Kun meni paremmin kuin hyvin

Jokunen viikko takaperin oltiin kisaamassa Ojangossa. Tuomarina Petteri Kerminen.

Ensimmäisellä radalla Tempo luisui keinulla vähän pitkäksi ja mietin, että uusisinko ja Tempokin oli vähän sen näköinen että hups. No, päätin että jatketaan nyt, kun yrittihän se pysähtyä. Autolla kuulin, että tehtiin nolla. Anteeksi mitä!?! Voi apua. Mietin kyllä edelleen, että olisi piyänyt uusia se keinu.

Samaisella radalla hitusta myöhemmin Yoga hiippaili lähdössä perään ja hätäpäissäni kutsuin sen vain mukaan ja eka rima alas. Vitosella maaliin. Nina nauroi, että nää on toisena ja kolmantena palkinnoilla. Jos olisin malttanut katsoa koiraa lähdössä, jos se olisi malttanut pysyä paikallaan, jos jos jos, sekin olisi tehnyt nollan.

Toisella radalla, hyppärillä, tiesin jääväni alussa. Koirat hoiti tonttinsa ja Tempo pienellä säädöllä liukui kepeillä liian pitkäksi. Muuten varsin mallikas rata. Vitosella ja säädöllä radan toiseksi. Yogan kanssa alku onnistui ja sitten putken päätä etsittiin niin, että juoksin itse estettä päin ja se rata meni sit siihen. Harmitti kyllä oma töppäily jälkikäteen tässäkin.

Kolmas rata oli myös mukavan oloinen. Tempolle selvästi on vielä työtä jarruttaa oikeaan väliin ison radan kepeille, joten siitä vitonen. Radan keskivaihella sitten hyllytettiin, kun mali oli liian kiltti ja teki kuten ohjasin! Ei voi olla tyytymätön! Ihana koira. Paremmat kontaktit se olisi kyllä saanut tehdä puomille.

Yogan kanssa lähdin radalle vähän paremmin valmistautuneena. No kaikkea siellä sitten sattui ja kun vikan esteen Yoga lähti kiertämään niin ehdin miettiä, että en korjaa mutta sitten totesin, että korjataan nyt sit kuitenkin. Nina tuli sanomaan, että te voititte 10 vpllä. Tuomari tuli kiittämään radan ainoasta tuloksesta. Mitä ihmettä!?! Itse luulin, että oltiin vähintääkin hyllytetty jne. Pienesti tarkemmalla ohjauksella tämäkin rata olisi kyllä onnistunut.

Kolmella radalla tuloksilla 4 kertaa. Ei hullummin. Ei ollut mitään äärivaikeita ratoja ja sopivat meille kyllä hienosti. Enkä itsekään tukehtunut flunssaan. Jatkossa lähdetään radoille tekemään tuloksia enkä saa tuomaroida meitä radan aikana.

Tempon kisaura avattu

Lauantaina se viimein sitten tapahtui, Tempo avasi kisauransa agilityssa. Itse olin toki ollut jo viikon flunssassa ja juostavaa oli kuuden radan edestä, sillä myös Yogan olin ilmoittanut kisoihin.

Yoga aloitti radat ja Tempon vuoro oli noin 10 koiraa sen jälkeen. Yogalle ensimmäiseltä radalta 10 vp, taisi tulla renkaalta ja puomilta ne virheet. Muuten ihan ok-rataa.

Tempo pysyi hyvin näpeissä, suoritti kontaktit, kuten opetettu on. Viimeiseen putkeen Tempoa laittaessani ehdin ajatella, että johan on helppoa ja niin siistiä, nollahan tästä tulee. Ja niin se Tempo sitten putkesta ulostullessaan bongasi keinun väärin päin ja sinnehän se ampui. HYL. Ai miten niin oli tehty keinun löytämistreeniä putken jälkeen?

Toisella radalla Yogalle onnistuin ryssimään yhden riman alas ja keinulle mennessä meinasi pienesti valua ja siten tuli sivusta sitten keinun ja siitä vitonen. Muuten taas tosi sujuvaa rataa.

Tempo puolestaan otti taas muut kontaktit mallikkaasti, mutta keinulle mennessä vastakääntökään ei auttanut vaan Tempo valui ohi keinun suorituslinjan ja tuli sitten sivusta sille sekin ja vitonen siitä. Lisäksi A:n jälkeen en sitten joko vain pyöristänyt tarpeeksi tai olisi pitänyt tehdä vastakääntö, Tempo hyllytti väärään putken päähän.

Hyppärillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisasi. Meinasi pienesti olla vähän kiireen poikasta ja Yogan kanssa ohjaussuunnitelma petti täysin. ja Yoga käytti homman hyväkseen ja otti esteitä koko rahan edestä, kun kerrankin sai. Hyvä poika!

