Vuonna 2019

Tammikuussa malit saivat vielä leikkiä keskenään ja oli hienot pakkaskelit.

Sterkattu Piika ja lumidino

Lunta. Oli.

Helmikuussa Piikakin oli toipunut steriloinnista.

Maaliskuussa Renki kotiutui.

Maaliskuun lopussa ole enää vähän lunta.

Huhtikuun alun korvatilanne.

Huhtikuussa Kainuussa Tempon seuruu.

Muksu treenaa Piikaa toukokuussa.

Renki toukokuussa.

Piika ja toukokuun voikukkapelto.

Kesäkuussa koko kööri.

Renki ja Rengin kieli.

Heinäkuussa Kainuussa.

Heinäkuussa uitiin pari päivää.

Tempo sai vesihännän. Taas.

Vanhukset nautti.

Elokuussa Renki oli jo koiran kokoinen ja näköinen.

Lokakuussa sai taas juosta.

Tempo ja lokakuun ruska.

Kilju ja ruska lokakuussa.

Piika ja lokakuun ruska.

Syyslomalla Kainuussa vesi oli matalalla.

Lokakuun lopussa ensilumi Vihdissä.

Marraskuussa studiokuvia kotona.

Joulukuussakin kävi lumi maassa.

Renki ja Tempo saivat olla yhtä aikaa pihalla.

Hieno vuosi 2019!

 

Joitakin viikkoja sitten havahduin huomaamaan, että taas meni yksi vuosi. Ja samalla totesin, että ensimmäinen vuosi pitkään aikaan, kun ei tarvitsisi tehdä mitään menneen vuoden saavutukset-postausta. Eihän me olla tehty mitään…

Päivät kuluivat ja vähitellen siinä heräsin huomaamaan, että vaikkei tämä vuosi tuloksellisesti näy missään, onhan me tehty aika paljonkin.

Vielä vuosi sitten ei oltu edes mietitty neljättä koiraa ja parin viikon päästä Renki täyttää jo vuoden. Tempon pentuvuodesta edelleen traumatisoituneena, Renki on ollut maailman helpoin pentu. Siinä sivussa se on mennyt, toisaalta ottanut myös oman paikkansa laumassa ja kasvanut omanlaisekseen huliviliksi. Täysin isänsä poika, niin monta kertaa sen kuulleena. Samalla Renki on tutustuttanut meidät paimennuksen ihmeelliseen maailmaan ja pitänyt kyllä siinä mielessä hyvin nöyränä eläintenlukutaitoa jos koskaan olen luullut omaavani. Paras ostos viime vuonna.

Tempo puolestaan pitää muuten vain nöyränä. Se on sellainen herätyskellon nielaissut krokotiili, tikittävä aikapommi, joka voi kilahtaa milloin vain. Tai jolle itse voin kilahtaa milloin vain. Tiedostan, että se on hieno koira, mutta yhtä aikaa mua suoraan sanottuna vituttaa se eläin niin paljon. Tunteita, joita voi tuntea vain malinoissin kanssa? Mutta on me silti opittu tulemaan keskenämme toimeen, ainakin useimmiten ja Tempokin on hallinnassa, ainakin useimmiten. Vuoden aikana on käyty useammissa agilityn epiksissä ja osan Tempo on niistä jopa voittanut. Ne kerrat ovat vahvistaneet sitä, että oikealla tiellä ollaan ja parin vuoden päästä tavoitteet on korkealla.

Kilju ei ole eläkevuosinaan levännyt laakereillaan vaan siellähän se agilityssa viilettää ja opettaa Jannelle uudesta lajista sen, mitä tuollainen tottisorientoitunut koira voi opettaa. Ja ehei, Kilju ei kyllä helpolla ole päästänyt, vaikkei se mikään tykki olekaan. Kiljun motto tuntuu kaikessa olevan, että sieltä, mistä aita on matalin. Mutta parhaimmillaan Kilju on sitten pystynyt jopa voittamaan ja saamaan ensimmäisen SERT-A:nsa. Yhteensä Kiljulla oli 4 nollarataa viime vuonna ja startteja vajaa 50 kpl. Kunnon mukaan mennään ja tiedostetaan, että Kilju täyttää keväällä jo 9 vuotta, mutta hyvässä kunnossa se vielä on ja pysynytkin varmasti lihaksikkaana edelleen agilityn ansiosta.

Piikan suurin saavutus koettiin itse asiassa eilen. Muksu halusi ottaa Piikan hallille mukaan, vaikka itse oltiin jättämässä Piikaa kotiin. Se oli kuitenkin jo murtautunut treenikassiin ja syönyt pari desiä nameja sieltä. Hallilla Muksu halusi treenata Piikan. Useamman frolic-kourallisen jälkeen ihme viimein tapahtui ja Piika meni lapsen käskytyksestä maahan ja myös istu-käskyn toteutus onnistui. Voitte uskoa, että Muksu oli onnellinen. Jäähylenkillekin vaati Piikan mukaan ja siinä sitten käytiin läpi, että miksi koirat lenkitetään ennen treenejä ja niiden jälkeen ja puhuttiin koirien lihaksista. Hetken päästä Muksu sitten kysyi: ”Jos ei lenkitetä koiria ja niiltä lähtee lihakset pois, viedään koirat eläinlääkäriin ja ne korjaa ne siellä. Eikö niin?”

