Aamuisin. Juuri ja juuri Piika jaksaa metrin siirtyä pedistään, että näkee ruokakipot, mutta hyvä se on ottaa vielä päikkärit sillä aikaa, kun ruokaa kuppeihin annostellaan. Pessiä ei sen sijaan saa puolta metriä kauemmaksi kupeista – tai mistään ruuasta. Se on hereillä heti kun jääkaappia kohti kävelläänkin.
Tällä viikolla meno on näyttänyt yllä olevan kaltaiselta. Koirat ovat ottaneet muutenkin levon kannalta, kun itsellä on ollut sen verran kiirettä. Maanantaina mietin jo, että helpompi olisi pitää autoblogia, kun niistä tuntuisi saavan kirjoitettavaa helpostikin. Tosin aikaongelma olisi edelleen, että milloin kirjoittaisi…
Tiistaina sentään käytiin agiliitämässä, kun Hanna astui taas kouluttajapuikkoihin. Treeneissä Piika oli viimeisenä vuorossa, joten ehdin siinä katsoa muidenkin menoa kunnolla ja ratahan näytti tältä:
Sen suurempia kinkkisyyksiä rata ei sisältänyt ja mentiin eka kerta nollalla, mitä nyt Piika ryösti keinulta omin luvin maaliin. Tämäkin siitä syystä, etten itse rytmittänyt pysähtymistä omalla liikkeelläni. Ja vai ei muka ole kouluttajalla väliä? No kylläpä taitaa olla, sen verran kikseissä Piika Hannasta oli. Vaikka treenien aluksi oli käyty lenkillä kimpassa, halliin tullessaan Piika ei muuta nähnytkään kuin Hannan. Hieman oli hankaluuksia ottaa vermeet niskasta, kun Piika oli koko ajan kuin tulisilla hiilillä. Ja kun se lopulta pääsi vapaaksi, juoksi se suoraan Hannan luo ja hyppäsi neliraajapompulla tervehtimään pitkästä aikaa. Ja sen jälkeen olikin sitten ihan liekeissä meidän välillä, kun siis HANNA! Toisella kerralla sitten hiottiin 3-4, 11-12 ja 13-14 ja saatiin niitä virheitäkin, mutta myös parempaa liikkumistakin ja onnistumisia. Oli hyvä fiilis läpi treenin!
Keskiviikkona oli oma ryhmäni muiden päivän ryhmien ohella järjestämässä Jatpailuja, joten kun hallille menin jo ensimmäisen radan alussa, päätin juosta agilityradan Piikan kanssa. Sen verran houkuttelevalta se näytti kontakteineen. Vähän olin epävarma lähdöstä, mutta sitten ajattelin, että jos ei se ilman kikkailua mene niin johan on kumma! Ja hyvin se menikin. Ja kontaktit pelasivat! Mielestäni seisotin kauankin kontakteilla, mutta todellisuus voi olla tarua ihmeellisempää. Pääasia, että ne toimivat! Nollalla tämäkin rata, ja makseista oltiin ajallisesti toisia, mutta kilpailevina emme päässeet palkintosijoille.
Tällä viikolla tokon treenaaminen on jäänyt muiden kiireiden varjoon. Tiistaina sentään jaksoin vielä aksatreenien jälkeen tokoilla hallilla. Ruutua, ruutua ja ruutua. Kaukoja ja luoksetuloa. Keskiviikkona ajattelin myös, että kyllä jatpailujen jälkeen vielä jaksan tokoilla, mutta siinä kun kamppeita kerättiin, katselin erään koiran yskimistä ja lopulta hallin lattialle limaklöntin kakomista ja tulin tulokseen, että jospa en sittenkään… On se kumma, että jos on noin selkeät kennelyskän oireet, niin kotiin ei vaan voi jäädä.
Myönnän. Minulla on ollut paha agilityangsti monta viikkoa. Tuntuu, että kun Piika on saatu nyt tarjoamaan esteitä, lukemaan itsenäisesti rataa ja sen myötä myös liikkumaan rivakammin, en itse enää pärjää sille mitenkään päin. Olen pyöritellyt lajin totaalista unohtamista, jos uuden koiran ottaisin. Miksi hakata päätä seinään oman liikkumisen kanssa, kun voi hakata päätä seinään kansallisten lajien parissa vain koirankoulutuksellisesti?
Olin kuitenkin innoissani, kun Savikon Sepon kurssi-ilmoittautuminen alkoi. Tuonne haluan! Olin vuosi sitten katsomassa Hannan ja Ipin treeniä ko. kouluttajalla ja jo silloin koin valaistumisen tunteita. Pitkän arpomisen jälkeen kävimme myös perjantaina pitkän radan treeneissä vähän lämmittelemässä viikonloppua varten.
Pitkän radan treenirata 6.11.2015
Ensimmäisellä vedolla kokeilin alkuun pakkovalssi – saksalaista ja toimi ihan pirun hyvin! 7:lle persjättö, 9:lle niisto, 11:lle takaakierto. 14 hyppyä ei saatu mahtumaan radalle, mutta keppikulma oli aluksi haastava. Lähinnä itselleni. Lopulta pystyin ohjaamaan niin vasemmalta kuin oikealta puoleltakin eikä ne kepit sitten mitkään ongelmat olleet. Piti vain malttaa itse, että kyllä se Piika osaa ja niille menee. 20-hypyn jälkeen piti samantien kääntää katse koiraan, muuten se haki tuota 2-hyppyä laajemmalla kaarella. Toisella kierroksella alkuun tein tuplapersjätöt ja toimi niinkin, joten mitäpä sitä turhaan hinkkaamaan. Oli hyvä fiilis viikonloppua ajatellen. Treenasin tokoakin isolla kentällä ja Piika haki ruutuun 40 metristä. Ja seuraaminen alkaa kyllä jo vähitellen näyttää seuraamiselta! Ihana!
Lauantain treenit valkoisilla numeroilla.
Sitten Sepon kurssille. Vitsailin jo rataa rakentaessamme siitä, etten kuitenkaan pääse kuin neljä ensimmäistä estettä. Sehän se mun kurssikirous on aina ollut. Pohdittiin alussa yhteisesti tuota alkua, miten koira kääntyy tullessaan putkesta, kun sen kaikki liike on kääntymässä oikealle, mutta pitäisikin kääntyä vasemmalle. Olin jotenkin luottavainen, että kyllä Piika kääntyy silti vasemmalle, kun sijoitun itse putken taakse. Ja niinhän se kääntyi. Putken kanssa ei ollut ongelmia, eli se on treenattu kuntoon. Sen sijaan itselläni ongelmat alkoivat heti 3-esteeltä ja jatkuivat 4:lle asti. Eihän se vaatinut sitten kuin noin 20 minuuttia ja tuhat toistoa, että homma alkoi lopulta edes näyttämään sinne päin oikealta menolta. Osa noista toistoista on leikelty oheiselle videopätkälle kommenttien ja hidastuksien kera, kun vetoja kertailtiin Sepon Coach’s Eye -ohjelmalla.
