Takana on kyllä outo, outo kesä. Keväällä meni melkein pari kuukautta, että saatiin kuntoutettua Renki ja silti se työ on jatkunut läpi kesän. Se syö nykyisin edelleen RC: gastrointestinal-nappulaa ja lisäksi naudanlihaa, kalaa ja maksalaatikkoa. Tuntuu, että olemme näin löytäneet hyvän balanssin ruokailussa.
Paimentamassa on käyty harvakseltaan kunnon mukaan. Hirveästi ei ole pystytty treenaamaan, joten on panostettu sitten laadukkaisiin treeneihin ja Marikan kanssa järjestelmällisesti koulutettu kesän aikana osio kerrallaan osa-alueet kuntoon. Kennelliiton puolella on kisattu kesän aikana 5 kertaa kakkosissa, joista ei mainittavampaa menestystä ole tullut. Sama juttu SPKY:n puolella, siellä kai muutamat kisat on tullut käytyä. Joskus on oltu palkinnoilla, mutta ei mitään merkittävää onnistumista. Vähitellen vain huomasin, että kyllä treenitkin ovat tuottaneet tulosta ja koira alkaa toimia ja itsekin jo jotain hahmottaa.
Jossain välissä alkusyksystä yritin agilityakin taas aloitella, mutta olisiko ollut toiset treenit, kun Renki liukastui putkessa ja sitten taas kuntouteltiin lihasvammaa. Siitä kun parannuttiin, kävin taas agilityssä ja Renki törmäsi rimaan ja kannuskynsi irtosi. Jostain syystä agility on nyt sitten jäänyt eikä olla sitä tehty. Jos koira pysyisi näin kunnossa. Vaikka voi niitä haavereita muuallakin sattua, mutta yritetään nyt edes saada se pysymään terveenä useampi kuukausi putkeen.
Syyskuussa käytiin neljän päivän reissu Ruotsissa paimentamassa ja olipa kyllä tosi huippua! Opittiin hirmuisesti uutta uusista lampaista ja uusista ympyröistä, kun päästiin treenaamaan neljä päivää putkeen. Eniten tehtiin vain keskenämme lampaiden siirtelyä, lampaiden kohtaamista ja hallintaa. Mutta myös pitkiä hakuja, ajoa ja jakoja. Ihana ihana reissu!
Yksittäisenä kisareissuna on pakosti mainittava, kun viime vkonloppu vierähti SPKY:n Suomen Nursery-kisoissa Tammisaaressa. Jossain mielenhäiriössä olin ilmoittanut Rengin 3 lk kisaamaan, eli kai sitä uskoin itse kuitenkin, että kyllä me jotain osataan… Lauantaina kisapaikalla totesin, että Ai niin semmonen pikku juttu, kun en ole koskaan edes treeneissä jakanut merkattuja lampaita…
No se lauantain rata kyllä kaatui hyvän alun jälkeen ihan siihen, että crossissa korjasin ensin liikaa toiseen suuntaan ja sitten en osannut korjata enää tarpeeksi Renkiä ja lampaat, no he vaan käveli lampolaan, kun jumitettiin molemmat omaan osaamattomuuteen. En osannut edes kyllä harmitella tätä. Kisaamalla sitä oppii varmasti nämäkin tilanteet pelastella jatkossa ja ensi kesänä, jos koira vain on terve, toivottavasti päästään treenaamaan lisää kolmosissa.
Sunnuntaina oli sitten uusi päivä ja vaikeampi rata. Lauantaina olin jo sitä mieltä, että vaihdan mun oikean pillikäskyn, mutta sunnuntaina aavistuksen korkeammalta vihellettynä Renki otti kaikki käskyt hienosti. Täytyy kyllä antaa kunnia radasta Rengille. Se oli vaan upeasti hallinnassa koko radan ja totteli ihan kaikki käskyt läpi ja maltettiin molemmat koko radan läpi. Niin ja ekaa kertaa ikinä jaettiin merkatut lampaat ja tehtiin single. Olin kyllä onnellinen vain siitä, että saatiin tehtyä kaikki lopputyötkin.
On ollut treenien puolesta niin rikkonainen kesä kaikkien haavereiden keskellä, että Marikalle ja Kimmolle kuuluu iso kiitos kaikista neuvoista kesän aikana! Kun Marika kesällä totesi, että laitetaan osa-alue kerrallaan palikat kuntoon, niin on todella tehty niin. Ihan parasta! Ja kiitos myös kaikille, kenen pelloilla ja lampailla on myös päästy treenaamaan. Paljon on saatu uusia kokemuksia.
Tässä vielä nopeutettuna sunnuntain ratamme https://youtu.be/8dHutWiHhUU Kiitos Marikalle kuvauksesta ja editistä!
Ai niin, ja me tosiaan voitettiin se sunnuntain kilpailu. Saatiin 103p. Jotenkin ihan hassua ja älytöntä ja mitä kaikkea! En käsitä tätä vieläkään! Lajia ymmärtämättömille, nyt oli tosi hyvä päivä ja tuomarin punakynäkin jäätyi meidän kohdalla.
Nyt on kulunut melkein neljä viikkoa vierasesineleikkauksesta. Viimeisimmän päivityksen jälkeen sain paljon vinkkejä, miten kuntouttaa Renkiä. Kiitos niistä jokaiselle! Niiden kautta avautui vielä lisää epäkohtia Rengin hoidossa Aistissa ollessaan.
Ihan ensimmäiseksi otin yhteyttä taas klinikalle ja saatiin vielä Tylosin kuuri jouduttamaan suolen paranemista. Samalla vaihdettiin ruokaa RC:n Gastrointestinal Low Fat-suolistoruokaan. Parissa päivässä alkoikin jo sitten huomaamaan eron. Tällä hetkellä Renki syö tuota Low Fatia n. 6 dl päivässä eli reilu 300g kolmella ruokintakerralla turvotettuna ruokana. Ja hyvin maistuu! 🙂 En tiedä, uskallanko edes yrittää enää paluuta normiruokaan, kun tuo on tuntunut olevan niin sopiva. Mutta ehkä sitä on vähitellen jossain välissä yritettävä.
Renki alkoi olla taas leikkisä, sillä oli virtaa. Sen kakka muuttui normaaliksi koiran kakaksi! Ja samalla tulimme miettineeksi, onko sillä koskaan ollut noin normaalia kakkaa aiemmin! Sen kakkaongelma on ollut aina se, että tekee ensin normaalia ja sen jälkeen vähän löysempää kuin torttua. Tuossa sairastelun yhteydessä kakat olivat todella löysiä, mutta nyt reilussa viikossa tuotokset ovat muuttuneet ihan kuin normaalin koiran kakoiksi. Onkin mietitty, että jos Rengille ei vain sovi kovin rasvainen ruoka vaan pitää olla hyvin vähärasvaista.
Tämän ruoan maistumisen ja piristymisen seurauksena onkin sitten ollut vähän hankalampaa pitää Renkiä aisoissa. Lenkillä se sai mennä fleksissä ja vähitellen pidennettiin lenkkejä päivittäin. Lopulta uskalsin pitää sitä hieman jo irti ja esimerkiksi iltapissatuksille siirryttiin viikonloppuna kotipihalle, jossa Renki on saanut olla irti. Pienin askelin on pyritty takaisin kohti normaalia. Eilen Renki lähti aamusta autoon mukaan viemään Muksua päiväkotiin ja koska maha kesti sen, iltapäivällä se pääsi myös hallille Tempon treeneihin lenkeille mukaan. Halliin ei kyllä päässyt eikä taida ihan heti päästäkään.
Enää Renki ei väsy edes lenkkien jälkeen. Se haluaisi kovasti leikkiä ja on taas niin kovin innokkaasti mukana menossa. Tällä hetkellä fiilis on hyvä ja tuntuu, että ehkä sittenkin selvittiin tästä voittajina!