Vuoden parasta antia on kuitenkin ollut se, että tämän vuoden aikana olen viimein kotiutunut tänne Etelä-Suomeen. Viimein tuntuu siltä, että täällä on juuri nyt hyvä ja että koirallisiin menoihin on kehittynyt sellaisia ystävyyssuhteitakin, että treenaaminen on viikossa ihan parasta pään nollausta. Emme voi kyllin kiittää Ninaa kaikesta avusta ja treeneistä ja tietotaitonsa jakamisesta. Sen lisäksi, että malit ovat kehittyneet vuoden aikana huimasti, olen saanut treenata ja kisata Ninan Yogalla. Humppatukan kanssa on treeneissä hiottu yhteistyötä ja kisoissa jopa nollat ovat olleet lähellä. Yhteensä meillä on 14 virallista starttia alla, joista on kolme 10:n tulosta. Pienestä se enää on kiinni!

Ensi vuonna toivottavasti pysytään kaikki terveinä ja tavoitteena on aloittaa kisaaminen myös Tempolla ja nostaa Neiti-malinois sekä Minimies kakkosiin ja toivottavasti myös kolmosiin saakka. Tempo saa korkata myös tokokokeet. Kilju jatkaa kisaamista kuntonsa mukaan siinä missä Piika jatkaa edelleen maanista ruoan etsintäoperaatiotaan. Voisi se ehkä muutaman näyttelynkin käydä, jos se kuuluisa Joku Muu Kuin Minä pesee, puunaa ja esittää koiran. Renki puolestaan jatkaa kasvamistaan aikuiseksi ja aloittaa säännölliset treenit.

Ennen kaikkea toivon, että ensi vuonna saadaan kokea hienoja koiramaisia hetkiä. Vaikka kisaaminen on hienoa, on vielä hienompaa saada kokea se, että edistymistä tapahtuu. Ei näitä lajeja yksinkään voi harrastaa, joten Kiitos! Kiitos kuluneesta vuodesta teille kaikille, jotka siihen tavalla tai toisella ovat kuuluneet ja ehdottomasti parempaa uutta vuotta! ❤

Talvi tuli – ja kennelyskä

Alkuviikosta oli niin kauniita kelejä, että otin etätyöpäivistä kaiken irti ja ulkoiltiin ruokatauolla vartin verran pihalla koirien kanssa. Hieman aurinkoenergiaa niin mustaan marraskuuhun!

Viikonloppuna riittikin menoa ja meininkiä, kun Yoga-tervu oli meitä viihdyttämässä. Hyvin sujui neljän koiran yhteiselo ja Muksu oli enemmän kuin liekeissä ”ihanasta” ja ”isosta” Yogasta. Omatkin koirat innostuivat siinä samalla hammaspaineihin, kun oli vähän normaalista poikkeavaa.

Janne ja Kilju kävivät agilitykisoissakin ja tuliaisina joitakuita virhepisteitä ja intoa treenaamiseen ja puheita, että ”seuraavalla koiralla” sitten en kyllä tee sitä ja sitä koulutusvirhettä. Onneksi seuraavaa koiraa ei ole tulossa.

Tempon kanssa on treenattu puomia pari kertaa viikossa menetelmällä ja nyt kerran viikossa menetelmällä, kun saatiin kaveri siihen urakkaan. Tiistain treeneissä Tempo menikin jo heittämällä 90 senttistä puomia. Ei ole tainnut enää pariin viikkoon tipahtaa edes puomilta! Muuten näyttää ihan hyvältä, mutta ylösmeno! Mitä ihmettä sen kanssa pitäisi tehdä! Länget, taipuminen, muurin palikka, tarjoaminen? Mitä ihmettä teen sen kanssa, ettei opi loikkimaan siitä yli?!?

Pitäisi siis treenata ja pohtia tuota. Vaan eipä tartte. Tein eilenkin kotona töitä ja siinä sitten aloin kuuntelemaan, että nyt kyllä kuulostaa oudolta. Tempo puhalteli ja puhalteli. Lisäksi sen maha piti outoa kurinaa. No, kai sitä vaan närästää? Kun lopetin työt, kokeilin haukuttaa Tempoa ja eihän siitä mitään tullut. Yskäkohtaus heti perään. Kennelyskä! Kilju puhalteli tuosta vuorokauden jälkeen muutaman kerran, en tiedä, voiko sitä yskäksi vielä nimittää. Viimeksi meillä on ollut kennelyskä 6 vuotta sitten Piikan ja Kiljun ollessa pentuja. Silloin olikin varmaan 1,5 kk tauko karanteenin kera. Sitä ennen oli Pessin ollessa junnu. Eli eipä tuo ihan hirveän usein ole meillä vieraillut.