Siinä, missä Sepon Coach’s Eye -ohjelma oli hyvä itselle nähdä kehittymisen kohdat ja muutokset aina kokeilusta toiseen, niin myös Seppo ansaitsee kiitokset kaikella sillä innostuneisuudellaan kouluttamiseen – tai lähinnä siihen, että maltettiin keskittyä yhteen opeteltavaan asiaan. Se, että hinkattiin näin pientä pätkää, oli minulle taas enemmän kuin tarpeen. Havaitsin, miksi pelkään niitä esteitä – no siksi, kun en ole osannut katsoa sekä koiraa, että seuraavaa estettä yhdellä kertaa. Havaitsin omassa liikkumisessani koko ajan paljon puutteita, mutta Sepon avustuksella myös paljon hyvääkin. Kun lopuksi tuskittelin, että olen aina ollut niin huono liikunnassa, Seppo positiivisesti totesi, että jos olisin aivan surkea, en voisi muuttaa omaa liikkumistani kahdessakymmenessä minuutissa, kuten tuossa treenissä tein. Eihän se vieläkään ollut ihan prikulleen, mutta kuten Seppokin tuumasi, noita toistoja pitäisi nyt tehdä päivittäin monta kymmentä ja parin viikon päästä ollaan jo aivan eri tolalla.
Huomasin myös virheen ajattelutavassani. Jos pessimistisesti aina ajattelen, ettei me kuitenkaan päästä tuota pidemmälle, emme me pääsekään. Koska ajattelumme ohjaa käytöstä. Jos jään kiinni siihen, mitä en osaa, en koskaan opikaan. Mutta jos ajattelen, että osaan tän ja teen näin ja näin ja näin ja opettelen vielä tän, niin sitten myös opin ja kehityn. Jos yritän olla tiukka, mutta kiltti ja kannustava koiranomistaja ja kouluttaja, miksi en olisi sitä myös itselleni?
Ja päästiin me lopulta esteelle nro 11 jotenkuten, ja niiden kertojen aikana Seppo onnistui pitämään muutaman lauseen luennon päkiäjuoksusta ja sen hyödyllisyydestä. Kotona pistinkin Jannen sitten opettamaan uutta juoksutekniikkaa ja siinähän se päivä vierähti pimeän tuloon saakka, kun juostiin edes takaisin pihalla, lopulta kuvattiin toistemme juoksua ja mietittiin, missä mun juoksussa se vika oikein on. Löytyihän se vastauskin – tasapaino. Kun en luota tasapainooni (vaikea siis luottaa olemattomaan asiaan), tasapainotan juoksua leveillä käsillä. Harjoiteltiin sitten ihan lyhyellä matkalla liikkeelle lähtöjä ja seisahduksia yhdelle jalalle niin, että tasapainon tulisi olla kuitenkin takana. Nyt mulla on treeniohjelma tähän (ja nilkat tulessa treeneistä).
Sunnuntain Savikon treenit valkeilla numeroilla.
Onneksi treenit eivät suinkaan loppuneet lauantaille vaan myös sunnuntaina oli luvassa jatkoa. Kerrankin makeaa mahan täydeltä! Kotona jo katsoin, että voi ei. Tuolla radalla kyllä pitää juosta! Ehkä myös Seppo hiffasi kaikesta siitä leikinlaskusta, että olisi myös hyvä antaa mun mennä pidempää rataa eikä jäädä kiinni nyt pariin esteeseen. Vaikka mietinkin kyllä sitä, että varmaan ei päästä nelosta pidemmälle. Toisaalta myös mietin 16-19, että siinäpä toinen varma paikka.
Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana käytiin läpi kaikki 26 estettä. Videolle koostin kaikki vedot. Joitakin jutteloita jätin pois kuitenkin. Oli aika siistiä huomata, miten herkillä Piika oli, eli jouduin kyllä tekemään töitä ihan kisamoodin mukaisesti. Kun en törkännyt kunnolla, ei se myöskään mennyt. Mutta sitten kuitenkin kun oma liikkuminen oli kunnossa, Piika tuntui menevän niin kepoisesti. Oma juokseminen on edelleen ihan kauhean näköistä johtuen siitä tasapainottomuuden tilasta. Valitettavasti se ei näytä kuitenkaan leijumiseltakaan, vaikka sisäisesti minusta tuntui juuri siltä. Kuinka kevyeltä voi juokseminen tuntua ja kuinka hyvin pysyin Piikan matkassa! Kyllä, olin ihan että WAU! Mitä siitä, että kun keskityin jalkoihini, esteet saattoivat vähän tulla myös yllättäen, mutta oli myös siistiä, kun Seppo huomasi, että omalla jalkojen rytmittämisellä saan Piikankin rytmittämään paremmin kuin ikinä yläkropan liikkeellä. Olin ihan että NO WAU!!! Ja siis se 16-19. Kerrasta purkkiin! Olisihan siinäkin hiottavaa, mutta nyt keskityttiin vain niihin jalkoihin. Kun ne kerrankin veivät.
Toiset kymmenen minuuttia keskityttiin opettelemaan sylivekkiä. Oli kyllä hauskaa saada siihen seikkaperäinen opastus alkeistreeneistä lähtien. Näitä meidän pitäisikin tehdä Piikan kanssa paljon. Seppo myös kannusti opettamaan Piikalle suuntakäskyt kääntymisiin. Miksipä ei, ei se hukkaan heitettyä opettamistakaan olisi. Onhan se ihan kohtuullista, että Piikakin sai treenattavaa, kun minä sain roppakaupalla. Tuntuu, että meidän agilitylla on tulevaisuus.
Leijutaan nyt hetki. Kun jalat on niin kipeät, ettei kärsi portaita kävellä. Mutta kuinka siistiä, että ehkä minä pystynkin kehittymään! Ja vaikka Sepon tehtävään kuuluu kannustaa, niin olihan se siistiä kuulla useamman kerran viikonlopun aikana, että jos sä tän saat kuntoon ja ymmärrät tän, niin sä saat tän homman toimimaan tuon koiran kanssa. Kannustaa yrittämään ja treenaamaan. Kiitos Seppo!
Piti treenata keskiviikkona, kun olin Killerillä kouluttamassa. No sitten yksi asia johti toiseen, se taas kolmanteen ja se neljänteen niin, että lopulta kierre oli valmis. Ei treenattu keskiviikkona. Eikä treenattu torstainakaan. Paitsi tunnaria. Ja ihan vähän seuraamista ja askelsiirtymisiä ja käännöksiä ja peruutusta.
