Vuonna 2019

Tammikuussa malit saivat vielä leikkiä keskenään ja oli hienot pakkaskelit.

Sterkattu Piika ja lumidino

Lunta. Oli.

Helmikuussa Piikakin oli toipunut steriloinnista.

Maaliskuussa Renki kotiutui.

Maaliskuun lopussa ole enää vähän lunta.

Huhtikuun alun korvatilanne.

Huhtikuussa Kainuussa Tempon seuruu.

Muksu treenaa Piikaa toukokuussa.

Renki toukokuussa.

Piika ja toukokuun voikukkapelto.

Kesäkuussa koko kööri.

Renki ja Rengin kieli.

Heinäkuussa Kainuussa.

Heinäkuussa uitiin pari päivää.

Tempo sai vesihännän. Taas.

Vanhukset nautti.

Elokuussa Renki oli jo koiran kokoinen ja näköinen.

Lokakuussa sai taas juosta.

Tempo ja lokakuun ruska.

Kilju ja ruska lokakuussa.

Piika ja lokakuun ruska.

Syyslomalla Kainuussa vesi oli matalalla.

Lokakuun lopussa ensilumi Vihdissä.

Marraskuussa studiokuvia kotona.

Joulukuussakin kävi lumi maassa.

Renki ja Tempo saivat olla yhtä aikaa pihalla.

Hieno vuosi 2019!

 

Joitakin viikkoja sitten havahduin huomaamaan, että taas meni yksi vuosi. Ja samalla totesin, että ensimmäinen vuosi pitkään aikaan, kun ei tarvitsisi tehdä mitään menneen vuoden saavutukset-postausta. Eihän me olla tehty mitään…

Päivät kuluivat ja vähitellen siinä heräsin huomaamaan, että vaikkei tämä vuosi tuloksellisesti näy missään, onhan me tehty aika paljonkin.

Vielä vuosi sitten ei oltu edes mietitty neljättä koiraa ja parin viikon päästä Renki täyttää jo vuoden. Tempon pentuvuodesta edelleen traumatisoituneena, Renki on ollut maailman helpoin pentu. Siinä sivussa se on mennyt, toisaalta ottanut myös oman paikkansa laumassa ja kasvanut omanlaisekseen huliviliksi. Täysin isänsä poika, niin monta kertaa sen kuulleena. Samalla Renki on tutustuttanut meidät paimennuksen ihmeelliseen maailmaan ja pitänyt kyllä siinä mielessä hyvin nöyränä eläintenlukutaitoa jos koskaan olen luullut omaavani. Paras ostos viime vuonna.

Tempo puolestaan pitää muuten vain nöyränä. Se on sellainen herätyskellon nielaissut krokotiili, tikittävä aikapommi, joka voi kilahtaa milloin vain. Tai jolle itse voin kilahtaa milloin vain. Tiedostan, että se on hieno koira, mutta yhtä aikaa mua suoraan sanottuna vituttaa se eläin niin paljon. Tunteita, joita voi tuntea vain malinoissin kanssa? Mutta on me silti opittu tulemaan keskenämme toimeen, ainakin useimmiten ja Tempokin on hallinnassa, ainakin useimmiten. Vuoden aikana on käyty useammissa agilityn epiksissä ja osan Tempo on niistä jopa voittanut. Ne kerrat ovat vahvistaneet sitä, että oikealla tiellä ollaan ja parin vuoden päästä tavoitteet on korkealla.

Kilju ei ole eläkevuosinaan levännyt laakereillaan vaan siellähän se agilityssa viilettää ja opettaa Jannelle uudesta lajista sen, mitä tuollainen tottisorientoitunut koira voi opettaa. Ja ehei, Kilju ei kyllä helpolla ole päästänyt, vaikkei se mikään tykki olekaan. Kiljun motto tuntuu kaikessa olevan, että sieltä, mistä aita on matalin. Mutta parhaimmillaan Kilju on sitten pystynyt jopa voittamaan ja saamaan ensimmäisen SERT-A:nsa. Yhteensä Kiljulla oli 4 nollarataa viime vuonna ja startteja vajaa 50 kpl. Kunnon mukaan mennään ja tiedostetaan, että Kilju täyttää keväällä jo 9 vuotta, mutta hyvässä kunnossa se vielä on ja pysynytkin varmasti lihaksikkaana edelleen agilityn ansiosta.

Piikan suurin saavutus koettiin itse asiassa eilen. Muksu halusi ottaa Piikan hallille mukaan, vaikka itse oltiin jättämässä Piikaa kotiin. Se oli kuitenkin jo murtautunut treenikassiin ja syönyt pari desiä nameja sieltä. Hallilla Muksu halusi treenata Piikan. Useamman frolic-kourallisen jälkeen ihme viimein tapahtui ja Piika meni lapsen käskytyksestä maahan ja myös istu-käskyn toteutus onnistui. Voitte uskoa, että Muksu oli onnellinen. Jäähylenkillekin vaati Piikan mukaan ja siinä sitten käytiin läpi, että miksi koirat lenkitetään ennen treenejä ja niiden jälkeen ja puhuttiin koirien lihaksista. Hetken päästä Muksu sitten kysyi: ”Jos ei lenkitetä koiria ja niiltä lähtee lihakset pois, viedään koirat eläinlääkäriin ja ne korjaa ne siellä. Eikö niin?”

