määrin satamaan vettä. Tuulessa ja välillä jopa rännän sekaisessa tuiskussa kuitenkin talkoiltiin ja vedettiin tottikset läpi. Esineruudussa oli onneksi toiset talkoojat, joten tässä välissä päästiin lämmittelemään ja kuivattelemaan itsemme ja kamera. Ruokatauon aikana taivas vähitellen selkeni ja hakuradalle päästiin auringonpaisteessa. Todella ihana yllätys oli, kun kiltti tuomarisetä päästi minut kameroineni hakuradalle kuvaamaan ja mukaan tarttuikin kuvia koko tilaisuuden edestä.

Illan lopuksi vielä käytiin Jannen kanssa kävelemässä viestirata ja säätämässä se lopulliseen muotoonsa. Kotiin suunnattiin sopivasti kuuden jälkeen ja pitkään mietittiin, hakeako ruokaa matkalta vai tehdäkö kotona ruokaa. Lopulta kotiruoka vei voiton, kun Ipikin oli kotona odotellut koko päivän. Ulko-oven avattua kävi selväksi, että ei taida ruokaa tippua meille ihan heti. Sen sijaan Ipi kyllä oli pitänyt huolen ruoan saamisesta päivän aikana:

Hei, olen Ipi! Päätin tänään, että yksin kotona on tylsää. Murtauduin kahdesta portista ja siivouskomeron lukollisesta ovesta. Löysin ruokatunnyrin ja hyllyt täydeltä herkkuja. Päätin, että kerrankin tässä talossa ruokatarjoilu pelaa! Mutta siitä voi kuulema olla ylpeä, etten koskenut koirien lääkkeisiin enkä vessapapereihin, vaikka nyt olen kuulema itse mallia tynnyri. Mitäs ovat laihaksi haukkuneet.

Hävityksen kauhistus oli valtava. Ipi oli kirjaimellisesti repinyt keittiön 1,5 metristä puuporttia niin, että sen alanurkka oli vääntynyt ja koira oli päässyt livahtamaan keittiön puolelle. Ipi, joka pelkää portteja! Mutta näemmä eräs bc on nyt vihdoista viimein opettanut noille vanhuksille, ettei portteja tarvitse pelätä. Pessihän noista on jo kulkenutkin mennen tullen läpi, jos vain ne saa työnnetyksi auki. Mutta olisi toki riittänyt, että Ipi olisi kulkenut portista vain kerran. Vaan ei! Sen oli pitänyt mennä vielä kerran olkkariin oksentamaan ja kuselle. Lattia ja matto lainehti kusta. Ja sitten vielä piski oli tunkenut ainakin kerran itsensä keittiön puolelle. En tiedä, miten se on siivouskomeroonkin päässyt. Mutta oli sentään jättänyt jokusen litran Kiljullekin vielä n. 5-8 kilon määrästä ruokaa… Sitä siivoamisen määrää. Lopulta syötiin välissä ja jatkettiin sitten taas siivoamista. Illalla kympiltä kävin lopulta lenkittämässä koko päivän tarhassa olleet Pessin ja Piikan.

Aamuyöllä heräsin Kiljun ulvontaan ja ajattelin käydä vessassa, koska vaikka edellisen päivän olin pitänyt paastoa melkein koko päivän, illalla oli ollut pakko syödä ja se kyllä sitten kostautui yöllä. Ahneella on paskainen loppu. Kirjaimellisesti, kun yläkerran portaissa vastaan iski niin armoton käry, että silmiä kirvelsi. Ipihän se oli tehnyt sisälle ja kusta ja paskaa lainehti koko olkkarin lattia. Puoli tuntia kun niitä siivosin ja käytin koirat pihalla, niin ehtihän sitä sitten vielä tunnin valvoa sängyssäkin ennen kellon soimista. Klo 6.00 ja taas ylös ja eikun valmistautumaan päivän koitokseen. Tällä kertaa tuli vaihtovaatteetkin mukaan. Jännä, kun niitä ei tarvittu.

Pikkusen heikko happi kieltämättä oli kaikista edellä mainituista syistä johtuen, joten aamu meni melkoisessa koomassa. Esineruudun aikana onneksi ehdin keräillä itseni ja koska olimme sellainen välttämätön paha Piikan kanssa tuolla kuninkuus (vai kuningatar?) -luokan kokeessa, pääsimme ensimmäisenä esineruutuun, viimeisenä jäljelle ja ensimmäisenä tottikseen. Ja sehän sopi meille. Sirun tarkistuksessa Piika oli ihan villinä.