Koska en ole itse löytänyt juurikaan netistä kokemuksia vierasesineleikkauksesta ja siitä toipumisesta, päätin pitkästä aikaa päivitellä tätäkin blogia ja jakaa meidän kokemuksen asiasta. Tämä kirjoitus on koottu useasta tekstistä, joita olen tässä matkan varrella kirjoittanut asiasta somessa. Tätä kirjoittaessa leikkauksesta on kulunut reilu 2 viikkoa.
Viikonloppu Aistissa
Perjantaina 22.4.22 sanoin vielä puhelimessa äitille, että meinataan vaan treenata viikonloppu ja haravoida. Vähänpä tiesin.
Renki alkoi yhtäkkiä oksentamaan perjantai-illasta tyhjää mahaa. Yritti oikein pumpata jotain ulos ärsyttämästä kymmeniä kertoja. Vähän maistoi iltaruokaa, joka lensi kaaressa tunnin päästä ulos. Joi vettä, se lensi ulos kaaressa tunnin päästä. Siinä vaiheessa totesin, kun oli 6 h menty ja en ollut nukkunut silmäystäkään, että eiköhän lähdetä kuvaamaan Aistiin vierasesineen varalta, koska oireet olivat aivan samat kuin pentuna, kun Renki söi erään muksun pienen pallon ja siitä seurasi pieni tukos, joka saatiin onneksi ell-ruoalla silloin liikkeelle.
Pe-la yönä viideltä kuvattiin Aistissa ja kuvien perusteella ei ollut tukosta lääkärin mukaan. Itse en saanut nähdä kuvia. Renki sai pahoinvointilääkkeet ja varjoaineen vaikuttamaan varuiksi ja käskyn mennä kotiin. Kotona nukuttiin molemmat pari tuntia. Aamu tuli aivan liian nopeasti.
Lauantaina Rengin vointi tuntui aluksi pysyvän entisellään. Röyhtäili eikä halunnut venytellä. Oksennukset pysyivät pois lääkityksen vuoksi lukuun ottamatta lauantai-aamuna yhdeksän aikaan ulkoilun yhteydessä oksennettua vettä. Iltapäivällä Renki näytti kuitenkin menevän apaattiseksi eikä jaksanut enää ulkona kävellä. Ei syönyt, joi hirveästi välillä, välillä ei lainkaan, heinää yritti ahmia, ei pystynyt kakkaamaan. Lähdin viemään sitä iltapäivällä neljäksi takaisin Aistiin, jossa oli hirveä ruuhka eikä Rengin oireita otettu vakavasti ennen kuin se meni oikeasti poissaolevaksi, jolloin jo pyysin apua.
Renkiä tutkittiin ja vierasesineeseen ei tämäkään lääkäri uskonut. Pyysin verikokeita, joiden luvattiin tulevan vartissa. Tunnin päästä lähdin kyselemään, että mikä kestää, kun koira heikkenee käsiin. Sitten niillä tulikin kiire viedä Renki nesteytyksen enkä sitä nähnyt enää. Pyysin ultraamaan koiran tuloksetta. Röntgenkuvat näin viimein ja kysyin eräästä ohutsuolen pätkästä, johon oli varjoainetta jäänyt enempi, mutta se oli kuulema vain kaasua ja nesteinen mahalaukku.
Renki jäi yöksi Aistiin. Vointi ei kuitenkaan parantunut. Jostain syystä Renki ultrattiin vasta aamulla, vaikka pyysin sitä jo illalla. Neste velloi mahalaukussa eikä enää edes imeytynyt. Aika selvää oli, että avata pitää. Ilmeisesti edelleenkään kiireelliseen leikkaukseen Aistissa ei uskottu, koska Renki leikattiin vasta puoliltapäivin sunnuntaina.
Aamupäivästä iltapäivään toivottiin, että radiohiljaisuus Aistiin säilyisi, kuten aiemminkin. Se tarkoittaisi tosin nyt, että Renki oli hengissä. Neljältä ell soitti, että Renki on leikattu. Kolmen tonnin tennispallon jäänteet sieltä ohutsuolesta sitten löytyi, olivat jumissa siellä ja muodostivat osittaisen tukoksen. 15 cm huonoa suolta oli otettu pois. Ei ollut vielä reikää muodostunut, vaikka yritys oli ollut.
Ja mä kun olen aina ollut sitä mieltä, että Tempolta ne tennispallot leikataan, kun se noita palasia oksentelee. Ja Mummokoirat syö mitä vaan oireitta ja paskoo läpi. Rengin heränneestä palloinnostuksesta olin vielä viikolla innoissani, mutta tämän jälkeen meiltä hävitettiin kaikki tennispallot ja niiden raadot.
Hain juuri Rengin kotiin ja nyt meillä lasketaan taas tunteja, päiviä ja viikkoja. Toivotaan ihan hirmuisesti, että koira tulee vielä kuntoon ja palautuu. Nyt Renki tarvitsee paljon supervoimia ja lämpimiä ajatuksia.
Kun lauantaina ajoin Aistista kotiin 38 tuntia valvoneena, radiosta tuli Mikael Gabrielin Kipua. Osui ihon alle.
”Miten maailma sortuu sun jalkojen alta
Kumpa tää fucking painajainen ois vaan unta
Ei mun kaa olis kylmä ikinä
Ja sulla on niin pitkä aika elää ku toi kello tikittää
Kaikki loppuu aikanaan
Mä pidän kii siit et teen kaikkee muut ku pysyn paikallaan
Ja et voin täst ehkä joskus jollekkin kertoo
Tää on kuoleman pelkoo
Pelkää en siedän sitä tiedän sen
Mutta kun katson sua mä olen tyttö hiljainen
Tahdon sinut vällyihini nukkumaan
Ettei sulle tulis kylmä enää milloinkaan
Kaikki loppuu aikanaan
Ei ainakaan tää ei ainakaan tää.”
Pe-la yön kuvaPe-la yön kuvaVarjoainekuva lauantai-illaltaVarjoainekuva lauantailta
Kun olet saanut toivon, mutta se murenee aina alta
Kolmas päivä Rengin leikkauksesta meneillään. Päivät ovat jaksottuneet tunnin – kahden väleihin ja syöttöhetkiin. Maanantaina selvisi aika pian, että Renki kotiutettiin ilman kunnollisia hoito-ohjeita tai lääkityksiä. Lääkitykseksi se sai mukaan YHDEN litalginin ja paracetamolia ja tramalia tarpeen mukaan. Päivien aikana on myös selvinnyt, ettei ihan täyttä tilanteen vakavuutta oltu kerrottu leikkauksen jälkeen.
Leikannut ell sanoi sunnuntaina, että Renki pitää vaan nyt saada syömään. Ihan sama mitä, mutta kunhan syö. Meidän onneksi näitä tapauksia on sattunut muillekin, joten aika pian oli kirjallisena tarkemmat hoito-ohjeet siitä, miten muita on neuvottu ja myös lääkitty. Kun olisinkin heti alusta tiennyt, ettei sitä koiraa tarvitse itse saada syömään. Riittää, että sille pakkosyöttää ruiskulla hyvin sulavaa suolistoruokaa monta kertaa päivässä. Onneksi Vihtivetissä oli asialle perehtynyt hoitaja, jolta saatiin kullanarvoinen neuvo leikata ruiskusta se ohut pää pois ja näin saada Rengille syötettyä ruiskuruokaa. Nyt on kolme päivää pakkosyötetty ruiskulla RCn Recovery ruokaa ja pieninä paloina kaikkea herkullista, jotka olisimme voineet jättää myös väliin suoliston toipumisen edistämiseksi.
Ongelmaksi tässä on muodostunut se, että koska Renki on hoidettu Aistissa, joudun edelleen kommunikoimaan heidän kanssaan Rengin hoidosta. Maanantaina tuntui, että Renki on todella kipeä eikä suostunut syömään mitään. Sain maanantai-illasta Aistista luvan antaa sille sekä Cereniaa (pahoinvointilääke), antepsinia, litalginia ja paracetamolia. Tuon jälkeen Renki kiinnostui syömään leipäjuustoa ja kermaviiliä. Kaikelle koiranruoalle ja etenkin haisevalle sellaiselle, se yökkäsi kirjaimellisesti eikä syönyt. Onneksi tässä vaiheessa tuo ruiskuruokinta astui kuvioihin.