Vuoden parasta antia on kuitenkin ollut se, että tämän vuoden aikana olen viimein kotiutunut tänne Etelä-Suomeen. Viimein tuntuu siltä, että täällä on juuri nyt hyvä ja että koirallisiin menoihin on kehittynyt sellaisia ystävyyssuhteitakin, että treenaaminen on viikossa ihan parasta pään nollausta. Emme voi kyllin kiittää Ninaa kaikesta avusta ja treeneistä ja tietotaitonsa jakamisesta. Sen lisäksi, että malit ovat kehittyneet vuoden aikana huimasti, olen saanut treenata ja kisata Ninan Yogalla. Humppatukan kanssa on treeneissä hiottu yhteistyötä ja kisoissa jopa nollat ovat olleet lähellä. Yhteensä meillä on 14 virallista starttia alla, joista on kolme 10:n tulosta. Pienestä se enää on kiinni!

Ensi vuonna toivottavasti pysytään kaikki terveinä ja tavoitteena on aloittaa kisaaminen myös Tempolla ja nostaa Neiti-malinois sekä Minimies kakkosiin ja toivottavasti myös kolmosiin saakka. Tempo saa korkata myös tokokokeet. Kilju jatkaa kisaamista kuntonsa mukaan siinä missä Piika jatkaa edelleen maanista ruoan etsintäoperaatiotaan. Voisi se ehkä muutaman näyttelynkin käydä, jos se kuuluisa Joku Muu Kuin Minä pesee, puunaa ja esittää koiran. Renki puolestaan jatkaa kasvamistaan aikuiseksi ja aloittaa säännölliset treenit.

Ennen kaikkea toivon, että ensi vuonna saadaan kokea hienoja koiramaisia hetkiä. Vaikka kisaaminen on hienoa, on vielä hienompaa saada kokea se, että edistymistä tapahtuu. Ei näitä lajeja yksinkään voi harrastaa, joten Kiitos! Kiitos kuluneesta vuodesta teille kaikille, jotka siihen tavalla tai toisella ovat kuuluneet ja ehdottomasti parempaa uutta vuotta! ❤

Karanteeniaikaa

 

Näiden kuvien ottamisesta on nyt reilut pari viikkoa, sillä näistä kuvista seuraavana päivänä Tempo alkoi yskimään. Sitä yskää sitten riittikin melkein kahdeksi viikoksi, 10 päivää tarkalleen. Piika oli ainut, joka selvisi ilman oireita. Kilju köhähteli muutaman kerran puolessa välin Tempon sairastamista. Tempolla oireet olivat rajut eikä se laittanut ollenkaan hanttiin, kun eristin sen kodinhoitohuoneeseen sairastamaan ja yskimään limaa. Vasta kun hain sille apteekista Bisolvoneja yskää helpottamaan, alkoi räkä irtoamaan tehokkaasti ja Tempo lopetti muutamassa päivässä yskimisen.

Nyt on sitten oltukin karanteenissa. Lenkkeilty vähän edelleen, jottei jälkitaudit iske, mutta kyllä kai noita lenkkejä jo uskaltaisi lisätä pidemmiksikin. Toisaalta tämä jatkuva pimeys ja muutoinkin joulunalusaika ovat tehokkaasti vieneet aikaa koirilta pois. Ne valitsivat hyvän sauman sairastaa.

Piikalle varasin heti tammikuun alkuun sterilointiajan. Nyt se onkin ollut hyvässä kunnossa, kun ei ole päässyt malinoissien ylirälläämäksi ja muutenkin varmaan tuo vähäinen liikkuminen teki hyvää. Ei olla tarvittu särkkäriä ja Piika on ollut muutenkin virkeämpi. Jonkin verran olen kotona ihan perusasentoa ja kaukoja jumppaillut. Kaukot se tekee varsin puhtaalla tekniikalla, joten uskoisin sen olevan ihan hyvissä voimissa.

Tempoa varten täytettiin dobopallo. Melkoista keikkumista elo pallon päällä on, mutta Tempo ei sitä arastele ja hyvin jumppaa lihaksiaan siinä. Pienen treenin jälkeenkin on jo ihan puhki, eli tekee ihan hyvää kropalle. Niin ja pääsihän Tempo tuossa kahden viikon totaaliliikkumattomuuden aikana lihomaan. Huippua, että edes siten ruoka tarttuu. Nyt se on kasvatellut jo nisiä, eli ehkä se joskus ne juoksutkin tekisi!

Talvi tuli – ja kennelyskä

Alkuviikosta oli niin kauniita kelejä, että otin etätyöpäivistä kaiken irti ja ulkoiltiin ruokatauolla vartin verran pihalla koirien kanssa. Hieman aurinkoenergiaa niin mustaan marraskuuhun!

Viikonloppuna riittikin menoa ja meininkiä, kun Yoga-tervu oli meitä viihdyttämässä. Hyvin sujui neljän koiran yhteiselo ja Muksu oli enemmän kuin liekeissä ”ihanasta” ja ”isosta” Yogasta. Omatkin koirat innostuivat siinä samalla hammaspaineihin, kun oli vähän normaalista poikkeavaa.

Janne ja Kilju kävivät agilitykisoissakin ja tuliaisina joitakuita virhepisteitä ja intoa treenaamiseen ja puheita, että ”seuraavalla koiralla” sitten en kyllä tee sitä ja sitä koulutusvirhettä. Onneksi seuraavaa koiraa ei ole tulossa.

