Aihearkisto: Agilitykilpailut

Agikisoja ja muuta lätinää

smaller

Tässä on pari viikkoa eletty kuin tuli hännän alla. Helmikuu aloitettiin agilitykisoilla, missä ensimmäistä kertaa starttasivat Janne ja Kilju. Tuomarina toimi Sari Mikkilä. Kolmella radalla oli paljon hyvää, mutta pääsääntöisesti kepeille tulot tuottivat vaikeuksia. Kiljun suorituksissa näkyi kautta linjan, että iso kenttä oli jännä, ja Jannekin olisi saanut liikkua rivakammin ja luoda koiralle paremman fiiliksen suorittaa sitä kautta. Janne starttasi parille radalle myös lainakoira Colan kanssa ja yhdeltä radalta he tekivätkin vitosen ja pääsivät palkinnoille.

Seuraavana päivänä pääsi sitten Piika kisaamaan ja aurinkoisessa pakkassäässä saatiin lenkkeillä ja ekalta radalta tehtiinkin nolla. Toinen rata oli myös äärettömän kiva, mutta hupsheijaa, kun jäin itse yhteen takaakiertoon ihan tyhmästi sijoittuneena ja koira teki oikein ja hyppäsi sitten takaakierron väärin päin. Hypärillä sitten kävi sama, mikä edellisissä kisoissa, että näennäisesti Piika oli todella rauhallinen, mutta radalle päästyään kiltti koira oli hyvin tuhma ja hyvin kierroksilla. Toisen esteen pakkovalssi koitui sitten kohtaloksi, kun Piika viime tipassa totesi, ettei tarvitse tulla hypyn taakse vaan senkin voi hypätä suoraan eteen päin. Hemmetin takaakierrot ja pakkovalssit. Niihin nyt on kosahtanut useampi rata. Treeneissä toimivat sentään kohtuullisesti.

Maanantaina pakattiin kimpsut ja kampsut ja muutettiin viikoksi Jyväskylään. Vietettiin perhekommuunielämää, niin että lapset ja koirat tulivat hoidetuiksi ja hyvin mahduttiin kolmioon kolme aikuista, kaksi lasta ja kolme koiraa. Tempolla juoksutettiin yhtenä iltana koirapuistossa viestiä, toisena iltana se pääsi Veskun luokse leikkikouluun. Tehtiin pari settiä ja jo niiden aikana se tuntui kasvavan henkisesti varsin kivasti. Saalisti, haukkui ja puri. Mitäpä siitä sen enempää. Onneksi se on niin pieni, ettei sillä tarvitse suojelua alkaa treenaamaan. Sain kotiläksyksi opetella leikkimään Tempon kanssa ja saada se haukkumaan nakillekin. Kolmantena päivänä käytiin Haukkuvaarassa treenaamassa Satun kanssa ja lopuksi Tempo pääsi lenkille Havun kanssa ja voisi sanoa, että vakka kantensa löysi. Neljäntenä päivänä ehdittiin vielä Saviolle lenkille ja hyvin Tempo tuli toimeen bortsulaumassakin eikä Piika yrittänyt saada muita tappamaan Tempoa.

Tässä pätkää Tempon Haukkuvaaran treeneistä ja hakee hakee, vielä tuo seuraaminen sitä oikeaa virettä, oikeaa paikkaa ja oikeaa tapaa. Mutta eipä sitä olla ehditty hirveästi vielä työstämään. Muuta kuin huomiona, että oma ruoka on paljon parempaa kuin nakki. Sunnuntaina käytiin Tempon kanssa treenaamassa Hyvinkäällä ja ensimmäistä kertaa Tempo oli ihan irti kentällä eikä sitä sitten edes kiinnostanut kentän laidalla olleet muut koirat.

 

Mainokset

Kilju KKK:n supermöllimestari 2017

A-6292

Supermöllimestari Kilju

A-6281

Lapsenvahti

A-6194

Booring.