Mutta nyt ollaan sitten tauolla. Toisaalta, eipä oo haitaksi, kun Janne lähtee viikoksi Leville ja nyt voi hyvillä mielin pitää koirat levossa. Ainoa toive on, että olisivat tammikuussa terveitä, kun Tempo pääsi valmennusryhmään Saijalle! Huippuu! 🙂

Niin ja Piika oli tuossa jokusen viikon ilman särkkäriä ja en tiedä, jotenkin se oli outo. Joten nyt on syönyt taas viikon pieninä annoksina aamuin illoin särkkäriä ja menossa on toinen viikko vain iltaisin särkkäriä. Hyvältä on taas vaikuttanut taas. Kipu vanhentaa, joten vaikka särkkärissäkin on omat huonot puolensa, ehkä ennemmin nyt hyvät tropit ja katsotaan jos ei vaikka myöhemmin tarttis antaa taas jossain välissä.

 

 

 

Marraskuu

 

Enää ei todellakaan ole aurinkoa näkynytkään. On vain pimeää ja harmaata. Vettä sataa tihuuttaa joka päivä ja tuntuu, että joku pysyvä usva on laskeutunut maan päälle. Piika on ollut nyt kolme viikkoa tauolla spondyloosilöydöksen jälkeen. Sitä ennen jo reilun viikon, eli yhteensä kai jo tulee kuukausi, kun agilitytreenit loppuivat kuin seinään. Nyt Piika on ollut jo viikon ilman särkkäreitä ja siinähän se menee. Ei se kipeältä vaikuta, ja pari kertaa olen nyt tehnyt oikealle sivulle-tulotreenejä. Niissä se tekisi kuin sata lasissa, kun jotain pääsee tekemään. Muuten olen yrittänyt varjella sitä kaikelta, mutta etenkin autoon hyppäämisessä sille sattuu välillä kämmejä ja päivät se nukkuu keittiön pöydällä, jos olen ihan toimistolla töissä. Ei sitä sen suuremmin siltäkään pysty sitten varjelemaan, välillä niitä toimistopäiviä vaan tulee.

Itse on tietysti ikävä treenejä. Sitä tunnetta, että elämässä ei ole mitään muuta kuin agility. Sitä tunnetta, kun on yhtä sen koiran kanssa siellä radalla. Ja sitä tunnetta, että koira osaa ja tietää pienimmästäkin vihjeestä, mitä siltä odotetaan. Pari kertaa olen nyt Kiljua treenannut ja ei se ole sama asia. Ei mulla ole siihen koiraan mitään yhteyttä. Tempon kanssa kaikki taas on niin alussa. Se osaa vain rällätä radalla, ja itse päädyn tekemään jotain hirveitä käsiohjauksia vuosien takaa sen kanssa, kun en luota siihen koiraan yhtään. Tuntuu, että edessä on vain loputon suo ja pitkä pimeä talviaika edessä. Kai sitä Tempoa olisi oikeasti pitänyt treenata jo aiemmin vähän paremmin, mutta toisaalta tuo ensimmäinen vuosi meni kyllä täysin suhteen ja hallinnan rakentamiseen ja turhahan sitä kiirettä sinänsä on pitää. Ja silleen onni, että on olemassa Tempo. Sitähän mä aina pelkäsin, että jäisin tyhjän päälle, jos Piikalla ei pystyisikään harrastamaan. Nyt on kuitenkin tuo vuosikas kasvamassa hyvää kyytiä.

Jonkin verran olen yrittänyt itse treenata Tempoa, mutta ei se oikein auta, kun ei ole apusilmiä siinä sanomassa, missä teen itse hullusti. Tulee keskityttyä niin siihen koiraan ja sitten itse tekee jotain todella typerää ja juoksee käsi ojossa pitkin kenttää. Treenilista siis sen suhteen kasvaa koko ajan. Toisaalta Tempo on nyt tainnut tutustua kaikkiin esteisiin paitsi A:han. Se ei varsinaisesti jännitä mitään estettä, vietti vie ja kantaa yli pahojen paikkojen. Metsässä on tehty nyt myös jonkin verran eri materiaaleilla keikkumista ja muutenkin keskitytty kehonhallinnan parantamiseen. Tempo on nyt myös syönyt reilun viikon raakaruokapötköjä ja kokonaisuudessaan koira on ollut parempi ja ei ehkä niin koko ajan liikkeessä kuin nappularuokinnalla. Ehkä yritetään silti päästä siihen tilanteeseen, että söisi 50/50 periaatteella nappulaa ja noita pötköjä. Helpottaisi huonomuistista sulamaan ottamista, vaikka eipä tuo pelkkä raakaruoan syöttäminenkään nyt sen työläämpää sinänsä ole.

Reilu kuukausi ja olisi jo joulu ja olisi loma ja olisi vaan jo valoisampaa!

Ihana syksy

 

Voi mikä syksy onkaan ollut upean kesän jälkeen! Aurinkoa ja upea ruska, vaikka ihan viime päivinä jo lehdet ovatkin putoilleet urakalla maahan. Viikon päästä tuskin on ruskaa paljon jäljellä täällä etelässäkään. Mutta viime vuoden sateiseen syksyyn tämä on kyllä ihana poikkeus!