Keskiviikkona aamusta tunnaritreenit olkkarissa, ja omaa vain etsittiin. Eipä tainnut olla mitään ongelmia. Töistä tullessa otin muutaman tunnarin varastossa. Omaa on etsitty, mutta vieraat on olleet kasassa lattialla, koko ajan samassa paikassa. Ensimmäinen treeni oli siinä mielessä vaikea, että piilotin oman lähelle ovea ja Piika etsi omaa enemmänkin varaston perältä. Ei luovuttanut tai muuten, mutta kun oli aikansa etsinyt, palasi koko ajan sitkeästi väärien kasalle lopulta hajoitti kasan, etsi taas omaa ja palasi nostamaan yhtä väärää, jätti sen ja etsi taas omaa kunnes löysi. Kehuin, mutta en palkannut. Otettiin uusiksi, ja nyt laitoin oman vähän lähemmäksi vääriä ja kasasin väärät. Ei ollut ongelmia, joten sai palkkaa.
Torstain treenit sitten videoinkin. Kätevää, kun tuo varasto on kuin pommilla räjäytetty, mutta tässäpä ensimmäiseksi se treeni, mitä tässä on tehty koko alkuviikko. Toisella kerralla uskaltauduin levittämään väärät omaan riviinsä. Varmuuden varalta piilotin oman kuitenkin lähelle, ettei menisi epävarmaksi ja alkaisi nostella vääriä. Ja sehän toimi! Olin varsin tyytyväinen. Vaikka tiedostankin, että on tuossa se pieni mahdollisuus, että jatkossakin haistelee nuo kapulat varsin epätarkasti, jos ei usko, että oma on siellä joukossa. Eli pitäisi varmastikin vähitellen alkaa ottamaan myös kokonaista tunnaria tuolla joukossa. Mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa… Ainakin nyt on varmaa, että kun löytää oman, niin ei ala varmistelemaan turhia vaan lähtee palauttamaan heti.
Miten pysyä perillä treeneistä. Kirjata ne tylsästi tänne blogiin, vai kenties omaan kalenteriin tai ehkä johonkin erilliseen vihkoon? Tähän samaan kysymykseen sitä törmää joka kerta, kun aloittaa treenaamisen (muka tehokkaasti) ja haluaisi pysyä kärryillä edistymisestä ja takapakeista. Jokaista noista olen kokeillut ja aina ne ovat jääneet. Vihkoja ei jaksa kirjoittaa missään välissä, blogiinkaan ei tule jokaista treeniä kirjattua ja kalenterissa helposti loppuu tila kesken.
Kuinka paljon edes pitäisi pistää ylös treeneistä? Paikka? Aika? Treenien aihe? Koiran mielentila? Oma mielentila? Miten treenattiin? Kenen kanssa? Oliko paljon palkkaa? Hupsuteltiinko? Oliko pinna tiukalla? Mihin lopetettiin? Oliko koira väsynyt lopussa? Mitä pitäisi muuttaa? Näitähän olisi ihan loputtomasti, jos tälle tielle lähtisi. Olisiko kuitenkin vain parempi vetää ranskalaisilla viivoilla pääjutut – mitä tehtiin? Muistuisiko treenit sillä mieleen?
Ketä varten treenejä kirjaan muistiin? Itseäni tietysti. En uskokaan, että ne ketään muita kiinnostavat. Vaikka luen itsekin paljon blogeja, koirablogejakin siinä seassa, harvemmin niistä kuitenkaan mukaan tarttuu varsinaisia treeni-ideoita. Ne, jotka ovat joskus blogejaan treeneillä päivittäneet ja jotka ehkä kiinnostaisivatkin treenillisesti, ovat nykyisin omistautuneita omien koiriensa treenaamiselle, kisaamiselle ja muiden kouluttamiselle. Miksi pitää julkista blogia omista treeneistään, jos tietotaitonsa jakamisesta voi saada rahaakin? Ja niinhän sitä sanotaan, että jos on aikaa roikkua netissä päivittämässä esimerkiksi sitä blogiaan, niin onhan se kaikki aika pois treeniltä ja siltä koiralta. Eihän kellään vakavasti otettavalla ole aikaa päivittää blogiaan?
Mutta entäs kun jossakin paikassa niiden treenien pitäisi olla kirjattuna? Tänä syksynä olen etsinyt blogin kätköistä Ipin ja Piikan kanssa treenattuja agilityratoja omiin koulutuksiin. Jo pelkästä piirrustuksesta olen usein voinut palata treenien tunnelmaan. Epäonnistumisiin ja onnistumisiin. Blogiin auki puretut treenit ovat auttaneet pääsemään taas sisälle rataan. Kuinka hyviä treenejä me onkaan vuosien saatossa treenattu! Jos näitä ei olisi kirjannut ylös, eihän niitä muistaisi myöhemmin. Nyt ne ovat täällä blogissa ja odottavat vain sitä, että blogipalvelin kaatuu ja kaikki tekstit ja ratapiirrustukset häviävät sen siliän tien. Koko se meidän treenillinen matka on täällä.
Niinpä ajattelin taas kerran julkaista yhden agilitypäivityksen tässä sivussa. Ihan vain itseäni varten, kun kerran eilen treeneissä käytiin. Minä puolikuntoisena ja Piika virtaa täynnä parin viikon lomailun jälkeen. Rata oli samojen esteiden pyöritystä ja jo radalle mennessä piti tarkistaa, miten se 14:ltä jatkuikaan… Periaatteessa radassa ei ollut mitään sen suurempaa, mutta sitten kuitenkin tuo 8, 13 ja 20, niissä ehkä ne suurimmat virheet tulivat. Ohjasin liikaa esteitä, en koiran linjaa ja olin itse myöhässä koko ajan sen vuoksi. Ja kieltämättä kyllä se oma keuhkojen yskiminen pihallekin vaikutti. Ehkä eniten siihen, etten arvellut pysyväni Piikan mukana. Mutta oli kyllä hauska vauhtirata, siitä ei pääse mihinkään, vaikka me ei siinä onnistuttukaan kuin parin esteen pätkissä.
Kepeille linjasin koiraa vähän turhankin voimakkaasti ja ajoin sitä liikaakin kepeille, mutta hyvin Piika haki kepit. 5-6 valuin itse liikaa ja koirakin valui. 8:lle yritin sylkkäriä. Ei onnistunut edes liikkeettömästi. 12:lle valssi kaukaa, 13:lle tiukka niistovalssi melkeinpä ja koiran vaatiminen putkeen ilman, että itse menin 13 siivekkeen ohi. Kun koira tuli putkesta, piti jo olla valssissa vaatimassa se hypylle. Muuten haki komeasti itsenäisesti kepeille. Putkijarru 16:lle. 20:lle piti linjata enemmän linjaa kuin estettä. Kaukaa valssi 21:lle ja loppuun.