Aistiin soitetuista lukemattomista puheluista sain vähitellen ongittua selville mm. seuraavaa, mitä minulle ei aiemmin oltu kerrottu.
– Renki on ollut todella kipeä la-su yönä Aistissa ollessaan
– sille on yritetty asentaa leikkauksessa nenämahaletku toipumisen nopeuttamiseksi ja ruokinnan helpottamiseksi. Letkua ei ole saatu asennettua, koska Renki ei ole suostunut nielemään sitä. En tiedä, mikä todennäköisyys on, että näin käy? Luin jostain tutkimuksesta myöhemmin, että tuo nenämahaletkun asennus olisi ollut todella hyvä suoliston elpymisen ja koiran selvieämisen kannalta.
– Rengin suoli oli ehtinyt mennä todella huonoon kuntoon ja tiistaina, kun leikannut ell soitti, tuntui että hän ei ollut olettanut Rengin selviävän niinkään monta päivää. Ihmettelin myös, miksi hän niin kiireellä tiistaina tuntui soittavan ja perui kaikki pahoinvoinninestolääkitykset Rengiltä, joihin oltiin edellisenä iltana saatu lupa toiselta eläinlääkäriltä.
– Keskiviikkona se sitten selvisi, miksi sain tiistaina tuon leikanneen eläinlääkärin soitoin. Kaikkia pallon palasia ei oltu poistettu Rengin suolistosta, koska se kävi aamulla kakalla ja ilo muuttui nopeasti taas huoleen, kun sieltä tulikin kaksi uutta isoa palasta pallosta. Kuinka paljon näitä on vielä koiran sisällä ja mitä vahinkoa ne ovat tehneet? Minulle oli sanottu, että Rengin suoli oli kelattu.
Reklamoin jo viikonlopun parin päivän tyhjästä hoidosta, joista jouduin maksamaan pitkälti yli pari tonnia ennen sunnuntain leikkausta, mutta he vastasivat tyyliin, että minun pitäisi olla niin kokenut koiranomistaja, että tiedän, että tällaista tämä on päivystyksessä ja minun pitäisi tietää, miten koiraa ruokitaan. Oma arvioni on, että perjantaina ja lauantaina paikalla ei Aistissa ollut leikkaavaa eläinlääkäriä. En ymmärrä, miksi meitä ei käännytetty tuolloin muualle. Itse en myöskään tajunnut sitä, että olisin voinut vaihtaa paikkaa, kun hoitoa ei saatu pyynnöistä huolimatta.
Tämä huoli ja stressi Rengin selviämisestä on kyllä hyytävää. Aina kun ajattelee, että nyt se näyttää jo hyvältä, tulee jotain uutta eteen. Varsinkin kun tuntuu, että itse olen tehnyt toipumisen nopeuttamisessa kaiken väärin, kun kunnollisia ohjeita ja tietoa ei ole ollut.
Onneksi nyt Renki jo kuitenkin osoittaa kiinnostusta ruokaa kohtaan itse. Se nuolee kermaviiliä kädestä, syö pehmeitä pieniä kanasuikaleita ja nielee ruutalla suuhun laitetun rc recovery ruoan ja lisäksi juo vettä. Eihän sitä ruokaa mene edelleenkään kuin muutamia ruokalusikallisia kerralla, mutta alku kai se on tämäkin.
Inkan kanssa todettiin sunnuntaina ennen leikkausta, että Rengin on otettava supervoimat käyttöönsä ja niin se tuntuu tehneen. Melkoinen Supermies. Toivottavasti jaksaa jatkaa samalla tavalla vielä monta päivää, viikkoa, kuukautta ja vuosia.
Kerjäävä koira on ihana asia!Kakkaava koira on ihana asia!Palloja kakkaava koira ei ole kiva asia! Oikealla leikatut osat, vasemmalla kakatut osat A4-paperin päällä.
Viikko leikkauksesta ja Renki alkoi yskiä
Eletään lauantaita. Huomenna vappupäivänä tulee viikko Rengin leikkauksesta. Vähitellen suurin huoli on jo helpottanut, kun paikattu suoli on kestänyt viikon. Silti pieninkin asia pelästyttää. Tänään se on ollut, kun Renki alkoi eilen hieman yskimään liikkeelle lähtiessä. Ajateltiin, että se olisi vain oire närästyksestä. Tänään yskiminen on mennyt pahemmaksi. Esiintyy myös syödessä välillä. Joko kennelyskämäisesti hakkaavana tai nenäpunkkimaisesti sisäänpäin vetäen.
Soitin jo Agrian vakuutuksen kautta etäeläinlääkärille, että mitä kannattaisi tehdä. Hänen videoneuvojensa mukaan nyt seurataan tilannetta ja mitataan kuumetta, ettei pääsisi kehittymään keuhkoputkentulehdukseksi, kun koira muuten on virkeä. Rengin lämpö on leikkauksen jälkeen ollut koko ajan 37.8 – 38.15. Luultavasti Renki on joko vetänyt henkeen oksennusta ja alkuviikosta yskä oli vain pientä köhisemistä kipujen vuoksi juonnin jälkeen. Nyt kun koiralla ei näytä olevan kipuja, se pystyy yskimään limaa ulos. Ja toki sitä närästää myös antepsinistä huolimatta. Edelleen sillä on pahoinvointia ruokinnan yhteydessä eikä sille kelpaa edes nutriplussgeeli, mikä yleensä koiran kuin koiran mielestä on parasta. Rengin kauluri on aina ihan märkä, samoin koko alaleuka, kun kuolaa tulee paljon. Ei voi myöskään sulkea pois sitä, että nenämahaletkun asennusyrityksessä olisi jotain vahinkoa aiheutettu.
Sitä vaan toivoisi, että tämäkin olisi voitu jättää väliin ja Renki paranisi nopeasti. Tai että alkaisi syömään paremmin kuin nyt, kun pakko on vaan pakkoruokkia sitä ja pitää siten hengissä. Pari päivää olen ollut paimennuskisoissa töissä ja henkisesti nää päivät on tehneet hyvää itselle, kun on saanut vain laskea lampaita Rengin maanisen seuraamisen sijasta. Kisatöissä en harmitellut kisojen väliin jäämistä. Pääasia, että Renki tulee kuntoon. Sen sijaan oli varikkohommissa kovin ikävä Renkiä, just sen takia, miksi sen nimi on Renki. Se on työkoira ja sen kanssa mikään ei ole niin parasta kuin ne yhteiset työt.
Oudot eläinlääkärikeikat vol 282626
Rengin yskä-ryystö oli jo eilen sunnuntaina parempi. Ajateltiin että noni, närästystä. Homma hallussa taas. Kunnes tänä maanantaiaamuna 2.5. yskältä ei tule loppua. Joten eikun eläinlääkäriä Vihtivetistä tilaamaan.
Olin ottanut videoita yskimisestä, mutta ei tarvinnut näytellä niitä, kun Renki yski koko ell-reissun ja kakoi kurkkuaan. Ensin otettiin verikokeet, joissa sain tosissaan pitää Renkiä pöydällä. Sen jälkeen kuvattiin keuhkot. Tarvittiin 2 hoitajaa ja minä, että koira saatiin kuvattua. Viimeksi pidin sitä itsestäni kiinni, kun vierasesineitä kuvailtiin. Muutenkin sekoili ihan huolella, kun yritti hypätä röntgenpöydälle ja rintakehä edellä meni sit pöytää päin ja hoitopöydältäkin yritti tipahtaa.