Meiltä lähtee hyvät lenkkipolut metsään ja nyt vasta puolen vuoden asumisen jälkeen löydettiin todella upea polku, vanhaa ratapohjaa, missä on hyvä mennä rattaidenkin kanssa. Tähän mennessä on menty metsäautoteitä ja lenkkikavereitakin jo olen löytänyt ja päässyt metsäänkin rämpimään. Mutta on täällä myös paljon peuroja ja hirviä, viime viikolla meinasi tulla hirvi auton alle 50 metrin päässä meiltä. Kilju kävi jo yhdellä jahtireissulla tuossa joku aika sitten hieman omatoimisesti. Niinpä hommasin Hurtalta kaikille koirille heijastinliivit. Näkyvätpähän ja eivät ehkä tule ammutuiksi peuroina.

Ollaan nyt taas kisattukin vähän enemmän. Viikko sitten Kirkkonummelta Piika nappasi kaksi irtonollaa ja tripla oli putkeen törmäyksen päässä. Video tässä

Perjantaina kävin Piikan kanssa treenaamassa Saijan treeneissä ja kesken treenin Piika yhtäkkiä alkoi ontumaan ihan reippaasti. Oli menty rataa varmaan jo joku 20-25 estettä ja hyvällä sykkeellä treenattu se 10 minuuttia ainakin. Alla metsälenkki ja muutenkin lämmittelyä ennen treenejä, mutta taivutukset jäi tekemättä. En tiedä, mistä johtui, mutta Piika meni todella hienosti vaikeasta keppikulmasta sisään ja itse juoksin pakkovalssiin keppien sivulle. Piika lähti tulemaan kepeiltä eikä enää ottanut oikealle takajalalle. Pystyi nojaamaan sille kyllä syliin pyrkiessään, mutta kävellä jalka ei antanut. Vein koiran heti kotiin Jannelle ja palasin kouluttamaan hallille. Sillä aikaa Janne ehti hieroa Piikan ja aluksi vaikutti, että joku lihashomma nyt olisi kyseessä selässä. Sunnuntaina alkoi näyttää selvältä, että eiköhän se ole osteopaatille aika varattava ja mennään sinne nyt heti viikolla. Näin ollen meille nyt tulee tästä taukoa treeneistä ja kaikesta. Pääasia tietysti, jos näin ”pienellä” selvittäisiin. Mutta saa nähdä, saanko enää kisattua tälle vuotta. Ajatelmissa oli muutenkin leikkauttaa Piika nyt loppuvuodesta. Ehkä jos valeraskaus antaisi myöten, voisi sterkkauksen tehdä jo aiemmin.

Lauantain kisat jäivät Piikalta väliin, mutta Janne saikin sitten täyden keskittymisrauhan radoille ja Kiljun kanssa tekivätkin hyvät radat ja onko nämä nyt sitten heidän kolmannet 3-luokan kisat ja sieltä se ensimmäinen nollakin tuli, tässä video. 

Huippua! Piika 3 – Kilju 1. Se, joka saa SM-nollat ekana kasaan, saa mennä SMeihin. Tai sitten mummolle tulee lapsenvahtikeikkaa ensi kesälle. 🙂

Ylläolevat kuvat on otettu sunnuntaina, otettiin Piikakin mukaan lenkille fleksissä ja tuon 10 minuuttia kuvia ottaessa se sai olla irti. Kyllä noista kuvistakin huomaa, ettei ole kunnossa ja koira on tasapainoton, vaikkei enää onnukaan ja astuu jalalle ihan ok. Mutta jotain siellä selässä nyt on pielessä, kun sen tuntee ihan omin käsinkin.

 

 

H niin kuin hyvä Kilju!

Kesäkauden näyttelyiden viimeisenä oli Hyvinkään ryhmänäyttely. Kiljun näyttelykäynnistä on puhuttu varmaan aina. Että pitäisi ja pitäisi, mutta kuka nyt sitä osaisi arvostaa. Tellu oli kuitenkin menossa tuonne Hyvinkäälle ja kun meiltä sinne on tarpeeksi lyhyt matka, ilmoitin lopulta Kiljun sinne. Emmin Piikan ja Tempon väliltä, mutta tuumasin sitten, että parempi varmaan pistää rahat Piikalle ja katsella arpisen Tempon näyttelyitä ”sitten joskus”.

Ilmeisesti näyttelyyn oli ilmoitettu koiria enemmän kuin olivat odottaneet ja belgeilläkin tuomari vaihtui ihan täysin. Siinä mietin, että perunko, mutta hieman googlettelua ja totesin, että kokeillaan kesän jäniskevennystä.

Aamu alkoi bordercollieilla ja kehät olivat umpisurkeat sepelipohjaiset ja pienet. Kuvasin kaikki muut bordercolliet, mutta veteraaninartut jäivät kuvaamatta, kun oli pakko hypätä siinä vaiheessa Piikan hihnanjatkeeksi. Nartuilla meni siis hyvin ja lopulta Piika oli KÄY-ERI1 SA PN3. Tuomarina Nina Janger. Tykkäsin, kun oikeasti arvosteli ja kävi koirat läpi. Piikan arvostelussa mainittiin olematon otsapenger, mutta muuten oli kehuva arvostelu ja kaunis kokonaisuus koiralla.

