Avainsana-arkisto: Kilju

Kun huumori ei enää riitä

Viikonloppu meni kovin vaihtelevissa tunnelmissa treenillisesti. Päällimmäisenä tunteena pettymys.

Ipin kuolemasta alkaa olla kuukausi, ja nyt elo alkaa olla sen verran tasaantunutta, että lauman pienenemisen vaikutukset näkyvät. Piika on ottanut Ipin paikan, hyvässä ja pahassa. Katsottiin lauantaina aamuruokailulla, miten Pessi ja Kilju vaihtavat ruokakuppia heittämällä. Kumpikaan ei uskalla mennä Piikaa metriä lähemmäksi ennen kuin tämä siirtyy itse kupilta kauemmaksi. Eikä Piikasta enää ole lenkkiseuralaiseksi kenelle tahansa. Osoitti varsin selvästi 4-kuukautiselle pennullekin olevansa kuningatar, jota ei saa paria metriä lähemmäksi tulla. Mites tässä näin pääsi käymään?

Lauantai-iltana käytiin talvikauden ensimmäisissä hallitreeneissä. Piikan kanssa tehtiin tokoa. Ruutuunmenot onnistuivat, mutta muuttuivat toistoilla hitaammiksi. Ohjattu nouto liikkuroituna pari kertaa eikä ollut ongelmia. Vähän seuraamista peilin avulla, mikä ei kyllä ihan toiminut. Ja korkeiden kartioiden kiertämistä ja stoppeja vartaloavuilla ja käsiavuilla – kierrot eivät hidastuneet stopeista. Murheenkryyniksi osoittautui tunnari. Tehtiin liikkuroituna ja niinhän se vanha ongelma maistelu on taas kehissä. Paljon Piika nyt tekee varmistelua. Saattaa nostaa oman, kantaa jopa eteenpäin ja palaa varmistamaan – ja usein hukkaa oikean kapulan tässä vaiheessa ja tuo sitten väärän. Kokeiltiin vain kahdella kapulalla, ja ihan sama juttu. Kokeiltiin läheltä tiiviinä kapulapelinä, ja ongelma näkyi, mutta parempi. Lisäksi näytin jännätunnarin, missä eri esineitä ja kapula piilotettuna niiden sekaan. Tämä onnistui.

Sunnuntaina Janne päätti polkea Kiljulle jäljen, joten lähdin mukaan Piikan kanssa. Selvisikin sitten, että jouduin polkemaan sen Kiljun jäljen, joten Janne teki Piikalle namitetun jäljen toiselle pellolle. Tunnin parin vanhettaminen ja lähdettiin ajamaan Piikan jälkeä. Näytti siltä, että hommassa voisi kestää, koska kaikki ruoka todellakin kaivettiin heinän seasta, joten Janne lähti ajamaan Kiljun jälkeä yhtä aikaa. Kiljun jälki oli varmaan kolme kertaa Piikan jälkeä pidempi ja ensimmäinen keppi oli vasta 300 metrissä ja sitä ennen Janne kävelytti Kiljua vielä peltoa ympäri, mutta ensimmäisellä kepillä oltiin lopulta molemmat yhtä aikaa. Mitä nyt Kilju ilmaisi, Piika käveli vain yli. Ja käveli seuraavastakin ja sitä seuraavasta. Namit kyllä keräsi tarkasti jäljeltä. Viidenneltä kepiltä lähti vielä oikomaan kulmaa todella reippaasti ja söi mennessään multaa, joten tässä vaiheessa itsellä sitten napsahti. Ei olisi pitänyt, mutta meni vähän turhan räikeäksi se touhu. Palattiin sitten edellisen kepin paikkeille ja oli pakko päästää Piika liinasta irti, että se kykeni jatkamaan jäljestystä. Nyt nosti sitten kepinkin. Ja löysi loppupurkin. Mutta voi luoja. Tuskin se enää koskaan suostuu jäljestämään. Kiljukin pääsi loppuun omalla jäljellään, mutta jostain syystä hylki viimeistä esinettä, joka oli vähän märemmässä paikassa.

Kurjuuden maksimoimiseksi tein vielä illalla Piikan kanssa tunnaria jännäversiona. Vain pelkkä oma kapula ja kaikki muut leluja, noutokapuloita, kartioita. Kävi merkkaamassa oman kapulan maton alta, nostikin sen, mutta vaihtoi sitten leluihin, joita palautti. ÖÖÖ??!? Paniikkipuhelu Jannelle, jonka mielestä olisi pitänyt jättää tunnari tauolle. Mihin totesin, että no on tässä taukoa pidetty, ja ei ole näyttänyt korjaantuvan, kun maisteluongelma vaan tulee aina esille. Että nyt kyllä ratkaisen tämän. Ja laitoin nameja esineiden väliin ja taas oman etsintään. Kappas, sehän menee taas suu ihan auki nameja vain poimien. Ja tuo oman. Mistä sitten annoin kerralla puolikkaan nakin. Uusittiin tämä pari kertaa ja toimi joka kerta, mutta välillä mietti selvästi vaihtavansa oman esineeseen. Lopuksi ilman nameja ja kykeni keskittymään ja palautti oman ilman vaihtoaikeita.