No tuli selväksi, että koira on kyllä terve sinänsä. Tulehdusarvot normaalit, ei kuumetta ja keuhkot Ok. Eikä ollut kennelyskäkään. Sen sijaan verikokeissa ainostaan eosinofiilit olivat koholla. Ne taas viittaavat loistartuntaan? Sinänsä outoa, koska Renki on madotettu vasta alle kuukausi sitten kolmeen otteeseen Tanskan reissun vuoksi heisimatolääkkeillä ja tuolloin ne vielä valittiin niin, että tappavat kaiken oravaa pienemmän koirasta ulos. (Eivät kyllä tappaneet niitä palloja…) Vaihtoehdoksi nyt sitten jäi, että Rengillä olisi ketun keuhkomatoja.
Selvittely on tuottanut tulosta, että nämä ovat Suomessa varsin yleisiä. Ilmeisesti tässä nyt ell epäili, että Renki olisi syönyt ketunpaskaa. No minähän siihen, että no en usko, kun kyllä meillä muut sitä syö paitsi ei tämä. Tosin, niinhän mä sanoin tennispallostakin, että eihän nyt meidän Renki syö tennispalloja kun ne muut…
Joten nyt on sitten lääkitty koira ja eiköhän tästä vielä mummokoiratkin saa jäljelle jääneet pipetit niskaansa, kun toisen ell mielipiteen vuoksi lauman muutkin kannattaa lääkitä, vaikka eivät oireile. Voisiko tämä nyt vaan olla tässä?
Taisikin olla vain ruokatorventulehdus tms.
Kaksi viikkoa on eletty nyt siitä, kun vein Rengin ensimmäistä kertaa Aistiin. Näihin päiviin mahtuu monta hetkeä, kun on tuntunut, että nyt tää paraneminen lähtee! Ja niin monta hetkeä, kun olen miettinyt, että onko tästä enää mitään toivoa.
Tällä viikolla on käyty kahdesti Vihtivetissä hakemassa lääkkeitä. Ensin maanantaina todettiin keuhkomatotartunta ainoana mahdollisena syynä yskään. Keskiviikkona oltiin taas hakemassa lääkitystä madotuksen aiheuttamaan veriripuliin ja syömättömyyteen. Kummasti se yskä jäi siihen, että Renki sai vihdoin(!) useampaa pahoinvointilääkettä pistoksena ja antepsin vaihdettiin pepcidiin, jos olisi paremmin sulavaa, kun olin löytänyt ripaskan joukosta jauheeksi hajoavia tabletteja, jotka eivät voineet olla kuin antepsinia. Ja lisäksi tylosinit 5pv kuurilla. Tääkin on niin jännä, kun aiemmin tuota Pessi söi puoli vuotta päivittäin ja nyt hädin tuskin saa tuon 5 päivän kuurin ruinattua. Edelleen vuosien jälkeen jaksan ihmetellä tuota tylosin-ihmelääkettä. Ripuli taittui ja koiraa alkoi kiinnostaa ruoka. Nyt se nuoli jopa nutriplussaa suoraan tuubista ja nuoli jopa tähän mennessä inhoamaansa suolistoruokaa lusikasta.
Oma arvioni on, että Rengillä oli suolisto/ruokatorventulehdus/närästystä ja pahoinvointia. Ne sit oireili vain verikokeissa loistartunnan arvoissa tulehduksena. Keskiviikon ultrassa rasvakerros oli liian vaalea ja enteili tulehdusta. Onneksi sen perusteella saatiin lääkkeet kuntoon.
Vaikka nyt tuntuu, ettei uskalla iloita siitä, että Renki on vihdoin eilisestä asti syönyt itse kupista (vaikka edelleen osan annoksista vain kädestä), kakannut useasti ja ollut pirteä, niin jotenkin jo helpottaa. Tänään Renki tuli ulkoilulta ja hiippaili kentälle. Sieltä se löytyi lelun kanssa etsimässä putkea! Lisäksi olen uskaltanut pitää sitä jo irti, kun treenattiin viimein kuntoon STAND-käsky, joka on ollut työn alla ja jäänyt tekemättä, kun Renki tarjoaa aina maahanmenoa. No nyt kun on paljas maha, seisominen on paljon kivempaa. Ja koira ei pääse menemään kuin ravia, kun standia viljellään aina kun vauhti uhkaa kiihtyä.
Ylämäki Alamäki yhdessä kulkien
Nyt eletään keskiviikkoa 11.5.2022. Rengin leikkauksesta on reilu kaksi viikkoa ja kaulurista luovuttiin, kun haava on ulkoisesti parantunut. Viikonloppuna jo tuntui, että jes, pisimpään on menty terveenä kuin hetkeen. Renki oli virkeä ja söi, se jopa oikeasti halusi syödä! Ja kakkaa tuli ja käytiin hieman pidempi ulkoilukin jo. Kunnes koitti maanantai ja taas yhtäkkiä koira on ripulilla. Taas me rampattiin pihalla yöllä ja aamusta monta kertaa. Sunnuntai-iltana olin antanut viimeiset lääkkeetkin. Alunperin olin luullut, että minulla olisi tylosineja vielä Pessin ja Tempon tarpeilta, mutta en niitä sitten löytänyt. Mietin ja googlettelin taas kerran. Lopulta päädyin siihen, että Rengille ehkä voisi jo syöttää maitohappobakteereja. Soitto Vihtivettiin ja sain luvan antaa enteromicroja. Päädyin siihen, että annetaan 1 aamulla ja 1 illalla ja katsotaan, mihin suuntaan kakka menee.
Tässä välissä olin sitten itse pois kotoa yön työreissussa ja mies sai tehtäväksi laittaa kakkakuvan aina Rengin käydessä kakalla. Koko 30h tunnin reissun aikana sain yhden kuvan! Ja kun tulin kotiin, Renki kävi pari kertaa kakalla. Eli hyvin menee, mitä nyt kakka on oudon limaista eli jotain siellä suolessa vielä on pielessä, joten jatketaan enteromicroilla.
Tällä hetkellä Renki syö aamuin illoin vähän isomman annoksen liotettua RC:n suolistonappulaa ja vielä päivisin yhden pienen annoksen. Illalla on annettu vähän naudan jauhelihaa lisäksi tai paistettua kanasiivua. Ruoka-annos on edelleen yli puolet pienempi kuin silloin, kun Renki oli täysin terve. Kun alkuviikosta meni ripulille, takana oli pari päivää aamu-iltaruokintaa ja yksi pidempi ulkoilu. En tiedä, mistä se maha ei tykännyt, mutta otettiin takapakkia ja nyt Renki on taas liikkunut vain kilometrin korkeintaan kerrallaan ja useampaan kertaan päivässä.
Tällä hetkellä ei ole mitään tietoa, milloin voimme siirtyä turvotetusta nappulasta normaaliin, eli Renki saisi jauhelihaa/lohta/maksalaatikkoa ja energianappulaa sekaisin joka ruoalla. Hirveästi ei huvita kokeillakaan, jos seurauksena on aina ripuli ja suolen tilanne menee huonompaan. Jos kellään vain on kokemuksia jatkosta, mielellämme otamme kaikki kokemukset vastaan! Samoin kuin siitä, tuliko koirasta vielä harrastuskoiraa vierasesineleikkauksen jälkeen ja miten pitkä aika meni, että suoli kesti harrastamista ilman ripuleja vai kestääkö vieläkään? Kaikki kokemukset ovat tervetulleita!
Tehdään nyt ehtiessä puolivuotispäivitys tältä vuodelta.
Mitähän tässä on tapahtunut…
Kiljusta tuli agilityvalio vielä syksyllä 2020 viimeisissä mahdollisissa kisoissa ennen uutta koronataukoa. Olihan se hienoa! Varjeluskoirana siitä ei koskaan saatu valiota, mutta agilitysta vielä hieman vajaa 10-vuotiaana pesi nuorempansa. Nää hienot kuvat on Irene Erlingin ottamia Hyvinkäältä 2021 keväältä.