Takaisin pääaiheeseen… Entäs sitten toko- ja tottispäivitykset tai maastotreenit? Aina sitä samaa, samalla kaavalla, hieman muunnellen. Harvemmin niihin tulee palattua edes itse. Yleensä täysin kuvattomia päivityksiä, yleensä varsin merkityksettömistä jutuista. Olisi edes niitä kuvia, mutta niinhän se on, että suutarin lapsella jne… Keväästä asti olen sanonut, että haluan Piikasta treenikuvia tukka päällä. No, nyt se on niin karvaton kuin koira vain voi olla ja edelleenkään siitä ei ole niitä kuvia. Koska viikonloppuisin asun ihmisen kanssa, jonka mielestä treenaamaan mennään ja jos treenataan, niin ei tasan tehdä muuta. Tylsää? No ainakin kuvatonta. Ipin taannoista Tähti-päivitystä kootessani totesinkin monta kertaa, että minne ne kuvat ovat hävinneet, ja etenkin kuvat kokeista. Kiljustakin joitain treenikuvia kyllä on kertynyt. Piikasta en ihan heti muista yhtäkään.
Joten ratkaisin kuvaongelman ja tokotreenien tylsän päivitysongelman tällä:
Tylsääkin tylsempi kuva kalenterista, johon kirjasin parin päivän treenit. Edes minä en ota tästä selvää.
Summasummarum. Jatkossakin tämä blogi tulee olemaan täynnä näitä tylsiä treenipäivityksiä. Koska haluan muistaa ja haluan seurata nyt hetken aikaa, mitä tokolle tapahtuu, kun sitä treenataan vähän kieli poskella, mutta kuitenkin koetavoitteet silmissä.
Ainakin viimeisinä parina päivänä on ollut huippufiilis. Piika alkaa taas syttyä treeneihin, pieniä ratkaisun harppauksia on otettu – ruutu löytyy ja L-liikettä on voitu jo tehdä törppöjen kanssa. Tunnarissa on etsitty pääsääntöisesti pelkkää omaa, mutta väärätkin ovat välillä mukana erillisenä kasana (koska palasin ihan alkutekijöihin sitten lopulta tässä liikkeessä). Ja kuinka hauska peli me eilen keksittiin treenien lopuksi. Piika toi pallonsa minulle ja lähti peruuttamaan. Extempore käskin sen pysähtymään ja kaukoiltiin. Piika vaihtelevan matkan päässä, minä kontillani Jattilan kentällä ja ilman käsiapuja käskyttelin vaihtoja. Ja sieltä ne kaukot alkoivat löytymään ja huomasin kiinnittää äänensävyynkin huomiota ja johan jäivät kaksoiskäskytkin pois. Kunnes nillitin liikkumisesta ja laitoin riman etutassujen eteen. Sen jälkeen ei ollutkaan enää kiva peli eikä Piika tuonut palloa enää minulle.
Ja jos en olisi päivittänyt noistakin treeneistä vähän enemmän tänne blogiin, olisivat nämäkin huomiot jääneet kirjaamatta ylös – toisin sanoen niitä ei olisi koskaan mahdollista muistaa pelkkää kalenteria selaamalla.
Viikonloppu meni kovin vaihtelevissa tunnelmissa treenillisesti. Päällimmäisenä tunteena pettymys.
Ipin kuolemasta alkaa olla kuukausi, ja nyt elo alkaa olla sen verran tasaantunutta, että lauman pienenemisen vaikutukset näkyvät. Piika on ottanut Ipin paikan, hyvässä ja pahassa. Katsottiin lauantaina aamuruokailulla, miten Pessi ja Kilju vaihtavat ruokakuppia heittämällä. Kumpikaan ei uskalla mennä Piikaa metriä lähemmäksi ennen kuin tämä siirtyy itse kupilta kauemmaksi. Eikä Piikasta enää ole lenkkiseuralaiseksi kenelle tahansa. Osoitti varsin selvästi 4-kuukautiselle pennullekin olevansa kuningatar, jota ei saa paria metriä lähemmäksi tulla. Mites tässä näin pääsi käymään?
Lauantai-iltana käytiin talvikauden ensimmäisissä hallitreeneissä. Piikan kanssa tehtiin tokoa. Ruutuunmenot onnistuivat, mutta muuttuivat toistoilla hitaammiksi. Ohjattu nouto liikkuroituna pari kertaa eikä ollut ongelmia. Vähän seuraamista peilin avulla, mikä ei kyllä ihan toiminut. Ja korkeiden kartioiden kiertämistä ja stoppeja vartaloavuilla ja käsiavuilla – kierrot eivät hidastuneet stopeista. Murheenkryyniksi osoittautui tunnari. Tehtiin liikkuroituna ja niinhän se vanha ongelma maistelu on taas kehissä. Paljon Piika nyt tekee varmistelua. Saattaa nostaa oman, kantaa jopa eteenpäin ja palaa varmistamaan – ja usein hukkaa oikean kapulan tässä vaiheessa ja tuo sitten väärän. Kokeiltiin vain kahdella kapulalla, ja ihan sama juttu. Kokeiltiin läheltä tiiviinä kapulapelinä, ja ongelma näkyi, mutta parempi. Lisäksi näytin jännätunnarin, missä eri esineitä ja kapula piilotettuna niiden sekaan. Tämä onnistui.
Sunnuntaina Janne päätti polkea Kiljulle jäljen, joten lähdin mukaan Piikan kanssa. Selvisikin sitten, että jouduin polkemaan sen Kiljun jäljen, joten Janne teki Piikalle namitetun jäljen toiselle pellolle. Tunnin parin vanhettaminen ja lähdettiin ajamaan Piikan jälkeä. Näytti siltä, että hommassa voisi kestää, koska kaikki ruoka todellakin kaivettiin heinän seasta, joten Janne lähti ajamaan Kiljun jälkeä yhtä aikaa. Kiljun jälki oli varmaan kolme kertaa Piikan jälkeä pidempi ja ensimmäinen keppi oli vasta 300 metrissä ja sitä ennen Janne kävelytti Kiljua vielä peltoa ympäri, mutta ensimmäisellä kepillä oltiin lopulta molemmat yhtä aikaa. Mitä nyt Kilju ilmaisi, Piika käveli vain yli. Ja käveli seuraavastakin ja sitä seuraavasta. Namit kyllä keräsi tarkasti jäljeltä. Viidenneltä kepiltä lähti vielä oikomaan kulmaa todella reippaasti ja söi mennessään multaa, joten tässä vaiheessa itsellä sitten napsahti. Ei olisi pitänyt, mutta meni vähän turhan räikeäksi se touhu. Palattiin sitten edellisen kepin paikkeille ja oli pakko päästää Piika liinasta irti, että se kykeni jatkamaan jäljestystä. Nyt nosti sitten kepinkin. Ja löysi loppupurkin. Mutta voi luoja. Tuskin se enää koskaan suostuu jäljestämään. Kiljukin pääsi loppuun omalla jäljellään, mutta jostain syystä hylki viimeistä esinettä, joka oli vähän märemmässä paikassa.
