Aihearkisto: Kilju

Kesäisiä kevätpäiviä

full-14full-13full-12full-11full-10full-9full-8full-7full-6full-5full-4full-3full-2full-1

full

Oltiin viikonloppuna ensimmäistä kertaa maalla uudessa talossa yötä. Tehtiin pihalle aitaa ja päästettiin koirat kesälaitumille. Mikäs siinä itselläkään, kun sai kameran kanssa maata nurmikolla oikosenaan ja kuvailla ohi kirmailevia koiria lapsen nukkuessa sisällä päiväuniaan. Kun viimeiseen puoleen vuoteen ei ole tätä mahdollisuutta ollut, niin luksukseltahan se tuntui.

Onhan siellä uudella talolla vielä paljon laiteltavaa ennen lopullista muuttoa, mutta kyllä porukkamme vaikuttaa siellä viihtyvän. Jannekin tuumasi kotiin lähdön aikana, että harmi kun pitää lähteä. Kyllä siellä mielellään jo asuisi.

Tempollakin koitti ensimmäinen yö ilman omaa yksiötä. 9 kuukautta juuri täyttänyt malinoisotus päätti, että kompostiaidat ei ole tarpeeksi pelottavia. Kun ei ollut koiraportteja mukana, niin eihän sitä saanut sisällä mihinkään teljettyä niin, että olisi voinut myös vahtia tuhoamiskäytäntöjä. Tempo siis nukkui yönsä vapaalla jalalla. Piika kai siitä eniten kärsi, kun sen mielestä Tempon lussutettavaksi annettu viltti oli oiva nukkumispaikka. Niinpä Tempo nukkui sitten Piikassa kiinni (kun Kilju ei antanut). Aamulla herätys olikin sitten jo klo 6, kun Tempon mielestä auringon noustessa on hyvä nousta itsekin. Lapsi sen sijaan jatkoi uniaan vielä pari tuntia. Että kauhun tasapaino säilyy kyllä näissä heräämisissä.

Olen Jannelle valittanut, että kyllä Tempo voikin olla ruma. Janne on yrittänyt, että eihän ole. Mutta kun nyt näki nämä kuvat, oli senkin pakko todeta, että jestas se onkin ruma. Miten malinois edes voi näyttää tuolta. No, kyllä siitä sukunsa tunnistaa. Nyt Tempon korkeus on n. 59 cm ja painoa varmaan reilu parikymmentä kiloa. Kiljua korkeampi se siis on jo. Painossa onneksi ei ole ihan yhtä tynnyri.

Mainokset

Agilitykisat KKK:lla

Viikonlopuksi riitti ohjelmaa, kun meillä oli vieraita ja lisäksi kisattiin molemmat kotikisoissa Kirkkonummella. Huolta ehti aiheuttamaan perjantaina myös oma tyhmäily agitreeneissä, minkä johdosta Piika törmäsi täysin päin muuria, mutta vaikuttaisi, että selvittiin ilman suurempia jälleen kerran. Ihmeen kaupalla onneksi.

Lauantaina kakkosissa kisasivat taas Janne ja Kilju. Radat olivat koko viikonlopun Asko Jokisen käsialaa. Pääsääntöisesti turhan lyhyitä estevälejä, kauheita kulmia esteille ja käsijarru kaasulla jatkuvasti. En tykännyt. Kiljulla on nyt joku kouluttamaton juttu tai sitten pitäisi kuvata se, että onko fyysistä vikaa, mutta Kilju on nyt jo jokusen kisan ja treenin pudotellut rimoja. Pääsääntöisesti tätä ilmenee silloin, kun koira jää Jannen taakse, joten vahva veikkaus on, että kyseessä on Kiljun rimoja kohtaan tuntema kunnioituksen puute. Eipä paljon haittaa, kun rimat tippuu.

Kaksi ensimmäistä rataa menikin sitten vähän tatsia hakiessa ja sitten kun se kolmannelle radalle löytyi, Kilju tiputti yhden riman. Vitosella sitten tällä radalla sijoitus kolmanneksi. Annoin kyllä hieman palautetta, että Janne vaan menee nyt koko ajan tekemään sitä nollaa eikä keskity itse rataan ja koiraan ja yhteiseen tekemiseen eikä sen puoleen myöskään liikkumiseen radalla.