Tempolle muutin lennosta ohjaukset ja sitten vain luotin siihen, että kun tarpeeksi huudan (lue:kähisen), niin kyllä se tulee sitten aikanaan ohjauksiin. Ja tulihan se! Tempo oli varmaan sitä mieltä, että hullu akka, kun huutaa noin. Harmi kyllä, kepeiltä otettiin sitten vitonen, kun Tempo luisui toiseen väliin. En tiedä, mitä ihmettä siinäkin tapahtui. Luulin ennen näitä kisoja, että kepit on meidän vahvin osa-alue vauhdissa kuin vauhdissa ja niin ne vain kosahti. Täytyy siis treenata vauhtikeppejä isolla radalla.

 

 

Olihan se siistiä viimein päästä starttaamaan kisaura! Niin monesti olen ollut jo heittämässä hanskoja tiskiin, kun ei mikään vain onnistu. Ja nyt ne nollat olivat pienien virheiden päässä. Yhtä lailla lämmitti mieltä, että Yogan kanssa on nyt puolessa vuodessa päästy yhteistyössä siihen pisteeseen, että alamme ymmärtää toisiamme jo jotenkuten ja myös sen kanssa on kaikki mahdollisuudet nolliin. Monta tuloksellista kisaa meillä onkin jo takana!

 

 

 

Vuonna 2019

Tammikuussa malit saivat vielä leikkiä keskenään ja oli hienot pakkaskelit.

Sterkattu Piika ja lumidino

Lunta. Oli.

Helmikuussa Piikakin oli toipunut steriloinnista.

Maaliskuussa Renki kotiutui.

Maaliskuun lopussa ole enää vähän lunta.

Huhtikuun alun korvatilanne.

Huhtikuussa Kainuussa Tempon seuruu.

Muksu treenaa Piikaa toukokuussa.

Renki toukokuussa.

Piika ja toukokuun voikukkapelto.

Kesäkuussa koko kööri.

Renki ja Rengin kieli.

Heinäkuussa Kainuussa.

Heinäkuussa uitiin pari päivää.

Tempo sai vesihännän. Taas.

Vanhukset nautti.

Elokuussa Renki oli jo koiran kokoinen ja näköinen.

Lokakuussa sai taas juosta.

Tempo ja lokakuun ruska.

Kilju ja ruska lokakuussa.

Piika ja lokakuun ruska.

Syyslomalla Kainuussa vesi oli matalalla.

Lokakuun lopussa ensilumi Vihdissä.

Marraskuussa studiokuvia kotona.

Joulukuussakin kävi lumi maassa.

Renki ja Tempo saivat olla yhtä aikaa pihalla.

Hieno vuosi 2019!

 

Joitakin viikkoja sitten havahduin huomaamaan, että taas meni yksi vuosi. Ja samalla totesin, että ensimmäinen vuosi pitkään aikaan, kun ei tarvitsisi tehdä mitään menneen vuoden saavutukset-postausta. Eihän me olla tehty mitään…

Päivät kuluivat ja vähitellen siinä heräsin huomaamaan, että vaikkei tämä vuosi tuloksellisesti näy missään, onhan me tehty aika paljonkin.

Vielä vuosi sitten ei oltu edes mietitty neljättä koiraa ja parin viikon päästä Renki täyttää jo vuoden. Tempon pentuvuodesta edelleen traumatisoituneena, Renki on ollut maailman helpoin pentu. Siinä sivussa se on mennyt, toisaalta ottanut myös oman paikkansa laumassa ja kasvanut omanlaisekseen huliviliksi. Täysin isänsä poika, niin monta kertaa sen kuulleena. Samalla Renki on tutustuttanut meidät paimennuksen ihmeelliseen maailmaan ja pitänyt kyllä siinä mielessä hyvin nöyränä eläintenlukutaitoa jos koskaan olen luullut omaavani. Paras ostos viime vuonna.

Tempo puolestaan pitää muuten vain nöyränä. Se on sellainen herätyskellon nielaissut krokotiili, tikittävä aikapommi, joka voi kilahtaa milloin vain. Tai jolle itse voin kilahtaa milloin vain. Tiedostan, että se on hieno koira, mutta yhtä aikaa mua suoraan sanottuna vituttaa se eläin niin paljon. Tunteita, joita voi tuntea vain malinoissin kanssa? Mutta on me silti opittu tulemaan keskenämme toimeen, ainakin useimmiten ja Tempokin on hallinnassa, ainakin useimmiten. Vuoden aikana on käyty useammissa agilityn epiksissä ja osan Tempo on niistä jopa voittanut. Ne kerrat ovat vahvistaneet sitä, että oikealla tiellä ollaan ja parin vuoden päästä tavoitteet on korkealla.