Maanantaiaamuna testasin uudestaan aamuruokapalkalla. Ilman nameja, esineet ja pelkkä oma kapula. Suu auki nuohosi mattoa esineiden välistä, otti oman, pudotti, maisteli esineitä, otti oman ja kehuin ja toi sen. En palkannut. Tehtiin uudestaan ja nyt haisteli, nappasi oman ja palautti sen empimättä. Sai koko ruokansa palkaksi. Näiden tunnarien perusteella näyttäisi ongelma olevan noissa jarrunameissa. Niitäkö se sieltä maistelee silloinkin kun namia ei ole, ja niiden puuttuessa sitten purkaa toimintansa kapuloihin? Yritän nyt jatkaa tällä linjalla treenaamista. Vaihdetaan kapuloihin takaisin siinä vaiheessa, kun ei enää halua vaihtaa leluihin vaan on oikeasti varma omasta.

Että semmonen viikonloppu. Aika hyvin, että tommonen 2x2x10cm kapula on nyt sitten ongelma ihan yleispätevästi.

Mainokset

Pentukoulussa

Viikonloppu hurahti ohi aivan liian nopeasti. Niin kuin viikonlopuilla on tapana tehdä. Lauantaiaamupäivä meni agilitykisoissa Piikan kanssa. Neljä starttia ja syvä vitutus. Koirassa ei ollut mitään vikaa, itsensä voisi laittaa vaihtoon ohjaajan paikalta. Mutta ensimmäistä kertaa kävi niinkin, että unohdin radan tokavikalla esteellä. Tietenkin sitä ennen oli nolla alla – eipä ollut enää maalissa.

Asia on hyvä nollata muutamalla viinipullolla. Alunperin oli tarkoitus tehdä Ipissäkö tähtiainesta? –blogiteksti valmiiksi, mutta loppujen lopuksi päädyttiin opettamaan porokoiranpentua Koirien tavoille. Ensiksi Piika yritti opettaa, että leikkiminen on ok, mutta koko ajan ei tarvitsisi leikkiä. Mikä meni siihen, että porokoiran pentu halusi vieläkin hanakammin leikkiä ja Piika yritti vieläkin hanakammin kieltää. Armahdettiin Piika kidutukselta ja vaihdettiin se Kiljuun. Janne vähän epäili, tokko Kilju pennun kanssa leikkisi ja tuli parahiksi paikalle, kun Kilju selväsanaisesti kertoi, että pennun paikka on kahden metrin päässä. Janne oli vähän, että tätä mä ounastelinkin. Tuumattiin, että niin mekin ja siksi Kilju The Pennunidoli sai tehdäkin selväksi ne pennun rajat.

Seuraavaksi sitten päästiin puremiskouluun. Pureminen on ok, kun se tehdään ihmisten ehdoilla. On siis ihan normaalia, että ensin härnätään, riehutaan ja rällätään, mutta kun se leikki loppuu, purra ei saa. Varsin nopeasti meni perille senkin leikin rajat. Kuulema ei ole enää yhtään outoa, miten pimeitä koiria meillä on. Häh, eikös se ole ihan normaalia, että haetaan niitä ärsytyskynnyksen ylittäviä asioita jatkuvalla härnäyksellä?

Aamulla pentukoulua jatkettiin ulkona. Nartut ja porokoirat pihalle ja porokoiran lapsi pääsi paimenkoiraoppiin. Tästä on kuviakin, joten tutustutaanpa tähän kouluun niiden kautta.

”Pentu, kohde on edessäsi!”

”Huomio perämies, kohde edessä!”

”Hei pentu, nyt kyllä jahtaat väärää tyyppiä! Kohde on vasemmalla puolellasi!”

”No, minne se pentu nyt hävisi, kohde edessä!”

”Pentu hei, edelleen kohde on edessä!!”

”Näytän mallia, kas näin…”

”Siinä se menee!”

”Kapu hoi, kohde tähtäimessä! Yritän hämätä ja ryömiä sen lähelle!”

”Pyh, EI noin! Vaan näin.”

”Hanaa! Minne se pentu taas katosi?”

”Ei ehdi, täällä on jotain jännää!”

”Otan sen kii, otan sen kii, otan sen kii…”

”Ei vitsi, miten tätä käytetään?”

”Ai näin! Onpas kätevää!”

”Camoon pentu, meillä on parempaakin tekemistä!”

”Ai näin vai? Kieli poskelle ja menoksi?”

”Kylläkyllä, ala tulla nyt!”

”Lälläslää, olenkin edellä.”

”Mutta kohde olisi edessäsi – ei edelleenkään sivullasi!”

”Vauhtia vauhtia vauhtia nyt”

Samaan aikaan Naakka nautti elostaan täysillä.