Tempon kanssa on treenattu puomia pari kertaa viikossa menetelmällä ja nyt kerran viikossa menetelmällä, kun saatiin kaveri siihen urakkaan. Tiistain treeneissä Tempo menikin jo heittämällä 90 senttistä puomia. Ei ole tainnut enää pariin viikkoon tipahtaa edes puomilta! Muuten näyttää ihan hyvältä, mutta ylösmeno! Mitä ihmettä sen kanssa pitäisi tehdä! Länget, taipuminen, muurin palikka, tarjoaminen? Mitä ihmettä teen sen kanssa, ettei opi loikkimaan siitä yli?!?

Pitäisi siis treenata ja pohtia tuota. Vaan eipä tartte. Tein eilenkin kotona töitä ja siinä sitten aloin kuuntelemaan, että nyt kyllä kuulostaa oudolta. Tempo puhalteli ja puhalteli. Lisäksi sen maha piti outoa kurinaa. No, kai sitä vaan närästää? Kun lopetin työt, kokeilin haukuttaa Tempoa ja eihän siitä mitään tullut. Yskäkohtaus heti perään. Kennelyskä! Kilju puhalteli tuosta vuorokauden jälkeen muutaman kerran, en tiedä, voiko sitä yskäksi vielä nimittää. Viimeksi meillä on ollut kennelyskä 6 vuotta sitten Piikan ja Kiljun ollessa pentuja. Silloin olikin varmaan 1,5 kk tauko karanteenin kera. Sitä ennen oli Pessin ollessa junnu. Eli eipä tuo ihan hirveän usein ole meillä vieraillut.

Mutta nyt ollaan sitten tauolla. Toisaalta, eipä oo haitaksi, kun Janne lähtee viikoksi Leville ja nyt voi hyvillä mielin pitää koirat levossa. Ainoa toive on, että olisivat tammikuussa terveitä, kun Tempo pääsi valmennusryhmään Saijalle! Huippuu! 🙂

Niin ja Piika oli tuossa jokusen viikon ilman särkkäriä ja en tiedä, jotenkin se oli outo. Joten nyt on syönyt taas viikon pieninä annoksina aamuin illoin särkkäriä ja menossa on toinen viikko vain iltaisin särkkäriä. Hyvältä on taas vaikuttanut taas. Kipu vanhentaa, joten vaikka särkkärissäkin on omat huonot puolensa, ehkä ennemmin nyt hyvät tropit ja katsotaan jos ei vaikka myöhemmin tarttis antaa taas jossain välissä.

 

 

 

Marraskuu

 

Enää ei todellakaan ole aurinkoa näkynytkään. On vain pimeää ja harmaata. Vettä sataa tihuuttaa joka päivä ja tuntuu, että joku pysyvä usva on laskeutunut maan päälle. Piika on ollut nyt kolme viikkoa tauolla spondyloosilöydöksen jälkeen. Sitä ennen jo reilun viikon, eli yhteensä kai jo tulee kuukausi, kun agilitytreenit loppuivat kuin seinään. Nyt Piika on ollut jo viikon ilman särkkäreitä ja siinähän se menee. Ei se kipeältä vaikuta, ja pari kertaa olen nyt tehnyt oikealle sivulle-tulotreenejä. Niissä se tekisi kuin sata lasissa, kun jotain pääsee tekemään. Muuten olen yrittänyt varjella sitä kaikelta, mutta etenkin autoon hyppäämisessä sille sattuu välillä kämmejä ja päivät se nukkuu keittiön pöydällä, jos olen ihan toimistolla töissä. Ei sitä sen suuremmin siltäkään pysty sitten varjelemaan, välillä niitä toimistopäiviä vaan tulee.

Itse on tietysti ikävä treenejä. Sitä tunnetta, että elämässä ei ole mitään muuta kuin agility. Sitä tunnetta, kun on yhtä sen koiran kanssa siellä radalla. Ja sitä tunnetta, että koira osaa ja tietää pienimmästäkin vihjeestä, mitä siltä odotetaan. Pari kertaa olen nyt Kiljua treenannut ja ei se ole sama asia. Ei mulla ole siihen koiraan mitään yhteyttä. Tempon kanssa kaikki taas on niin alussa. Se osaa vain rällätä radalla, ja itse päädyn tekemään jotain hirveitä käsiohjauksia vuosien takaa sen kanssa, kun en luota siihen koiraan yhtään. Tuntuu, että edessä on vain loputon suo ja pitkä pimeä talviaika edessä. Kai sitä Tempoa olisi oikeasti pitänyt treenata jo aiemmin vähän paremmin, mutta toisaalta tuo ensimmäinen vuosi meni kyllä täysin suhteen ja hallinnan rakentamiseen ja turhahan sitä kiirettä sinänsä on pitää. Ja silleen onni, että on olemassa Tempo. Sitähän mä aina pelkäsin, että jäisin tyhjän päälle, jos Piikalla ei pystyisikään harrastamaan. Nyt on kuitenkin tuo vuosikas kasvamassa hyvää kyytiä.