Kilju ei ole eläkevuosinaan levännyt laakereillaan vaan siellähän se agilityssa viilettää ja opettaa Jannelle uudesta lajista sen, mitä tuollainen tottisorientoitunut koira voi opettaa. Ja ehei, Kilju ei kyllä helpolla ole päästänyt, vaikkei se mikään tykki olekaan. Kiljun motto tuntuu kaikessa olevan, että sieltä, mistä aita on matalin. Mutta parhaimmillaan Kilju on sitten pystynyt jopa voittamaan ja saamaan ensimmäisen SERT-A:nsa. Yhteensä Kiljulla oli 4 nollarataa viime vuonna ja startteja vajaa 50 kpl. Kunnon mukaan mennään ja tiedostetaan, että Kilju täyttää keväällä jo 9 vuotta, mutta hyvässä kunnossa se vielä on ja pysynytkin varmasti lihaksikkaana edelleen agilityn ansiosta.

Piikan suurin saavutus koettiin itse asiassa eilen. Muksu halusi ottaa Piikan hallille mukaan, vaikka itse oltiin jättämässä Piikaa kotiin. Se oli kuitenkin jo murtautunut treenikassiin ja syönyt pari desiä nameja sieltä. Hallilla Muksu halusi treenata Piikan. Useamman frolic-kourallisen jälkeen ihme viimein tapahtui ja Piika meni lapsen käskytyksestä maahan ja myös istu-käskyn toteutus onnistui. Voitte uskoa, että Muksu oli onnellinen. Jäähylenkillekin vaati Piikan mukaan ja siinä sitten käytiin läpi, että miksi koirat lenkitetään ennen treenejä ja niiden jälkeen ja puhuttiin koirien lihaksista. Hetken päästä Muksu sitten kysyi: ”Jos ei lenkitetä koiria ja niiltä lähtee lihakset pois, viedään koirat eläinlääkäriin ja ne korjaa ne siellä. Eikö niin?”

Vuoden parasta antia on kuitenkin ollut se, että tämän vuoden aikana olen viimein kotiutunut tänne Etelä-Suomeen. Viimein tuntuu siltä, että täällä on juuri nyt hyvä ja että koirallisiin menoihin on kehittynyt sellaisia ystävyyssuhteitakin, että treenaaminen on viikossa ihan parasta pään nollausta. Emme voi kyllin kiittää Ninaa kaikesta avusta ja treeneistä ja tietotaitonsa jakamisesta. Sen lisäksi, että malit ovat kehittyneet vuoden aikana huimasti, olen saanut treenata ja kisata Ninan Yogalla. Humppatukan kanssa on treeneissä hiottu yhteistyötä ja kisoissa jopa nollat ovat olleet lähellä. Yhteensä meillä on 14 virallista starttia alla, joista on kolme 10:n tulosta. Pienestä se enää on kiinni!

Ensi vuonna toivottavasti pysytään kaikki terveinä ja tavoitteena on aloittaa kisaaminen myös Tempolla ja nostaa Neiti-malinois sekä Minimies kakkosiin ja toivottavasti myös kolmosiin saakka. Tempo saa korkata myös tokokokeet. Kilju jatkaa kisaamista kuntonsa mukaan siinä missä Piika jatkaa edelleen maanista ruoan etsintäoperaatiotaan. Voisi se ehkä muutaman näyttelynkin käydä, jos se kuuluisa Joku Muu Kuin Minä pesee, puunaa ja esittää koiran. Renki puolestaan jatkaa kasvamistaan aikuiseksi ja aloittaa säännölliset treenit.

Ennen kaikkea toivon, että ensi vuonna saadaan kokea hienoja koiramaisia hetkiä. Vaikka kisaaminen on hienoa, on vielä hienompaa saada kokea se, että edistymistä tapahtuu. Ei näitä lajeja yksinkään voi harrastaa, joten Kiitos! Kiitos kuluneesta vuodesta teille kaikille, jotka siihen tavalla tai toisella ovat kuuluneet ja ehdottomasti parempaa uutta vuotta! ❤

Ihana syksy

 

Voi mikä syksy onkaan ollut upean kesän jälkeen! Aurinkoa ja upea ruska, vaikka ihan viime päivinä jo lehdet ovatkin putoilleet urakalla maahan. Viikon päästä tuskin on ruskaa paljon jäljellä täällä etelässäkään. Mutta viime vuoden sateiseen syksyyn tämä on kyllä ihana poikkeus!