Kurjuuden maksimoimiseksi tein vielä illalla Piikan kanssa tunnaria jännäversiona. Vain pelkkä oma kapula ja kaikki muut leluja, noutokapuloita, kartioita. Kävi merkkaamassa oman kapulan maton alta, nostikin sen, mutta vaihtoi sitten leluihin, joita palautti. ÖÖÖ??!? Paniikkipuhelu Jannelle, jonka mielestä olisi pitänyt jättää tunnari tauolle. Mihin totesin, että no on tässä taukoa pidetty, ja ei ole näyttänyt korjaantuvan, kun maisteluongelma vaan tulee aina esille. Että nyt kyllä ratkaisen tämän. Ja laitoin nameja esineiden väliin ja taas oman etsintään. Kappas, sehän menee taas suu ihan auki nameja vain poimien. Ja tuo oman. Mistä sitten annoin kerralla puolikkaan nakin. Uusittiin tämä pari kertaa ja toimi joka kerta, mutta välillä mietti selvästi vaihtavansa oman esineeseen. Lopuksi ilman nameja ja kykeni keskittymään ja palautti oman ilman vaihtoaikeita.
Maanantaiaamuna testasin uudestaan aamuruokapalkalla. Ilman nameja, esineet ja pelkkä oma kapula. Suu auki nuohosi mattoa esineiden välistä, otti oman, pudotti, maisteli esineitä, otti oman ja kehuin ja toi sen. En palkannut. Tehtiin uudestaan ja nyt haisteli, nappasi oman ja palautti sen empimättä. Sai koko ruokansa palkaksi. Näiden tunnarien perusteella näyttäisi ongelma olevan noissa jarrunameissa. Niitäkö se sieltä maistelee silloinkin kun namia ei ole, ja niiden puuttuessa sitten purkaa toimintansa kapuloihin? Yritän nyt jatkaa tällä linjalla treenaamista. Vaihdetaan kapuloihin takaisin siinä vaiheessa, kun ei enää halua vaihtaa leluihin vaan on oikeasti varma omasta.
Että semmonen viikonloppu. Aika hyvin, että tommonen 2x2x10cm kapula on nyt sitten ongelma ihan yleispätevästi.
Viime aikoina on tullut keskityttyä muihin koiriin ja huomio Piikalle on jäänyt vähemmälle. Tämä on kyllä sitten näkynyt parina uutena reikänä eteisen matossa ja jatkuvana leikitäänleikitäänleikitään!!! -maniana. On me jotain tehty, mutta tuntuu, että aika vähälle on jäänyt tämän innon hyödyntäminen nyt.
Tämä rata meillä oli lokakuun alussa agilitytreeneissä, kun Teemu Linna oli ollut kouluttamassa jattilaisia ja tässä oli parin radanpätkän yhdistelmä sitten treeneissä. Muistan, että tämä oli ihan hirveää. Me taaplattiin Piikan kanssa este-kaksi kerrallaan ja ei saatu mitään onnistumaan. Kun treenit loppuivat, jäin vielä kaksin Piikan kanssa tekemään rataa ja vähitellen treenattiin ja selätettiin rata. Mutta oli se vaikeeta.
2-3 sai olla tarkkana, ettei koira pujahtanut putkeen… kepeillä olisi hyvä ollut, jos sivuttaisirtoaminen olisi toiminut…. 10-takaakierto oli aivan kauhea. Lopulta sain toimimaan vain sylkkärillä tms. 10-11 ei meinannut millään onnistua ja tuossa 12 esteen vieressä oli A ja siellähän se Piika oli heti, jos silmä vältti. Ja 14 putkeen en meinannut saada millään. 15-17 takaaleikkauksin, mutta ei oikein lähtenyt sillon nekään.
Pari viikkoa sitten agilitytreeneissä oli ratana aika suoraviivaista rallattelua, mutta sitten vaati kuitenkin takaakierto-ohjauksia persjätöillä tiukoissa paikoissa. Tämä rata jo sujui ihan ok, vaikka myöhästyin treenien aloituksesta ja kävin radan pikaisesti kerran tai kaksi läpi. Tällä radalla en jäänyt virheitä hinkkailemaan hirveästi vaan edettiin loppuun saakka. Eniten ehkä yllätti keppien jälkeinen viskileikkaus – miten hienosti Piika putkeen upposi sillä. Vaikka muut sanovat mitä, pitäisi vain uskaltaa rohkeammin ohjata sitä takaa, kun se kuitenkin ohjautuu niin varsin kivasti.
Alku meni varsin kivasti vain takaakiertovalssilla 3:lle ja pienellä linjauksella ennen 4:ä. Seiskalle yritin hirttoa, mutta ohjautui helposti 8:lle putken sijasta, ja sitten taas muurin jälkeen oma ehtiminen 9:n takaakiertopersjättöön oli haastavaa. Keppien jälkeen kaunis viski ja renkaan jälkeen sain tehdä rutosti töitä ja jaakotuksella 17 ja 18. 20:n pyöritin kummankin siivekkeen kautta ja ehkä toimi jopa paremmin lyhyemmän kautta niistolla.
Jotenkin viime kisojen epäonnistumisen jälkeen agility on jäänyt taas vähän vähemmälle kasvattelemaan intoaan. Ja kun pihallakaan ei viitsi tehdä pimeässä esteitä tai siivekkeen kiertoja enää iltaisin, niin on käytetty sitten aikamme voivoivoi-tokoon. Voivottelua on ollut ilmassa. Niin hienolla mallilla olleet kaukot on ottaneet vähän takapakkia treenaamattomuuden seurauksena. Niinpä nyt on panostettu matkan kasvattamiseen ja oikeisiin vaihtoisin ja käskyjen noudattamiseen samantien. Tässä avuksi otin kompostiaidan Piikan edessä ja johan on luonnistunut taas paremmin! Etunamit saivat pientä vinoutta aikaiseksi, mutta tuo kompostiaita tuntuisi toimivan. Ilman sitä ei sitten toimikaan, mutta en jaksa murehtia asiaa. Vaikka oikeasti pitäisi. Liikkurihäiriölläkin on tehty jokusen kerran ja sillonkin on vaikeaa. Jännä jos ei olisi.
Sitten ohjattu nouto. Se tuntuisi olevan Piikan lemppari. Ehdoton suosikki. Yksin treenatessamme en saa virheitä esiin, enkä montaa toistoa viitsi edes ottaa, mutta liikkurin kanssa Piika on hakenut aina väärää ennemmin. Ehkä johtuu myös siitä, että on treenattu pitkässä nurmikossa ja kapulat eivät ehkä niin hyvin ole näkyneet, mutta tähän pitää kiinnittää huomiota. Ja pientä ennakointia on aina kapulan luokse havaittavissa, kun se kapulan haku on vaan niin siistii.