A-6087

”Keppi, minulla on keppi!!”

A-5983

”Keppikeppikeppikeppi…”

A-6112

”Keppikeppikeppikeppi!!”

”Hymyhuulet suukon saavat, hymyhuulet huomataan…”

”No HEI! Vähänkö epäreilua. Minä myös!”

A-6156

”KEPPI! Minulla on KEPPI!”

Onnistunut viikonloppu. Pentu pilattu täydellisesti.

Elämä jatkuu, taas kerran

Sota ei yhtä miestä kaipaa. Niinhän sitä sanotaan. Huvittavaa kyllä, mutta tässä reilun viikon aikana olen vasta tajunnut, miten tärkeäksi Ipi ehti minullekin näiden vuosien aikana tulla. Olihan se täysi persreikä kotioloissa, harrastuksissakin vähän niin ja näin – kuinkas muuten, kun kaikki tehtiin perse edellä puuhun -tekniikalla. Mutta se oli myös aina läsnä. Harvemmin se oli paria metriä kauempana, makasi jaloissa jalanlämmittimenä, kun ei saanut syliinkään tulla. Joten onhan se vähän jännä sulkea portteja perässään, kun oikeasti siihen ei ole tarvetta, ja miettiä, miten saisi aamuruoat syötettyä järkevämmin, kun niitä tulee sulatettua koko ajan liikaa.

Viikonloppuna olikin hyvä, kun päästiin kotioloista irtautumaan Jannen luo Espooseen, kun vuorossa olivat belgien IPOn RM-kisat. Kyllä oli helppoa kolmen koiran kanssa. Piika ja Kilju lyöttäytyivät yksiin normaaliin tapaan ja painivat koko ajan sisällä. Pessi ehkä enemmänkin jäi tässä kombossa yksin. Jännä olotila, kun ei tarvinnut koko ajan miettiä, että kuka seuraavaksi yrittää tappaa toisensa tai tapattaa itsensä. Kaikkeen sitä Ipin kanssakin oltiin valmiita venymään.

No, miten ne rotumestikset sitten katsojan näkökulmasta menivät? Torstain harjoituksiin en ehtinyt, joten illalla piti vain kestää hermoilevaa Jannea. Oli herkkua päästä sanomaan, että kerrankin taisin olla oikeassa, kun totesin jo ennen ilmoittautumista, että liian suuret kisat on kyseessä nyt Kiljulle. Että et sitten Ipistä ja sen kisareissuista mitään oppinut? Oli pakko, kun kuinkahan monta kertaa Janne on saman sanonut mun koeilmoittautumisista…

Lauantaina Kiljulla oli tottis viimeisessä parissa. Jannen mukaan Kiljun ajatukset olivat kentän laidalla tyynyssä. TYYNYSSÄ, jos Jannelta kysytään. Siihen seisomatta jättämiseenhän se menikin ihan hyvin. Kauas kentän laidallekin näin, että siinä vaiheessa Jannen pää ei enää kestänyt, vaan tyyny mielessään teki suoritukset puolittain loppuun. No, lopputulos oli Kiljulle plussan puolella, Janne sai huutia.

Lauantaina vuorossa purut. Jannen pyynnöstä kävin urkkimassa kentän laidalla, että ei enää ole tyynyä siellä. Suorituksen jälkeen sain huutia, että olihan se, ihan samassa paikassa. Luulenpa, että se tyyny oli vain Jannen päässä. Onpahan joku, josta löytää syyllinen. Kilju oli upea. Minkä sille mahtaa, että sille ei ole opetettu kiertämään piiloja. Parhaansa se yritti ja etsimällä etsi kuitenkin sitä mokkea kaikilta piiloilta. Välillä vaan vähän väärästä paikasta. Onneksi mokailut meni Jannen piikkiin. Ja mikin sammutettuaan tuomari oli todennut Jannelle, että on sulla helvetin hyvä koira. Kiitos vaan tuomarissetä. Just kun olin saanut Jannen melkein vakuutetuksi, että josko kuitenkin Kilju siirtyis sinne kansallisiin lajeihin seuraavaksi…

Kilju etsii maalimiestä.

Hetki ennen kuin Janne päätti olla omatoiminen.

Kiljuhan näyttää ihan suojeluskoiralta!

Ilmalento pitkässä liikkeessä.

Vähän vaan häirittee maalimiestä…

Sunnuntaina sitten jälki. Pitkään se Janne arpoi, antaako iltaruokaa, antaako aamuruokaa. Antoi iltaruoan ja olis mun pitänyt aamulla vahingossa syöttää Kilju. Turhan korkeassa mielentilassa se rouskutteli jälkikepit. Kaksi pistettä jäi tuloksesta ja koularista. Mutta ehkä ihan hyvä niin. Ei se olisi koularia ansainnut. Tai Kilju olisi, Janne ei. Summasummarum, plussalle jäätiin ja reippaasti. Näitä virheitä ei välttämättä oltais saatu esiin kyläkokeissa, kun odotteluaikaa olisi ollut paljon vähemmän ja Kiljukaan ei olisi ehtinyt kerätä painetta kaikista niistä ihmisistä ympärillään. Katsastus suoritettu, vikalista olisi kädessä, ja nyt sille pitäisi osata tehdäkin jotain. Katsotaan, mennäänkö taas kerran perse edellä puuhun? Onneksi se on tuttua ja ehkäpä just niin meitä.