Talvi elettiin koronarajoituksilla, treenattiin minkä pystyttiin. Tempo saikutti 3-4kk vuodenvaihteen molemmin puolin, kun törmäsi puomiin vahingollisin seurauksin. Saikulla fyssaroitiin ahkerasti ja pidettiin hyvin matalaa profiilia. Kun alettiin lisätä rasitusta, kipureaktiot tulivat taas pintaan. Tutkittiin ja selästä löytyi sen verran vakavia muutoksia, että jatkossa Tempo keskittyy lähinnä vain kunnon pitämiseen ja treenaa agilitya hyvin harvoin – jos edes voi sitä tehdä. Senpä vuoksi Tempolla olikin sellainen kuukaudessa tokossa koevalmiiksi -jakso tuossa ja niinhän siitä saatiin koekelpoinen. Käytiin Tempon kanssa Hihan tokokokeessa Pirilällä toukokuussa 21 ja Tempo sai AVO1-tuloksen.
Tempon kanssa olen kuitenkin tehnyt sen päätöksen, ettei sen tarvitse jäädä sohvalle makaamaan. Kun vähensin siltä agilitykertoja viikosta vain noin kerran viikkoon tahtiin, koira itse asiassa rauhoittui varsin paljon. Merkki siitä, että saatiin kipu hallintaan. Sen lisäksi se on ollut todella halukas opiskelemaan tokojuttuja ja se oppii nopeasti. Mennään nyt tällä niin pitkälle vain kuin päästään. Nyt olen jo aika luottavainen, että viimein olen saanut kiinni siitä, mikä tuon koiran kivun merkki on ja tällä hetkellä se ei kipuile.
Temponkin saikuttamisen takia ja koronasta johtuen käytännössä panostin kevään aikana paljon enemmän paimennukseen kuin mihinkään muihin lajeihin. Rengin kanssa vietettiin viikonloput pelloilla ja kaksi vuotta ekasta pentupaimennuskerrasta oltiin kisoissa. Vuosi käytännössä on viikottain kouluteltu Renkiä ja vappukisoissa Somerolla saatiin peräkkäisinä päivinä PAIM1 PPR1 -tunnukset. Olihan se hienoa! Koira, jonka ei pitänyt ikinä paimentaa ja siellä se kisoissa vaan meni. Ja sen jälkeen on käynyt naudoillakin. On tää elämä ihmeellistä. Tämän kesän Renki on vielä mulle luvattu paimennushommiin ennen kuin alkaa agikisaamaan Jannen kanssa.
Piika puolestaan on saikutellut vähän enemmän. Tammikuussa siltä poistettiin pari katkennutta etuhammasta. Jo sitä ennen ja sen jälkeen sillä on ollut hiivaa limakalvoilla. Keväällä hain niihin lääkäristä paikallishoitoa, mutta asia jäi vähän auki tuolloin, mikä voisi vaivata. Tutkittiin Piikaa lopulta nyt kesäkuun alussa uudestaan, kun taas ihotulehdukset limakalvoille palasivat ja lääkkeet alkavat olla loppu, kun tää on ollut nyt noin parin – kolmen viikon välein palaava vaiva. Verikokeista ei löytynyt mitään selittävää. Kilppari, munuaiset, valkuaisarvot ovat normaalit. Maksa-arvo hieman koholla, mutta sen voi tsekata uusiksi syksyllä. Virtsatietulehdus Piikalla oli kyllä ja virtsankarkailua ilmeisesti öisin, joka saatiin kaulurikuurilla kiinni. Ehkä ne selittävät myös tuon ihotulehduskierteen. Joka tapauksessa on nyt lääkitys kunnossa ja Piikakin on piristynyt.
Niin ja täyttihän Piika ja Kilju kevään aikana jo 10 vuotta! Minne tämä aika meneekään!
Kulunut vuosi on ollut outo. En sano, että se olisi ollut millään tavalla hyvä.
Alunperin mulla oli ajatuksena, että tänä vuonna Tempo alkaisi kisaamaan agilityssa nousisi kolmosiinkin ja kisaisi ihan kunnolla. Ajatuksen tasolle jäi, kun korona tuli ja sotki suunnitelmat keväällä. Sittemmin kun kisat taas alkoivat pyöriä, ei mulla enää ollut kisaintoa. En tiedä, mihin se on kaikonnut. Ennen selasin kisakalenteria koko kuukauden eteenpäin. Nyt varaan ennemmin paimennustreenit ja jätän kisaamisen muille. Toki on käyty muutamia kisoja ja Tempo nousi kesällä 2-luokkaan, mutta vähän tökkii nyt kokonaisuudessaan tuo agility.
Suurin syy on varmasti ihan oman pään sisällä. Olen huomannut, että varon Tempon vauhtia. Mietin liikaa sen hyvinvointia ja että onko mikäkin kuinka terveellistä. Omassa päässäni on myös se, että kyseessä on liian hyvä koira kaltaiselleni ohjaajalle ja rikon vielä osaamattomuudellani koiran. Monilla tuomareilla alkaa olla jo sellaisia ratoja, ettei niissä ole meille mitään järkeä enkä pysty ohjaamaan niitä turvallisesti oman osaamiseni rajoissa. Toisaalta en kuitenkaan voi valita tuomareita jatkossakaan, joten loppupeleissä olen sitten ennemmin kisaamatta. Välillä on tehnyt mieli olla myös treenaamatta, mutta siihenkin olen nyt löytänyt avaimia. Käyn niissä treeneissä, joiden koen soveltuvan meille. Enkä ala tunkemaan Tempoa treeneissäkään 5 metrin väleihin, kun noissa treeneissä meillä molemmilla menee vain hermot.
Sen verran on treenattu tokoa, että Tempo kävi kesällä suosikkituomarilta hakemassa ALO1-tuloksen. BH-koe käytiin myös tekemässä alta pois. Keväällä vietettiin aikaa vain metsässä ja juoksutettiin Tempolle viestiä. Sitten tuli kesä ja kyyt ja jätettiin treenit tuolloin väliin. Nyt syksyn tullen on taas innostuttu ja tällä hetkellä onkin menossa Tempo parempaan kuntoon kampanja, jotta jaksaisi juosta voittajan matkaa. Koska miksi tähdätä alempaan luokkaan, kun voi tähdätä heti korkeammalle. Eli summasummarum. Ennen tykkäsin käydä kokeissa ja kisoissa. Nykyisin menee näemmä treenaaminen edelle. Ehkä toi piski on valmis joskus viiden vuoden päästä.
Sitten tapaus Renki. Se on ollut meidän villikortti. Laskeskelin tuossa muistiinpanoista, että vuoden aikana Rengille on kertynyt n. 43 paimennuskertaa. Toisin sanoen se on ollut nyt vajaa 2-v elämästään n. 21 tuntia pellolla. Aluksi paimennus oli vain hauskaa ja kivaa uutta, josta ei tajunnut yhtään mitään. Mutta koira oli liekeissä. Sittemmin olen todennut, etten ymmärrä lajista edelleenkään mitään. Koira on hyvä, mutta ohjaaja auttamattoman hidas.
Agilityssa Renki on edennyt kesän aikana huimasti. Sillä on omat haasteensa, mutta plussana kevyesti ohjautuvuus ja äärimmäisen hyvä motoriikka. Ja vauhti, sitä tässä koirassa on. Eikä ota ihan pienestä itseensä, jos juokseekin päin siivekettä. Voi juosta toisenkin kerran. Rengin myötä on myös ensimmäistä kertaa saatu paljon uusia tuttavia Rengin sisarusten omistajista. Ei ole aiemmilla koirilla ollut näin tiivisti kanssakäymistä ja useimpia sisaruksia onkin nähty useasti.
Piika ja Kilju ovat jatkaneet mummokoiraelämää. Muksu on innostunut treenaamaan sen kanssa ja kävivätpä yhdet möllikisatkin juoksemassa. Tai lähinnä Muksu yritti saada Piikaa mukaansa ja Piika söi hallin pohjaa sijaistoimintona. Omissa treeneissä he sen sijaan loistavat. Piika juoksee esteistä ja Muksu kiljuu onnesta.