A-6204

Leikitäänkö?

A-6207

Camoon!

A-6208

No ookei…

A-6210

Ja siitä se sitten taas lähti.

Tämä postaus olisi pitänyt kirjoittaa jo kuukausi sitten. Ei vain ole ehtinyt. Kuvatkin ovat sieltä kuukauden takaa. Tätä nykyä Kilju jo leikkii Temponkin kanssa noin, ja meno on varsin villiä. Itse olen pakannut Piikan mukaan ja ollaan paljon oltu nyt Kajaanissa. Tilanne on vain tällä hetkellä sellainen, etten ole pystynyt Tempoa ottamaan mukaan, joten siitä on tullut vähän jo Jannen koira. Niillä kahdella kyllä synkkaa ja Tempo jopa kuuntelee Jannea.

Kilju on tosiaan tämän syksyn keskittynyt aksaamiseen pari kertaa viikossa. Pääsivät Jannen kanssa treenaamaan KKK:lle syksyllä ja hieman hakivat oikeaa ryhmäpaikkaa, mutta ovat nyt sitten päässeet jo ihan rataakin tekemään ja hommaa alkaa näyttää siltä, että Kilju tarvitsee pannuslääkitykseensä ensi vuodelle erityisluvan, koska kisakentät kutsuvat. Paperit jo laitettiinkin Kennelliittoon vetämään siirron saamiseksi EJ-rekkariin.

Kuukausi sitten Kilju osallistui sitten KKK:n möllikisoihin, jotka olivat samalla möllimestaruuskisat. Ja niinhän siinä kävi, että pienellä erolla ensimmäiseen Kilju sijoittui supermölleissä sijalle kaksi puhtaalla radalla ja koska ensimmäinen ei ollut KKK:n jäsen, tuli Kiljusta KKK:n supermöllimestari ja sai läjäpäin palkintoja. Enemmän kuin koskaan ipo-hommista yhteensä.

Seuraavalla radalla oli sitten möllimestaruusjaossa ja sillä radalla Kilju tuli kolmanneksi vitosella. Muistaakseni oli joku riman pudotus kyseessä. Tuolla radalla Kiljusta olisi sääntöjen valossa leivottu myös möllimestari, mutta KKKlla tuli kiire muuttaa sääntöjä, ettei voi sama koirakko saada kaikkia mestaruuksia ja niinpä palkinto jätettiin jakamatta. Voi Kilju minkä teit. 😀

Vaan on ne kyllä edistyneet Jannen kanssa ihan huimasti syksyn aikana ja esteetkin alkavat olla sillä mallilla, että ellei ihan lapasesta lähde, niin varsin mukavaa menoa on luvassa virallisissa kisoissakin. Vaan eipä tuota olisi yksin Janne ja Kilju saaneet aikaiseksi, mutta ovat päässeet treenaamaan ihan huipussa seurassa sen toisen kerran viikossa ja suurin kiitos tuosta tehdystä tuosta parivaljakon kohdalla meneekin Frantsin Ninalle ja Yli-Juutin Pirjolle. Ilman heidän treeniseuraansa ja Jannen kouluttamista tuskin tässä pisteessä nyt oltaisiin.

Piirimestaruudet

Pari viikkoa sitten kisattiin agilityn piirimestaruuksista Jattilassa. Tuomarina toimi Jari Helin. Kolmannella radalla Sisko Pulkkinen.

Hyppyradalla aloitettiin. Aloitus oli suht haastava, ja muutenkin koukkua oli kyllä ihan riittämiin, mutta kivan oloinen rata kuitenkin kaikin puolin. Loppu vain jäi rataantutustumisessa vähän hunningolle ja siihenhän se sitten kosahti. Harmitti, koska muuten tehtiin ihan hienoa rataa.