Tunnaria on tehty muutaman kerran. Jopa liikkurin kanssa. Eikä ole maistellut, joten ollaan tehty siksi mahdollisimman vähän. Seuruutakin on vain fiilistelty. Opeteltu askelsiirtymiä ja peruutusta. Pallon kanssa on vaan vähän hankala peruuttaa, kun Piika ottaa silloin aika paljon etäisyyttä katse pallossa. Muulloin on korrekti ja kivasti työstää takapäätä. Helposti saattaa lähteä kyllä peruuttelemaan mun ympärikin. Jäävistä istuminen on edelleen vaikea, ja ei kärsi yhtään tehdä L:nä, kun seuruu kärsii. On siis tehty vähän siellä täällä. Luoksetulo on mielestäni ihan kiva, vaikka teenkin sen käsimerkillä. Metallihyppynoutoa ei olla tehty ollenkaan. Miksei se sitä osaisi?
Ruutu on ollut tämän hetken suurin murheenkryyni. Tehtiin ja tehtiin sitä, mutta aina saatiin aloittaa alusta. Tulin sitten tulokseen, ettei Piika tiedä, mitä RUUTUUN tarkoittaa. Niinpä on tällä viikolla oltu tehoruutukoulussa ja treenattu sitä monesti illan aikana. Sisällä, ulkona, hallissa, ulkona. Ja tämä tuottaa tulosta. Nyt alkaa jo hahmottamaan, mitä pitää etsiä ja ennen ongelmana ollut etukulmaan kaartaminenkin alkaa olla selätetty järjestelmällisellä palkkaamisella keskeltä. En tosin tiedä, mitä siitä menee kokeessa pisteitä, jos koira menee ruutuun käskyllä, mutta itsenäisesti korjaa paikan keskelle ennen seis-käskyä? Eli ei mene suoraan keskelle vaan himmailee hetken siinä etukulmassa ennen siirtymistään.
Olen myös tehnyt häiriötä ruutuun. On ollut leluja, on ollut ohjatun kapuloita, on ollut muita merkkejä. Ja silti ruutuun on pitänyt löytää. Joskus Piika on juossut ruutuun kapula suussaankin, mutta sieltä se ruutu kuitenkin alkoi löytymään. Kaikkien niiden häiriöiden takaa. Tällä viikolla treenasin Jattilassa oman koulutusvuoron päätteeksi kentällä, jossa oli agilityrata.
Punainen laatikko keskellä on ruutu. Ja sinne mentiin esteiden kautta. Ja sinne mentiin putken kautta. Se ruutu löytyi! Lopuksi tehtiin kertaalleen rata läpi.
Eilen hain Naakan meille hoitoon ja illalla piskit saivat tehdä tandemtokoa. Löytyi ruutu ja onnistui ohjattu! Vitsi ne oli makeita ja kivasti saivat toisistaan kiksit tekemiseen. Että onhan me nyt jotain sentäs tehty, vaikka tuntuukin, että nyt itse edelleen sairastaessa (agilitytreenit jätin suosiolla väliin) eniten on vain pötkötelty kotona.
Viikonloppu hurahti ohi aivan liian nopeasti. Niin kuin viikonlopuilla on tapana tehdä. Lauantaiaamupäivä meni agilitykisoissa Piikan kanssa. Neljä starttia ja syvä vitutus. Koirassa ei ollut mitään vikaa, itsensä voisi laittaa vaihtoon ohjaajan paikalta. Mutta ensimmäistä kertaa kävi niinkin, että unohdin radan tokavikalla esteellä. Tietenkin sitä ennen oli nolla alla – eipä ollut enää maalissa.
Asia on hyvä nollata muutamalla viinipullolla. Alunperin oli tarkoitus tehdä Ipissäkö tähtiainesta? –blogiteksti valmiiksi, mutta loppujen lopuksi päädyttiin opettamaan porokoiranpentua Koirien tavoille. Ensiksi Piika yritti opettaa, että leikkiminen on ok, mutta koko ajan ei tarvitsisi leikkiä. Mikä meni siihen, että porokoiran pentu halusi vieläkin hanakammin leikkiä ja Piika yritti vieläkin hanakammin kieltää. Armahdettiin Piika kidutukselta ja vaihdettiin se Kiljuun. Janne vähän epäili, tokko Kilju pennun kanssa leikkisi ja tuli parahiksi paikalle, kun Kilju selväsanaisesti kertoi, että pennun paikka on kahden metrin päässä. Janne oli vähän, että tätä mä ounastelinkin. Tuumattiin, että niin mekin ja siksi Kilju The Pennunidoli sai tehdäkin selväksi ne pennun rajat.
Seuraavaksi sitten päästiin puremiskouluun. Pureminen on ok, kun se tehdään ihmisten ehdoilla. On siis ihan normaalia, että ensin härnätään, riehutaan ja rällätään, mutta kun se leikki loppuu, purra ei saa. Varsin nopeasti meni perille senkin leikin rajat. Kuulema ei ole enää yhtään outoa, miten pimeitä koiria meillä on. Häh, eikös se ole ihan normaalia, että haetaan niitä ärsytyskynnyksen ylittäviä asioita jatkuvalla härnäyksellä?
Aamulla pentukoulua jatkettiin ulkona. Nartut ja porokoirat pihalle ja porokoiran lapsi pääsi paimenkoiraoppiin. Tästä on kuviakin, joten tutustutaanpa tähän kouluun niiden kautta.
”Pentu, kohde on edessäsi!”
”Huomio perämies, kohde edessä!”
”Hei pentu, nyt kyllä jahtaat väärää tyyppiä! Kohde on vasemmalla puolellasi!”
”No, minne se pentu nyt hävisi, kohde edessä!”
”Pentu hei, edelleen kohde on edessä!!”
”Näytän mallia, kas näin…”
”Siinä se menee!”
”Kapu hoi, kohde tähtäimessä! Yritän hämätä ja ryömiä sen lähelle!”
”Pyh, EI noin! Vaan näin.”
”Hanaa! Minne se pentu taas katosi?”
”Ei ehdi, täällä on jotain jännää!”
”Otan sen kii, otan sen kii, otan sen kii…”
”Ei vitsi, miten tätä käytetään?”
”Ai näin! Onpas kätevää!”
”Camoon pentu, meillä on parempaakin tekemistä!”
”Ai näin vai? Kieli poskelle ja menoksi?”
”Kylläkyllä, ala tulla nyt!”
”Lälläslää, olenkin edellä.”
”Mutta kohde olisi edessäsi – ei edelleenkään sivullasi!”
”Vauhtia vauhtia vauhtia nyt”
Samaan aikaan Naakka nautti elostaan täysillä.
”Keppi, minulla on keppi!!”
”Keppikeppikeppikeppi…”
”Keppikeppikeppikeppi!!”
”Hymyhuulet suukon saavat, hymyhuulet huomataan…”
”No HEI! Vähänkö epäreilua. Minä myös!”
”KEPPI! Minulla on KEPPI!”
Onnistunut viikonloppu. Pentu pilattu täydellisesti.