Harmittavasti en siis saanut puhuttua itselleni kansallisiin lajeihin koiraa ensi vuodeksi. Muiden suorituksia seuratessa se ison koiran ikävä kyllä konkretisoitui. Pessi-parka säikkyi autossa olemattomia laukauksia ja Piika päätti pudottaa viikonloppuna kaikki haituvansa Jannen kämppään. Fiksu tyttö, ei tarvinnut itse siivota. Kävi se Piika kentän laidallakin jokusen kerran. Kulki belgien keskellä häntä korkealla ihan täpinöissään ja yritti syödä sen ainoan näkemänsä bordercollien. Ai että sai taas olla ylpeä.

Sunnuntai-iltana kotona Liepeellä vastassa oli kylmä talo. Mielessä kävi, että pitäisi varmaan Ipi hakea Raisalta… paitsi niin joo… Pessi-opportunisti käyttää tilanteet hyväkseen ja yrittää pölliä kaiken saatavilla olevan ruoan. Piika leikkii kuin hullu leluillaan ja juoksee muuria ympäri. Ne eivät näytä sitä yhtä soturia kaipaavan.

Postauksen kuvat Heikki Jalli, kiitos!

Isojen koirien skaboissa – belgien IPOn RM-kisat

Hallinta on heikoille ja ensi vuonna aion olla heikko. Muuten ei ehkä pää kestä. Tämän vuoden RM-kisojen oma ja koiran stressitaso suorituksiin oli aivan liian korkea. Suorina seurauksina olivat omat isot kämmäykset ja koiran aivan ylivireinen suoritus, ainakin siis tekniseen osaamiseen ja hallintaan nähden.

Kisat alkoivat torstaina harjoituksilla. Tottista varten olin päättänyt tehdä ilmoittautumisen, esteet ja eteenmenon. Ilmoittautuminen ja esteet menivät mukavasti, mitä nyt koira tuntui hieman rauhattomalta. Eteenmeno ei meinannut onnistua. Hetsatessa eteenmenoon Kilju huomasi palkan, mutta oli oudon rauhaton ja käskyn annettua painoi menemään suoraan sivulla olleelle kaadetulle piilolle. Käskin Kiljun takaisin ja uudella hetsillä ja nopealla lähetyksellä sain koiran lähtemään, kiitos osaavan eteenmenoavustajan.

Kiljua poisvietäessä se oli palkan saatuaankin rauhaton, suoraan sanoen oudossa tilassa. Poistuessa se lähti tekemään kunniakierrosta vähät välittämästä minun lievestä hermostumisesta (ja niistä 5 – 10 kymmenestä TÄNNE!-käskystä). Tuossa kohtaa tajusin, että nyt ei ole todellakaan homma paketissa.

Seuraavaksi harjoituksissa yritimme tehdä piilonkierrot. Yrittämiseksi se myös jäi. Jätin tyynyn kentän ulkopuolle, kun menin Kiljun kanssa kentälle. Lähetin Kiljun 1. piilolle. Piilolle juostessa linja on aivan väärä. Kilju juoksee suoraan kohti piiloa ja kääntyy piilon edessä ja palaa takaisin päin. Koitan ottaa sen hallintaan, mutta se pamauttaa 2. piilolle, jossa on avustaja palkan kanssa. Kutsun Kiljun pois hieman kovemmin, otan hallintaan ja lähetän 1. piilolle. Kilju juoksee piilon taakse ja sieltä suoraa kentältä ulos, nappaa tyynyn matkaan ja juoksee takaisin minun luokseni. Ei paljoa naurattanut.

Käskin tyynyn irti, lähetän ykköselle, nyt menee ok, lähetän kakkoselle ja sekin on ok. Muutama haukku ja avustaja palkkaa. Otan hallintaan ja tässä vaiheessa päässäni soi vaan aika loppuu, aika loppuu, aika loppuu… No jatkan harjoitusta 3. ja 4. jotenkin läpi, 5:nnelle mennessä kaartaa 6:nnelle piilolle. Käyn hakemassa koiran pois. Aika on jo loppu, joten paniikki ratkaisuna laitan sen takaisin 6:nnelle, josta muutaman haukun jälkeen saa palkan. Mietin, että ei se ainakaan tätä huonommin voi oikeassa koitoksessa mennä.