Esineruutua varten vain käytin Piikan tarpeillaan hyvissä ajoin etukäteen. Kun meidät huudettiin ruutuun, nakkasin koiralle valjaat päälle, näytin, että namia voisi tippua ja sitten mentiin. Ilmoittautuminen tuomarille (Pitkäsen Laura) oli mielestäni ihan ok. Piikaa ei tuomari ihmetyttänyt, kun se jo oli nenä pitkällä menossa ruutuun. Hetken arvioin lähetyksessä, mistä tuulee, mutta omasta heikosta hapesta johtuen päätin lähettää Piikan oikeasta, lähimmästä kulmasta. Perinteinen yyyksi-kaaaksi-lähetys ja koira lähti hyvin. Viiden metrin päässä lähti sivurajalta ruutuun. Katsoin, että nytkö se jo meinaa merkkailla. Mutta jatkoikin siitä eleettömästi pari metriä ruutuun päin, nuuskutteli kovasti takarajalle, kääntyi ja totesi, että kaippa tän esineenkin voisi palauttaa. Huomasin sen esineen tosin vasta jossain parin metrin päässä minusta. Pieni nahkasuikale. Saatiin 27/30. Tuomari toivoi parempaa palautusmotivaatiota koiralle. Samoin minä.

Tässä sitten tulikin taukoa parisen tuntia. Käytin Ipin kurapaskalla, ja mietin itsekin samaa, mutta en uskaltanut poiketa metsään. Sen verran lähellä kulki jäljet tiestä, kun autolla ajaessa näki ihmisten ajavan jälkiä vajaan kymmenen metrin päässäkin tiestä. Joskus puolta tuntia ennen oman jäljen ajoa päästiin odottelemaan vuoroamme janan lähettyville. Käytin koirat tarpeillaan ja pohdin läheisen mökin ulkohuussin käyttöä. En ehtinyt toteuttaa aikeita, kun Satu tuli paikalle. Hänet oli vapautettu viestikoirien talkoista, joten pyysi lupaa tulla seuraamaan meidän janan. Lupasin ja vannotin, että odottaa meidät kans pois jäljeltä, jos eksymme. Satulle kuuluu kiitos, etten ehtinyt hermoilla jäljen ajoa, vaan kaikessa rauhassa siinä sitten odoteltiin, kun tuomari ja ratamestarikin saapuivat paikalle vartin ajoissa. He odottivat autossa, me siinä heidän edessään tiellä. Janan piti alkaa 11.15. Otin Piikan autosta 11.11. Käveltiin vähän matkaa eteenpäin ja siinähän se meidän janakin sitten oli. Piika oli selvästi mukana juonessa, mutta pyysin huutamaan lujaa, jos sen tarve janalla tulisi. Tuuli viereiseltä järveltä oli melkoinen. Janalle lähetys ja oli kyllä eittämättä Piikan elämän paras jana. Lähti suoraan, hieman suuntasi vasempaan ja jonkun metrin verran koukkasi sen jälkeen oikealta ja kääntyi itsevarmasti vasemmalle. Ja sitten mentiin eikä meinattu. Ensimmäinen keppi nousi n. 20-30 metrin päästä, seuraavaksi kulma, sitten hyvää jäljestystä harjulle, joka puotti jyrkästi järveen. Kova tuuli ja harjaa pitkin mentiin. Välillä pystyin askelen jäljistä päättelemään, että jäljellä oltiin. Jäljelle sattui kynitty lintu ja sitä Piika haisteli aikansa, ennen kuin käskin jatkamaan matkaa. Pian nousi toinen keppi. Ja kolmaskin. Harjua pitkin mentiin vähän kiemurrellen ja Piikalla oli hyvä vauhti päällä. Täytyy myöntää, etten ehtinyt juuri omia jalkoja katsella, kun tuijotin koiraa. Oli pakko siinä vauhdissa luottaa, että koira nostaa kepit. Ja nostihan se neljännenkin. Siinä vaiheessa kävi ajatus, että nyt loppuun asti vaan! Vastassa oli kuitenkin suopursua.