Oma vuoro oli sitten sunnuntaina Piikan kanssa ja Janne ja siskonpoikani vitsailivatkin, että nyt se menee tekemään itse ne virheet, mistä valitin Jannelle edellisenä päivänä. Kerrankin oli niin, että pikkumaksit olivat vasta maksien jälkeen ja kun siinä katselin 30 maksien suoritusta, niin omatkin ohjausvalinnat alkoivat löytyä. Ensimmäinen agirata oli vielä ihan ok. A:lla oli hitonmoinen kulma putkeen ja mietin, miten Piikan otan siltä alas ja kierrätänkö pidempää kautta, mutta päädyin sitten vain ottamaan sen syliin ja niin se sitten käytännössä menikin. Tehtiin nolla, mikä riitti voittoon.

31530680_10156189312736768_5090615804162481703_n

Toisena oli hyppyrata ulkona. Jo rataantutustumisessa meinasin pehmeällä hiekalla kompastua useamman kerran samassa kohdassa ja niin tein myös itse radalla ja tiputin ensimmäistä kertaa itse riman kisoissa. Alku olikin sitten semmoista sekoilua, ettei tosikaan ja vaati hieman päästä rytmistä kiinni, mutta kyllä se sieltä lähti ja 10:llä ja yliajalla päästiin lopulta maaliin, mutta kyllä se kaikki sekoilu tuntui siltä kuin olisi hyllyn tehnyt. 😀

Kolmas rata oli agirata, taas sisällä. Tuolla radalla oli vieläkin enemmän suorastaan vittumaisia kulmia ja estevälejä verrattuna aiempiin ratoihin, mutta niistäkin selvittiin, vaikka pieneltä pelastelulta tämä rata jo alkoi tuntumaan. No, nollalla päästiin tässäkin maaliin ja sijoitus riitti toiselle sijalle. Ihan kivahan noissa kisoissa on pärjätä, kun taas saatiin pari lahjakorttia ja herkkuja ja leluja kasa. Piika tuntui olevan tyytyväinen possunkorvaan, millä sai herkutella kisojen päätteeksi.

31490743_10156189313246768_1849915440817965454_n

Tempo oli myös mukana kisoissa ja lauantaina treenaili urakalla seuraamista ja ihan vain keskittymistä kisojen vilinästä huolimatta. Sunnuntaina Janne heitti sen mulle just kun olin lähdössä kisoista ja treenasin sen sitten vielä siinä, että saatiin suurimmat kiehumiset tyypiltä purettua.

Tässä vielä nuo Piikan agiradat. Kiitos Susannalle kuvailusta! 🙂

Agilitya arjen keskelle

Päivitysväli on taas humpsahtanut. Liian paljon juttuja, liian paljon kaikkea, ettei vain ehdi kirjoittelemaan. Töitä, valokuvauksia (tai lähinnä sitten kuvankäsittelyä), lenkkejä, treenejä, kisoja ja pikkukakkosta. Siitäpä ne on meidät viikot tehty. Kisattu ollaan taas pienen tauon jälkeen.

Kirkkonummella kisattiin sekä Piikan kanssa että Janne Kiljun kanssa maaliskuun alussa. Anne Savioja oli tuomarina ja Piikan kanssa ryssittiin kaikki radat hyllyiksi. En ees tiedä, miten siinä kävi niin. Piika meni ja en saanut rytmistä kiinni missään vaiheessa. Olisiko ollut osansa myös parin viikon pakkasjaksolla, kun treenaamaan ei ollut mitään asiaa. Harmi sinänsä, koska mulla olis ollut just silloin treenejä ostettuna, mutta ei niitä sitten pystynyt käyttämään. Kiljun kanssa sitten onnistui paremmin sunnuntaina ja Janne ja Kilju nappasivat luva-nollat kahdelta radalta. Ekalla radalla voitto ja toiseksi tulivat Jannen sisko Riikka Repe-koiralla.

Viikko sitten kisattiin Lohjalla Piikan kanssa Suomalaisen Jarin radoilla. Olipa kivaa! Täysin toisentyyppiset radat kuin Saviojalla. Mentiin lujaa ja vauhdilla koko ajan. Jos yhtään herpaantui, se oli sitten siinä. Ensimmäisellä radalla Piika livahti putken väärään päähän. Toisella radalla onnistuttiin ja tehtiin voittonolla. Hyppärillä sitten oltiin jo varsin hyviä pahoja paikkoja selvitetty, kunnes putkesta tullessa Piika valitsi lähimmän hypyn eikä hypyn välissä takana pilkottaneita keppejä. Tekevälle sattuu. Mutta hitsi, olipa kyllä hauskat radat! Jälkikäteen tarkistin, että tuolla voittonollaradalla Piikan etenemä oli 4,76. Agilityradalla! Piikalle tuo on jo kova etenemä.