Sota ei yhtä miestä kaipaa. Niinhän sitä sanotaan. Huvittavaa kyllä, mutta tässä reilun viikon aikana olen vasta tajunnut, miten tärkeäksi Ipi ehti minullekin näiden vuosien aikana tulla. Olihan se täysi persreikä kotioloissa, harrastuksissakin vähän niin ja näin – kuinkas muuten, kun kaikki tehtiin perse edellä puuhun -tekniikalla. Mutta se oli myös aina läsnä. Harvemmin se oli paria metriä kauempana, makasi jaloissa jalanlämmittimenä, kun ei saanut syliinkään tulla. Joten onhan se vähän jännä sulkea portteja perässään, kun oikeasti siihen ei ole tarvetta, ja miettiä, miten saisi aamuruoat syötettyä järkevämmin, kun niitä tulee sulatettua koko ajan liikaa.
Viikonloppuna olikin hyvä, kun päästiin kotioloista irtautumaan Jannen luo Espooseen, kun vuorossa olivat belgien IPOn RM-kisat. Kyllä oli helppoa kolmen koiran kanssa. Piika ja Kilju lyöttäytyivät yksiin normaaliin tapaan ja painivat koko ajan sisällä. Pessi ehkä enemmänkin jäi tässä kombossa yksin. Jännä olotila, kun ei tarvinnut koko ajan miettiä, että kuka seuraavaksi yrittää tappaa toisensa tai tapattaa itsensä. Kaikkeen sitä Ipin kanssakin oltiin valmiita venymään.
No, miten ne rotumestikset sitten katsojan näkökulmasta menivät? Torstain harjoituksiin en ehtinyt, joten illalla piti vain kestää hermoilevaa Jannea. Oli herkkua päästä sanomaan, että kerrankin taisin olla oikeassa, kun totesin jo ennen ilmoittautumista, että liian suuret kisat on kyseessä nyt Kiljulle. Että et sitten Ipistä ja sen kisareissuista mitään oppinut? Oli pakko, kun kuinkahan monta kertaa Janne on saman sanonut mun koeilmoittautumisista…
Lauantaina Kiljulla oli tottis viimeisessä parissa. Jannen mukaan Kiljun ajatukset olivat kentän laidalla tyynyssä. TYYNYSSÄ, jos Jannelta kysytään. Siihen seisomatta jättämiseenhän se menikin ihan hyvin. Kauas kentän laidallekin näin, että siinä vaiheessa Jannen pää ei enää kestänyt, vaan tyyny mielessään teki suoritukset puolittain loppuun. No, lopputulos oli Kiljulle plussan puolella, Janne sai huutia.
Lauantaina vuorossa purut. Jannen pyynnöstä kävin urkkimassa kentän laidalla, että ei enää ole tyynyä siellä. Suorituksen jälkeen sain huutia, että olihan se, ihan samassa paikassa. Luulenpa, että se tyyny oli vain Jannen päässä. Onpahan joku, josta löytää syyllinen. Kilju oli upea. Minkä sille mahtaa, että sille ei ole opetettu kiertämään piiloja. Parhaansa se yritti ja etsimällä etsi kuitenkin sitä mokkea kaikilta piiloilta. Välillä vaan vähän väärästä paikasta. Onneksi mokailut meni Jannen piikkiin. Ja mikin sammutettuaan tuomari oli todennut Jannelle, että on sulla helvetin hyvä koira. Kiitos vaan tuomarissetä. Just kun olin saanut Jannen melkein vakuutetuksi, että josko kuitenkin Kilju siirtyis sinne kansallisiin lajeihin seuraavaksi…
Kilju etsii maalimiestä.
Hetki ennen kuin Janne päätti olla omatoiminen.
Kiljuhan näyttää ihan suojeluskoiralta!
Ilmalento pitkässä liikkeessä.
Vähän vaan häirittee maalimiestä…
Sunnuntaina sitten jälki. Pitkään se Janne arpoi, antaako iltaruokaa, antaako aamuruokaa. Antoi iltaruoan ja olis mun pitänyt aamulla vahingossa syöttää Kilju. Turhan korkeassa mielentilassa se rouskutteli jälkikepit. Kaksi pistettä jäi tuloksesta ja koularista. Mutta ehkä ihan hyvä niin. Ei se olisi koularia ansainnut. Tai Kilju olisi, Janne ei. Summasummarum, plussalle jäätiin ja reippaasti. Näitä virheitä ei välttämättä oltais saatu esiin kyläkokeissa, kun odotteluaikaa olisi ollut paljon vähemmän ja Kiljukaan ei olisi ehtinyt kerätä painetta kaikista niistä ihmisistä ympärillään. Katsastus suoritettu, vikalista olisi kädessä, ja nyt sille pitäisi osata tehdäkin jotain. Katsotaan, mennäänkö taas kerran perse edellä puuhun? Onneksi se on tuttua ja ehkäpä just niin meitä.
Harmittavasti en siis saanut puhuttua itselleni kansallisiin lajeihin koiraa ensi vuodeksi. Muiden suorituksia seuratessa se ison koiran ikävä kyllä konkretisoitui. Pessi-parka säikkyi autossa olemattomia laukauksia ja Piika päätti pudottaa viikonloppuna kaikki haituvansa Jannen kämppään. Fiksu tyttö, ei tarvinnut itse siivota. Kävi se Piika kentän laidallakin jokusen kerran. Kulki belgien keskellä häntä korkealla ihan täpinöissään ja yritti syödä sen ainoan näkemänsä bordercollien. Ai että sai taas olla ylpeä.
Sunnuntai-iltana kotona Liepeellä vastassa oli kylmä talo. Mielessä kävi, että pitäisi varmaan Ipi hakea Raisalta… paitsi niin joo… Pessi-opportunisti käyttää tilanteet hyväkseen ja yrittää pölliä kaiken saatavilla olevan ruoan. Piika leikkii kuin hullu leluillaan ja juoksee muuria ympäri. Ne eivät näytä sitä yhtä soturia kaipaavan.
Niinhän sitä voisi luulla, että veteraani-ikään tänään ehtineellä Pessillä vauhti hidastuisi vanhenemisen myötä. Eipä suinkaan. Pässimies on elämänsä parhaassa kunnossa ja perjantaina Valio-myrskyn pauhatessa Pessikin kaivettiin naftaliinista ja se pääsi rallytokoilemaan. Ei enempää eikä vähempää kuin suoraan möllikisoihin. Kotonahan ollaan keskenämme jotain yksittäisiä temppuja treenailtu, mutta muuten rallytoko on meille vieras laji. Jokusen kisan olen käynyt katsomassa kentän laidalta ketynä, joten torstai-iltana kertasin alokasluokan kyltit ja totesin, että näillä mennään.