12108893_778916928884660_6836402291314746063_n

Seuraavana päivänä oli ensimmäisen suorituksen vuoro. Meille arpa oli suonut aloituksen tottiksella. Aamulla kävimme hieman treenaamassa, mitä se TÄNNE! tarkoittaa. Ennen suoritusta teimme vielä kohtuullisen pitkän lämmittelylenkin. Suoritukseen mentäessä portin ovella, juuri siinä, mistä Kilju oli nohevasti hakenut tyynyn harjoituksissa, oli tyyny, siis TYYNY, jos Kiljulta kysytään. Jos minulta kysytään tuollaisten ei pitäisi RMiin menevän koiran suoritusta pilata.

Olimme paristamme ensimmäisenä suorittamassa. Seuraaminen oli ok. Istuminen ja maahanmeno myös menivät tason mukaan. Juoksusta seisominen taas ei. Siitä isolta osin saan syyttää itseäni. Juoksuun lähtiessä tajusin, että olin nostanut kädet ylös. Tämä siis ei vain käy. Anna käskyn silloin, kun käsi menee taaksepäin. Tästä avusta olen opettanut Kiljua pois, mutta tässä tilanteessa, suurella kentällä ja itse jännittäessä, se olisi ollut enemmän kuin tarpeen. Valmistelevan osan mukana oli joku aropupu pomppimassa vieressä, ”JES nyt saan sen tyynyn, joohan, kun sinne päin juostaan”. Kun annoin käskyn, pompahtelu vain jatkuu, annoin vielä toisen, mutta turhaan.

Eipä siinä, oma mieli oli nyt jossain ihan muualla – Kiljun kanssa siellä tyynyn luona. Nouto oli kohtuullinen, luovutuksessa vain annoin irroituskäskyn ennen kuin otin kapulasta kiinni! Aikamoisen sukelluksen jouduin tekemään, että sain kapulan kiinni ja taisi se maahan asti jo keretä. Onneksi hyppyeste ja A-este meni tavallisen tason mukaisesti. Kiljukin ehkä hivenen alkoi olla maanpäällä, kun pääsi kapulaa pitämään (puremaan). Eteenmenosta ei paljoa sanottavaa jäänyt, hidas, vino ja vaati kaksi käskyä maahan menoon (ensimmäisellä jäi puoli-istuntaan). Pisteitä tästä oikein mallikkaasta suorituksesta 75.

12115511_778916915551328_4123029014628521234_n

12074997_778917118884641_1786908106382448468_n

12107098_778917205551299_2226370922495409257_n

12049412_778917252217961_4069105473685900360_n

Seuraavana päivänä oli vuorossa purut. Yllättäen Kilju ei vieläkään osannut piilonkiertoja. Joissain piiloissa piti mennä ihan sisällä asti etsimään, jos maalimies olisi hukkunut kankaan sisään. Osassa riitti piilon etupuolen tarkastelu lähietäisyydeltä. Kaikilla piiloilla kuitenkin käytiin ja hallintakin pelasi jotakuin. Kilju aloitti vartioinnin pienen tyrkkäisyn jälkeen. Menin tuomarin merkistä paikalleni ja aloin katsomaan, koska tuomari antaa merkin. Tässä iski sitten joku aivopieru. Mietin, että varmaan se oli, että tuomari ei enää luoksekutsumiseen antanutkaan merkkiä, joten kutsuin Kiljuin pois turhaa räksyttämästä. Eihän me sitä kymmentä pistettä olisi kaivattukkaan. No, käskytin maalimiehen pakopaikalle ja ilman tuomarin lupaa (noheva kun olen) seurautin Kiljun paikalle. Tässä Kilju vielä suoritti automaattimaahanmenon, mitä nyt lähdössä sitten ennakoi puoli-istumisella. Selkäkuljetuksessa väli maalimieheen oli liian pitkä. Sitten homma sujuikin kohtuu harmonisesti loppuun asti. Otteet olivat hyvät, ylimenot kunnossa ja irrotukset toimivat. Pitkäliike sujui mukavasti. Pisteitä tästä showsta kertyi 78. Ei yhtään paha, kun 15 pojoa meni ”omiin” mokiin.

10176087_779260018850351_898642185125308868_n

12096574_779260022183684_4405572769517712082_n

11099993_779260015517018_4040147939247383617_n

12141567_779260065517013_5414221977615437395_n

12096615_779260078850345_5495634696665377882_n

12075084_779260072183679_6684793404747146975_n

12088089_779260112183675_5908571965856518944_n

Viimeisenä päivänä oli vuorossa jälki. Jotenkin ajattelin sen olevan kohtuullisessa kunnossa. Eipä ollut. Jäljelle mentäessä Kilju osoitti hieman ehkä ylivireisyyden merkkejä, kuten koitti odotellessa aktivoida minua haukulla. No en minä tuollaisiin hömpötyksiin viitsinyt reagoida. Sinne vaan kilometrin marssille pellon poikki omaa jälkeä etsimään.