Jonkin verran olen yrittänyt itse treenata Tempoa, mutta ei se oikein auta, kun ei ole apusilmiä siinä sanomassa, missä teen itse hullusti. Tulee keskityttyä niin siihen koiraan ja sitten itse tekee jotain todella typerää ja juoksee käsi ojossa pitkin kenttää. Treenilista siis sen suhteen kasvaa koko ajan. Toisaalta Tempo on nyt tainnut tutustua kaikkiin esteisiin paitsi A:han. Se ei varsinaisesti jännitä mitään estettä, vietti vie ja kantaa yli pahojen paikkojen. Metsässä on tehty nyt myös jonkin verran eri materiaaleilla keikkumista ja muutenkin keskitytty kehonhallinnan parantamiseen. Tempo on nyt myös syönyt reilun viikon raakaruokapötköjä ja kokonaisuudessaan koira on ollut parempi ja ei ehkä niin koko ajan liikkeessä kuin nappularuokinnalla. Ehkä yritetään silti päästä siihen tilanteeseen, että söisi 50/50 periaatteella nappulaa ja noita pötköjä. Helpottaisi huonomuistista sulamaan ottamista, vaikka eipä tuo pelkkä raakaruoan syöttäminenkään nyt sen työläämpää sinänsä ole.

Reilu kuukausi ja olisi jo joulu ja olisi loma ja olisi vaan jo valoisampaa!

Spondyloosi ja suolistotulehdus

Näistä kesäisistä syyspäivistä tuntuu olevan jo iäisyys, vaikka vain pari viikkoa lienee kulunut. Lehdet ovat nyt jo tippuneet ja keli on muuttunut hyytäväksi. Syksy toi mukanaan myös muita huonoja uutisia. Piika kävi osteopaatilla ontumisen jälkeen, mutta ei sieltä löytynyt kuin jumeja tuosta onnutusta jalasta. Sen verran ylimalkaiselta vaikutti tuon osteopaatin toiminta, että en kyllä hänen ammattitaitoonsa pystynyt luottamaan yhtään. Jokusen päivää tuon käynnin jälkeen aloin kiinnittämään lenkeillä huomiota Piikan liikkumiseen. Lähinnä se siis ei liikkunut vaan peitsasi koko ajan ja näytti hyvin epäpuhtaalta muutenkin sen liike. Kuinkahan monelle laitoinkaan videota Piikan liikkumisesta, kiitos vain te kaikki ihanat, jotka otitte siihen kantaa. ❤

Loppujen lopuksi päädyttiin menemään eläinlääkäriin tutkittavaksi ja sainkin heti maanantai-illalle ajan Livettiin Nikon Riitalle. Aivan huippua palvelua! Piika tutkittiin perinpohjin, se kopeloitiin kunnolla ja samalla tutkittiin polvet, kun itse lähtökohtaisesti ajattelin, jos ongelma olisi sitten siellä. Käsin kopeloiden ainoa oire saatiin selästä painamalla, jolloin Piikalta lähti jalat alta. Noilla oireilla Piika päädyttiin röntgenkuvaamaan.

Melkoinen luotto eläinlääkäriltä Piikaa kohtaan, mutta Piika kuvattiin rauhoittamatta ja kuvaustilanne menikin varsin hyvin. Yhtään kuvaa ei tarvinnut ottaa uusiksi ja tarvittava tietokin saatiin. Kuvattiin rinta- ja lanneranka, lanneranka toisesta suunnasta ja polkvet. Polvinivelissä ei ollut muutoksia eikä merkkejä ristisidevaurioista. Lannerangan kolmessa nikamavälissä sen sijaan on spondyloosi (Thx 12-L1, l1-L2, L2_L3 välit). Vd-kuvassa selässä ei ollut nähtävissä spondyloosia. Lonkissa ei nivelrikkoa.

Sen verran terävää kulmaa noissa jokaisessa nikamavälissä esiintyy, että aika näyttää, spondyloituuko Piikalla koko selkä. Piikan selkä on kuvattu virallisesti terveeksi SP:n osalta 2014. LTV1 ei ole muuttunut näiden vuosien aikana mihinkään suuntaan eikä sen pitäisi aiheuttaa Piikalle oireita. Spondyloosimuutokset ovat luultavasti tulleet viimeisen vuoden aikana.

Sitähän tämä sitten tarkoittaa, että agilitylle joudumme sanomaan hyvästit. Toki olen tuota surutyötä tehnyt jo varmaan sen vuoden ajan. Tiedostanutkin, että aika käy vähiin ja hiekka juoksee tiimalasissa koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Ei sen ajan toki arvannut loppuvan näin yllättäen. Vaikka aina sanoinkin, että kun saan Piikan valioksi, niin sitten kuvautan sen. Ei pitäisi koskaan sanoa…

Nyt vain sitten odotellaan. Valeraskauden päättymistä ja sterkkausaikaa vielä kuukauden – kahden sisään. Odotellaan ja katsellaan rauhassa, riittääkö kipulääkekuurit silloin tällöin. Miten kipeäksi Piika meneekään. Saadaanko vielä monta yhteistä vuotta vai on Piikalla olevat spondyloosit kuinka kipeitä? Kukaan ei voi näihin tietää vastausta. Joskus myöhemmin ollaan paljonkin viisaampia monen asian suhteen. Nyt vain odotellaan.