Pessi onkin edellisen kerran ollut tokokehässä viitisen vuotta sitten. Sen jälkeen herra on sohvakoiraillut urakalla. Pientä jännitystä toi mukanaan myös myrsky, joka repi puita ja hallia ja odotusajalla Pessi oli välillä ihan sylikoiraa, kun sen verran pelotti. Ihmeen hyvin se sai silti skarpattua ja kehässä ei näkynyt jännityksestä tuon taivaallista. Odotusajalla opeteltiin myös saksalainen täyskäännös hihnaa apuna käyttäen, kotitreeneissä ei ollakaan tässä onnistuttu. Pessi osallistui mölliluokkaan, jossa palkkaus oli sallittu pisteiden vähenemättä. Palkkasin Pessin kuitenkin vain lähtöistumisesta ja totesin, että nyt mennään eikä meinata. Hieman piti Pessin kylttejä ihmetellä ja haistella, mutta sitten se pääsi jotenkin jyvälle, että tässä ollaankin Tekemässä Jotain Tärkeää ja loppuradan Pessi tuli nätisti mukana. Sen suurempaa stressiäkään Pessi ei tuntunut tästä kaikesta ottavan, viikonloppuna oli ehkä aavistuksen rauhallisempi kuin normaalisti.
Myös Piika osallistui rallymölleihin, mutta alokasluokan radalle. Keskityin sen verran tiiviisti Pessin oikeaan mielentilaan, että Piikan rauhoittelu jäi vähän vähemmälle huomiolle. Olisi pitänyt pystyä laskemaan sitä vieläkin enemmän. Kovasti se aktivoitui hallissa olosta ja tokoon sen viretila olisikin ollut varsin sopiva. Nyt oli vain pakko yrittää laskea ja laskea ja silti mentiin kehään vähän kieli poskella. Jälkikäteen mietittynä olisi kannattanut ottaa Piika aluksi ihan seuraamiseen. Nyt mentiin vain tule-käskyillä. Mutta ajattelin jotenkin tyhmästi, että tuossa olisi haittaa seuraamisesta, vaikka oikeasti ensimmäinen kyltti istu-koira maahan ja kierrä koiran ympäri olisi ollut ihanteellinen tehdä seuraamisella. Summasummarum Piika otti aika paljon häiriötä kylteistä ja vaikka sen kanssa on paljonkin jumpattu saksalaista ja eteentuloja jne muutenkin, niin ehkä hihna, sen hankaluus käyttää, liioitellut apuni ja koiran tarjoan kaikkea ylimääräistä -mielentila ei vain sitten ihan sopinut ja Piika parissa kohtaa tarjosi kylteille peruuttamista. Noin muuten meni kyllä ihan hyvin, mitä nyt pari ylimääräistä istumista siellä tuli, kun itse hämäännyin ja korjattiin niitä sitten ihan turhaan. Pistemenetyksiä olisi niistä kyllä virallisissa skaboissa tullut. Plussaa Piika sai hienosta takapäänkäytöstä ja onhan se kyllä kieltämättä varsin hienon näköistä, kun se osaa kääntyä itsensä ympäri paikallaan.
Kokemuksena oli hauska ja kerrankin rentoa meininkiä. Pessin kanssa uskoisin, että aika helposti päästäisiin noihin virallisiinkin rallytokoihin kiinni, Piikan kanssa pitäisi miettiä varmaan aika tarkkaan, tehdäkö rallya vai tokoa vai pkta. Kaikkiin noihin kun vaaditaan aika erilaiset vireet koiralta ja yhtäaikainen treenaus ei meiltä kyllä onnistuisi.
Viimeiset viikot on käytetty niin tiiviisti treenaamiseen ja toisaalta vapaahetkinä viimeistelty remonttia, että syksykin tuli lopulta huomaamatta. Illat pimenivät, ja eilisiin treeneihin piti jo kaivaa koirien vilkkuvalot ja backontrackit varastosta. Aamusellakin joutuu heräämään ennen auringonnousua pimeän rajamailla.
Ipillä ja Pessillä on taas vaihteeksi jotain häikkää ruoansulatuksessa. Pessi saattaa paskoa alleen iltaruokaa syödessään. En ole vielä päässyt selville, että onko nyt suolistotulehduksen aktivoitumisesta kyse vai onko nämä vain yksittäisiä tapauksia. Vahinkoja tuntuu sattuvan on Pessi käynyt lenkillä tai ei, eli sillä ei ole väliä ja se puoltaisi suolistotulehdusta. Ipi puolestaan on pissannut sekä yöllä että päivällä sisälle. Tottakai niin, että ne kuset on sitten kaappien ja listojen alle imeytyneenä. Onneksi sentään on muovimatto, niin lattia on säästynyt. Olen yrittänyt pohtia, olisiko sillä kusitulehdus vai ei. Kova hätä sillä oli joka tapauksessa aamullakin ulos, joten päästin vastoin tapoja koirat pihalle samantien kun menin alakertaan. VIRHE!
Katsoin, että koirat perinteiseen tapaan ryntäsivät pihalle ja äänistä päätellen lähtivät täysillä jonkun perään. Arvelin, että oisko ollut jänis omenapuiden alla ja kylläpä ne siitä takaisin tulevat. Samassa alkoi hirveä huuto ja räyhäys ja tuli siinä kiire itselläkin pihalle. Rähinää, haukkumista, säksätystä ja mun kiroilua. Kyllä varmasti naapurit taas tykkäsivät, kun ennen kukonlaulua yritin saada hommasta tolkkua. Lopulta sen verran selvisi, että koirat olivat jahistaneet supikoiran pihalta pimeimpään vattupuskaan ja ilmeisesti supi oli päässyt aidan alta, mutta kiroili sitten sieltä Pessille, joka oli ihan villinä haukkumassa. Piika ja Ipi komppasivat oikeassa tahdissa, mutta joku auktoriteetti niihin sentään löytyi, kun sain ne vietyä tilanteesta pois sisälle. Viimeisenä Pessin kiinni saaminen olikin sitten urakka, mutta lopulta sekin jätti supin vahtimisen ja tuli sisälle. Onpa kiva, jos tuo supi nyt alkaa pihalla asumaan! Vaikka olenkin sen olemassaoloa epäillyt jo hyvän tovin, koska koirat on säännöllisesti supikoiran paskassa pyörineen näköisiä ja etenkin hajuisia.
Sienessäkin ollaan käyty. Viime viikolla oltiin Jyväskylässä lenkittämässä samalla koiria. Piika on saanut kivan kaverin Elsa-porokoirasta ja kovasti juoksuttaa Elsaa ja nauttii, ettei pentu ihan kaikessa pysy kroppansa hallitsevan bordercollien perässä. Hyvää treeniä tarjoavat toinen toisilleen. Ja ihmeen pitkäpinnainen Piika on Elsan kanssa. Komentaa, mutta ei komenna niin, etteikö Elsa saisi roikkua Piikassa aina halutessaan. Alkuviikosta kävin tsekkaamassa Piikan kanssa omat sienipaikat Liepeellä ja kyllähän niitä jo alkaa suppiloita löytymään. Piika olisi halunnut tuijotella oravia puissa, mutta löytipä sekin sitten sieniä. Makasi tottakai parhaimpien esiintymien päällä.
Pipipäät 