Seuraavaksi sitten agirata. Piirimestaruushaaveet oli jo menetetty, mutta taas mukava ratapohja ja päätin, että nyt liikun siellä koiran edellä. No, en liikkunut, mutta onneksi Piika on kiltti. Nolla tehtiin. Oltiin neljänsiä ja jäätiin voittaja-Jadelle perinteinen sekuntti tai jotain sinne päin. Pienestä kiinni.

Kolmannella radalla sitten oli helpompi profiili, mutta homma kosahti tällä kertaa omaan yliyrittämiseen. Mitäs sitä ottaa koiran haltuun ennen estettä kuin sen jälkeen. Olisi tullut kyllä varmasti ohjauksessakin. Mutta jostain syystä meillä on nyt muuri vähän epävarma ja ratkaisevat virheet on tulleet juuri muurilla. Nyt tuolla ja kuukausi sitten Kirkkonummella Piika teki haastavan hypärin nollalla toiseksi viimeiselle esteelle saakka ja pudotti sitten siinä muurin palikat. Ilman tuota virhettä, olisi ollut toiseksi nopein aika ja olisi saanut sen valiosertin. Että semmosta.

Mutta olen tämänhetkiseen menoon taas tyytyväinen. Nyt vain aloin laskeskelemaan, että Piikalla oli tuossa sellainen kiva kolmen kuukauden valeraskaus. Nämä on vuosi vuodelta pidentyneet. Laskeskelin, että se tehnee marrasjoulukuussa taas juoksun. Se pitäisi siis sterkata joko N Y T tai sitten leikkaus menisi vasta ensi keväälle ja sitten se olisi valeraskauden jälkeen mahdollista vasta huhtikuussa, mikä on ihan liian lähellä SM-kisoja, jos sinne edes päästään. Mutta yritetään ainakin eikä se onnistu toipilaskoiralla. Tarkoituksena on muutenkin nyt kisata vähemmän ennen rimojen laskemista, koska treenitkin ovat nyt tauolla ennen uuden seuran löytymistä, joten kaikista järkevintä olisi leikkauttaa Piika nyt mahdollisimman pian.

Tässä piirimestaruusradat Jyväskylästä.

Kun ei ehdi

DSC_4213

Piika sm-kisoissa, c) Kati Kuuttila

Heräsin tänään huomaamaan, että eletään heinäkuun loppua. Illat pimenevät ja päivä lyhenee. Mihin tämä kesä oikein katosi? Tai voisi kyllä kysyä myös, että minne viimeiset kahdeksan kuukautta on kadonnut? Vaipan vaihtamiseen, toisenkin vaipan vaihtamiseen. Jokeltelevalle vauvalle jokeltelulla vastaamiseen (tiedetääntiedetään, ei saisi), imettämiseen, ja taas vaipan vaihtamiseen. Taas meni yhdet vaatteet vaihtoon ja eikun uutta vaatekertaa vaihtamaan. Ja mitä tänään pitikään syödä. Ollako laiska mutsi ja antaa sosetta vai antaako lapselle mahdollisuus ruokailla itse. Koska se jos mikä on helppoa, kun on koirat. Nehän syövät kaiken, mikä jää tähteeksi. Paitsi, että ovat vissiin olleet turhankin usein ruoka-aikaan kotona, kun penteleet ovat alkaneet nirsoiksi. Ennen meni kaikki sipulista lähtien. Nyt on ylitarjontaa. Voi hyvin vähän valikoida, mitä syö ja mitkä jättää syömättä.