Piika pärski ja tyrski ja tuhahteli ja niin se vaan painoi suopursusta läpi. Koko ajan veti muuten todella matalalla nenällä, mutta suopursussa vähän nousi pää. Oli kyllä pistävä tuoksu omaankin nenään. Aikamme jäljestettiin ja hieman jo mietin, että noinkohan koira enää jäljellä on, kun vauhti ehkä aavistuksen oli hiipunut ja Piika tarkisti paljon. Mutta sitten nosti viidennen kepinkin. Ja matka jatkui. Taas olin varma, että kyllä se nyt on jo kulman missannut, mutta ei. Vikan kepin näin itse siinä vaiheessa, kun Piika alkoi siihen tarkentamaan ja niin vaan mentiin loppuun saakka! Upea Piika! Kokonaisuutena aikaa meni 15 minuuttia. Palautin kepit samaan aikaan kuin olisi pitänyt olla jäljeltä pois, ja se sisälsi kuitenkin n. 2 kilometrin ajonkin.

Satu otti kuvan, kun tultiin jäljeltä.

Tässä välissä oli ruokatauko ja jonkun tunnin ehdittiin levätä. Käytettiin Satun kanssa koirat lenkillä ja pakkasin ne taas autoon. Piika flirttaili estoitta Naakalle, jota Piika ei kiinnostanut. Sen sijaan oli kovinkin kiinnostunut Naavasta, mutta Piika meni väliin, koska Naakka on hänen! Sain tauolla tietää, että saatiin janalta täydet 70 pistettä Vesseltä, joten kun Piika keräsi myös kuusi keppiä, saimme jäljeltä 170/170 ja näin ollen maastopisteemme olivat 197. Päätin olla ajattelematta koko asiaa. Vaikein oli jäljellä. Pessimisti ei pety.

Tottikseen päästiin siis automaattisesti ensimmäisenä. Pariksemme saimme Kiviahon Katjan ja Zenin. Ei sitten yhtään enempää paineita. Mutta päätin, että menemme tekemään oman suorituksemme. Otin Piikan autosta ja pari kertaa seuruuttelin pieniä pätkiä pallolla ja namilla. Kentän laidalla makuutin ja välillä nostatin haukulla ja taas makuutin. Hetsattiin palloon, jonka Satu nappasi pois ja vielä viimeiseksi haukutin ja sitten mentiin. Kentälle meno oli hieno eikä Piika ottanut selän taakse jääneestä yleisöstä häiriötä. Se oli oikeasti tekemässä. Kun Katja vei Zenin paikkamakuuseen, Piika tuijotti vain Zeniä. Ajattelin, etten saa sitä ollenkaan mukaan. Pakko oli vaan lähteä, SEURAA ja koira tuli mukana. Häntä heilui mun polven edessä ja ajattelin, että ei hitto, mikä näitä mun piskejä vaivaa, kun ne on aina tekemässä eteenmenoa heti tottiksen alussa?

Ensimmäisen laukauksen tullessa Piika katsahti taakseen, mutta ei edes paineistunut. Tiivisti seuraamista ja pakitti vähän taaksepäin, toisella laukauksella tuumasi ilmeisesti, että tää olikin sitten seuraamista ja korjasi oikean paikan pää polven eteen. Varmaan tässä vaiheessa häntä viimeistään laski, mutta en katsellut koiraa. Luotin siihen, että kun tunsin sen posken polvea vasten, niin se kans tulee mukana. Eli ei ollut mitenkään väljä edes. Pitkän suoran päässä irtosi ja tiukensi sen jälkeen hyvin taas kiinni jalkaan ja oli kiva mennä. Ehkä pidin vähän vauhtia enemmän kuin normaalisti, mutta tuntui sopivan tuolle päivälle. Istuminen oli hyvä lyhyellä sivulla ja henkilöryhmässäkään ei ollut haahuilua. Sitten jäävä istuminen ja luulin, että Piika meni maahan. Kääntyessäni ympäri huomasin sen hämmästyksekseni istuvan. Maahanmeno oli Piikaksi hyvä, samoin luoksetulo. Hyvin tuli jopa kiinni eteen. Vahingossa sanoin sivu, mutta hienosti Piika silti kiersi takaa, kuten on nyt viimeisten viikkojen aikana opetettu LIKI-käskyllä. Tasamaanoudossa ei saanut heti kapulasta otetta, joten korjasi. Hyvä loppu. Metrisessä sitten uskallus ei riittänyt. Pitkään Piika mallasi, hypätäkkö vai ei, mutta kiersi, nouti kapulan ja taas vissiin mallasi, mutta lopulta ilmestyi hyvin nolona esteen takaa, kun hän nyt joutui kiertämään. Kehuin iloisesti ja Piika nollasi hyvin, koska vinoesteelle lähti hyvin, kiipesi ja nouti ja kiipesi ja palautti. Pari kertaa virittelin eteenmenoon ja siinä taisi olla pari kertaa liikaa. Ensimmäisellä askelella mulla oli taas helkkaristi edistävä koira ja 10 askelta riitti mulle ja vapautin koiran eteen. Käskystä vajosi jopa maahan. Paikkamakuu oli erinomainen. Oli ollut tarkkaavainen. Mun kääntyessä ympäri Piika kylläkin makasi pää tassujen päällä.

