Kahdeksan vuotta sitten

Kahdeksan vuotta sitten haaveilin omasta koirasta. Koirasta, jonka kanssa lenkkeillä ja harrastaa. Tosin, en tiennyt, innostuisinko harrastamisesta, mutta kovasti näin itselleni uskottelin, että kenties? Tulisi jotain ohjelmaa päiviin. Tuolloin opiskelut olivat loppusuoralla, tein yhtä aikaa vuoroja kaupalla sekä olin harjoittelussa Oulun läänin taidetoimikunnassa. Keräsin rahaa koiraa varten. Opiskeluaikaiset kaverit olivat lähteneet kuka minnekin ja iltaisin oli enemmän kuin tylsää. Yksin oli tylsä lähteä pyöräilemään ympäri Oulua.

Ilmeisesti tässä vaiheessa Oulu alkoi nyppiä toden teolla muutenkin, kun hetken mielijohteesta hain uuteen maisteriohjelmaan Jyväskylään. Samoihin aikoihin bongasin netistä pentueen. Suvuista, joista olin katsellut koiraa. Lapinkoiraa. Ihastuin yhteen pennuista, laitoin varovaisen viestin, toisenkin, kävin katsomassa pentuja, uudemmankin kerran. Pääsin maisteriohjelmaan. Itsenäisyyspäivänä jäätävän liukkaalla kelillä kävimme siskoni kanssa hakemassa Pessin. Kuukauden asuin äitini luona ja tammikuussa muutin Oulusta Jyväskylään. Elämä mullistui kerta heitolla.

Asuin Roopen ja Pessin kanssa purkutuomion saaneessa opiskelijakämpässä, josta tiesin lähteväni heti tilaisuuden tullen. En oikeastaan edes purkanut tavaroitani. Sinä keväänä valloitimme Pessin kanssa Jyväskylän. Edelleenkään en tiedä, miten Jyväskylässä kannattaa liikkua autolla, sen sijaan tiedän kyllä, mihin kävelytiet johtavat. Vaikkakin Oulun jälkeen minulle oli järkytys tulla Jyväskylään ja havaita, että täällä ne mäet todella olivat Mäkiä Oulun alikulkutunneleihin verrattuna. Haaveilin, että kunhan Pessi kasvaisi, alkaisimme pyöräilemään pitkin Jyväskylää. Niin varmaan. Sen sijasta Pessi päätti alkaa inhoamaan kaikkia vastaantulijoita. Se teki pyöräilystä hieman hankalampaa. Onneksi olimme saaneet kavereita. Niitähän oli yliopistokylä täynnä! Jos halusi, jokaiselle päivän lenkille löytyi seuraa meille kummallekin. Uppouduin koiramaailmaan ja harrastuskipinäkin syntyi.

Kesän korvilla muutimme, kesällä pääsin harjoitteluun ja sitä kautta työllistyin. Iltaisin lenkkeilimme ja silloin tällöin myös treenasimme. Kokeilimme tokoa, kokeilimme agilitya. Ja vietimme illat Haukanniemessä (tiedättekö, että vasta piti opastaa kaveria ajamaan Haukanniemen ohi, enkä muistanut sen nimeä. Paikkaa, jossa olen käytännössä asunut kolme vuotta!!!). Kuutisen vuotta sitten syksyllä lenkkiseuraksi lähti yhä useammin eräs malinoistyttö omistajansa kanssa.Yhtäkkiä asuimmekin koko konkkaronkka yhdessä. Kimma tuli taloon, samana kesänä ostimme talon, Kimmasta piti luopua, keväällä tuli Piika, sitten Kilju. Päivät täyttyivät säätämisestä, kuka lenkittää minkäkin porukan. Päässäni tämä syksy on pelkkä musta aukko. Olin vain niin väsynyt. Tuon vuoden aikana myös pyöräily jäi kokonaan pois. Muuttojen myötä, oman auton myötä, hyötyliikunta kutistui koirien kanssa tehtyihin pikalenkkeihin. Janne käytti pyörääni enää Ipin lenkittämiseen silloin tällöin.

Viiteen vuoteen mahtuu paljon treenejä, paljon lenkkejä, paljon kokeita ja kisoja. Tässä yksi päivä vanha kaverini totesi, että no teillä on yhteinen harrastus treenaaminen ja lenkeillä käyminen. Jäin miettimään tätä. Janne on asunut melkein kaksi vuotta Espoossa viikot. Viikonloppuisin ollaan toki kotona, mutta siinä on aina säätöä kokeiden, kisojen, minun sivutöitteni ja eritoten autojen ja talon kanssa. Tavaksi onkin muodostunut laittaa portti kiinni ja koirat viihdyttävät toisensa pihalla. Ei siihen ole enää muutamaan vuoteen tarvittu kuin Pessin ja Kiljun yhdistäminen, niin haukku raikaa ja lapasesta lähtee. Kai meistä sitten on tullut laiskoja. Tai ehkä kaiken tämän härdellin keskellä koiriltakin sitä aikaa on vain otettava pois.