Meiltä lähtee hyvät lenkkipolut metsään ja nyt vasta puolen vuoden asumisen jälkeen löydettiin todella upea polku, vanhaa ratapohjaa, missä on hyvä mennä rattaidenkin kanssa. Tähän mennessä on menty metsäautoteitä ja lenkkikavereitakin jo olen löytänyt ja päässyt metsäänkin rämpimään. Mutta on täällä myös paljon peuroja ja hirviä, viime viikolla meinasi tulla hirvi auton alle 50 metrin päässä meiltä. Kilju kävi jo yhdellä jahtireissulla tuossa joku aika sitten hieman omatoimisesti. Niinpä hommasin Hurtalta kaikille koirille heijastinliivit. Näkyvätpähän ja eivät ehkä tule ammutuiksi peuroina.

Ollaan nyt taas kisattukin vähän enemmän. Viikko sitten Kirkkonummelta Piika nappasi kaksi irtonollaa ja tripla oli putkeen törmäyksen päässä. Video tässä

Perjantaina kävin Piikan kanssa treenaamassa Saijan treeneissä ja kesken treenin Piika yhtäkkiä alkoi ontumaan ihan reippaasti. Oli menty rataa varmaan jo joku 20-25 estettä ja hyvällä sykkeellä treenattu se 10 minuuttia ainakin. Alla metsälenkki ja muutenkin lämmittelyä ennen treenejä, mutta taivutukset jäi tekemättä. En tiedä, mistä johtui, mutta Piika meni todella hienosti vaikeasta keppikulmasta sisään ja itse juoksin pakkovalssiin keppien sivulle. Piika lähti tulemaan kepeiltä eikä enää ottanut oikealle takajalalle. Pystyi nojaamaan sille kyllä syliin pyrkiessään, mutta kävellä jalka ei antanut. Vein koiran heti kotiin Jannelle ja palasin kouluttamaan hallille. Sillä aikaa Janne ehti hieroa Piikan ja aluksi vaikutti, että joku lihashomma nyt olisi kyseessä selässä. Sunnuntaina alkoi näyttää selvältä, että eiköhän se ole osteopaatille aika varattava ja mennään sinne nyt heti viikolla. Näin ollen meille nyt tulee tästä taukoa treeneistä ja kaikesta. Pääasia tietysti, jos näin ”pienellä” selvittäisiin. Mutta saa nähdä, saanko enää kisattua tälle vuotta. Ajatelmissa oli muutenkin leikkauttaa Piika nyt loppuvuodesta. Ehkä jos valeraskaus antaisi myöten, voisi sterkkauksen tehdä jo aiemmin.

Lauantain kisat jäivät Piikalta väliin, mutta Janne saikin sitten täyden keskittymisrauhan radoille ja Kiljun kanssa tekivätkin hyvät radat ja onko nämä nyt sitten heidän kolmannet 3-luokan kisat ja sieltä se ensimmäinen nollakin tuli, tässä video. 

Huippua! Piika 3 – Kilju 1. Se, joka saa SM-nollat ekana kasaan, saa mennä SMeihin. Tai sitten mummolle tulee lapsenvahtikeikkaa ensi kesälle. 🙂

Ylläolevat kuvat on otettu sunnuntaina, otettiin Piikakin mukaan lenkille fleksissä ja tuon 10 minuuttia kuvia ottaessa se sai olla irti. Kyllä noista kuvistakin huomaa, ettei ole kunnossa ja koira on tasapainoton, vaikkei enää onnukaan ja astuu jalalle ihan ok. Mutta jotain siellä selässä nyt on pielessä, kun sen tuntee ihan omin käsinkin.

 

 

FI AVA-H

Niinhän sitä sanotaan, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Ja on meillä ollut hieno matka. Mutta nyt, varsinkin epäonnisen agilitykesän jälkeen kun saa sen kesän ainoan, yhden ja ensimmäisen nollan, on niin hienoa, että se nolla oli lopulta voiton arvoinen. Ja se tiesi sitä, että saatiin meidän viimeinen SERT-H ja Piikasta tuli viimein Suomen hyppyvalio! Siitäkin huolimatta, että rata ei todellakaan ollut kaunis. Se oli pelastelua pelastelun perään ja silti me pärjättiin ja saatiin nolla, vaikka hukkasin koirankin pari kertaa matkalla.

Ja hups. Nyt meidän agilityn SUURET tavoitteet on saavutettu. Piika on muotovalio, se on agilityvalio ja nyt myös hyppyvalio. Niin siistiä!

Kiitos kaikki meidän matkalla auttaneet! Ilman teitä ei oltais päästy tähän pisteeseen!