Enhän mä enää muista, mitä Vesse palautteessa sanoi, mutta se lämmitti mieltä, kun sanoi, että työskentelee kivalla ilmeellä ja paikoitellen jopa erinomaisesti. Valitettavasti metrinen pudotti pisteitä jo sen 15. Ja 10 lähti sitten kaikista vauhtiliikkeistä, joissa olisi pitänyt olla perinteen mukaisesti enemmän voimaa, enemmän vauhtia, enemmän sitä kaikkea, mitä meistä ei enemmän enää saa. Mutta 75 tottiksesta riitti. Me saatiin se saatanan koulari!!! Videotahan tottiksesta ei kellään ole, mutta ehkä se on ihan hyvä. Riittää se oma fiilis. Totuus voisi olla tarua ihmeellisempää.

Laitoin Jannelle viestin ja vastauksena tuli, että se ois sitten ykköstulos. Siis häh?!? Niin joo… Maastopisteet taisi olla aika huikeat. Joten lopputuloksena 272/300 pistettä, I-tulos ja JK1. Lisäksi voitettiin alokasluokka. Jännä, kun oltiin ainoat luokassamme edelleen.

Jäi huippufiilis kokeesta ja mikä parasta, kaikki meni nappiin valmistautumisissa. En väsyttänyt koiraa liikaa missään vaiheessa, se oli henkisesti selvästi nyt valmis kokeeseen toisin kuin viime syksynä. Joka kerta, kun otin sen autosta, Piika oli valmis töihin. Osansa lienee toki Ipilläkin, joka mesosi autossa koko päivän. Kiitos Ipi ❤ (Olisitpa tuollainen omissa kokeissasikin!) Ihana tunne oli myös se, ettei Piika ottanut häiriötä ihmisistä. Toki se heitä edelleen rakastaa, mutta nyt oli töissä ja työt ennen huveja. Eikä missään vaiheessa ollut sellainen fiilis, että olisin raahannut perässäni kivirekeä. Me tehtiin se yhdessä ja kerrankin olin koirani luottamuksen arvoinen. Kokonaisuutena ehdottomasti paras koe, missä ikinä olen ollut ja näytti jäävän hyvä mieli Piikallekin.

Ei vissiin ole katsottu peiliin ollenkaan. Kauhean näköisiä molemmat.

Piikan mielestä palkinnoksi saatu Berran lelu oli huippu!

Pitkän päivän jälkeenkin vielä leikittiin.

Rieha tiimeineen viimeisteli viimeisen ykkösen KVA:n arvossaan tehden ykköstuloksen viestiltä. Onnea!! Korvatyypit, Äly ja Väläys, yhteiskuvassaan.

Kuvia kokeesta olen koko ajan yrittänyt vähitellen työntää nettiin omiin kansioihinsa. Eiköhän nämä kuvat ole käyty viimeistään parin päivän sisällä läpi ja julkaisukelpoisimmat julkaistu. Kansiothan löytyvät kuvagalleriastani: LINKKI.

Kiitos Janne! Kiitos Raisa! Kiitos Riikka N! Kiitos Satu! Kiitos Ellu! Kiitos Riikka L! Ilman teitä ei oltais tässä. Apunne on ollut korvaamatonta ja katsotaan, ehkä tämä matka joskus jatkuukin. Ei voi sanoa ei koskaan. Varsinkin, kun kuulema on lyöty vetoa, että olen kokeessa heti kuukauden päästä uudelleen.

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Kiitos Piika ❤

Roskisdyykkaajat treenaa

Viikonloppuna ehdittiin treenailemaan sunnuntaina.