Ei tässä ole vielä edes oikein ehtinyt tuota Piikan tapausta ajattelemaankaan. Maanantaina ennen kuin lähdin Piikaa viemään eläinlääkäriin, pesin Tempoa oksennuksesta. Se oli tuolloin oksentanut aamuruokansa ja kun on eristettynä muista yksinoloajat niin eipä tarvinnut syyllistä muista koirista etsiä ja Tempo oli jaloistaan ihanasti oksennuksessa. Naureskelin tuolloin, että no pitääkö sitä lähteä eläinlääkäriin viemään Piikan sijasta. Mutta kyllähän nuo koirat oksentelee aina…

Illalla kun tulin Piikan kanssa kotiin, annettiin siinä iltaruokia ja todettiin, että no eipä se Tempo oikein syö. Janne hieroi sen ja Tempo olikin todella jumissa. Ok, no käytiin viikonloppuna Kuopiossa ja olihan se paljon autossa ja veti lenkeillä jne. Yöllä kuitenkin heräsin siihen, että Tempo oksensi useita kertoja. Vein sen ulos ja se yritti käydä kolmesti kakalla, mutta ei onnistunut. Muuten Tempo oli kuitenkin virkeä. Aamulla Tempo oli jo syrjään vetäytyvä eikä seurannut perskärpäsenä perässä kotona, kuten tavallisesti. Sen räjähtävä olemus oli poissa. Ja kun tuon kerran olen Ipin kanssa kokenut, nyt en halunnut enää odotella. Varsinkaan kun Tempo ei taaskaan saanut yrityksistä huolimatta kakittua. Janne varasi Tempolle ell-ajan päivälle ja jäi sen kanssa vielä kotiin, kun itse ryntäsin hoitamaan työasioita, että ehdin viemään Tempoa eläinlääkäriin.

Sattuikin sitten että edellisiltana Piikaa hoitanut vuoro oli töissä ja päästiin tuttuihin käsiin Tempon kanssa. Kuinka ihana eläinlääkäriasema löydettiinkään! Epäilin toki, että hulluna ne mua pitää kun edellisiltana vein sinne Piikan, joka kotona ontui ja klinikalla käveli melkeinpä puhtaasti. Ja Tempo taas, no se nyt oli ihan täyttä tulta ja tappuraa kun klinikalle päästiin. Tutkimuksissa meni kuitenkin sen verran kauan, että Tempokin siinä rauhoittui ja moni olikin henkilökunnasta sitä omakseen haluamassa. Tuumailin vain, että ei tää oikeasti tämmönen ihan ole. Vaikka hienosti Tempo antoi itseään koko ajan hoitaa. Lopulta tutkimuksissa paljastui, että Tempolla CRP huiteli yli 100, joten luultavasti kyseessä oli bakteerin aiheuttama suolistotulehdus. Varmaan sitten sai sen sen kerran, kun vietiin koirat Kuopiossa koirapuistoon, että saatiin laskettua Tempo irti hetkeksi viikonloppuna.

Siinä vaiheessa sitten henkilökuntakin uskoi, että ehkä se kipeä on ja Tempo jäi kolmeksi tunniksi tippaan klinikalle. Hain sen sitten illalla ja vastassa olivat hoitajat, jotka vakuuttivat Tempon vihaavan heitä. Kuulema oli ollut todella hienosti pari tuntia, mutta viimeisen tunnin aikana se oli alkanut murisemaan jokaiselle häkkinsä ohi kulkevalle. Ääneni kuullessaan Tempon haukku kantautui klinikan takahuoneesta aulaan saakka vaativana. Hoitaja meni Tempoa hakemaan ja sieltä se tulikin sitten häkistä ryminällä ulos niin että vetäisi sitten itse tipankin irti jalastaan. Pikainen paraneminen ja paljon lääkkeitä kotona vielä syötettäväksi parin päivän ajan. Toivottavasti tämä oli viimeinen tätä laatua oleva tulehdus!

Huh mikä viikko!

Ihana syksy

 

Voi mikä syksy onkaan ollut upean kesän jälkeen! Aurinkoa ja upea ruska, vaikka ihan viime päivinä jo lehdet ovatkin putoilleet urakalla maahan. Viikon päästä tuskin on ruskaa paljon jäljellä täällä etelässäkään. Mutta viime vuoden sateiseen syksyyn tämä on kyllä ihana poikkeus!

Meiltä lähtee hyvät lenkkipolut metsään ja nyt vasta puolen vuoden asumisen jälkeen löydettiin todella upea polku, vanhaa ratapohjaa, missä on hyvä mennä rattaidenkin kanssa. Tähän mennessä on menty metsäautoteitä ja lenkkikavereitakin jo olen löytänyt ja päässyt metsäänkin rämpimään. Mutta on täällä myös paljon peuroja ja hirviä, viime viikolla meinasi tulla hirvi auton alle 50 metrin päässä meiltä. Kilju kävi jo yhdellä jahtireissulla tuossa joku aika sitten hieman omatoimisesti. Niinpä hommasin Hurtalta kaikille koirille heijastinliivit. Näkyvätpähän ja eivät ehkä tule ammutuiksi peuroina.