Pari viikkoa ollaan nyt taas päästy treenaamaankin omassa ryhmässä ja tuurailemaan vielä Rannikon Timon valmennuksissa. Oli pakko antaa jo tällä viikolla kiitosta Timolle. Kun on nyt panostettu sen vauhdin löytämiseen, (pitäisi nyt löytää se kontrollikin), niin kyllä se vaan on tuottanut tulosta. Lisäksi Timo on onnistunut kinkkisillä kisakokoisilla radoillaan kyllä todella hyvin karistamaan sen pelon, etten muka ehtisi ohjauksiin. Kun ollut pakko, niin kummasti sitä on tullut rohkeutta jättää Piika yksin suorittamaan takaakiertoja ja hyvin se on ne suorittanut ja tullut perästä. Harvoin on tullut enää tehtyä takaaleikkauksia edes kisoissa, se varmaan kertoo kaiken oleellisen tästä kehityksestä. 🙂

Aurinkoenergiaa

img1280

Viikonloppuna saatiin nauttia upeista keleistä. Kuvat eivät tee oikeutta sille, miten hienoa oli käydä auringonpaisteessa lenkillä ja antaa koirien kirmata pellolla vapaana ennen treenejä. Puolen vuoden kuvaustauko näemmä kostautuu. Ei sitä enää osaa edes kuvia ottaa, saati muokata niitä. Pitäisi skarpata tässäkin suhteessa, mutta aika-käsitteestä on tätä nykyä tullut hyvin rajallinen.

Temponkin on annettu rallatella viikonloppuna useamman kerran irti, niin metsässä kuin pelloilla. Kuukaudessa on tapahtunut paljon muutosta positiivisempaan suuntaan enkä voi kyllin kiittää kaikkia meitä jo tällä matkalla auttaneita. Anun, Ellun, Veskun ja Ninan vinkit ja neuvot ovat olleet kultaakin kalliimpia, niin treeneissä kuin arkielämässäkin. Lenkeillä Tempo koiria nähdessään ottaa kontaktin koirille räyhäämisen tai niistä kiihtymisen sijaan. Pellollakin palloili vain ympärillämme siihen saakka, että se otettiin kiinni, vaikka muita koiria tuli samalle pellolle ja varmasti ne näki. Eikä treeneissäkään välitä muista koirista hallissa, kun pääsee tekemään.

Treenit näyttävät tällä hetkellä tältä pääsääntöisesti. En tiedä, mikä mua tuossa seuraamisessa kaihertaa. Ja aksan ohjaukset nyt on taas mitä sattuu. Ei siinä, että yritän opettaa koiralle uutta, samalla yritän oppia ohjaamaankin sitä uudella tavalla itselleni ja tämä kaikki vaatii hieman työstöä omalta mieleltä ja kropan hallinnalta. Leikkimisessä en saa luotua Tempolle niin paljon painetta, että se kuormittuisi saati tekisi mitään rauhaa, joten Janne sitten kertaluonteisesti leikki Tempon kanssa hetken.

Agikisoja ja muuta lätinää

smaller

Tässä on pari viikkoa eletty kuin tuli hännän alla. Helmikuu aloitettiin agilitykisoilla, missä ensimmäistä kertaa starttasivat Janne ja Kilju. Tuomarina toimi Sari Mikkilä. Kolmella radalla oli paljon hyvää, mutta pääsääntöisesti kepeille tulot tuottivat vaikeuksia. Kiljun suorituksissa näkyi kautta linjan, että iso kenttä oli jännä, ja Jannekin olisi saanut liikkua rivakammin ja luoda koiralle paremman fiiliksen suorittaa sitä kautta. Janne starttasi parille radalle myös lainakoira Colan kanssa ja yhdeltä radalta he tekivätkin vitosen ja pääsivät palkinnoille.

Seuraavana päivänä pääsi sitten Piika kisaamaan ja aurinkoisessa pakkassäässä saatiin lenkkeillä ja ekalta radalta tehtiinkin nolla. Toinen rata oli myös äärettömän kiva, mutta hupsheijaa, kun jäin itse yhteen takaakiertoon ihan tyhmästi sijoittuneena ja koira teki oikein ja hyppäsi sitten takaakierron väärin päin. Hypärillä sitten kävi sama, mikä edellisissä kisoissa, että näennäisesti Piika oli todella rauhallinen, mutta radalle päästyään kiltti koira oli hyvin tuhma ja hyvin kierroksilla. Toisen esteen pakkovalssi koitui sitten kohtaloksi, kun Piika viime tipassa totesi, ettei tarvitse tulla hypyn taakse vaan senkin voi hypätä suoraan eteen päin. Hemmetin takaakierrot ja pakkovalssit. Niihin nyt on kosahtanut useampi rata. Treeneissä toimivat sentään kohtuullisesti.