Tempo 1v ja elokuun kuulumisia

Tempo täytti kuukausi sitten vuoden. Alun perin olin varannut sille välikuvausajan synttäreiden jälkeen, mutta lopulta päädyin perumaan ajan. Jos se on rikki, se on rikki ja ei sille kuvauksilla minkään voi. Tempo treenaa edelleen harvakseltaan, joten ennemmin se edelleen rikkoo itsensä ihan arkisissa toilailuissaan. Janne totesi jossain välissä että tuo koira näyttää ihan katurakilta, kun sillä on arpia pitkin kroppaa jatkuvasti. Eikä ole mitään pieniä arpia. Kynnenkin Tempo räjäytti tuossa joku viikko sitten. Sille onneksi riitti, että leikattiin niin lyhyeksi kuin ydin antoi myöten ja nyt on vain kasvateltu kynttä uusiksi eikä Tempo ole edes huomannut kynttään muuten. Jotenkin semmonen viikon parin saikku, puhumatta edes päivän kahden saikusta, ei vain sovi tuohon koiraan.

Vuoden se otti, että tykästyin tuohon koiraan. Arki ei todella ole ollut tylsää sen kanssa. Samalla kertaa Tempo on vietikäs koira. Ei ole paljon tarvinnut hetsailla tai viettiä nostella edes tylsiin seuruutreeneihin. Sitten taas Tempo on niin herkkää niin herkkää. Jäljellä ja noudon pidossa se näkyy, että painetta ei pysty antamaan ollenkaan vaan pitää silkkihansikkain kohdella ja yrittää viedä kaikki vietin kautta. Ihmisiä ja koiria ja ihan kaikkea Tempo rakastaa yli kaiken. Iltaisin se käpertyy sohvan viereen ja nukkuu pää Jannen jalkojen päällä täysin luottavaisena. Ja öisin näyttäisi nukkuvan Piikan kanssa rinnakkain. Silleen kiva, että nuo kaksi ovat yhteisen sävelenkin löytäneet ja kun molemmat rakastavat läheisyyttä, se ei ole ongelma. Kilju nukkuu omissa oloissaan.

Tempo on niin kovin pientä koiraa noin muuten. Kooltaan se sitten onkin jo kaikkea muuta. Kilju on ehkä 10 kiloa painavampi, mutta kyllä Tempo korkeudessa menee jo heittämällä Kiljun yli. Ja vaikka ne kovin erinäköisiä ovat edestäpäin, takaapäin ei välttämättä itsekään nopeasti vilkaistuna erota, kumpi on kumpi. Sisällä ne jotenkin menevät helposti sekaisin. Janne yhtenä aamuna olikin laittanut Tempolle Kiljun silmätipat. Onneksi ei sinänsä haittaa, kun Tempolla ei mitään muita tavoitteita ole kuin kasvaa rauhassa. Ei mulla koskaan ole ollut tuollaista koiraa, joka osaisi niin vähän asioita 1-vuotiaana. Mutta ne, mitkä se osaa, se todellakin osaa. Tietyllä tapaa Tempo on kaikista luotettavin tilanteissa ja treeneissä kuin Piika tai Kilju kumpikaan. Ja sitten kuitenkin, se on niin oman elämänsä Hessu Hopo, ettei rajaa.

Piika ja Kilju ovat keskittyneet kisaamiseen. Vaihdettiin seuraa Lägille, kun ei viitsi täällä etelässä ajella hirveästi treeneihin. No, varmaan olisi pitänyt pysyä edelleen KKK:lla, mutta katsotaan, mitä tästä tulee. Janne ja Kilju pääsivät sentään viikkoryhmään, joten heillä on ollut hyviä treenejä. Lisäksi on pari kertaa kuussa päästy Ninalle treenaamaan ja Tempo on mennyt kyllä kivasti kesän aikana eteenpäin ja Janne myös.

Kilju nousikin tuossa joku viikko takaperin 3-luokkaan. Vähän reilun puoli vuottako siihen meni, että Kilju starttasi kisauran ja nousi kolmosiin?  Viikonloppuna kisattiin ensimmäisen kerran samoissa kisoissa samassa luokassa Kirkkonummella. Hieman oli säätöä, kun oli todella pienet kisat ja piti säätää vielä muksu siinä koko ajan. Onneksi on Ryhmä Hau. Ja ymmärtäväiset kisakaverit. Ja väliäkö niillä tuloksilla, kun treenataan tätä uutta kisatilannetta.