Aamusta oli heti ysiltä viimeinen JATin valmennus Haukkuvaarassa. Ehdittiin kerrankin paikalle hyvissä ajoin ja kävin Piikan kanssa kunnon lämmittelylenkin metsässä. Ratakin saatiin pienellä porukalla rakennettua ja taas uudestaan lämmittelemään.

Ensimmäinen rata

Julia oli suunnitellut pari 3-luokan rataa Siimeksen tuomaroimista radoista. Melkein nollalla päästiin tämä rata. Vitonen tuli kiellosta, kun itse valuin liikaa nelosen takaakiertovalssissa enkä saanut siitä sitten tyrkätyksi vitoselle. Paremmalla linjalla onnistui helposti. 14-17 mentiin takaaleikkauksilla, ja mikä siinä olikin, ettei ensimmäisellä kerralla uskaltanut luottaa koiraan vaan annoin käskyt aina liian myöhään. Hyvin Piika silti haki esteille. Mutta kun kokeiltiin aiemmin annettuja käskyjä, koira eteni ilman miettimisiä upeasti!

Toinen rata.

Seuraava rata olikin sitten ”vaikeampi”. En vain uskaltanut luottaa koiraan. Ihan hirveää rävellystä tämä oli, mutta uusinnassa saatiinkin sitten taas upeita kokeiluita. Alussa sain mennä ottamaan Piikan vastaan jo lähempää 3-hyppyä. Samantien itsekin liikkeelle ja persjätöllä mentiin 3-4 ja 4-5 ja hyvin sain linjattua Piikan kepeillekin renkaan oikealta puolelta. Kepeillä näkyy edelleen tältä puolelta oma epävarmuus ja sitä kautta Piikankin epävarmuus, ei jää yksin suorittamaan viimeistä väliä. 8:lle valssi, 9:lle jaakotus, 13-14 vastakäännös. 16:lle vastakäännös. Jäi hyvä mieli, varsinkin kun tulevan kesän suunnitelmat ovat nyt sitten ihan auki. Julia sanoi, että pitää uskaltaa liikkua Piikan kanssa. Se ei anna anteeksi himmailuja, vaan etenee parhaiten silloin, kun itsekin liikun.

Sunnuntai-illaksi ajeltiin Höytiälle, kun piti mennä vielä dyykkaamaan yksi roskis keskellä metsää Riikan kanssa. Löydettiin korvasieniä, jotka ajateltiin kerätä tullessa. Kappas, ei löydetty niitä enää sitten. Mutta hienoisen harhailun jälkeen löydettiin etsimämme roskis ja vedettiin sitä suossa pari sataa metriä hakuradalta toiselle. Ei mikään kevyin homma todellakaan. Mutta vähitellen alkaa tulevan viikonlopun sbcak-pk-mestikset rakentumaan. Mutta ettekö te hakuihmiset voisi vähän kevyempiäkin piiloja keksiä?!?

Rieha ja Piika Höytiällä

Koirat lämmittelivät hyvin mukana metsässä rämpiessä ja olikin hyvä, koska tästä suunnattiin vielä treenaamaan kentälle. Aluksi juoksuteltiin Piikaa Riikan ja mun välillä ja yritin aina ampua – heikoin tuloksin, koska starttari kaipaisi taas puhdistusta ennemmin kuin ampumista. Ensimmäistä kertaa Janne myös vaihtui ampumistreeneissä toiseksi henkilöksi, mutta se ei Piikaa haitannut, koska Riikka oli vaan niin siistii!

Seuraavaksi otin jäävät, ja kyllähän se istuminen vaan valahti varmaan maahanmenoon. Pienellä muistuttelulla istuminen, maahanmeno ja luoksetulo. Voisin kuvitella, että nämä olivat aika lähellä sitä, mitä koesuoritus tulee olemaan. Hain siis vauhtia maalin kierrolla luoksetuloon. Myötäpäivään kiertämisessä ei ollut mitään ongelmaa, mutta vastapäivään Piika yritti koko ajan tulla maalin läpi tai palata takaisin. Joten tätä sitten ihan tarpeettomasti vahvistelin.