ROP Bella ja VSP poikansa Herkku

Näyttelyn kuvat löytyvät tuolta kansiosta: https://tiinakarvonen.kuvat.fi/kuvat/Koiran%C3%A4yttelyt/RN/Hyvink%C3%A4%C3%A420180923/

Kiljun vuoro koitti iltapäivällä ja juuri silloin taivaskin repesi. Onneksi Tellu oli lupautunut esittämään Kiljun. Tuomarina Anne-Chaterine Edoff ja hän oli mukavasti jakanut Kiljuun mennessä käyttiksillekin H:ta ja EH:ta. Pitkät neuvottelut käytiinkin sitten Kiljun hampaiden tilasta. Edoff totesi, ettei ole koskaan nähnyt niin huonoja hampaita ja niissä riittikin päivittelemistä. Kysyi myös, mitä koira harrastaa ja kuullessaan IPOn, totesi, että lienee hyvä lajissaan, mutta näyttelyitä koiran kanssa on turha kiertää. 😀

Luultavasti Kilju olisi ehkä voinut esiintyä paremmin, jos asiaa olisi treenattu, mutta mitä vielä sitä semmosia. Edellisenä iltana pesin ja sillä hyvä. Kiljulle olikin kaikki uutta, mutta sai kehuja lihaksista, joskin tuomari totesi, että alkaa olla jo vähän liiankin urosmainen kokonaisuus. Samoin Kiljun luonnetta tuomari kehui paljon. Ja lopuksi keltainen lappu nousi ja se oli siinä! Kilju sai H:n! 🙂

Mecberger Martta, KÄY-H. Hyvinkää 23.9.2018.

”Stor tångsträckt kraftfull grov i huvudet med tydligt stop. Litet stora bred ansatta öron. Smal underkäke. Bra hals. Tillräcklig manke. Eftergivande rygglinie. Lång i länden. Bra bröstförhållande och benstomme. Inte helt korrekt i sin front. Tillräckliga vinklar. Bra steglängd men sänker ryggen i rörelse.” 

Jälkikäteen kuulin, että tuomari on aiemmin belgeille jakanut tuloksia vähän kyseenalaistetusti, mutta nyt emme voi kuin kehua häntä. Jäi harmittamaan ainoastaan, etten ilmoittanut Tempoa samalla kertaa. 🙂

 

Kiitos taas Tellu ja Viola, kun saatiin loisia leirissänne! ❤

Oma kenttä

Tuli tuossa kuukausi sitten puhetta naapurin kanssa, että hällä sattuu olemaan maanrakennusfirma. Oli siinä jo Jannen kanssa suunniteltu, että sopivassa välissä tehtäisiin tuonne tallin viereen agikenttä, kun siihen olisi joka tapauksessa pitänyt vähän lisää maata siirrellä. No, tuo projekti toteutui sitten tyyliin kahden päivän varoitusajalla ja maatakin siirrettiin hiukan enemmän kuin aluksi oli tarkoitus. Parina iltana Janne kaatoi kentän tieltä 7 suurta kuusta ja koivua, lyttäsi samalla yhden koiratarhankin, mutta isommilta vahingoilta säästyttiin. Kentän koko kasvoi puiden poistolla olennaisesti ja kyllä tuossa pientä tekniikkatreeniä pystyy hyvin tekemään.

Kentän pohja käännettiin aluksi, sitten siihen levitettiin paksua viiraa 20 X 20 metriä. Päälle tuotiin 7 tai 8 kuorma-autollista hiekka-kiviainesta. Paikoitellen tuota on korotuksen takia jopa puoli metriä, pienimmilläänkin 30 senttiä. Sen päälle sitten ajettiin pari autollista 0,2 raekoon kivituhkaa. Kivituhkaa oli alussa noin 15 senttiä, mutta nyt on jo hyvin tiivistynyt 10 sentin kerrokseksi. Kenttä on vielä pehmeä, mutta voi vitsi, on sillä kyllä hyvä tehdä ja koiratkin treenaavat ihan kunnolla hyppyjumppaa ja pohja on ihan täydellinen. Uskon, että kovettuu kyllä vuosien aikaan sitten tuosta.

Ja on siinä sitten treenattukin. Muksun takia ihan huippua, ettei tarvitse lähteä iltaisin mihinkään enää vaan on voitu treenata tuossa ja käydä lenkillä ja iltatoimetkin on suoritettu ajallaan. Ulkoilu tulee kuin itsestään ja Muksukin on innostunut Piikan kanssa hääräileen kentällä. Ihan parhaiten sijoitetut rahat ikinä!

