Avainsana-arkisto: ääniarkuus

Kaksi kuukautta laukauksiin totuttamista

Siitä on nyt melko tarkalleen kaksi kuukautta, kun aloitettiin Jannen kanssa säännölliset ampumistreenit Piikalle. Sitä ennen oltiin satunnaisesti paukutettu piiskaa hallitreeneissä tai olin kotona ampunut nallipyssyllä ruoan saamisesta.

Maaliskuun alussa oli pakko alkaa etenemään säännöllisillä treeneillä, ja mikäs sen parempi aloittaa treenit, kuin viikon loma. Lumet sulivat, joten metsään päästiin ensimmäisenä. Samalla kun käytiin Koirakorvessa lenkillä, ammuttiin Piikalle. Juoksutettiin sitä välillämme (etäisyys n. 20-30 metriä) ja aluksi jompi kumpi ampui aina, kun Piika juoksi täysillä kohti. Palkaksi sai nakkia ja lähetyksen juoksemaan. Ekoilla kerroilla oli malinoissit mukana, mikä onkin ainoa virhe näiden parin kuukauden aikana. Kun jätettiin palikat pelistä pois, jäi myös Piikan himmailureaktiot pois, joita se oli esittänyt saadessaan bc:tä saalistavan malin niskaansa. Kolmella treenillä päästiin siihen saakka, että Janne pystyi saalistuttamaan Piikaa nakkiin, kun ammuin kauempaa.

Metsässä ampumistreenejä ehti tulla 3-4 kappaletta parin viikon sisälle. Loman jälkeen kävimme viikonloppuisin ampumassa peräkkäisinä päivinä. Maaliskuun viimeisen viikon aikana ei ehditty Koirakorpeen, mutta päästiin ampumaan Kiljun purutreenien yhteydessä kaikuva peltihalli taustana. Etäisyys n. 20 metriä. Ei reaktioita edelleenkään, joten viimeisellä laukauksella saalistutin itse Piikaa samalla kun ammuin. Ja taas lähetys Jannelle.

Tähän tulikin sitten reilun viikon tauko, kunnes taas oltiin lomalla huhtikuun alussa. Koirakorpeen mars ja nyt tehtiin parkkiksella. Ammuin tällä kertaa samalla kun seuruutin Piikaa. Jossain välissä kuuta käytiin myös Jyväskylässä treenaamassa ja päästiin kentälle ampumaan juoksutuksesta ja seuraamisesta. Seuraavaksi vuorossa olikin taas Koirakorven treenit ja oltiin jo edetty huhtikuun loppuun. Mentiin kentälle asti ja juoksutuksesta ja seuraamisesta ammuttiin. Ei reagoinut laukauksiin, mutta Jannen käskytyksiin kyllä. Kentällä ammuttiin kauempaa kuin aiemmin. Kuitenkin vain noin 30 metrin päästä.

Toukokuu. Seuraamisesta ampumisia jatkettiin. Edelleen palkkiona oli juosta Jannen luo syömään nakkia. Koirakorvessa testattiin liikkeestä jäävään maahanmenoon ja sitten ammuttiin, Piika vähän nytkähti perääni, mutta pysyi maassa. Palkka ja taas juostiin. Etäisyys oli nyt 10-20 metriä.

Menneenä viikonloppuna käytiin lauantaina Jyväskylässä treenaamassa kentällä. Piikalle kokeenomainen kentälle meno tuomarin kättelyineen ja seuruutin sen paikkamakuuseen. Nyt testinä, kestääkö makuussa laukaukset – etäisyys 20 metriä. Vain ampumisen puoleinen korva liikahti. Nakkia ja juoksua palkaksi. Ja pari seuruuampumista. Sunnuntaina oltiin Höytiällä ja nyt tehtiin toisen koiran kanssa kokeenomainen kentälle meno tuomareineen kaikkineen. Toinen koira makuuseen ja Piika seuraamiseen. Kaksi ampumista ja toisen jälkeen vasta vapautus Jannelle. Ensimmäisellä pieni reaktio, mutta muilla ei mitään. Jos mahdollista, tuntui, että Piika tiivisti paikkaansa seuraamisessa. Vaihdettiin makuussa olevan koirakon kanssa paikkoja uuden kentällemenon kautta ja nyt pari laukausta makuusta. Palkkasin laukausten jälkeen. Ainoa näkyvä reaktio kuolan valuminen, kun niin ehdollistunut ruokaan. Makuutin koko kaavion ajan välillä palkkaillen ja kun nostin Piikan makuusta ylös, oli se edelleen ihan tekemisvireessä. Ampumisetäisyys sama kuin kokeessa.

Kahdet treenit eri ihmisten kanssa, ja kaikki sanovat samaa. Ellei tietäisi Piika taustaa, ei siitä voisi sanoa sen pelänneen laukauksia. Pakko se on uskoa.