Tämän syksyn aikana eläkeläispommi on tullut jäädäkseen. Koska inhoan lähteä hihnalenkille kotoamme kolmen koiran kanssa, kun joka toisella pihalla on koira irti ja lenkki on kaikkea muuta kuin rentouttavaa odottaessani, milloin joku hyökkää. Koska en vain jaksa lähteä autolla enää mihinkään sen jälkeen, kun olen tehnyt täyden työpäivän ja lisäksi jatkanut omia töitäni kotona illan, olen ratkaissut lenkitysongelman sulkemalla portit ja antamalla Ipille vapaan mahdollisuuden lenkkeillä pihallamme. Pessi on kaikesta päätellen urheillut viime aikoina tarhassa kaivamalla tunnelia kopin alle (koska naapurissa on tehty ulkovuoriremppaa), joten se on saanut kerätä henkisiä voimavarojaan tarhassa ja pihalla, milloin missäkin. Entäs Piika? Sen kunnosta olen eniten murehtinut, ettei pääsisi häviämään.

Nyt viimein, kahdeksan vuoden jälkeen, minulla on lenkkikaveri. Lenkkikaveri, joka hyppii innosta kaivaessani pyörän varastosta. Lenkkikaveri, joka innosta vinkuen on lähdössä mukaan. Lenkkikaveri, joka ravaa ihanan pitkällä askeleella. Samalla tosin myös lenkkikaveri, jonka mielestä en saa ohittaa sitä ja joka yrittää koko ajan ravata edelläni. Kun aurinko alkaa painua metsän taakse ja ilma viilenee, lähdemme pyörälenkille. Kotipihasta. Mitä sitten, vaikka ajammekin yhtä samaa sepeli- ja hiekkatien pätkää ensin neljä kilometria, käännymme ja tulemme saman takaisin. Meille se on rentouttavaa ja taidamme kumpikin nauttia näistä lenkeistä yhtä paljon. Välillä Piika käy uimassa matkalla olevassa isommassa ojassa. Ja sitten taas jatketaan. Ensimmäisen ja viimeisen puoli kilometria joudun pitämään Piikaa kiinni, mutta muuten se saa mennä vapaasti omaa tahtiaan, kunhan huolehdin ohiajavista junista, ettei juuri silloin satu mikään pupu kohdalle. Välillä otetaan spurtteja, mutta pääsääntöisesti mennään ravivauhtia. Vähitellen oma kunto on lähtenyt nousuun, ja huomaan niin käyneen myös Piikan kohdalla. Joka ilta on menty hieman kovempaa, joka ilta Piika pysyy ravilla hieman pidempään ennen laukka-askelia.

Joskus ne haaveet vaan käyvät toteen. Joskus niiden täyttymiseen voi mennä vaan aikaa. Kahdeksan vuotta ja monta koiraa myöhemmin…

Liian paljon tapahtunutta

Välillä ei tapahdu mitään, ja sitten kun tapahtuu, tapahtuukin urakalla.

Sunnuntaina käytiin pellolla pitkästä pitkästä aikaa. Tai no, Janne siellä on kyllä käynyt, mulla lähdin mukaan, josko pitäisi sekin harrastus herätellä henkiin. Kiljulle reipas n. 1000 askeleen jälki. Olihan siinä pituutta äkkiseltään vetäistynä. Jälkikäteen ajateltuna n. 700 askeltakin olisi ollut riittävä. Tuuliolosuhteet olivat varsin mielenkiintoiset, joten siitäkö olisi johtunut vai siitä, että Ellu teki jäljen, että Kilju keskittyi uskomattoman hyvin ja teki intensiivisesti töitä. Lopussa väsymys alkoi jo näkymään herpautumisina, mutta ei koskaan tarvinnut avitusta.

Kilju lähtenyt paalulta.

Jäljen puolivälissä.

Viimeinen suora.

Piikalle tuuliolosuhteet osoittautuivat liian vaikeiksi. Se ei saanut jäljen päästä kiinni ja homma näytti siltä, että koira risteili pellolla namilta ja esineeltä toiselle ilmavainun perusteella. Aikaa tähän meni ihan rutosti, joten seuraavalla kerralla voisi vaikka lähteä ihan jostain pentuharjoitteesta ja ottaa varulta itsellekin eväät ja rantatuolin mukaan.

Alkusuoraa.

Tässä on varmaan namin etsiminen, kun nenä on maassa.

Välillä kokeilin antaa liekaa koiralle.

Keppi löytyi.

Piikan mielipide.

Palkan toivossa.

Kato kun alkaa nenä nousemaan!

Niin pellolla.