Seuraava kuvatulva on otettu kentällä auringonlaskun aikaan, mistä johtuen joutui hieman enemmän käyttämään iso-arvoja, mistä syystä taas laatu kärsi, mutta on tää nyt todella makeeta saada kerrankin agilitykuvia omista koirista! 🙂

Tempo 1v ja elokuun kuulumisia

Tempo täytti kuukausi sitten vuoden. Alun perin olin varannut sille välikuvausajan synttäreiden jälkeen, mutta lopulta päädyin perumaan ajan. Jos se on rikki, se on rikki ja ei sille kuvauksilla minkään voi. Tempo treenaa edelleen harvakseltaan, joten ennemmin se edelleen rikkoo itsensä ihan arkisissa toilailuissaan. Janne totesi jossain välissä että tuo koira näyttää ihan katurakilta, kun sillä on arpia pitkin kroppaa jatkuvasti. Eikä ole mitään pieniä arpia. Kynnenkin Tempo räjäytti tuossa joku viikko sitten. Sille onneksi riitti, että leikattiin niin lyhyeksi kuin ydin antoi myöten ja nyt on vain kasvateltu kynttä uusiksi eikä Tempo ole edes huomannut kynttään muuten. Jotenkin semmonen viikon parin saikku, puhumatta edes päivän kahden saikusta, ei vain sovi tuohon koiraan.

Vuoden se otti, että tykästyin tuohon koiraan. Arki ei todella ole ollut tylsää sen kanssa. Samalla kertaa Tempo on vietikäs koira. Ei ole paljon tarvinnut hetsailla tai viettiä nostella edes tylsiin seuruutreeneihin. Sitten taas Tempo on niin herkkää niin herkkää. Jäljellä ja noudon pidossa se näkyy, että painetta ei pysty antamaan ollenkaan vaan pitää silkkihansikkain kohdella ja yrittää viedä kaikki vietin kautta. Ihmisiä ja koiria ja ihan kaikkea Tempo rakastaa yli kaiken. Iltaisin se käpertyy sohvan viereen ja nukkuu pää Jannen jalkojen päällä täysin luottavaisena. Ja öisin näyttäisi nukkuvan Piikan kanssa rinnakkain. Silleen kiva, että nuo kaksi ovat yhteisen sävelenkin löytäneet ja kun molemmat rakastavat läheisyyttä, se ei ole ongelma. Kilju nukkuu omissa oloissaan.

Tempo on niin kovin pientä koiraa noin muuten. Kooltaan se sitten onkin jo kaikkea muuta. Kilju on ehkä 10 kiloa painavampi, mutta kyllä Tempo korkeudessa menee jo heittämällä Kiljun yli. Ja vaikka ne kovin erinäköisiä ovat edestäpäin, takaapäin ei välttämättä itsekään nopeasti vilkaistuna erota, kumpi on kumpi. Sisällä ne jotenkin menevät helposti sekaisin. Janne yhtenä aamuna olikin laittanut Tempolle Kiljun silmätipat. Onneksi ei sinänsä haittaa, kun Tempolla ei mitään muita tavoitteita ole kuin kasvaa rauhassa. Ei mulla koskaan ole ollut tuollaista koiraa, joka osaisi niin vähän asioita 1-vuotiaana. Mutta ne, mitkä se osaa, se todellakin osaa. Tietyllä tapaa Tempo on kaikista luotettavin tilanteissa ja treeneissä kuin Piika tai Kilju kumpikaan. Ja sitten kuitenkin, se on niin oman elämänsä Hessu Hopo, ettei rajaa.

Piika ja Kilju ovat keskittyneet kisaamiseen. Vaihdettiin seuraa Lägille, kun ei viitsi täällä etelässä ajella hirveästi treeneihin. No, varmaan olisi pitänyt pysyä edelleen KKK:lla, mutta katsotaan, mitä tästä tulee. Janne ja Kilju pääsivät sentään viikkoryhmään, joten heillä on ollut hyviä treenejä. Lisäksi on pari kertaa kuussa päästy Ninalle treenaamaan ja Tempo on mennyt kyllä kivasti kesän aikana eteenpäin ja Janne myös.

Kilju nousikin tuossa joku viikko takaperin 3-luokkaan. Vähän reilun puoli vuottako siihen meni, että Kilju starttasi kisauran ja nousi kolmosiin?  Viikonloppuna kisattiin ensimmäisen kerran samoissa kisoissa samassa luokassa Kirkkonummella. Hieman oli säätöä, kun oli todella pienet kisat ja piti säätää vielä muksu siinä koko ajan. Onneksi on Ryhmä Hau. Ja ymmärtäväiset kisakaverit. Ja väliäkö niillä tuloksilla, kun treenataan tätä uutta kisatilannetta.

Piikan kanssa on kesän parit kisat menneet penkin alle. Välillä hyllytetään miljoona kertaa ja välillä tulee joku pieni virhe ja hyl tai tulos. Nollia ei ole näkynyt. Treenaamattomuus näkyy. Jokusen kerran olen käynyt Mustosen Saijan treeneissä ja ne ovat tehneet meille hyvää. Pitäisi itse vain nyt aktivoitua ja treenata myös itsenäisesti. Sen verran sentään olen saanut irti, että Piikan ja Tempon kanssa on käyty aamuisin juoksemassa lenkkiä, kun kerran maastot on vieressä, missä juosta. Toisin sanoen on juostu hirvikärpäsiä pakoon, kun ne hyökkää heti, jos pysähtyy.