Ollaan nyt taas kisattukin vähän enemmän. Viikko sitten Kirkkonummelta Piika nappasi kaksi irtonollaa ja tripla oli putkeen törmäyksen päässä. Video tässä

Perjantaina kävin Piikan kanssa treenaamassa Saijan treeneissä ja kesken treenin Piika yhtäkkiä alkoi ontumaan ihan reippaasti. Oli menty rataa varmaan jo joku 20-25 estettä ja hyvällä sykkeellä treenattu se 10 minuuttia ainakin. Alla metsälenkki ja muutenkin lämmittelyä ennen treenejä, mutta taivutukset jäi tekemättä. En tiedä, mistä johtui, mutta Piika meni todella hienosti vaikeasta keppikulmasta sisään ja itse juoksin pakkovalssiin keppien sivulle. Piika lähti tulemaan kepeiltä eikä enää ottanut oikealle takajalalle. Pystyi nojaamaan sille kyllä syliin pyrkiessään, mutta kävellä jalka ei antanut. Vein koiran heti kotiin Jannelle ja palasin kouluttamaan hallille. Sillä aikaa Janne ehti hieroa Piikan ja aluksi vaikutti, että joku lihashomma nyt olisi kyseessä selässä. Sunnuntaina alkoi näyttää selvältä, että eiköhän se ole osteopaatille aika varattava ja mennään sinne nyt heti viikolla. Näin ollen meille nyt tulee tästä taukoa treeneistä ja kaikesta. Pääasia tietysti, jos näin ”pienellä” selvittäisiin. Mutta saa nähdä, saanko enää kisattua tälle vuotta. Ajatelmissa oli muutenkin leikkauttaa Piika nyt loppuvuodesta. Ehkä jos valeraskaus antaisi myöten, voisi sterkkauksen tehdä jo aiemmin.

Lauantain kisat jäivät Piikalta väliin, mutta Janne saikin sitten täyden keskittymisrauhan radoille ja Kiljun kanssa tekivätkin hyvät radat ja onko nämä nyt sitten heidän kolmannet 3-luokan kisat ja sieltä se ensimmäinen nollakin tuli, tässä video. 

Huippua! Piika 3 – Kilju 1. Se, joka saa SM-nollat ekana kasaan, saa mennä SMeihin. Tai sitten mummolle tulee lapsenvahtikeikkaa ensi kesälle. 🙂

Ylläolevat kuvat on otettu sunnuntaina, otettiin Piikakin mukaan lenkille fleksissä ja tuon 10 minuuttia kuvia ottaessa se sai olla irti. Kyllä noista kuvistakin huomaa, ettei ole kunnossa ja koira on tasapainoton, vaikkei enää onnukaan ja astuu jalalle ihan ok. Mutta jotain siellä selässä nyt on pielessä, kun sen tuntee ihan omin käsinkin.

 

 

H niin kuin hyvä Kilju!

Kesäkauden näyttelyiden viimeisenä oli Hyvinkään ryhmänäyttely. Kiljun näyttelykäynnistä on puhuttu varmaan aina. Että pitäisi ja pitäisi, mutta kuka nyt sitä osaisi arvostaa. Tellu oli kuitenkin menossa tuonne Hyvinkäälle ja kun meiltä sinne on tarpeeksi lyhyt matka, ilmoitin lopulta Kiljun sinne. Emmin Piikan ja Tempon väliltä, mutta tuumasin sitten, että parempi varmaan pistää rahat Piikalle ja katsella arpisen Tempon näyttelyitä ”sitten joskus”.

Ilmeisesti näyttelyyn oli ilmoitettu koiria enemmän kuin olivat odottaneet ja belgeilläkin tuomari vaihtui ihan täysin. Siinä mietin, että perunko, mutta hieman googlettelua ja totesin, että kokeillaan kesän jäniskevennystä.

Aamu alkoi bordercollieilla ja kehät olivat umpisurkeat sepelipohjaiset ja pienet. Kuvasin kaikki muut bordercolliet, mutta veteraaninartut jäivät kuvaamatta, kun oli pakko hypätä siinä vaiheessa Piikan hihnanjatkeeksi. Nartuilla meni siis hyvin ja lopulta Piika oli KÄY-ERI1 SA PN3. Tuomarina Nina Janger. Tykkäsin, kun oikeasti arvosteli ja kävi koirat läpi. Piikan arvostelussa mainittiin olematon otsapenger, mutta muuten oli kehuva arvostelu ja kaunis kokonaisuus koiralla.

ROP Bella ja VSP poikansa Herkku

Näyttelyn kuvat löytyvät tuolta kansiosta: https://tiinakarvonen.kuvat.fi/kuvat/Koiran%C3%A4yttelyt/RN/Hyvink%C3%A4%C3%A420180923/

Kiljun vuoro koitti iltapäivällä ja juuri silloin taivaskin repesi. Onneksi Tellu oli lupautunut esittämään Kiljun. Tuomarina Anne-Chaterine Edoff ja hän oli mukavasti jakanut Kiljuun mennessä käyttiksillekin H:ta ja EH:ta. Pitkät neuvottelut käytiinkin sitten Kiljun hampaiden tilasta. Edoff totesi, ettei ole koskaan nähnyt niin huonoja hampaita ja niissä riittikin päivittelemistä. Kysyi myös, mitä koira harrastaa ja kuullessaan IPOn, totesi, että lienee hyvä lajissaan, mutta näyttelyitä koiran kanssa on turha kiertää. 😀

Luultavasti Kilju olisi ehkä voinut esiintyä paremmin, jos asiaa olisi treenattu, mutta mitä vielä sitä semmosia. Edellisenä iltana pesin ja sillä hyvä. Kiljulle olikin kaikki uutta, mutta sai kehuja lihaksista, joskin tuomari totesi, että alkaa olla jo vähän liiankin urosmainen kokonaisuus. Samoin Kiljun luonnetta tuomari kehui paljon. Ja lopuksi keltainen lappu nousi ja se oli siinä! Kilju sai H:n! 🙂

Mecberger Martta, KÄY-H. Hyvinkää 23.9.2018.