Maanantaina pakattiin kimpsut ja kampsut ja muutettiin viikoksi Jyväskylään. Vietettiin perhekommuunielämää, niin että lapset ja koirat tulivat hoidetuiksi ja hyvin mahduttiin kolmioon kolme aikuista, kaksi lasta ja kolme koiraa. Tempolla juoksutettiin yhtenä iltana koirapuistossa viestiä, toisena iltana se pääsi Veskun luokse leikkikouluun. Tehtiin pari settiä ja jo niiden aikana se tuntui kasvavan henkisesti varsin kivasti. Saalisti, haukkui ja puri. Mitäpä siitä sen enempää. Onneksi se on niin pieni, ettei sillä tarvitse suojelua alkaa treenaamaan. Sain kotiläksyksi opetella leikkimään Tempon kanssa ja saada se haukkumaan nakillekin. Kolmantena päivänä käytiin Haukkuvaarassa treenaamassa Satun kanssa ja lopuksi Tempo pääsi lenkille Havun kanssa ja voisi sanoa, että vakka kantensa löysi. Neljäntenä päivänä ehdittiin vielä Saviolle lenkille ja hyvin Tempo tuli toimeen bortsulaumassakin eikä Piika yrittänyt saada muita tappamaan Tempoa.

Tässä pätkää Tempon Haukkuvaaran treeneistä ja hakee hakee, vielä tuo seuraaminen sitä oikeaa virettä, oikeaa paikkaa ja oikeaa tapaa. Mutta eipä sitä olla ehditty hirveästi vielä työstämään. Muuta kuin huomiona, että oma ruoka on paljon parempaa kuin nakki. Sunnuntaina käytiin Tempon kanssa treenaamassa Hyvinkäällä ja ensimmäistä kertaa Tempo oli ihan irti kentällä eikä sitä sitten edes kiinnostanut kentän laidalla olleet muut koirat.

 

Aamulenkin kohtaamisia

Reippaan vuoden kotona vietetyn Muksun passaamiseen käytetyn ajan jälkeen olen taas palannut töihin. Samalla myös koirien lenkitykset heilahtivat uuteen järjestykseen, kun vaihdettiin Jannen kanssa päikseen Muksun ja koirien aamu- ja iltatoimet. Keski-Suomessa Piika ja Kilju olivat jo tottuneet aamu- ja iltapissatuksiin pihalla omatoimisesti ulkoillen, mutta rivitalossa täällä Etelä-Suomessa ei viitsi ihan tuota pientä parin neliön takapihaa käyttää kaikkien koirien hiekkalaatikkona jatkuvasti. Riittää, että se on jo Tempon hiekkalaatikko – tätä nykyä ehkä tosin enemmänkin multainen kaivuuallas.

Joten ulos on lähdettävä itsekin lenkille, satoi tai paistoi. Aamulla puoli kuudelta kun raahaudun purevaan merituuleen kolmen koiran kanssa, viimeisetkin unihippuset karisevat silmistä, se on kyllä myönnettävä. Eilen aamulla siinä peruslenkkiämme tallustellessamme ja kiitellessäni hyvää tuuria, ettei ketään ohitettavia koiria ollut tullut vastaan ja että aamu on hyvässä vauhdissa ja kohta ollaan jo kotona, havahduin siihen, että Kiljulla alkoi nenä nousta ylös, samoin Tempolla. Kilju selvästi tunsi hajun, Tempolle haju näytti olevan uusi.

Olimme juuri tulossa lähistöllämme olevalle kaukalolle ja olin ajatellut päästää Kiljun siinä irti, jotta se kävisi tarpeillaan. (Kuinka vaikea on aikuisen koiran käydä hihnassa kakalla, sitä sopii kysyä Kiljulta.) Onneksi kaukalolla paloivat tällä kertaa valot. Niiden avulla paikansin pari mustaa möhkälettä kaukalon takana olevan koripallokentällä. Peuroja.