Piika kävi myös erkkarissa pyörähtämässä käyttöluokassa. Arvostelu oli sama kuin kaikilla nartuilla, mutta erikseen tuomari oli tuumannut, ettei ole selvä pää. Sai EH:n. Itse sain pisteen, kun olin viimein osannut pestä koiran oikein! Muksun kanssa keskityttiin erkkarissa kaikkeen muuhun (kiitos vain kaikki tutut, joiden koiria saatiin syöttää). Ihan ensiksi Muksu sai toki raivarin siitä, ettei kehissä ollut esteitä ja ettei koirat olleet irti. Se on agilitykentillä kasvaneelle muksulle rankkaa nähdä toisenlaisia lajeja ja ravistella maailmankatsomusta. Olenkin joutunut vähän luopumaan jo Piikan ohjailusta, kun Muksu niin kovin haluaa jo treenata ja jännästi ei viitsi maleja antaa sen palkkailla. Piika saa aina uhrautua, mitä se ei pane pahakseen, kun palkkaus on niissä treeneissä aina kohdallaan ja ruokaa saa syödä mielin määrin.

 

Kuumaakin kuumempi kesä

Upea kesä takana, ei voi muuta todeta. Juurikaan ei olla ehditty laakereilla levätä, mistä kertoo myös päivityshiljaisuus. Oma talo Nummelan kupeessa ja reissut ympäri Suomea ovat pitäneet kiireisenä lomallakin.

Kuuman kesän helleaalto ja treenittömyys nyt, ennen kuin saatiin mitään seuravaihdoksia jne tehtyä, on pitänyt huolen siitä, että koirat ovat eläneet hyvin pitkälti pellossa eli takapihalla koko kesän. Kilju ja Tempo ovat jokusen jäljen ajaneet, agility on ollut minimissä. Tempo on vähän tottistellut (opetellut noutoa ja maahanmenoa) ja Piikallekin mietin, että pitäisikö jaksaa tokoilla sen kanssa ja katsoa kokeita syksylle. Tuskin sitten kuitenkaan jaksan, kuten aina. 😀

Tempo on myös pitänyt huolen, että eipähän ole tarttenut juuri edes yrittää treenata. Kesän alussa juoksutettiin sille joku kolme viestitreeniä ja huomattiin sitten, että jahas, sillä on jarrunappulat auki. Ei juoksemisesta vaan jarruttamisesta. Kun jarrut vedetään päälle täydestä vauhdista just siinä kohdalla niin ei voi olettaa, että jalat kestäisi. No, ne kun parani, Tempo kävi uimassa jonkun 5 minuuttia ja seurauksena vesihäntä. Hirveä uimatekniikka. Ja eka koira, joka saa vesihännän 30 asteisessa kelissä ja 20 asteisessa vedessä. Sitten kun siitä parantui niin huomasin, että jaahas, koiralla on peukalon mentävä reikä kyljessä. Ei mitään tietoa, mistä se on tullut. Juossut itsensä ihan kunnolla pahki x-asiaan. Sitä tässä on nyt sitten paranneltu reilu viikko ja hyvin on haava pysynyt avoinna, kun Tempo sitä hiertää joka paikkaan ja suihkuttaa saa päivittäin. Ihan en ole varma, meneekö tuo nyt kotikonstein ohi, mutta seuraillaan. Parin viikon päästä onkin sitten jännää, kun varasin Tempolle välikuvausajan. Saadaanko harrastuslupa vai ei? Viikonloppunahan Tempo täyttäisi jo vuoden.

Nämä Tempon kuvat ovat jo alkukesältä, mutta jääneet julkaisematta. On se kyllä makee koira. Toivottavasti välikuvat vaan antaisi lopullisen treeniluvan.

Kesäisiä kevätpäiviä

Oltiin viikonloppuna ensimmäistä kertaa maalla uudessa talossa yötä. Tehtiin pihalle aitaa ja päästettiin koirat kesälaitumille. Mikäs siinä itselläkään, kun sai kameran kanssa maata nurmikolla oikosenaan ja kuvailla ohi kirmailevia koiria lapsen nukkuessa sisällä päiväuniaan. Kun viimeiseen puoleen vuoteen ei ole tätä mahdollisuutta ollut, niin luksukseltahan se tuntui.

Onhan siellä uudella talolla vielä paljon laiteltavaa ennen lopullista muuttoa, mutta kyllä porukkamme vaikuttaa siellä viihtyvän. Jannekin tuumasi kotiin lähdön aikana, että harmi kun pitää lähteä. Kyllä siellä mielellään jo asuisi.

Tempollakin koitti ensimmäinen yö ilman omaa yksiötä. 9 kuukautta juuri täyttänyt malinoisotus päätti, että kompostiaidat ei ole tarpeeksi pelottavia. Kun ei ollut koiraportteja mukana, niin eihän sitä saanut sisällä mihinkään teljettyä niin, että olisi voinut myös vahtia tuhoamiskäytäntöjä. Tempo siis nukkui yönsä vapaalla jalalla. Piika kai siitä eniten kärsi, kun sen mielestä Tempon lussutettavaksi annettu viltti oli oiva nukkumispaikka. Niinpä Tempo nukkui sitten Piikassa kiinni (kun Kilju ei antanut). Aamulla herätys olikin sitten jo klo 6, kun Tempon mielestä auringon noustessa on hyvä nousta itsekin. Lapsi sen sijaan jatkoi uniaan vielä pari tuntia. Että kauhun tasapaino säilyy kyllä näissä heräämisissä.