Mutta aina se Piika onkin ollut vähän sellainen koira, jonka stressitasoa pitää nostaa treenien muodossa ennen kuin se alkaa antamaan parastaan. Niinpä ajattelin nyt enemmän keskittyäkin tokoon ja agilityyn ja vähitellen siirtyä lomailusta treenaamisen sykkeeseen. Josko se unohtunut jäljestystaitokin sieltä löytyisi, kun saadaan treenaamisesta kiinni. Kuntokuuria ollaankin jo aloiteltu pyöräilyn merkeissä. Sunnuntaina käytiin noin 6 km pyöräilemässä ja keskiviikkona 8km. Vähitellen tavoitteena on nostaa matkaa. Mennään iltaisin tuolla junaradan varressa. Piika saa mennä omaan tahtiinsa, kun pystyn pitämään sitä siellä irti. Samalla harjoitellaan jääviä pyöräilystä turvallisuuden vuoksi. Kivasti Piika menee ravilla suurimman osan matkasta ja välillä spurttaillaan kovempia kiihdytyksiä. Ja samalla oma pää saa tuulettua. Ei mulla aiemmin olekaan ollut tällaista koiraa, jonka kanssa voisi tällaisia lenkkejä tehdä! Mikä nautinto!

Ipille annettiin eilen Birgitan kanssa 14vrk kortisoniannos, joka saatiin heinäkuussa jo mukaan niskaan pistettäväksi. Katsotaan, miten se vaikuttaa tuohon liikkeeseen. Birgitta tuumasi kanssa, että onpas se nopeasti mennyt huonoon kuntoon. Arveltiin, että paras olisi nyt ajaa kaikki tekeminen Ipiltä pois. Siis sellainen, että se voisi kuvitella asian olevan treenaamisen alla. Kaikki temputukset yms. jos saisi pois karsittua, niin rauhottuisiko Ipi, saisiko siltä stressihormoonit alas ja siten säästäisi mun hermoja? Sellaisen vuoden se ottaa aiempien koirien kokemuksella.

Niin ja tiistaina oli viimeiset agitreenit tälle jaksolle. Mentiin viime viikkojen teeman mukaan maajoukkuekarsintojen finaaliradan mukaelmaa. Rytmitys ja tekniikkaosaaminenhan siinä sitten nousivat arvoonsa. Muistuteltiin paljon kontakteja ja Hanna palkkasi jokaisesta, että saatiin alas asti juoksut. Keinulle otettiin ekstratoistoja, että saatiin Piika juoksemaan vauhdilla päähän asti jarruttelematta matkalla. Hankalimmat pätkät olivat 2-5, 6-7 ja 10-12. Mutta ei huono, ja treenillä saatiin ne aika hyviksikin jopa.

Asenne ennen kaikkea

Ja kyllä se kotona osaa.

Nyt ei nillitetä tekniikasta. Pääpaino on vireessä ja asenteessa.

Alan ymmärtää, miksei kukaan ole nähnyt enää viime aikoina ongelmia Piikan vireessä. Itse toki ”koen” sen eri tavalla ja haluaisin siihen enemmän sitä ja enemmän tuota -taas vaihteeksi. Toisaalta ehkä ihan hyväkin, että kehittymisen mahdollisuudet tiedostaa itsekin ja sen kautta jaksaa sitten treenatakin. Tänään kuvasin treenimme ihan vain nähdäkseni, miltä Piikan työskentely näyttää. En kylläkään ajatellut julkistaa tätä, mutta kun katsoin videota, totesin, että ai että mä nyt tykkään Piikan asenteesta!! Huikea mimmi!

Onhan siellä tekniikassa puutteita, mutta tekniikkaa me tehdään sisällä ja nämä ulkotreenit keskitytään siihen vireeseen. Keittiössä treenatessa kun Piikan vire on varsin hyvä ja olen huomannut, että keittiötekniikkatreenit ovat mm. tiivistäneet jo eteentuloasentoa sekä kapulan luovutusta. Sivuilletuloissa tuo väljyys ehkä eniten pistää silmään, mutta edistämisestä en jaksa nyt välittää. Enpä olisi uskonut, että Piikalta voisi löytyä tuollainen draivi seuraamiseenkin!

Tänään jäävät löytyivät varsin hyvin. Sen sijaan metrinen tiputteli lautoja alas, joten otettiin yksi lauta pois ja sitten hetsitreeniä. Treenien jälkeen kävin molempien koirien kanssa erikseen pyöräilemässä 5 km. Piikan sain jopa juoksemaan itseni kanssa kilpaa ja samalla juostiin myös vieressä menneen junan kanssa. Minä hävisin. Piika heitti samalla reissulla talviturkin tulvaojassa. Ipiä en saanut juoksemaan täysillä, vaikka kuinka yritin kirittää sitä ja itse poljin täysillä. Ipi hölkkäsi vierellä. On sillä melkoisen pitkä askel ja ei se nyt niin huonossa kunnossa taida olla kuin luulin.

Pessi oli kuulema ottanut eilen samantien Espoon kämpän taas omakseen ja painellut sängyn alle nukkumaan. Tänään olivat nukkuneet toistensa kainaloissa Pessi ja Kilju. Ihan parhaat kaverit ovat kuulema. Ja Kilju tekee juoksuja.