Piikan kanssa on kesän parit kisat menneet penkin alle. Välillä hyllytetään miljoona kertaa ja välillä tulee joku pieni virhe ja hyl tai tulos. Nollia ei ole näkynyt. Treenaamattomuus näkyy. Jokusen kerran olen käynyt Mustosen Saijan treeneissä ja ne ovat tehneet meille hyvää. Pitäisi itse vain nyt aktivoitua ja treenata myös itsenäisesti. Sen verran sentään olen saanut irti, että Piikan ja Tempon kanssa on käyty aamuisin juoksemassa lenkkiä, kun kerran maastot on vieressä, missä juosta. Toisin sanoen on juostu hirvikärpäsiä pakoon, kun ne hyökkää heti, jos pysähtyy.

Piika kävi myös erkkarissa pyörähtämässä käyttöluokassa. Arvostelu oli sama kuin kaikilla nartuilla, mutta erikseen tuomari oli tuumannut, ettei ole selvä pää. Sai EH:n. Itse sain pisteen, kun olin viimein osannut pestä koiran oikein! Muksun kanssa keskityttiin erkkarissa kaikkeen muuhun (kiitos vain kaikki tutut, joiden koiria saatiin syöttää). Ihan ensiksi Muksu sai toki raivarin siitä, ettei kehissä ollut esteitä ja ettei koirat olleet irti. Se on agilitykentillä kasvaneelle muksulle rankkaa nähdä toisenlaisia lajeja ja ravistella maailmankatsomusta. Olenkin joutunut vähän luopumaan jo Piikan ohjailusta, kun Muksu niin kovin haluaa jo treenata ja jännästi ei viitsi maleja antaa sen palkkailla. Piika saa aina uhrautua, mitä se ei pane pahakseen, kun palkkaus on niissä treeneissä aina kohdallaan ja ruokaa saa syödä mielin määrin.

 

Perhostien kuvia

Ihania kesäpäiviä ollaan vietetty. Kesä tuli humahtaen, kun lämpötilat hurahtivat kolmeenkymppiin. Perhostien upea puutarha heräsi yhdessä yössä kukkaloistoonsa. Nämä ovat päivää ennen sitä otettuja kuvia. On kyllä nautittu. Koiratkin saavat olla koko päivän pihalla, kun ollaan Perhostiellä. Muuten ollaankin harrasteltu vain aksaa ja yritetty päästä sitkeästä flunssasta eroon. Tuntuu vaan kiertävän toiselta toiselle.

SAGI Rankingkin alkoi vihdoin päivittymään. Yllätys oli iloinen. Piika on nyt sijalla 4. pikkumakseissa. Meidän pieniä pikkuriikkisiä tähtihetkiä. Laskeskelin sitten muutenkin noita tämän vuoden tuloksia. Alkuvuodesta 27 kisaa neljässä kuukaudessa. Niistä 14 hylkyä, 13 tulosta, joista 2 tulosta ja 11 nollaa. Nollaprosentti 40,7. Hylkyprosentti 51,8. Tulosprosentti 48,2. Ei huono, sanoisin. 🙂 Tästä on hyvä jatkaa kesää.

Agilitykisat KKK:lla

Viikonlopuksi riitti ohjelmaa, kun meillä oli vieraita ja lisäksi kisattiin molemmat kotikisoissa Kirkkonummella. Huolta ehti aiheuttamaan perjantaina myös oma tyhmäily agitreeneissä, minkä johdosta Piika törmäsi täysin päin muuria, mutta vaikuttaisi, että selvittiin ilman suurempia jälleen kerran. Ihmeen kaupalla onneksi.

Lauantaina kakkosissa kisasivat taas Janne ja Kilju. Radat olivat koko viikonlopun Asko Jokisen käsialaa. Pääsääntöisesti turhan lyhyitä estevälejä, kauheita kulmia esteille ja käsijarru kaasulla jatkuvasti. En tykännyt. Kiljulla on nyt joku kouluttamaton juttu tai sitten pitäisi kuvata se, että onko fyysistä vikaa, mutta Kilju on nyt jo jokusen kisan ja treenin pudotellut rimoja. Pääsääntöisesti tätä ilmenee silloin, kun koira jää Jannen taakse, joten vahva veikkaus on, että kyseessä on Kiljun rimoja kohtaan tuntema kunnioituksen puute. Eipä paljon haittaa, kun rimat tippuu.

Kaksi ensimmäistä rataa menikin sitten vähän tatsia hakiessa ja sitten kun se kolmannelle radalle löytyi, Kilju tiputti yhden riman. Vitosella sitten tällä radalla sijoitus kolmanneksi. Annoin kyllä hieman palautetta, että Janne vaan menee nyt koko ajan tekemään sitä nollaa eikä keskity itse rataan ja koiraan ja yhteiseen tekemiseen eikä sen puoleen myöskään liikkumiseen radalla.