Kahdessa kuukaudessa ei saa ihmeitä aikaiseksi, mutta näemmä pitkäjänteisellä työllä laukaukset olivat siedätettävissä tälläkin aikajaksolla. Kauheaa tuntea onnellisuutta tällaisesta asiasta, mutta minulle tämä oli kyllä iso juttu. Ilman Jannen pelisilmää emme varmastikaan olisi tässä. Missään välissä ei jääty paikalleen junnaamaan, vaan vähitellen edettiin. Joko paikka vaihtui tai sitten treenattava asia vaihtui. Valmiiksihan tämä ei varmaan koskaan tule, mutta ylläpidolla on epäilemättä hallittavissa edelleen hyvin. Luultavasti jatkossa riittää, kun harkitusti ampuu kerran kuussa. Pidempien taukojen jälkeen palaa noihin juoksutustreeneihin ja hakee sitä varmuutta niiden kautta. Miksei niitä edelleen voi myös muutenkin tehdä. Piikan mielestä kun nämä on olleet siistejä harjoituksia – ja mikseivät olisi, kun nakkia saa pelkästä juoksemisesta. 🙂

Mainokset

Vian ei tarvitse olla suuri, kun se on korvien välissä

Jonkin aikaa olen jo pohdiskellut, onko Pessi menettämässä kuulonsa? Ahne, ahneempi, Pässi. Ja silti se ei ala syömään OLE HYVÄn kuultuaan. Jokin ilta sitten huomasin, että se katsoo muista mallia. Se on aina kaikessa muita jäljessä. Jos sanon OLE HYVÄ ohimennen katsomatta Pessiin, se ei ala syömään ennen kuin vilkaisen sitä ja toistan luvan. Aamuruoalla se on aavistuksen muita jäljessä kupille mennessään, se on alkanut vilkuilla kasvojani ja se vilkuilee muita, kun ne ryntäävät kupilleen. Ovatko nämä niitä ensimmäisiä merkkejä? Miksi se kuitenkin reagoi pelottaviin ääniin?

Viime viikkoina on ollut tuulisia päiviä. Yhtäkkiä olenkin saanut huomata, että Pessi piilottelee sohvan alla. Se piilottelee pöydän alla ja pihallakin se kaivaa lumeen kolon, johon maastoutua. Uusin pelote sisällä on sähköhammasharja. En ole edes tehnyt asiasta numeroa. Pessi juoksee sen ääntä pakoon siinä missä Piika tuli katsomaan, mistä ääni tulee.

Raskaan viikon jälkeen vitsit alkavat olla vähissä. Tänä aamuna katselin häntä koipien välissä pihalla istuvaa Pessiä. Pessiä, jota sain käskeä tarpeilleen kerran jos sadannenkin. Pessiä, joka siirtyi vain pari metriä ja jämähti siihen. Pessiä, joka seisoi pihalla sen näköisenä, että nyt suhisee korvien välissä ja kovaa. Ipi ja Piika ryntäsivät sisälle joka-aamuisten sisääntulonamien toivossa. Nekin on vain Pessiä varten keksitty. Näinä pahoina päivinä niistäkään ei ole apua. Pessi oli kuin naulattu pihan nurkkaan. Valmiina pakenemaan hetkellä minä hyvänsä. Ei auttaneet maanittelut, ei pyynnöt. Vasta kovaan ääneen karjaistu MAAHAN ja luo käskytys toi toivottua tulosta karkuun minä hetkenä hyvänsä ampaisevalle Pessille. Oma ketutuskäyrä oli huipussaan, vaikka sitä ei saanut tietenkään mitenkään näyttää. Vaikka kyllähän koirat sen arvasivat. Seuraavaksi Pessi lukittautui eteiseen. Ei auttanut enää herkut ei mikään. Pakko oli jo tarttua pöydän alle piiloutuvaan koiraan kiinni senkin uhalla, että hammasta siitä seuraisi. Väsytystaistelun jälkeen Pessikin löysi tiensä sisälle.

Milloin on aika luovuttaa? Milloin on oikein sanoa, ettei enää jaksa? Kuinka epäreilua on pitää elämässä kiinni koiraa? Koiraa, joka pelkää sitä niin paljon, ettei uskalla liikkua pahassa maailmassa. Koiraa, joka on kaunis katsella, mutta viallinen sisältä. Koiraa, joka on jokaisen lapsen suosikki. Koiraa, josta ei todellakaan tiedä, mitä ajatella.


Törmäsin sattumalta eläinten hyvinvointia käsitteleviin sivuihin. Kyllä, voin taata, että Pessillä on oikeus ja mahdollisuus lajinmuokaiseen käyttäytymiseen ja elinympäristöön. Kyllä, voin taata, että sillä on oikeus hyvään kohteluun ja positiivisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Kyllä, sillä on oikeus hyvään terveyteen ja toimintakykyyn. Mutta täyttyvätkö sen elämässä eläinten hyvinvointia arvioivat ”Viiden vapauden” periaatteet, jotka on lanseerattu jo 1960-luvulla?

”Viisi vapautta”

1) Vapaus nälästä ja janosta

2) Vapaus epämukavuudesta

3) Vapaus kivusta, loukkaantumisista ja sairauksista

4) Vapaus normaaliin käyttäytymiseen

5) Vapaus pelosta ja ahdistuksesta

(Farm Animal Welfare Council, Iso-Britannia)

Onko Pessin elämä mukavaa? Onko se kivutonta ja sairauksetonta? Onko sen elämä pelotonta ja ahdistuksetonta? Tarjoanko sille sellaista elämää, jollaista itse haluaisin viettää? Peläten taivaan kaatuvan niskaan joka päivä – tai ainakin näinä huonoina päivinä.

Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? Vian ei todellakaan tarvitse olla suuri, kun se on korvien välissä.