Jäljelle lähettäessä Kilju oli kohtuullisen ok, tarkasti tolpan ja lähti ajamaan. Kaasua oli vain ”hivenen” liikaa. Ekalle esineelle saapuessa Kilju teki hienon sivuttaismakuun, nappasin esineen suuhun ja alkoi ruoskuttamaan sitä. Eipä ole koskaan ennen esineet suuhun menneet. Jäljestys jatkui samalla kaahauskaavalla. Jäjellä pysyttiin, mutta eipä sen enempää. Toisella esineellä yhtä hyvä ilmaisu, oikein kaikki metodit käytössä, makuut ja hammasleimat. Vasta viimeisellä suoralla jäjestys alkoi näyttää jäljestämiseltä. Viimeinen ilmaisu oli jotakuin siedettävä, kävi se esine vieläkin suussa, mutta ei tehnyt enää tulitikkuja esineestä. Esineet tietenkin menivät nollille, viimeisestä saattoi joku armopojo tulla. Jäljestyskään ei mitään superia ollut, joten pisteet olivat 68.

Tälläinen oppireissu siis tällä kertaa. Todellakin hintansa arvoinen. Tuollainen pieni nolaus vain pitää jalat maassa ja hermot riekaleina. Ensi vuonna uudestaan. Silloin tavoitteena on ehjä suoritus. Ensi keväällä ja kesällä käydään kartuttamassa kokemusta muutamasta kokeesta. Treenataan piilonkierrot kuntoon ja laitetaan koira pakettiin. Näin se homma etenee.

  • Janne

Kiitos Artcanvakselle luvasta käyttää kuvia tässä postauksessa.

Liian paljon tapahtunutta

Välillä ei tapahdu mitään, ja sitten kun tapahtuu, tapahtuukin urakalla.

Sunnuntaina käytiin pellolla pitkästä pitkästä aikaa. Tai no, Janne siellä on kyllä käynyt, mulla lähdin mukaan, josko pitäisi sekin harrastus herätellä henkiin. Kiljulle reipas n. 1000 askeleen jälki. Olihan siinä pituutta äkkiseltään vetäistynä. Jälkikäteen ajateltuna n. 700 askeltakin olisi ollut riittävä. Tuuliolosuhteet olivat varsin mielenkiintoiset, joten siitäkö olisi johtunut vai siitä, että Ellu teki jäljen, että Kilju keskittyi uskomattoman hyvin ja teki intensiivisesti töitä. Lopussa väsymys alkoi jo näkymään herpautumisina, mutta ei koskaan tarvinnut avitusta.

Kilju lähtenyt paalulta.

Jäljen puolivälissä.

Viimeinen suora.

Piikalle tuuliolosuhteet osoittautuivat liian vaikeiksi. Se ei saanut jäljen päästä kiinni ja homma näytti siltä, että koira risteili pellolla namilta ja esineeltä toiselle ilmavainun perusteella. Aikaa tähän meni ihan rutosti, joten seuraavalla kerralla voisi vaikka lähteä ihan jostain pentuharjoitteesta ja ottaa varulta itsellekin eväät ja rantatuolin mukaan.

Alkusuoraa.

Tässä on varmaan namin etsiminen, kun nenä on maassa.

Välillä kokeilin antaa liekaa koiralle.

Keppi löytyi.

Piikan mielipide.

Palkan toivossa.

Kato kun alkaa nenä nousemaan!

Niin pellolla.

Mutta aina se Piika onkin ollut vähän sellainen koira, jonka stressitasoa pitää nostaa treenien muodossa ennen kuin se alkaa antamaan parastaan. Niinpä ajattelin nyt enemmän keskittyäkin tokoon ja agilityyn ja vähitellen siirtyä lomailusta treenaamisen sykkeeseen. Josko se unohtunut jäljestystaitokin sieltä löytyisi, kun saadaan treenaamisesta kiinni. Kuntokuuria ollaankin jo aloiteltu pyöräilyn merkeissä. Sunnuntaina käytiin noin 6 km pyöräilemässä ja keskiviikkona 8km. Vähitellen tavoitteena on nostaa matkaa. Mennään iltaisin tuolla junaradan varressa. Piika saa mennä omaan tahtiinsa, kun pystyn pitämään sitä siellä irti. Samalla harjoitellaan jääviä pyöräilystä turvallisuuden vuoksi. Kivasti Piika menee ravilla suurimman osan matkasta ja välillä spurttaillaan kovempia kiihdytyksiä. Ja samalla oma pää saa tuulettua. Ei mulla aiemmin olekaan ollut tällaista koiraa, jonka kanssa voisi tällaisia lenkkejä tehdä! Mikä nautinto!

Ipille annettiin eilen Birgitan kanssa 14vrk kortisoniannos, joka saatiin heinäkuussa jo mukaan niskaan pistettäväksi. Katsotaan, miten se vaikuttaa tuohon liikkeeseen. Birgitta tuumasi kanssa, että onpas se nopeasti mennyt huonoon kuntoon. Arveltiin, että paras olisi nyt ajaa kaikki tekeminen Ipiltä pois. Siis sellainen, että se voisi kuvitella asian olevan treenaamisen alla. Kaikki temputukset yms. jos saisi pois karsittua, niin rauhottuisiko Ipi, saisiko siltä stressihormoonit alas ja siten säästäisi mun hermoja? Sellaisen vuoden se ottaa aiempien koirien kokemuksella.