Seuraavaksi esteet. Metrinen oli metrinen ja hetsillä mentiin minulta Riikalle. Ja alas Piika tuli sitten niskoilleen pyörien kaataen esteenkin matkallaan. Multa pääsi tahattomasti VOIEI! Mutta onneksi Riikka oli tilanteen tasalla ja pisti bileet pystyyn toisella puolella. Kun itse keräilin esteen ja itseni kentän pinnasta, Riikka hillui Piikan kanssa. Ja eikun uusiksi. Nyt laskettiin ihan reippaasti korkeutta ja hypyt tästä molempiin suuntiin. Seuraavaksi 95 ja tässä taisi kolauttaa taas hyppyyn, joten uusittiin ja nyt meni ongelmitta. Vielä otettiin empivästi metrinen, että kai se on pakko kokeilla. Ja menihän se! Huh huh.

Aina pientä jännitystä elämään.
Ei tuntunut jäävän muistikuvia epäonnisesta hypystä, mutta ehkäpä nyt huilitaan alkuviikko ja loppuviikosta jos vähän muistuttelisi metristä.

A:n otin noudon kera ja loppuun eteenmeno. Sitten jäähdyteltiin ja totesin, että vielä ainakin koira liikkui ihan ok.

Kotiin päästyäni tutkin aika tarkkaan Piikan liikettä, mutta ei vaikuttanut mitenkään ontuvalta siinäkään. Illalla vielä hieroin lihaksia kevyesti ja yritin juottaa Piikaa reilummasti. Tänä aamuna se tuntui venyttelevän aiempaa enemmän, mutta hyvä vain niin. Jospa selvittiin säikähdyksellä.

Kun nyt kaikki treenit on sitä mieltä, että vituiksi menee, niin voisko ne juoksut nyt alkaa?

Joka tapauksessa päätin, että nyt ei treenata viikkoon mitään sen suurempaa. Vähän pidetään hauskaa, mutta en jaksa enää stressata enempää. Ei se ole maailmanloppu, vaikka koskaan ei saataisikaan JK1:stä. Se on vain yksi koulari. Sen sijaan mulla on upea koira, jonka kanssa on ilo harrastella, joten miksi rikkoa se koetavoitteilla. Ei mitään järkeä.

Treenin tynkää

Onnistuneita ja vähemmän onnistuneita treenejä on viime päivätkin pitäneet sisällään. Ihan päin helevettiä ei ole mennyt yksikään treeni, mutta kyllä semmonen KÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄK!!!1!!-olo meinaa välillä ottaa vallan.

Perjantaina käytiin pellolla sadepilvien välissä. Jälkien vanhentuessa käytiin lenkillä. Piikalle pellon mittainen suora, jossa 16 keppiä 2-5-10 metrin välein. Noin puolessa välissä sain viimein kiinni Piikan kompastuskiven, kun se ohitti kepin, pienesti ilmaisi huomanneensa sen ja jatkoi tyynesti eteenpäin. Palautin sen keppiä edeltävälle suoralle ja nyt nousi keppikin. Lopputuloksena 15/16. 14 keppiä nosti ilman apuja. Välillä oli jotain haahuilua, mutta pääsääntöisesti varsin kiva ilme koko homman läpi. Vähän on ilmassa sellaista soitellen sotaan -lähtöfiilistä keppien jälkeen.

Kiljulle tein ylläolevan kaavan mukaan Jannen suunnitteleman jäljen. Ihan ei tainnut tuo lyhyt sivu sopia, mutta pääpiirteittäin mentiin tällä. Kulmaratkaisu vetää vinoon lyhyt sivu oli oma keksintöni, jonka saneli pelto. Jälki vanheni reilun tunnin. Paalu oli Kiljun mielestä ihan kamala. Niin kamala, että piti kiertää se kaukaa. Hyvin kaukaa. Niin, jaa. Olisko se paalu pitänyt muka namittaa? Vauhti oli sellainen arvioluokkaa paniikissa rynnivä elefantti. Esineellä piti miettiä ja pohtia, mikä helkkari tämä tällainen on. Ilmaisi kuitenkin. Vinolla suoralla Janne ei uskonut, että jälki menee niin, vaikka olivat ihan jäljen päällä. Loput ilmaisut olivat vinoja, mutta viimeisillä 60 askeleella Kilju jopa alkoi näyttää siltä, että se jäljestää. Eikä ollut edes mikään huono jälki Kiljuksi. Viikonlopun aikana piti ehtiä paikkomaan, mutta ei ehditty.

Lauantaina säädettiin KS-belgien mätsärissä. Sateisesta säästä huolimatta paikalle oli vaivautunut kourallinen ihmisiä ja parissa tunnissa saatiin homma pyöritettyä. Milla ja Piika osallistuivat lapsi ja koira-kisaan perinteisesti.