Kilju on yllättänyt vanhoilla päivillään ja on alkanut pitää rimat kisoissakin ylhäällä. Juurikaan se ei enää treenaa, mutta vähän sillon tällön ja ennen kisoja. Huikeaa menestystäkin se on niittänyt ja niinpä Kiljulla on tätä nykyä kasassa 2X Agi-SERT ja 2X Hyppy-SERT. Ollaan todettu, että perinteisellä tuurilla nuo varmastikin jäävät Kiljun tuloksiksi eikä se tule valioitumaan kuitenkaan. Vaikka olisihan se siistiä, jos tuollainen mummokoira vielä kerran pärjäisi ja voittaisi kisat! On se siinä jo neljästi onnistunut! 🙂
Niin ja lopuksi sekin ihme, että Tempo kävi luonnetestissä.
Meni yli odotusten ja Tempolla oli seinälle asti todella kivaa ja se meni leikkien läpi kaikista osa-alueista. Ei se raukka osannut niitä ottaa tosissaan. Seinällä joutui kuitenkin jo vähän puolustamaan itseään eikä riittänyt se, että olisi antanut vain olla. Oli rankka paikka pienelle malille, kun ei tuollaiseen tilanteeseen ole joutunut. Laukauksissa mielestäni näkyi jo tuo paine, mutta meni vielä kokemattoman piikkiin reaktiot.
Ja pitikös niitä pisteitä laittaa…Yhteensä 169
Toimintakyky +2
Terävyys +3
Puolustushalu +3
Taisteluhalu +3
Hermorakenne +1a
Temperamentti +1
Kovuus +1
Luoksepäästävyys +3
Laukauskokematon
Ja video kiinnostuneille ohessa.
Lopuksi Hynynen totesi kameran ulkopuolella, että yritä kestää koiraasi. 😀
Lukeekohan tätä enää kukaan. On vissiin ollut tarpeeksi kiireistä, että ensimmäisten hommien joukossa olen jättänyt blogin kirjoittelun pois. Toisaalta nykyisin on niin helppoa päivitellä Instaan pieniä postauksia kuvien tai videoiden kera treeneistä, että koneen avaaminen ja blogin kirjoittaminen ei vain enää nappaa. Eikä sille ole ollut aikaakaan.
Hassua, että kohta tulee jo vuosi siitä, kun Rengin ottoa meille suunniteltiin ekaa kertaa ja koirakin täyttää vuoden jo parin viikon päästä. Neljän koiran kanssa on ollut toki kiireistä, mutta ehkä eniten siksi, että harrastuksista riittäisi kyllä viikon jokaiselle illalle. Malinoissit ovat aksailleet säännöllisesti ja Kilju sai jopa ensimmäisen SERT:insä syksyllä agilityssä 8,5-vuotiaana 3-luokasta. Tempo on jumpannut kontakteista ylösmenoa ja kun keväällä löydettiin se oikea tie, niin nyt on päästy lopultakin siihen pisteeseen, että ylösmenot onnistuvat radallakin – jopa isolla radalla! Ja ne kontaktiesteetkin löytyvät jo itsenäisesti radalta. Ei ole ollut mikään itsestään selvyys, kun tähän asti ne on olleet esteitä, mitkä on kierretty kaukaa.
Renki on aloitellut agilityn perusteita Jannen kanssa. Paljon se osaa luonnostaankin, mutta kyllä suora hyppy eteenpäin voikin olla pienelle flänkkäävälle pojalle haastavaa. Lisäksi se on jo kontaktien alasmenoon tutustunut. Sen lisäksi olen käynyt pari kertaa kuussa Rengin kasvattajan luona paimentamassa. Eihän meidän pitänyt todellakaan ja pentua kysyttäessä sanoin, ettei ole meidän juttu. Mutta entäs, kun se on koiran juttu? Onneksi ei ole kovin pitkä matka ja toisaalta tuo on niin eri maailma kuin mikään muu, että on tämä ollut sellaista oman pään nollaustakin. No, ehkä paimennus tietyllä tapaa on verrattavissa varmaan ipoon ja metsästyslajeihin. Kun se tulee koirasta sisäsyntyisesti, niin onhan sitä hieno katsoa. Ohjaajana en kyllä ole kaksinen. Jokaisen kerran jälkeen luulen tajunneeni jutun juonen ja jokaisen seuraavan kerran alussa totean, että en sitten vissiin tajunnutkaan. Mutta olen hyväksynyt tämän ja koira on kehittynyt. Sillä on kivaa ja se on silti hallinnassa. No, ehkä mä komennan sitä komentaessani vähän turhankin napakasti – vielä kun oppisi komentamaan oikea-aikaisesti. Mutta minun kaltaiselle aloittelevalle ohjaajalle Renki on ihanan helppo ja sitä on helppo lukea. Juuri sopiva koira. Ja monessakin mielessä meille. Renki on sellainen kaikkien kaveri ja Muksun kanssa niillä on ihan omat leikit. Muksun koirahan se onkin, ainakin Muksun mielestä. Kyllähän nyt 3-vuotiaalla pitää olla oma koira. Paitsi ai niin, niitähän on kaksi. Hän kun on bct ominut itselleen.
On myös innostuttu Tempon kanssa tokoilemaan. Kaikki lähti siitä, että kesällä tai syksyllä huomasin, että meillähän alkaa olla monta pientä juttua hallussa. Kesällä ei ehkä tullut hirveästi treenattua (kuin niitä hiton ylösmenoja), ja jälkitreenitkin jäivät ihan loppusyksyyn harvoina kertoina. Tosin siinäkin Tempo on kyllä mennyt mielentilaltaan eteenpäin. Joten sitten jäi jäljelle tottis, mitä on tullut pyöriteltyä pienesti. Koska en ole edelleenkään viitsinyt tottiksen esteitä opettaa (koska ne hiton agilityn ylösmeno-ongelmat), niin aattelin sitten, että kai sitä nyt voisi ihan hyvin jonkun BH:n ja tokon alempia luokkiakin käydä tekemässä. Ja sitten Nina kyseli meitä belgien tokorenkaan leirille nyt syksystä ja hups heijaa, pienesti on Tempon kanssa treenattu pari kertaa viikossa ja niin se vaan oppii asioita huimaa kyytiä. Että miksei voisi ottaa ne ylemmätkin luokat tähtäimeen? Sopivaa ainakin malttitreeninä tuolle hurjimukselle. Nyt sillä alkaa olla jo alo-luokka viimeistelyjä vaille valmis ja avoinkin varmasti valmistunee siinä sivussa. Johan se Tempokin on jo 2,5-vuotias. Ja on kyllä ensimmäinen koira, jota olen oikeasti rakentanut kuin iisakin kirkkoa. Pala palalta ja tunteella. Kovasti olisin toivonut, että se olisi kisauransa voinut jo aloitella, mutta sitten taas, mikäs kiire tässä on. Nyt se alkaa olla siinä kunnossa, että ehkä ensi vuonna jo voidaan korkata parikin eri harrastusta sitten koemuodoissaan?
Piika on voinut hyvin. Se on piristynyt selvästi ja Rengin kanssa niillä synkkaa. Tuossa syksyllä oli kausi, että mietin jo, miten kauan sen kanssa enää on aikaa, mutta sekin meni ohi, kun Tellu kävi ja pesi ja puunasi koiran. Piika enää harvemmin meillä mukana kulkee missään, mutta tokihan se mukaan aina olisi haluamassa. Ei vain viitsi sen selän takia istuttaa autossa kylmässä. Ehkä se tietyllä tapaa on valunut oikeastikin Muksun koiraksi, kun ei sitten enää itse tule tehtyä mitään Piikan kanssa. Se sellainen suhde, mikä koiraan on, kun harrastaa, sitä ei enää oikein ole. Vaikka onhan se ihan hirveän rakas ja nukkuu sohvalla kainalossa, kuka siinä sohvalla sitten istuukin.