Niin ja tiistaina oli viimeiset agitreenit tälle jaksolle. Mentiin viime viikkojen teeman mukaan maajoukkuekarsintojen finaaliradan mukaelmaa. Rytmitys ja tekniikkaosaaminenhan siinä sitten nousivat arvoonsa. Muistuteltiin paljon kontakteja ja Hanna palkkasi jokaisesta, että saatiin alas asti juoksut. Keinulle otettiin ekstratoistoja, että saatiin Piika juoksemaan vauhdilla päähän asti jarruttelematta matkalla. Hankalimmat pätkät olivat 2-5, 6-7 ja 10-12. Mutta ei huono, ja treenillä saatiin ne aika hyviksikin jopa.

Maajoukkuekarsinnat-finaalimukaelma

Reikä silmänurkassa ja muuta viikon varrelta

Piika näyttäisi hiipivän vaivihkaa bortsumaisella perseilyllä lauman pomoksi. Haastaa hiljokseen Ipiä ihan kaikessa, silleen huomaamatta. Muuten en ehkä olisi asiaa huomannutkaan, mutta sattui tuossa eräänä iltana, että Pessillä ja Piikalla syttyi tappelu. Piikan kanssa tultiin kotiin ja päästin Pessin pihalle. Ipiä en ehtinyt päästääkään. Pessi oli tottakai kiinnostunut, missä ollaan oltu, haisteli kumpaakin ja kun Piika ei päästänyt lähelleen, ja lopulta ei minunkaan lähelleni, niin rähinäksi se siitä sitten kärjistyi. Kun peruuttelin itse pois tilanteesta, homma rauhoittui, mutta sen jälkeen Pessi kiersi Piikan kaukaa. Aiemmin tällaista ei olekaan sattunut noiden välillä. Ipiä Piika seurailee vaivihkaa pihalla ja tunkee nenänsä jokaiseen puskaan, jota Ipi haistelee. Turhaan kerjää verta nenästään. Olikin sitten jo puhetta, että pitäisi taas pitää Ipillä koppaa, kun ei Piikallekaan voi rautakypärää laittaa oman tyhmyytensä vuoksi.

WP_20150611_07_23_15_SmartShoot

Yksi tapa aiheuttaa konfliktia: Säästää pari päivää luuta.

WP_20150611_07_24_24_SmartShoot

Nukkua luun päällä ja hautoa sitä kaikin mahdollisin tavoin.

WP_20150611_07_25_55_SmartShoot

Kun joku menee ohi, alkaa syömään luuta tärkeänä.

Joten kyllä, meillä on ollut hieman kireinä koirien välit.

Perjantaina tein lähtöä Kainuuseen. Käytin koirat jo pihalla, mutta ajattelin kuitenkin vielä kastella kasvimaan ennen lähtöä, ja otin koko lössin pihalle. Virhe. Ilman kuonokoppaa. Toinen Virhe. Olin lopettelemassa kastelua, kun hirveä huuto kuului kukkapenkin takaa. Karjuin Ipille päästämään irti ja puolityhjällä kastelukannulla huidoin koirien päälle vettä. Sen verran Ipi on kyllä aiemmista kerroista oppinut, että päästi samantien irti ja luikki pakoon. Uskomattominta on, että mitä ikinä koirien välille olikin tullut, se oli leikkitilanteessa. Ipihän riepottelee Pessiä aina pitkin pihaa, mutta Pessi myös itse aina hakeutuu näihin paineihin. Nyt ilmeisesti oli Ipillä naksahtanut jokin, kun oli Pessiä pitänyt tikata. Eikä olisi kyllä voinut lähemmäksi silmää osua, alaluomessa parikin reikää ja poskessa kolmas. Onneksi silmä säästyi tälläkin kertaa eikä Pessi ollut lähtenyt vastaamaan Ipille ollenkaan. Pienin vaurioin taas selvittiin, mutta Ipi pääsi koppakuurille. Jannelle sitten soittelin, että haluatko hoitaa Pessiä viikonlopun, vai otanko sen kuitenkin matkaan. Janne totesi, että jätä sinne, hän hoitaa. Ipinkin oli hieronut pari kertaa viikonlopun aikana ja ihan oli takapää ollut jumissa. Käsittämätöntä, että mistä johtuu, kun koira ei ole käytännössä tehnyt mitään muuta kuin lomaillut? No, lomailu siis jatkuu. Mutta olisiko joku kipukohtaus syynä, että oli Pessiin käynyt kiinni?