”Stor tångsträckt kraftfull grov i huvudet med tydligt stop. Litet stora bred ansatta öron. Smal underkäke. Bra hals. Tillräcklig manke. Eftergivande rygglinie. Lång i länden. Bra bröstförhållande och benstomme. Inte helt korrekt i sin front. Tillräckliga vinklar. Bra steglängd men sänker ryggen i rörelse.” 

Jälkikäteen kuulin, että tuomari on aiemmin belgeille jakanut tuloksia vähän kyseenalaistetusti, mutta nyt emme voi kuin kehua häntä. Jäi harmittamaan ainoastaan, etten ilmoittanut Tempoa samalla kertaa. 🙂

 

Kiitos taas Tellu ja Viola, kun saatiin loisia leirissänne! ❤

FI AVA-H

Niinhän sitä sanotaan, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Ja on meillä ollut hieno matka. Mutta nyt, varsinkin epäonnisen agilitykesän jälkeen kun saa sen kesän ainoan, yhden ja ensimmäisen nollan, on niin hienoa, että se nolla oli lopulta voiton arvoinen. Ja se tiesi sitä, että saatiin meidän viimeinen SERT-H ja Piikasta tuli viimein Suomen hyppyvalio! Siitäkin huolimatta, että rata ei todellakaan ollut kaunis. Se oli pelastelua pelastelun perään ja silti me pärjättiin ja saatiin nolla, vaikka hukkasin koirankin pari kertaa matkalla.

Ja hups. Nyt meidän agilityn SUURET tavoitteet on saavutettu. Piika on muotovalio, se on agilityvalio ja nyt myös hyppyvalio. Niin siistiä!

Kiitos kaikki meidän matkalla auttaneet! Ilman teitä ei oltais päästy tähän pisteeseen!

Oma kenttä

Tuli tuossa kuukausi sitten puhetta naapurin kanssa, että hällä sattuu olemaan maanrakennusfirma. Oli siinä jo Jannen kanssa suunniteltu, että sopivassa välissä tehtäisiin tuonne tallin viereen agikenttä, kun siihen olisi joka tapauksessa pitänyt vähän lisää maata siirrellä. No, tuo projekti toteutui sitten tyyliin kahden päivän varoitusajalla ja maatakin siirrettiin hiukan enemmän kuin aluksi oli tarkoitus. Parina iltana Janne kaatoi kentän tieltä 7 suurta kuusta ja koivua, lyttäsi samalla yhden koiratarhankin, mutta isommilta vahingoilta säästyttiin. Kentän koko kasvoi puiden poistolla olennaisesti ja kyllä tuossa pientä tekniikkatreeniä pystyy hyvin tekemään.

Kentän pohja käännettiin aluksi, sitten siihen levitettiin paksua viiraa 20 X 20 metriä. Päälle tuotiin 7 tai 8 kuorma-autollista hiekka-kiviainesta. Paikoitellen tuota on korotuksen takia jopa puoli metriä, pienimmilläänkin 30 senttiä. Sen päälle sitten ajettiin pari autollista 0,2 raekoon kivituhkaa. Kivituhkaa oli alussa noin 15 senttiä, mutta nyt on jo hyvin tiivistynyt 10 sentin kerrokseksi. Kenttä on vielä pehmeä, mutta voi vitsi, on sillä kyllä hyvä tehdä ja koiratkin treenaavat ihan kunnolla hyppyjumppaa ja pohja on ihan täydellinen. Uskon, että kovettuu kyllä vuosien aikaan sitten tuosta.

Ja on siinä sitten treenattukin. Muksun takia ihan huippua, ettei tarvitse lähteä iltaisin mihinkään enää vaan on voitu treenata tuossa ja käydä lenkillä ja iltatoimetkin on suoritettu ajallaan. Ulkoilu tulee kuin itsestään ja Muksukin on innostunut Piikan kanssa hääräileen kentällä. Ihan parhaiten sijoitetut rahat ikinä!

Seuraava kuvatulva on otettu kentällä auringonlaskun aikaan, mistä johtuen joutui hieman enemmän käyttämään iso-arvoja, mistä syystä taas laatu kärsi, mutta on tää nyt todella makeeta saada kerrankin agilitykuvia omista koirista! 🙂

Tempo 1v ja elokuun kuulumisia

Tempo täytti kuukausi sitten vuoden. Alun perin olin varannut sille välikuvausajan synttäreiden jälkeen, mutta lopulta päädyin perumaan ajan. Jos se on rikki, se on rikki ja ei sille kuvauksilla minkään voi. Tempo treenaa edelleen harvakseltaan, joten ennemmin se edelleen rikkoo itsensä ihan arkisissa toilailuissaan. Janne totesi jossain välissä että tuo koira näyttää ihan katurakilta, kun sillä on arpia pitkin kroppaa jatkuvasti. Eikä ole mitään pieniä arpia. Kynnenkin Tempo räjäytti tuossa joku viikko sitten. Sille onneksi riitti, että leikattiin niin lyhyeksi kuin ydin antoi myöten ja nyt on vain kasvateltu kynttä uusiksi eikä Tempo ole edes huomannut kynttään muuten. Jotenkin semmonen viikon parin saikku, puhumatta edes päivän kahden saikusta, ei vain sovi tuohon koiraan.