Vietettiin tuossa pari viikkoa laatuaikaa koko konkkaronkka lomalla. Ei lähdetty mihinkään. Oltiin kotona. Tulihan siinä korjattua pari autoa, siivottua taloa, korjattua ruohonleikkuri, leikattua ruohoa ja treenaamaankin ehdittiin. Samoin kuin keskustelemaan (lue riitelemään) siitä, onko muksun kanssa helppoa treenata keskenänsä vai ei ja voiko Piikan kanssa jo luovuttaa, vai vieläkö siltä pitäisi vaatia vieläkin enemmän. Eikö jo riittäisi, se on Sohvatyyny, mutta tekee omalla draivillaan, niin mikäs siinä. Oikeastihan muksu on vielä maailman helpoin treenikaveri ja Piika maailman helpoin kisakaveri. Mutta on siinä aina oma säätönsä lähteä yksin treenaamaan. Joten kappas kummaa, kun ei ihan ole tullut panostettua tuohon koiramaailmaan tai siihen maailman helpoimpaan kisakaveriinkaan.

Mutta lomalla ehdittiin ja panostettiin. Piikalla alkoi prakaamaan kontaktit kevään kovan kisatahdin myötä. Ei ehditty paikkaamaan syntyneitä virheitä jo kun taas kisattiin. Nyt on sitten yritetty, kun taukoa on kisaamisesta tullut. Käytiin kyllä yhdet Popparien kisat tuossa, mutta ne menivät enemmän kuin penkin alle. Katselin kyllä jo kisaputkea tuohon syksymmälle. Josko taas voisi saada tulostakin, kun panostaa vähän useammin. Ja kun on taas treenattukin ja treenitkin ovat kulkeneet ihan kivasti. Osallistuttiin myös Lehdistön Esan koulutukseen ja tekipä hyvää saada ulkopuoliset silmät treenille. Virtuaalipentujaan vaalinut Piika pistettiin töihin (eli hyytyi kyllä kesken treenin lopulta), ja itse sain komennoksi katsoa koiraa. Olenkin yrittänyt sitten treeneissä keskittyä siihen, mihin koira laskeutuu ja mistä se tulee. Haastetta on riittänyt tämän uuden opettelussa. Eihän se vieläkään tule sieltä selkäytimestä. Yllättävän vähän olen silti esteisiin törmäillyt.

Kiljukin treenasi vihdoin lomalla vähän enempi aksaa. Tai lähinnä kontakteja hiottiin siltä kuntoon. Vaihdettiin namit leluun, nostettiin virettä ja opetettiin oikeasti, mitä kontaktit tarkoittavat. Pellollekin Kilju pääsi, kun ne niitettiin sopivasti. Eipä ole vielä koira täysin sterkkauksesta palautunut. Pellolla sen huomasi, kun hyytyi ensimmäisten 500 metrin jälkeen. Puhalsi itsensä tyhjiin heti alussa. Seuraavissa treeneissä kyllä petrasi, mutta kunnon kohotusta vaatii, että jaksaisi vielä FH-jälkeä ajaa. Purutreenejäkin yritettiin saada onnistumatta niiden järkkäämisessä. Mutta agilityn mölleissä Kilju kävi Laukaassa ja varsin pätevää menoa siellä paikoitellen nähtiin siihen nähden, että Kiljulle ja Jannelle oli ensimmäiset ison radan treenit ja oli enemmän kuin 10 estettä edessä. Kovasti näyttäisi siltä, että kyllä se ipo alkaa olla kuopattu ja agilitytreenien helppous on vienyt mennessään tuon parin.

Rantsueläimet

A-8781

A-8629

A-8611

A-8633

A-8643

A-8773

A-8702

A-8713

A-8688

A-8743

A-8768

A-8841

A-8798

A-8849

A-8869

Viime viikolla oli spesiaalia, kun saimme vieraaksemme 8-vuotiaan erityisvieraan. Rannalla käytiin eri kokoonpanoilla, Kiljun kanssa muutaman kerran ja Piika, Hukka, Elli ja Tynkä olivat messissä joka päivä. Vaikka kovin vaikea oli muistaa, ettei koirille heiteltäisi mitään, tuntuivat poika ja koirat nauttivan toistensa seurasta. Siitä huolimatta, että sääntöviidakko olikin varsin tiukka molemmille osapuolille.