Oma vuoro oli sitten sunnuntaina Piikan kanssa ja Janne ja siskonpoikani vitsailivatkin, että nyt se menee tekemään itse ne virheet, mistä valitin Jannelle edellisenä päivänä. Kerrankin oli niin, että pikkumaksit olivat vasta maksien jälkeen ja kun siinä katselin 30 maksien suoritusta, niin omatkin ohjausvalinnat alkoivat löytyä. Ensimmäinen agirata oli vielä ihan ok. A:lla oli hitonmoinen kulma putkeen ja mietin, miten Piikan otan siltä alas ja kierrätänkö pidempää kautta, mutta päädyin sitten vain ottamaan sen syliin ja niin se sitten käytännössä menikin. Tehtiin nolla, mikä riitti voittoon.

Toisena oli hyppyrata ulkona. Jo rataantutustumisessa meinasin pehmeällä hiekalla kompastua useamman kerran samassa kohdassa ja niin tein myös itse radalla ja tiputin ensimmäistä kertaa itse riman kisoissa. Alku olikin sitten semmoista sekoilua, ettei tosikaan ja vaati hieman päästä rytmistä kiinni, mutta kyllä se sieltä lähti ja 10:llä ja yliajalla päästiin lopulta maaliin, mutta kyllä se kaikki sekoilu tuntui siltä kuin olisi hyllyn tehnyt. 😀

Kolmas rata oli agirata, taas sisällä. Tuolla radalla oli vieläkin enemmän suorastaan vittumaisia kulmia ja estevälejä verrattuna aiempiin ratoihin, mutta niistäkin selvittiin, vaikka pieneltä pelastelulta tämä rata jo alkoi tuntumaan. No, nollalla päästiin tässäkin maaliin ja sijoitus riitti toiselle sijalle. Ihan kivahan noissa kisoissa on pärjätä, kun taas saatiin pari lahjakorttia ja herkkuja ja leluja kasa. Piika tuntui olevan tyytyväinen possunkorvaan, millä sai herkutella kisojen päätteeksi.

Tempo oli myös mukana kisoissa ja lauantaina treenaili urakalla seuraamista ja ihan vain keskittymistä kisojen vilinästä huolimatta. Sunnuntaina Janne heitti sen mulle just kun olin lähdössä kisoista ja treenasin sen sitten vielä siinä, että saatiin suurimmat kiehumiset tyypiltä purettua.

Tässä vielä nuo Piikan agiradat. Kiitos Susannalle kuvailusta! 🙂

Agilitya arjen keskelle

Päivitysväli on taas humpsahtanut. Liian paljon juttuja, liian paljon kaikkea, ettei vain ehdi kirjoittelemaan. Töitä, valokuvauksia (tai lähinnä sitten kuvankäsittelyä), lenkkejä, treenejä, kisoja ja pikkukakkosta. Siitäpä ne on meidät viikot tehty. Kisattu ollaan taas pienen tauon jälkeen.

Kirkkonummella kisattiin sekä Piikan kanssa että Janne Kiljun kanssa maaliskuun alussa. Anne Savioja oli tuomarina ja Piikan kanssa ryssittiin kaikki radat hyllyiksi. En ees tiedä, miten siinä kävi niin. Piika meni ja en saanut rytmistä kiinni missään vaiheessa. Olisiko ollut osansa myös parin viikon pakkasjaksolla, kun treenaamaan ei ollut mitään asiaa. Harmi sinänsä, koska mulla olis ollut just silloin treenejä ostettuna, mutta ei niitä sitten pystynyt käyttämään. Kiljun kanssa sitten onnistui paremmin sunnuntaina ja Janne ja Kilju nappasivat luva-nollat kahdelta radalta. Ekalla radalla voitto ja toiseksi tulivat Jannen sisko Riikka Repe-koiralla.

Viikko sitten kisattiin Lohjalla Piikan kanssa Suomalaisen Jarin radoilla. Olipa kivaa! Täysin toisentyyppiset radat kuin Saviojalla. Mentiin lujaa ja vauhdilla koko ajan. Jos yhtään herpaantui, se oli sitten siinä. Ensimmäisellä radalla Piika livahti putken väärään päähän. Toisella radalla onnistuttiin ja tehtiin voittonolla. Hyppärillä sitten oltiin jo varsin hyviä pahoja paikkoja selvitetty, kunnes putkesta tullessa Piika valitsi lähimmän hypyn eikä hypyn välissä takana pilkottaneita keppejä. Tekevälle sattuu. Mutta hitsi, olipa kyllä hauskat radat! Jälkikäteen tarkistin, että tuolla voittonollaradalla Piikan etenemä oli 4,76. Agilityradalla! Piikalle tuo on jo kova etenemä.