Ennen kehää näytti lupaavalta.

Kehässä oltiin sitä mieltä, että tää on niiin nähty.

Äitin (vai nakkipussin?) perässä on kiva juosta!

Mutta palkinnot ennen kaikkea!

Kiitos Milla Piikan handlayksestä! 🙂

Mätsäristä suunnattiin treenaamaan lämmittelykupposten kautta. Piti vetää pikatreenit. Treenattiin 3-4 tuntia. Piika oli määrittelemättömällä tavalla jännä, joten sitä ei kiusattu hirveästi. Kilju sen sijaan joutui työstämään seuraamistaan, noudon ennakointia ja jähmeää saalispalkkaan jumittavaa istumistaan. Ipille palauttava treeni viikko kokeesta. Näinhän se just pitääkin tehdä, kun ei aiemmin ehdi! Henkilöryhmä, vinoon heittoja metrisellä (halusi palauttaa A:n kautta) ja eteenmeno palkalla. Jännä kun ei just tuolloin satanut, niin Ipi oli ihan liekeissä.

Sunnuntaina ajeltiin jo heti aamusta Höytiälle. Tarkoituksena oli treenata kentällä ja saatiinkin hyvät treenit aikaiseksi. Piika teki Riehan kanssa kentällemenoja ja kahdessa setissä seuraamiset, jäävät, paikkamakuu, henkilöryhmä, esteet ja eteenmeno. Vieras metrinen ja sen kanssa oli ongelmia. Meni kyllä yli kapulalle päin, mutta takaisin tullessa kiersi. Hyppyytettiin vain yli nakkipalkalla n. 80 sentistä ja saatiin himmailu pois.

Kilju teki perusseuraamistreeniä edistämisen kitkemiseksi. Hyvin on mennyt naksutin perille, että se tarkoittaa palkkaa. Mitä nyt Kiljun mielestä laukaus on ihan sama asia ja se tarkoittaa(!) palkkaa. Että näin. Tekiköhän Kilju noutoja? Luulisin. Ainakin siitä päätellen, että viikonlopun jäljiltä mun 650grammanen kaipaa hiontaa pikaisesti. (Kiljullahan olisi omakin kapula, jossa olisi vaihdettava keskipuu, mutta arvaatte varmaan, ettei se koskaan ole mukana!)

Ipi pääsi parin tunnin odotuksen jälkeen humputtelemaan. Jannen seisoi toisessa päässä ja pääsääntönä oli juoksuttaa Ipiä välillämme. Otin hallintaakin, otin seuraamista, luoksetulosta maahanmenoja ja kun ne alkoivat edes välttävästi luistaa, niin myös eteenmenon maahanmenoja. Hyvää kuntokuuria Ipille ja myös hyvää kuuntelutreeniä.

Loppupäivä rämmittiin Höytiän perukoilla merkkaamassa uutta viestirataa. Koirat humputtelivat mukana ja varsin onnellisilta näyttivät suossa uidessaan. Vähän töihinkin pääsivät, kun piti korjata yhdessä välissä merkattua rataa ja lähetettiin valmiita kreppejä toisillemme koirien välityksellä. Piikakin ihan loisti, kun hänellä oli Tehtävä!! Hauska nähdä, miten pienestä ne syttyvät ja ovat mukana jutun juonessa.

Maanantaina taas road trip halki Keski-Suomen ja Höytiälle mars. Riikan kanssa vedettiin pikatreenit ja hyvin vedettiinkin. Piikalle kentälle meno yksin tuomarin kättelyyn. Sitten tarkoitus oli tehdä liikkeestä istuminen ja maahanmeno ja luoksetulo ketjutettuna. Onnistui muuten, mutta luoksetulon Piika tuli ihan täysillä ja juuri kohdalla kurvasi eteenmenopalkalle selkäni taakse. Koska frisbee! Eikun uudestaan liikkeestä maahanmeno, paitsi että istui. Ja taas uusiksi. Ja nyt luoksetulokin onnistui. Metristä hyppyytettiin Riikan kanssa nakkihetsillä vaan yli 95:stä. Kun tämä onnistui ilman himmauksia, kapula suuhun ja molemmin päin. Oli sen verran hyvä, että jätettiin tähän. Ja loppuun vielä eteenmeno.

Perfect.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.