Yhtenä iltana käytiin myös Poppareiden agikisoissa. Niistä geimeistä ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Piika kaatuili kummallakin agiradalla samoin kuin pudotti rimojakin. Vaikka apukäsiä riitti, oli kahden muksun kanssa hieman haastavaa. Ei sitä voinut keskittyä kisaamiseen pätkääkään. Varsinkin kun mäkäräiset illan tullen hyökkäsivät eikä pienintä vaunuissa olijaa voinut enää ottaa edes syliinkään verenimijöiden vuoksi. Ja kun kisat venyivät tunnin aikataulusta jälkeen, tein ensimmäistä kertaa ikinä ratkaisun – lähdimme kotiin ennen hyppäriä. Ei vain ollut meidän ilta.

Agitreeneissäkin kävin samalla kokoonpanolla. Minä! Uskomatonta. Mutta 8-vee oli liekeissä. Saihan hän kokeilla ohjata Piikaa ja kun kepit-putki-yhdistelmäkin onnistui tuosta vaan, niin kyllähän siitä kerrottavaa riitti pidemmäksikin aikaa. Siinä jäi videopelit toiseksi, kun agility imaisi mukaansa.

Vaikka oli rankka viikko, oli myös ihana katsoa sitä koirankoulutusintoa. Siinä opettelivat puolin ja toisin vuorovaikutusta koiran ja lapsen välillä. Piika nautti tottakai täysin siemauksin saamastaan huomiosta. Kummasti sitä muisti itsensä tuon ikäisenä, kun tätini koiria olin aina hoitamassa. Ei ollut vaikea vastata siihen kysymykseen, miten kauan olen tiennyt, että tykkään koirista. Aina.

 

Agi-SM 2017

Jos jotain, tätä reissua on odotettu koko kevät. Ja sitten jo edeltävällä viikolla tuli totaalistoppi. Kaikki olisivat jo halunneet olla SM-kisoissa. Itse olisin halunnut nukkua. Reiluun viikkoon en ollut nukkunut kolmea tuntia enempää putkeen yhtenäkään yönä, vaan käytännössä heräillyt tunnin välein joka yö. Alkoi olla jo raskasta. Niinpä ennen perjantaita tein torstai-iltana kaikki vippaskonstit sen eteen, että edes tuolloin meillä nukuttaisiin. Ja nukuttiinhan me viimein, vain parilla kolmella herätyksellä yön yli. Tuntui ihan uudesti heränneeltä, kun lähdin muksun ja Piikan kanssa ajamaan kohti Lappeenrantaa.

Oltiin sen verran sopivasti perillä, että päästiin laittamaan rauhassa teltat, ilmoittautumaan ilman ruuhkaa ja leiriytymään ylipäätään pelipaikoille. Telttakylämme oli Saipan hallissa ja puitteet olivat kyllä upeat. Helteinen Lappeenranta ja etenkin kentät kylpivät auringossa, joten muksunkin ja koirien kannalta oli kiva, kun sai mennä välillä aurinko pakoon viileään. Ja toisaalta sunnuntaina sitten sadetta pakoon.

Olin ilmoittanut Piikan perjantaille vain agiradalle. Kunhan saisi tuntumaa pohjaan, mutta ei tarvitsisi olla koko iltaa kisapaikalla, koska hotellimme oli Imatralla. Ja lauantaina ensimmäisenä joukkuekoirakkona starttaisimme Piikan kanssa, joten sikälikin mukava, ettei ihan myöhälle menisi. No, startattiin aika alkupäässä tällä kertaa, mutta vaikka rata oli sinänsä kiva ja helppokin, meidän kohtaloksi koitui puomin pieni varmistelu ja Piika tuli siitä vähän sivusta 2on2offiin ja lipesi siitä sitten väärälle puolelle seuraavaa estettä. Kalastelemalla sain vielä korjatuksi niin, että 5:lla päästiin loppuun. Ja menihän meillä sitten jokunen lisätunti vielä Lappeenrannassa, kun säädettiin kaikki valmiiksi lauantaita varten ja kun Elina ja Ultra sijoittuivat agiradalla kuudensiksi, niin olihan se palkintojenjakokin vielä nähtävä.