Vuoden se otti, että tykästyin tuohon koiraan. Arki ei todella ole ollut tylsää sen kanssa. Samalla kertaa Tempo on vietikäs koira. Ei ole paljon tarvinnut hetsailla tai viettiä nostella edes tylsiin seuruutreeneihin. Sitten taas Tempo on niin herkkää niin herkkää. Jäljellä ja noudon pidossa se näkyy, että painetta ei pysty antamaan ollenkaan vaan pitää silkkihansikkain kohdella ja yrittää viedä kaikki vietin kautta. Ihmisiä ja koiria ja ihan kaikkea Tempo rakastaa yli kaiken. Iltaisin se käpertyy sohvan viereen ja nukkuu pää Jannen jalkojen päällä täysin luottavaisena. Ja öisin näyttäisi nukkuvan Piikan kanssa rinnakkain. Silleen kiva, että nuo kaksi ovat yhteisen sävelenkin löytäneet ja kun molemmat rakastavat läheisyyttä, se ei ole ongelma. Kilju nukkuu omissa oloissaan.

Tempo on niin kovin pientä koiraa noin muuten. Kooltaan se sitten onkin jo kaikkea muuta. Kilju on ehkä 10 kiloa painavampi, mutta kyllä Tempo korkeudessa menee jo heittämällä Kiljun yli. Ja vaikka ne kovin erinäköisiä ovat edestäpäin, takaapäin ei välttämättä itsekään nopeasti vilkaistuna erota, kumpi on kumpi. Sisällä ne jotenkin menevät helposti sekaisin. Janne yhtenä aamuna olikin laittanut Tempolle Kiljun silmätipat. Onneksi ei sinänsä haittaa, kun Tempolla ei mitään muita tavoitteita ole kuin kasvaa rauhassa. Ei mulla koskaan ole ollut tuollaista koiraa, joka osaisi niin vähän asioita 1-vuotiaana. Mutta ne, mitkä se osaa, se todellakin osaa. Tietyllä tapaa Tempo on kaikista luotettavin tilanteissa ja treeneissä kuin Piika tai Kilju kumpikaan. Ja sitten kuitenkin, se on niin oman elämänsä Hessu Hopo, ettei rajaa.

Piika ja Kilju ovat keskittyneet kisaamiseen. Vaihdettiin seuraa Lägille, kun ei viitsi täällä etelässä ajella hirveästi treeneihin. No, varmaan olisi pitänyt pysyä edelleen KKK:lla, mutta katsotaan, mitä tästä tulee. Janne ja Kilju pääsivät sentään viikkoryhmään, joten heillä on ollut hyviä treenejä. Lisäksi on pari kertaa kuussa päästy Ninalle treenaamaan ja Tempo on mennyt kyllä kivasti kesän aikana eteenpäin ja Janne myös.

Kilju nousikin tuossa joku viikko takaperin 3-luokkaan. Vähän reilun puoli vuottako siihen meni, että Kilju starttasi kisauran ja nousi kolmosiin?  Viikonloppuna kisattiin ensimmäisen kerran samoissa kisoissa samassa luokassa Kirkkonummella. Hieman oli säätöä, kun oli todella pienet kisat ja piti säätää vielä muksu siinä koko ajan. Onneksi on Ryhmä Hau. Ja ymmärtäväiset kisakaverit. Ja väliäkö niillä tuloksilla, kun treenataan tätä uutta kisatilannetta.

Piikan kanssa on kesän parit kisat menneet penkin alle. Välillä hyllytetään miljoona kertaa ja välillä tulee joku pieni virhe ja hyl tai tulos. Nollia ei ole näkynyt. Treenaamattomuus näkyy. Jokusen kerran olen käynyt Mustosen Saijan treeneissä ja ne ovat tehneet meille hyvää. Pitäisi itse vain nyt aktivoitua ja treenata myös itsenäisesti. Sen verran sentään olen saanut irti, että Piikan ja Tempon kanssa on käyty aamuisin juoksemassa lenkkiä, kun kerran maastot on vieressä, missä juosta. Toisin sanoen on juostu hirvikärpäsiä pakoon, kun ne hyökkää heti, jos pysähtyy.

Piika kävi myös erkkarissa pyörähtämässä käyttöluokassa. Arvostelu oli sama kuin kaikilla nartuilla, mutta erikseen tuomari oli tuumannut, ettei ole selvä pää. Sai EH:n. Itse sain pisteen, kun olin viimein osannut pestä koiran oikein! Muksun kanssa keskityttiin erkkarissa kaikkeen muuhun (kiitos vain kaikki tutut, joiden koiria saatiin syöttää). Ihan ensiksi Muksu sai toki raivarin siitä, ettei kehissä ollut esteitä ja ettei koirat olleet irti. Se on agilitykentillä kasvaneelle muksulle rankkaa nähdä toisenlaisia lajeja ja ravistella maailmankatsomusta. Olenkin joutunut vähän luopumaan jo Piikan ohjailusta, kun Muksu niin kovin haluaa jo treenata ja jännästi ei viitsi maleja antaa sen palkkailla. Piika saa aina uhrautua, mitä se ei pane pahakseen, kun palkkaus on niissä treeneissä aina kohdallaan ja ruokaa saa syödä mielin määrin.