Olen Jannelle valittanut, että kyllä Tempo voikin olla ruma. Janne on yrittänyt, että eihän ole. Mutta kun nyt näki nämä kuvat, oli senkin pakko todeta, että jestas se onkin ruma. Miten malinois edes voi näyttää tuolta. No, kyllä siitä sukunsa tunnistaa. Nyt Tempon korkeus on n. 59 cm ja painoa varmaan reilu parikymmentä kiloa. Kiljua korkeampi se siis on jo. Painossa onneksi ei ole ihan yhtä tynnyri.

Agilitykisat KKK:lla

Viikonlopuksi riitti ohjelmaa, kun meillä oli vieraita ja lisäksi kisattiin molemmat kotikisoissa Kirkkonummella. Huolta ehti aiheuttamaan perjantaina myös oma tyhmäily agitreeneissä, minkä johdosta Piika törmäsi täysin päin muuria, mutta vaikuttaisi, että selvittiin ilman suurempia jälleen kerran. Ihmeen kaupalla onneksi.

Lauantaina kakkosissa kisasivat taas Janne ja Kilju. Radat olivat koko viikonlopun Asko Jokisen käsialaa. Pääsääntöisesti turhan lyhyitä estevälejä, kauheita kulmia esteille ja käsijarru kaasulla jatkuvasti. En tykännyt. Kiljulla on nyt joku kouluttamaton juttu tai sitten pitäisi kuvata se, että onko fyysistä vikaa, mutta Kilju on nyt jo jokusen kisan ja treenin pudotellut rimoja. Pääsääntöisesti tätä ilmenee silloin, kun koira jää Jannen taakse, joten vahva veikkaus on, että kyseessä on Kiljun rimoja kohtaan tuntema kunnioituksen puute. Eipä paljon haittaa, kun rimat tippuu.

Kaksi ensimmäistä rataa menikin sitten vähän tatsia hakiessa ja sitten kun se kolmannelle radalle löytyi, Kilju tiputti yhden riman. Vitosella sitten tällä radalla sijoitus kolmanneksi. Annoin kyllä hieman palautetta, että Janne vaan menee nyt koko ajan tekemään sitä nollaa eikä keskity itse rataan ja koiraan ja yhteiseen tekemiseen eikä sen puoleen myöskään liikkumiseen radalla.

Oma vuoro oli sitten sunnuntaina Piikan kanssa ja Janne ja siskonpoikani vitsailivatkin, että nyt se menee tekemään itse ne virheet, mistä valitin Jannelle edellisenä päivänä. Kerrankin oli niin, että pikkumaksit olivat vasta maksien jälkeen ja kun siinä katselin 30 maksien suoritusta, niin omatkin ohjausvalinnat alkoivat löytyä. Ensimmäinen agirata oli vielä ihan ok. A:lla oli hitonmoinen kulma putkeen ja mietin, miten Piikan otan siltä alas ja kierrätänkö pidempää kautta, mutta päädyin sitten vain ottamaan sen syliin ja niin se sitten käytännössä menikin. Tehtiin nolla, mikä riitti voittoon.

Toisena oli hyppyrata ulkona. Jo rataantutustumisessa meinasin pehmeällä hiekalla kompastua useamman kerran samassa kohdassa ja niin tein myös itse radalla ja tiputin ensimmäistä kertaa itse riman kisoissa. Alku olikin sitten semmoista sekoilua, ettei tosikaan ja vaati hieman päästä rytmistä kiinni, mutta kyllä se sieltä lähti ja 10:llä ja yliajalla päästiin lopulta maaliin, mutta kyllä se kaikki sekoilu tuntui siltä kuin olisi hyllyn tehnyt. 😀

Kolmas rata oli agirata, taas sisällä. Tuolla radalla oli vieläkin enemmän suorastaan vittumaisia kulmia ja estevälejä verrattuna aiempiin ratoihin, mutta niistäkin selvittiin, vaikka pieneltä pelastelulta tämä rata jo alkoi tuntumaan. No, nollalla päästiin tässäkin maaliin ja sijoitus riitti toiselle sijalle. Ihan kivahan noissa kisoissa on pärjätä, kun taas saatiin pari lahjakorttia ja herkkuja ja leluja kasa. Piika tuntui olevan tyytyväinen possunkorvaan, millä sai herkutella kisojen päätteeksi.

Tempo oli myös mukana kisoissa ja lauantaina treenaili urakalla seuraamista ja ihan vain keskittymistä kisojen vilinästä huolimatta. Sunnuntaina Janne heitti sen mulle just kun olin lähdössä kisoista ja treenasin sen sitten vielä siinä, että saatiin suurimmat kiehumiset tyypiltä purettua.

Tässä vielä nuo Piikan agiradat. Kiitos Susannalle kuvailusta! 🙂