Niin arvaamattomat ovat kuitenkin koirien välit, ja kun sunnuntaina kotiin tullessani Piika ja Kilju pystyivät vain jäykistelemään toisilleen ja Piika ilmoitti murinalla, että nyt on parempi pitää etäisyyttä, niin parempi varautua kuin katua. Ipille kuonokoppa siis taas käyttöön, Piikalle joku kahden metrin kupla ympärilleen ja Pessi onkin ollut melkoinen kultapoju (tottelee minua, mutta Jannelle kuulema lällättelee). Kilju lähti tänä aamuna Espooseen, vaikka kovasti Pessi yritti kyllä myös bemariin tunkea. Kai se yritti kertoa, ettei ainakaan näiden hullujen akkojen luo ole jäämässä.

Loppuun vielä pari kuvaa Piikasta Laukaan agikisoissa. Kuvat c) Leena Partanen

AgiLaukaa2015-9084

Silmät kiinni on hyvä kepittää.

AgiLaukaa2015-9085

Tässäkin kepin puolimmainen silmä kiinni.

AgiLaukaa2015-9087

Hyvin korjattu Piikalta tällaisista lähtöasetelmista…

AgiLaukaa2015-9088

…tällaiseen suoritukseen.

AgiLaukaa2015-9090

Kun mahdollisuudet ovat, hypytkin ovat ilmavat. Tässä rima 65:ssa.

Kilju-kevennys

Seuraa pakollinen Kilju-kevennys:

11330001_10153276649636768_3435268248440478528_n

Kuvassa Kilju tulossa jäljeltä perjantai-iltana. Sunnuntainakin tyyppi pääsi pellolle. Tällä kertaa Janne tallasi sille n. 1500-2000 askelen jäljen. Reippaasti pidempi, kuin yksikään tämän kevään jäljistä. Jäljellä oli myös kourallinen minifrolicceja pilkottuna pieneksi, niin, että maksimissaan tuli 100 askelen tyhjiä muutaman nappulan väliin. Alku oli perinteistä kaahotusta, vaikkakin ihan nättiä semmoista. Maa-aineksen muutoksiin Kilju reagoi aluksi voimakkaasti, jalat vei nenä ei. Sitten jossain 500-700 askelen kohdalla tapahtui jotain ja jäljen keskivaiheilta oli pakko kuvata pari pätkää. Sehän näytti jo siltä, että tästä voisi joskus jotain tullakin! Mutta oli kyllä helppo peltokin.

Jäljen jälkeen Janne oli kovasti pakkaamassa Kiljua autoon – pariinkin otteeseen. Joka kerta piti muistuttaa, että tällä kertaa sen piskin piti oikeastikin tänne jäädä työreissusi vuoksi.

Eilettäin Kilju sitten pääsi agilitytreeneihin, kun Ipi ja Piika huilivat. Tehtiin oman treeniryhmämme lopuksi ensin suoraa putkea. Hanna palkkasi putken päähän namikuppiin. Tuli selväksi, että Kilju on oppinut suoran putken. Se oli siellä koko ajan. Seuraavaksi mutkaputki. Kävi selväksi, että läheltä tämä on ok, mutta kauempaa reagoi mun liikkeeseeni ja helposti voi kääntyä takaisin putkessa. Koira vasemmalla puolella oli helpompi lähetys kuin koira oikealla. Seuraavaksi sitten puomille. Kyölvin aluksi puomin täyteen nakkia ja Kilju karkasi syömään ne. Hannan kanssa jäätiin puimaan tätä, kuten nyt yleensäkin on ollut tapana. Jaa, niin se koira meni jo sitä puomia toiseen päähän. Ennen kuin ehdittiin sinne, se olikin jo puomin toisessa päässä. Ja samantien toisessa päässä. Ja heti perään toisessa päässä. Ja ai kato, nyt se on tuolla mutkaputkessa, ai, se meni sinne putkeen uudestaan ja taas uudestaan ja taas uudestaan…

Jossain välissä tajusin, että tälle koiralle ei vissiin ole opetettu sellaista rauhoittumista, vaan se on pakko käskyttää maahan paikalleen samantien kun suoritus loppuu. Muuten se tarjoaa kaikkia edellä oppimiaan palkan toivossa. Viimeiseksi treenattiin kahta perättäistä hyppyä takaperinketjutuksella. Nyt ei ollut kiertämisongelmia, kuten joskus aiemmin. Koira oikealla puolella oli tässäkin se vaikein ja nyt pitääkin jatkossa odottaa, että Kiljun focus on eteen liikkeelle lähtiessä. Kontakteille ei ole enää asiaa ennen kuin on oppinut kontaktilaatikolla 2on2offin. Vaikuttaisi, että tässäkin mennään sillä, että kun Kilju oppii, että sinne pysähdytään, niin se myös pysähtyy. Hauska se kyllä on, ja pakollinen Kilju-kevennys toi hupia treenikavereillekin, joiden kanssa mietittiin, että on se jännä, miten meillä on niin huonot koirat, mutta silti me herkutellaan joka viikko!