Toivoin, että peurat tajuaisivat kiertää metsään kaukalon takaa. Mutta eihän ne nyt sellaista tekisi. Eihän. Kun vaihtoehtona oli tulla eteemme, patsastella siinä hieman ja kiihdytellä kaikki koirat omiin sfääreihinsä ennen kuin hyvinhyvin nopeata sitten lopulta viitsivät kirmata pomppivaan laukkaan. Eipähän enää tarvinnut kiitellä hyvinkäyttäytyviä koiria. Koko lähitienoo raikasi, kun Tempo veti itsensä saalishaukkuun ja Kilju ja Piika tempoivat hihnoissaan, minkä jaksoivat. Ja niin on kolmas koirakin opetettu siihen, miten ihania nuo peurat ovatkaan. Tästä lähtien sekin tasan tietää, mihin hajuun törmäsi ja miksi siitä kannattaa kiihtyä.

Projekti nimeltä Tempo

Ihana tuollainen viisikuukautinen malinpenikka. Ei käy aika pitkäksi, kun yrittää siitä leipoa yhteiskuntakelpoista hurttaa. Janne totesi tässä yksi ilta, että jos mulle vielä joskus bortsua tulee, niin se tuskin uskaltaa hengittääkään ilman lupaa. Tempo on kyllä opettanut minulle siihen mennessä, kuinka se oikeaoppinen pakote annetaan niin, että menee kerrasta perille.

No, luulen, että sille bortsulle tuskin tarvitsisi antaa niitä pakotteita. Nimimerkillä Piikan kanssa on ollut varsin helpot seitsemän vuotta, kun se on saanut elää niin pellossa kuin voi. Koska se on vain ollut niin helppo eikä sillä ole ollut tarvetta nousta ihmistä uhmaamaan. Ja nyt kun lenkit on olleet pitkälti Tempoon keskittymistä ja sen perseilyjen kitkemistä, Piika on ilmeisesti päättänyt olla kuuliaisin koira koko porukasta ja kulkee lenkit vasemmalla sivulla namitaskua koko ajan tuijottaen.

Tempon kanssa päästiin siihen pisteeseen, että se alkoi kiihtymään ohitettavista koirista, lenkkeilijöistä, autoista ja pyöräilijöistä. Perjantaina ohitustilanteen jälkeen jäi saalis sen verran päälle, että naksautti hampailla mun pohkeeseen. Rajansa kaikella ja sen jälkeen rajat vedettiinkin kiinni. Pieneltä malinoissilta on kitketty elintila hyvin pieneksi, kaikki on kiellettyä lähtökohtaisesti ja luvan kanssa saa asioita tehdä. Siitä palkkiona on ruokaa suoraan taskusta.

Itselle tässä on hankaluutena se, että niistä rajoista on pidettävä koko ajan kiinni. Yksikin lipsuminen niin Tempo kyllä yrittää rajojen rikkomista heti enemmän. Arjen kiireessä ja väsymyksessä asiat haluaisi tehdä helpommin, mutta nyt on pakko vaatia vaatia ja vaatia.

Tällä hetkellä Tempo vaikuttaisi varsin pehmeältä, terävältä, vilkkaalta ja epävarmalta. Varsin tyypillinen tuollainen pieni pentunen. Omat hankaluutensa siihen tuo huono suhteeni siihen, vai pitäisikö sanoa olematon suhteeni. Jannea se tuntuu uskovan jo mulkaisusta, mutta kanssani elämä on tällä hetkellä yhtä selviytymistä vääntämisestä toiseen. Periaatteessa tämä tilanne ärsyttää, koska tuskin olisimme tässä tilanteessa, jos olisin toiminut Tempon kanssa johdonmukaisesti ihan pennusta asti. Nyt saavutetuista oikeuksista on hyvin vaikea tuollaisen junnukoiran päästää irti.

Mutta on tässä toki menty eteenpäinkin. Hihnassa vetäminen alkaa olla aisoissa, lähellä-käsky on mennyt kivasti perille samoin kuin EI!!!. Jopa Kilju on todennut, että lenkit on ihan jees, kun mukana on nappulaa ruoaksi. Eikä niille vastaantuleville koirillekaan välttämättä enää tarvitse kurkku suorana huutaa, riittää pienen pieni puh. Mikä ei kyllä ole sallittua sekään. Paljon on vielä tehtävää projektissa nimeltä Tempo.

Viikonloppuna saatiin myös hyvät opit seuruun alkeistreeniin. Olen seuraamista kovin vähän muutenkin tehnyt, koska on tuntunut, ettei siinä kaikki ole vain natsannut. Uusilla opeilla natsaa! Periaatteessa tämä olisi kai pitänyt muistaa tuolta jokusen vuoden takaa, kun Piikalle rakensin seuruuta uusiksi, mutta näemmä sitä ihminenkin on unohtavainen, kun näin tärkeistä opeista on kyse. Agilityssa Tempo opetteli perjantaina taas uuden ohjauksen: niiston alkeet.