Mun kisaintoa on lievittänyt lainakoira Yoga. Kesällä lähdettiin kisaamaan vain parin treenikerran jälkeen ja olikin niin hauskaa, vaikkakin aluksi hyvin kaaottista, että sille tielle jäätiin. Treenattiin ja kisattiin kesä ja syksy harvakseltaan ehkä pari kertaa kuussa ja hienosti kyllä on edetty lähtötasoon nähden. Useampi tuloksellinen ratakin meillä on, aina on vain jotain pientä sattunut, ettei nollia ole tullut. Mutta uskon, että kyllä ne sieltä vaan alkaa tulla, kun vähän treenataan. Keväälle sain Tempon ja Yogan samaan ryhmään, joten säännöllistä treeniä jatketaan heti tammikuusta.
Kiirettä on siis pitänyt ja tulee pitämään näemmä ensi vuonnakin. Mutta nyt hetkeksi hengähdetään ja keräillään taas voimia. Katsotaan, jos tämä päivitystahtikin ehkä pysyisi nyt lyhyempänä kuin tuo edellinen reilu puoli vuotta vai mitä tässä nyt menikään välissä.
Täällä Etelä-Suomessa on jo ihan kesä. Vaikka oikeasti kai kevät, mutta kesältä se aurinkoisina päivinä on tuntunut jo. Kylmä tuuli on pitänyt vain pukeutumisen vielä keväisenä.
Kevään ihan parhaaseen uutiseen kuuluu tietysti se, että löydettiin meille ihanteellinen talo. Koko kevät on kierretty näyttöjä ja selattu Etuovea. Mikään kiire meillä ei ollut ja tavoitteena oli löytää 10/10 talo. Pisteytettiin jokainen näyttö ja muut katsomamme talot saivat pisteitä 6-9:iin. Mutta sitten jokin tässä Perhosentien talossa oli, että se sai melkein täydet pisteet. Viimeisenä mietittiin talon sijaintia. Nyt ollaan sitten oikeasti maalla. Mutta kun mikään muu talo ei mennyt tämän edelle, päädyttiin tekemään kaupat ja nyt tuntuu erittäin hyvältä valinnalta. Lenkkimaastot alkavat heti kotiovelta ja pihaankin on jo aitausvermeet tilattuna, eli päästään ihan kunnolla nauttimaan kesästä maalla. Muuttoa tehdään vähitellen kesään asti, siihen asti tuo talo saa olla meidän kesämökki.
Suurin harmitus tässä on tietysti se, että joudutaan muuttamaan Kirkkonummelta. Juuri kun sinne alkoi muodostumaan jo jotain elämää meillekin. Paljon sitä pitikin miettiä, mutta päädyttiin aloittamaan taas sosiaalisen elämän eli koiratouhujen rakentaminen alusta uudella paikkakunnalla, koska talo ja sen sijainti oli vain meille parempi. Nyt on hieman lyhyempi matka muualle Suomeen kuin Kirkkonummelta.
Päädyin treenien kannalta myös siihen, että meidän tavoite on nyt oikeasti siellä agilityn SM-kisoissa. Piika aloitti käymällä viikko sitten osteopaatilla Anna Hammarenilla ja kyllähän mustavalkoista saikin hoitaa. Neiti oli viettänyt kunnolla 666-elämää ja malin iskemiä auottiin vajaa tunti. Mutta onpa ollutkin sen jälkeen letkeää menoa ja Piika saikin sitten viikon palautella itseään käsittelystä. Ollaan huhtikuu tuurailtu Rannikon Timon valmennuksessa KKK:lla ja sain ostettua meille tuurailukertoja kesäkuun loppuun saakka. Ollaan saatu niin paljon irti noista treeneistä ja eilen oli huippua huomata, että päästiin 24 estettä nollalla. Loput neljä estettä sitten rävellettiinkin, kun ei vaan kunto enää ohjaajalla riittänyt ja paketti hajosi ihan kunnolla. Mutta kyllä, treenattavaa on listalla, mutta sitten taas ne meidän ikuisuusongelmat eli takaakierrot, niihin Piika lähtee nyt itsenäisesti viidenkin metrin päästä pelkällä liikeavulla.
Tempo on treenaillut tottista yhä edelleen. Ei pitäisi lueskella muiden samanikäisten tekemisiä, koska ne tuntuvat olevan valovuoden edellä Tempoa kaikessa ja treenaavat montaa lajia. Tempon kanssa taidan todella luottaa siihen, että hiljaa hyvä tulee. Nyt sen seuraamiseen pitäisi saada vain joku tolkku, että millä viedä eteenpäin, kun parhaalta se näyttää, kun annan seurata vapaasti, mutta sitten taas kuitenkin pitäisi vielä imuttaa ja palkkailla ja missä vaiheessa voisi siihen leluunkin vaihtaa. Voi A-P-U-A. Ja kylläpä kutkuttelisikin päästä pelloille jäljestämään, mutta hitto kun ei ole vielä tullut kyseltyä mihinkään lupia. Pitäisi varmaan mennä vain isoille nurmikentille tekemään.
Tempolla oli tiistaina viides ja viimeinen kerta Skogsterin Mian pentukurssilla. Tempo treenasi intensiivisesti jääviä puoli tuntia, minkä jälkeen se ensimmäisen kerran spontaanisti pisti maahan makaamaan. Mia naurahti: ”Hei, nythän se on rauhallinen. Sehän on kuin normaali koira.”
Tullakseen normaaliksi koiraksi Tempo (ja minä) todella tarvittiin tuo kurssi. Tähän mennessä täytyy Tempon reilun puolen vuoden matkalla olla tyytyväinen siihen, että aina on löytynyt se uusi steppi, mitä tavoitella sen jälkeen, kun on edellinen steppi suoritettu. Ei olla jääty tuleen makaamaan vaan on menty eteenpäin.
Mian kurssilta saatiin paljon eväitä jatkoon. Pohjatyön teosta ja sen merkityksestä opin hirveästi ja seuraava haaste onkin apinoida niitä omaan työskentelyyn. Ymmärtämisestä siihen, että noita apuja voi itse käyttää, on vielä pitkä matka. Oli huikea seurata ryhmän koiria ja huomata, miten ne etenivät viikko toisensa jälkeen steppejä ylöspäin. Tempon kohdalla kehittymistä on vaikea arvioida, mutta kyllä sekin on henkisesti kasvanut. Ainakin saavuttaakseen normaalin koiran statuksen, sen puolen tunnin treenin jälkeen.
Tempon kanssa olen pyrkinyt siihen, että treenit ovat lyhyitä (no ei ne pitkiä voikaan olla tässä arjessa) ja että treenaan silloin, kun oikeasti ehdin keskittyä koiraan 100%. Silti hassua on huomata, että nyt kun ulkokenttätreenikausi alkoi, vetäistiin viikonloppuna kevyt puolituntinen treenaten lähikaukalossa ja Tempo oli senkin jälkeen, että oota hetki kun huilaan niin tehdään taas. Ihan huippufiilis tällaisesta koirasta, mitä en ole vielä tähän ikään mennessä ehtinyt treenaamaan pilalle. Tai siis sen motivaatiota.
Kevään tavoitteena olisikin sitten opetella kahden lelun leikkiä ja ottamaan ne molemmat suuhun. Tempolla siihen on jo kova halu, mutta häslätessä vain välillä unohtuu keriä kaikki suuhun. Haukkuminenkin on vielä vaiheessa. Jääviä pitäisi treenata nyt kuntoon, lähinnä tekniikkaa ja nopeutta. Pitotreenejä pitäisi tehdä patukalla, että malttaisi istua edessäni patukka suussa mälläämättä. Eteenmenon pohjiakin pitäisi alkaa treenimään ulkotreenikautta hyväksikäyttäen. Ja sitten se maastokausi. Jälki, viesti, aksat. Mistä vetoja, että syksyllä ollaan tässä samassa pisteessä? Sillä tadaa, kohta meillä on oma puutarha ja koiratouhuilla on tapana vähän jäädä siinä vaiheessa, kun muutto on taas edessä.