Lauantaiaamuna Piika sitten tosiaan aloitti joukkueen suoritukset. Elina lähti meidän mukaan katsomaan, mikä oli kyllä suuri apu jälleen kerran radan etukäteisanalysoimiseen ja vaaran paikkojen kartoittamiseen. Rataantutustumiseen lähtiessä oli varsin selvät sävelet, minkä mukaan tutustuisin ja vaikka radassa oli haastavia hyppykulmia, ne näyttivät tulevan kuin itsestään koiralle optimilinjoilla. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että varmistelin liukasta keinua liikaa, jäin Piikan taakse ja seuraavan hypyn jälkeen olin itse aivan liian takana ja Piika valitsi tyrkyllä olleen putken suun, kun estekäskyä ei tullut. Täysin oma vika ja jälkikäteen joukkueen tuloksen kannalta olisi pitänyt vain reippaasti vedättää keinu ja mennä vaikka sillä 5:lla eikä hyllyttää rataa ihan turhanpäiväiseen kohtaan. Harmitti kyllä aika tavalla. Harmittaa edelleen. Loppurata meni varsin mukavasti kuitenkin.

maxijoukkueet-67

Joukkueradalla Piika, c) Miira Ikonen

Piikan radan jälkeen kävimme Imatralla aamupalalla ja palasimme sen jälkeen katsomaan suorituksia. Joukkueestamme Matti ja Jade olivat myös hyllyttäneet, mutta Tiina ja Hilla tekivät hienon suorituksen 5:lla! Elina ja Lux starttasivat näin ollen varsin alkupäässä ankkuriosiolla. Luxin suorituksen jälkeen kävelimme sitten takaisin teltoille, kun Elinan nilkka pyörähti ympäri juuri EA-pisteen edessä. Varmaan olivat kaivaneet siihen ansapaikan, että saivat itselleen tekemistä. Eipä siinä sitten muuta loppupäivänä ehtinyt tekemäänkään kuin yrittää järjestää asiat niin, että Elina voisi seuraavana päivänä vielä astella viivalle.

Sunnuntaina herätys oli taas aikaisin, että ehdittiin pakkailemaan, käymään aamupalalla ja luovuttamaan hotellihuone ja vielä ehtimään takaisin pelipaikoille hyvissä ajoin ennen omaa vuoroa. Oltiin Tiinan kanssa samassa rataantutustumisryhmässä taas, kun Hillan ja Piikan rankingsijoitukset olivat niin lähekkäin tulosten puolesta, joten käytiin rataa yhdessä läpi. Oli kiva rata siinä mielessä, että sai luukuttaa, mutta piti ottaa myös haltuun koiraa. Juuri sitä siis, mitä on treenattu koko kevät! Ainoastaan kepeillevientiä mietin ja päädyin tekemään sen ulkokautta, koska ne ovat olleet Piikalle varmimpia onnistumisia. Ja siihen se sitten kaatui. Meinasin törmätä takaakiertoon lähettämisen jälkeen nelosesteeseen, minkä johdosta Piika kielsi renkaan ja ennen kuin sain rytmistä kiinni, oltiin kerätty kieltoja useampiakin, väärä putken pääkin osui matkalle ja lisäksi rima tippui. Ihan katastrofirata pitkästä aikaa. Ihan kuin ei oltaisi koskaan agilitya tehtykään. Mutta oli kyllä hienoa katsoa, miten meidän jälkeen startanneet Tiina ja Hilla painelivat 5:lla koko radan sulavasti läpi! Harmi muurinpalikkaa, ilman sitä he olisivat olleet finaalissa!