Pari viikkoa ollaan nyt taas päästy treenaamaankin omassa ryhmässä ja tuurailemaan vielä Rannikon Timon valmennuksissa. Oli pakko antaa jo tällä viikolla kiitosta Timolle. Kun on nyt panostettu sen vauhdin löytämiseen, (pitäisi nyt löytää se kontrollikin), niin kyllä se vaan on tuottanut tulosta. Lisäksi Timo on onnistunut kinkkisillä kisakokoisilla radoillaan kyllä todella hyvin karistamaan sen pelon, etten muka ehtisi ohjauksiin. Kun ollut pakko, niin kummasti sitä on tullut rohkeutta jättää Piika yksin suorittamaan takaakiertoja ja hyvin se on ne suorittanut ja tullut perästä. Harvoin on tullut enää tehtyä takaaleikkauksia edes kisoissa, se varmaan kertoo kaiken oleellisen tästä kehityksestä. 🙂

Agikisoja ja muuta lätinää

Tässä on pari viikkoa eletty kuin tuli hännän alla. Helmikuu aloitettiin agilitykisoilla, missä ensimmäistä kertaa starttasivat Janne ja Kilju. Tuomarina toimi Sari Mikkilä. Kolmella radalla oli paljon hyvää, mutta pääsääntöisesti kepeille tulot tuottivat vaikeuksia. Kiljun suorituksissa näkyi kautta linjan, että iso kenttä oli jännä, ja Jannekin olisi saanut liikkua rivakammin ja luoda koiralle paremman fiiliksen suorittaa sitä kautta. Janne starttasi parille radalle myös lainakoira Colan kanssa ja yhdeltä radalta he tekivätkin vitosen ja pääsivät palkinnoille.

Seuraavana päivänä pääsi sitten Piika kisaamaan ja aurinkoisessa pakkassäässä saatiin lenkkeillä ja ekalta radalta tehtiinkin nolla. Toinen rata oli myös äärettömän kiva, mutta hupsheijaa, kun jäin itse yhteen takaakiertoon ihan tyhmästi sijoittuneena ja koira teki oikein ja hyppäsi sitten takaakierron väärin päin. Hypärillä sitten kävi sama, mikä edellisissä kisoissa, että näennäisesti Piika oli todella rauhallinen, mutta radalle päästyään kiltti koira oli hyvin tuhma ja hyvin kierroksilla. Toisen esteen pakkovalssi koitui sitten kohtaloksi, kun Piika viime tipassa totesi, ettei tarvitse tulla hypyn taakse vaan senkin voi hypätä suoraan eteen päin. Hemmetin takaakierrot ja pakkovalssit. Niihin nyt on kosahtanut useampi rata. Treeneissä toimivat sentään kohtuullisesti.

Maanantaina pakattiin kimpsut ja kampsut ja muutettiin viikoksi Jyväskylään. Vietettiin perhekommuunielämää, niin että lapset ja koirat tulivat hoidetuiksi ja hyvin mahduttiin kolmioon kolme aikuista, kaksi lasta ja kolme koiraa. Tempolla juoksutettiin yhtenä iltana koirapuistossa viestiä, toisena iltana se pääsi Veskun luokse leikkikouluun. Tehtiin pari settiä ja jo niiden aikana se tuntui kasvavan henkisesti varsin kivasti. Saalisti, haukkui ja puri. Mitäpä siitä sen enempää. Onneksi se on niin pieni, ettei sillä tarvitse suojelua alkaa treenaamaan. Sain kotiläksyksi opetella leikkimään Tempon kanssa ja saada se haukkumaan nakillekin. Kolmantena päivänä käytiin Haukkuvaarassa treenaamassa Satun kanssa ja lopuksi Tempo pääsi lenkille Havun kanssa ja voisi sanoa, että vakka kantensa löysi. Neljäntenä päivänä ehdittiin vielä Saviolle lenkille ja hyvin Tempo tuli toimeen bortsulaumassakin eikä Piika yrittänyt saada muita tappamaan Tempoa.

Tässä pätkää Tempon Haukkuvaaran treeneistä ja hakee hakee, vielä tuo seuraaminen sitä oikeaa virettä, oikeaa paikkaa ja oikeaa tapaa. Mutta eipä sitä olla ehditty hirveästi vielä työstämään. Muuta kuin huomiona, että oma ruoka on paljon parempaa kuin nakki. Sunnuntaina käytiin Tempon kanssa treenaamassa Hyvinkäällä ja ensimmäistä kertaa Tempo oli ihan irti kentällä eikä sitä sitten edes kiinnostanut kentän laidalla olleet muut koirat.