Saatiin viimein kaikkien mutkien jälkeen myytyä Muuttohaukantien kämppä. Sitä varten piti siis matkustaa Keski-Suomeen. Ja jos siihen samaan syssyyn saa ujutettua agikisat, niin mikäs sen mahtavampaa. Tuomarina toimi Petteri Kerminen ja luvassa oli 3 rataa lauantaina ja 3 rataa sunnuntaina.
Päädyttiin lopulta ajelemaan Jyväskylään vasta lauantaiaamuna ja sehän tiesi herätystä puoli viideltä. Hieman myöhässä päästiin perille, mutta toisaalta silleen hyvin, että ehdin vilkaista rataa, moikkailla tuttuja ja Janne lenkitti koirat. Kaikki viikonlopun radat olivat mukavia, sai juosta ja pari kolme ansapaikkaakin oli ratoihin kaivettu, mutta huolellisella ohjauksella niistäkin oli lupa selvitä. Koko päivähän kisoissa kumpanakin päivänä vierähti, kun kaikki kokoluokat pyörivät peräkkäin. Toisaalta olikin sitten aikaa seurailla ratoja ja huiliakin välillä.
Ensimmäisellä radalla Piika oli iskussa ja tehtiin ihan sujuva nolla. Sijoitus 1. Toisella radalla onnistuttiin myös nollalla, sijoitus 2. Luxille hävittiin joku sekunti! Hypärillä sitten säädettiin oikein olan takaa, mutta tahtotila oli tehdä nolla ja me tehtiin. Sijoitus 2. Triplanolla heti ensimmäisen pitkän päivän päätteeksi! Olihan se huikeeta ja viimein saatiin SM-nollatkin kasaan tuplan myötä. Kyllä kelpasi.
Sunnuntaina taas aamusta Killerille. Jannea oli kiittäminen, että Piikan lenkitykset hoituivat aina ennen ja jälkeen ratojen ja itse keskityin vain kisaamiseen koko viikonlopun. Sunnuntaina muksun hoito oli vielä ulkoistettu kummitätille eikä tarvinnut siitäkään stressata. Harvoin tällaista luksusta on tarjolla kisaviikonloppuina. Tahtotila oli tehdä niitä nollia sunnuntainakin. Jaloissa painoi ihan tajuttomasti, reidet olivat ihan hapoilla venyttelyistä huolimatta eikä askel juuri noussut. Mutta niin vain sitä kaivettiin ne nollat agiradoilta. Sijoitukset 3. ja 4. Tavoite oli kyllä tehdä 6 nollaa, mutta 5/6 oli ihan kiva saldo myöskin. Varsinkin kun niitä SM-nollia ei ollut kuin 6 kerättynä tähän mennessä. Melkein puolet lisää yksistä kisoista, hyvin meni! Tahtotila siihen kuuden nollan tekoon siis oli, mutta eipä sitten kestänyt ohjaajan pää tehdä sitä viimeistä puuttuvaa sertinollaa hypäriltä ja näin ollen voitto-5 ko. radalta sai lopettaa viikonlopun. Pienoinen pettymys tietysti, mutta eiköhän sen hypäriarvonkin aika vielä tule. Toivotaan näin. Monta kertaa se on nyt jäänyt saamatta. Nytkin oli kiinni vain viimeisestä törkkäisystä kepeille.
Pakko toki myöntää, että nuo Petterin radat todella sopivat meille ja niitä oli mukava juosta. Eräällä tavalla radat myös tuntuivat helpommilta kuin viime aikaiset kisaradat, mitä on menty. Tiedä sitten, mistä se johtuu. JATin uusi pohja oli todella kivan tuntuinen mennä. Hieman ehkä vielä turhan pehmeähkö joistain paikoin, jossa hiekkaa oli kasassa enemmän, mutta tykkäsin kyllä kovasti ja suositellaan! Paljon nähtiin tuttuja ja paljon jäi juttuja vaihtamatta, kun ei vain kisatiimellyksessä ehtinyt juttelemaan kunnolla kaikkien kanssa. Se noissa lyhyissä Jyväskylän pyrähdyksissä onkin, ettei kaikkia mitenkään ehdi näkemään. Nytkin ohjelmaa oli joka päivä aamusta iltaan. Ja silti niin paljon jäi tekemättä. No, onpahan syy mennä taas Jyväskylään. 🙂
Tempolla on nyt 8 kuukautta ikää mittarissa ja yhtäkkiä siitä onkin kasvanut koira. Jaksaa hämmästyttää joka päivä, että se on jo monta senttiä korkeampi kuin tappijalka-Kilju ja että se oikeasti alkaa olla sellainen, että siitä voisi jo tykätäkin. Toisaalta se on edelleen se huoleton hessu hopo, jota ei maailman murheet paina. Suhtautuu maailmaan mutkattomalla asenteella turhia stressaamatta. Jotain Tempon koulutuksessa on myös tehty toisin kuin aiempien kohdalla. Sen voit jättää huoletta istumaan paikalleen ja siinä se myös istuu, kun kerran käsketty on. Kaikessa se pyrkii siihen, että onnistuu ja ansaitsee hyväksynnän. Mutta siltikään se ei tee mitään mielistellen vaan puhtaasti niin, että kun kerran näin sanotaan niin näin sen on oltava.
Skogsterin Mian kurssilla on käyty läpi viime viikkoina seuraamista, luoksetuloa ja leikkimistä sekä irroitusta. Tuo kurssi on avannut silmät sille, että ollakseen täydellinen tai edes pyrkiäkseen siihen, pitää kyllä jokainen asia tehdä alusta saakka puhtaasti. Tempo on todistanut myös sen, että turha jäädä samoja virheitä toistamaan vaan siirtyä rohkeasti askelaskeleelta seuraavaan. Tempon seuraamistreenejä on sen iän aikana laskettuna melkoisen vähän takana siihen nähden, mitä yleensä olen koiria tuohon ikään mennessä treenannut. Joo, eihän se vieläkään ole lähelläkään sitä, mitä sen haluaisin olevan, mutta stepbystep lähempänä toivottavasti. Edelleen treenaan kyllä sillä liian pitkiä seuruupätkiä. Pitäisi riittää, että se kykenisi olemaan parilla askeleella täydellinen. Pääsiäisenä oli aikaa treenata hieman enemmän kuin aiemmin ja koostin pienesti onnistuneita pätkiä, joissa kyllä niissäkin on vielä paljon petrattavaa. Nyt pitäisi päästä tuosta koiran tuijottamisesta eroon, kun se näkyy heti siinä, että sitten kun en katso koiraa, sekin alkaa vilkuilla ympäristöä. Nyt sen vielä voisi helposti korjata eikä sitten kolmevuotiaana.
Onpas positiivisen kuuloista arviota nyt Temposta aiempaan verrattuna. 😀 Mutta joo, kyllä mä taidan alkaa tykkäämään siitä ja vähitellen omakin silmä on tottunut siihen ja sen honkkelikonkkeliulkonäköön. Ei ole enää niin kaksiulotteinenkaan kuin oli tuossa jossain välissä Kiljuun verrattuna.
Postauksen kuvatkin ovat Kainuusta, jossa oltiin pääsiäisen vietossa. Kelit olivat aurinkoiset ja kyllä kelpasi jäällä kelkkailla. Hitsit, että ärsyttää, ettei wordpress nyt oikein kommunikoi noiden kuvien laadun kanssa, mutta nuo kuvat löytyvät myös täältä.
Ja kiitos myös kaikille, kenen pelloilla ja lampailla on myös päästy treenaamaan. Paljon on saatu uusia kokemuksia.
Pipipäät 