maxijoukkueet-68

Joukkueradalla Piika, c) Miira Ikonen

Elinakin oli sen verran toipunut edellisestä päivästä, että lähti radalle. Lux teki uskomattoman hienoa työtä ja ansapaikat oli jo ohitettu, kun se kaikista pahin tapahtui ja toinenkin nilkka pyörähti. Nollalta tietysti. Eihän sitä voinut enää edes uskoa. Tiinan ja Jarin kanssa sitten säädettiin kaikki ja Janne teki ison työn roudaamalla teltat, häkit, tavarat, autot ja muksunkin, niin että saatiin kaikki pakattua ja lopulta, kun vihdoin löytyi Elinalle kuskikin, totesin, että nyt äkkiä itse kotia kohti, kun muksu nukkuu. Odotin huutokonserttoa koko matkan ajaksi, mutta ei, unta riitti kotiin saakka.

Että aikamoiseksi pannukakuksi tämä reissu sitten päätyi kaikkien sattumien summana, mutta näemmä meistä Piikan kanssa oli joku kuvakin jäänyt Ikosen Miiran kameraan, kiitos näistä! Ratammekin ovat kyllä nauhalla, mutta en jaksa enkä ehdi niitä youtubeen latailemaan. Ei niissä ole mitään nähtävää.

Pitää olla kiitollinen, että ylipäänsä koko vuoteen mahtuneen säädön jälkeen päästiin edes kisaamaan ja että Piika sen mahdollisti siinä kuin Jannekin mahdollistamalla kaikki ne lukemattomat kisaviikonloput keväällä. Koko reissun aurinkoisin typy oli muksu, joka jaksoi nauraa ja hymyillä koko reissun ajan. Vissiin isäänsä tullut.

Saa nähdä olivatko nämä meidän viimeiset SM-kisat. Olen ollut sitä mieltä, että Piika jatkakoon ensi vuonna makseissa, mutta nyt on alkanut vahvistumaan ajatus pikkumaksiluokassa jatkamisesta. Vaikka Piika kulki tuolla SMeissäkin hyvin eikä liikkumisessa tuntunut olevan mitään suurempia ongelmia, on sillä jo ensi vuonna ikää seitsemän vuotta. Ehkä otamme pikkumaksiluokan mahdollisuutena jatkaa rakasta harrastusta vielä ensi vuonnakin. Ainakin takaakierrot voisivat helpottua paljonkin.

Mutta se tuolla kisoissa kyllä tuli, se kaikista pahin. Pentukuume.

 

Vesiletku ja Piika

A-7075

A-7090

A-7091

A-7117

A-7124

A-7144

A-7152

A-7165

A-7156

A-7176

A-7185

A-7197

Sen jälkeen sekä poika että koira olivat litimärkiä. Mutta viihtyivätpähän puolisen tuntia tuossa touhussa. Piika alkaa olla normaali itsensä. Onhan sillä selvästi vielä jotain herkkyyttä olemassa, joten olisiko sitten valeraskaudesta johtuvaa tuo sen käytös. Mutta kotona on leikkinyt normaalisti ja ollaan vähän treenattu joka päivä pihassa. Ja eilen Jatin möllikisoissa Piikasta kuoriutui viimeistään se normaaliagiPiika, kun näki Ultran ja Luxin. Koko koira heräsi henkiin, hei mun kaverit pitkästä aikaa! Jotenkin Piika oli ihan huojentunut, että sai kulkea tutussa porukassa lenkin ja hallissakin piippaili vain Elinan perään. Huvittava koira.

Huomenna ne sitten alkaa, tämän vuoden SM-kisat. Pitäkää peukkuja! Toisaalta, sama se tulosten puolesta. Mennään nauttimaan vuoden pääkohokohdasta ja nauttimaan vaan siitä, että saadaan tänäkin vuonna osallistua noihin geimeihin. ❤