Elämä jatkuu, taas kerran

Sota ei yhtä miestä kaipaa. Niinhän sitä sanotaan. Huvittavaa kyllä, mutta tässä reilun viikon aikana olen vasta tajunnut, miten tärkeäksi Ipi ehti minullekin näiden vuosien aikana tulla. Olihan se täysi persreikä kotioloissa, harrastuksissakin vähän niin ja näin – kuinkas muuten, kun kaikki tehtiin perse edellä puuhun -tekniikalla. Mutta se oli myös aina läsnä. Harvemmin se oli paria metriä kauempana, makasi jaloissa jalanlämmittimenä, kun ei saanut syliinkään tulla. Joten onhan se vähän jännä sulkea portteja perässään, kun oikeasti siihen ei ole tarvetta, ja miettiä, miten saisi aamuruoat syötettyä järkevämmin, kun niitä tulee sulatettua koko ajan liikaa.

Viikonloppuna olikin hyvä, kun päästiin kotioloista irtautumaan Jannen luo Espooseen, kun vuorossa olivat belgien IPOn RM-kisat. Kyllä oli helppoa kolmen koiran kanssa. Piika ja Kilju lyöttäytyivät yksiin normaaliin tapaan ja painivat koko ajan sisällä. Pessi ehkä enemmänkin jäi tässä kombossa yksin. Jännä olotila, kun ei tarvinnut koko ajan miettiä, että kuka seuraavaksi yrittää tappaa toisensa tai tapattaa itsensä. Kaikkeen sitä Ipin kanssakin oltiin valmiita venymään.

No, miten ne rotumestikset sitten katsojan näkökulmasta menivät? Torstain harjoituksiin en ehtinyt, joten illalla piti vain kestää hermoilevaa Jannea. Oli herkkua päästä sanomaan, että kerrankin taisin olla oikeassa, kun totesin jo ennen ilmoittautumista, että liian suuret kisat on kyseessä nyt Kiljulle. Että et sitten Ipistä ja sen kisareissuista mitään oppinut? Oli pakko, kun kuinkahan monta kertaa Janne on saman sanonut mun koeilmoittautumisista…

Lauantaina Kiljulla oli tottis viimeisessä parissa. Jannen mukaan Kiljun ajatukset olivat kentän laidalla tyynyssä. TYYNYSSÄ, jos Jannelta kysytään. Siihen seisomatta jättämiseenhän se menikin ihan hyvin. Kauas kentän laidallekin näin, että siinä vaiheessa Jannen pää ei enää kestänyt, vaan tyyny mielessään teki suoritukset puolittain loppuun. No, lopputulos oli Kiljulle plussan puolella, Janne sai huutia.

Lauantaina vuorossa purut. Jannen pyynnöstä kävin urkkimassa kentän laidalla, että ei enää ole tyynyä siellä. Suorituksen jälkeen sain huutia, että olihan se, ihan samassa paikassa. Luulenpa, että se tyyny oli vain Jannen päässä. Onpahan joku, josta löytää syyllinen. Kilju oli upea. Minkä sille mahtaa, että sille ei ole opetettu kiertämään piiloja. Parhaansa se yritti ja etsimällä etsi kuitenkin sitä mokkea kaikilta piiloilta. Välillä vaan vähän väärästä paikasta. Onneksi mokailut meni Jannen piikkiin. Ja mikin sammutettuaan tuomari oli todennut Jannelle, että on sulla helvetin hyvä koira. Kiitos vaan tuomarissetä. Just kun olin saanut Jannen melkein vakuutetuksi, että josko kuitenkin Kilju siirtyis sinne kansallisiin lajeihin seuraavaksi…

Kilju etsii maalimiestä.

Hetki ennen kuin Janne päätti olla omatoiminen.

Kiljuhan näyttää ihan suojeluskoiralta!

Ilmalento pitkässä liikkeessä.

Vähän vaan häirittee maalimiestä…

Sunnuntaina sitten jälki. Pitkään se Janne arpoi, antaako iltaruokaa, antaako aamuruokaa. Antoi iltaruoan ja olis mun pitänyt aamulla vahingossa syöttää Kilju. Turhan korkeassa mielentilassa se rouskutteli jälkikepit. Kaksi pistettä jäi tuloksesta ja koularista. Mutta ehkä ihan hyvä niin. Ei se olisi koularia ansainnut. Tai Kilju olisi, Janne ei. Summasummarum, plussalle jäätiin ja reippaasti. Näitä virheitä ei välttämättä oltais saatu esiin kyläkokeissa, kun odotteluaikaa olisi ollut paljon vähemmän ja Kiljukaan ei olisi ehtinyt kerätä painetta kaikista niistä ihmisistä ympärillään. Katsastus suoritettu, vikalista olisi kädessä, ja nyt sille pitäisi osata tehdäkin jotain. Katsotaan, mennäänkö taas kerran perse edellä puuhun? Onneksi se on tuttua ja ehkäpä just niin meitä.

Harmittavasti en siis saanut puhuttua itselleni kansallisiin lajeihin koiraa ensi vuodeksi. Muiden suorituksia seuratessa se ison koiran ikävä kyllä konkretisoitui. Pessi-parka säikkyi autossa olemattomia laukauksia ja Piika päätti pudottaa viikonloppuna kaikki haituvansa Jannen kämppään. Fiksu tyttö, ei tarvinnut itse siivota. Kävi se Piika kentän laidallakin jokusen kerran. Kulki belgien keskellä häntä korkealla ihan täpinöissään ja yritti syödä sen ainoan näkemänsä bordercollien. Ai että sai taas olla ylpeä.

Sunnuntai-iltana kotona Liepeellä vastassa oli kylmä talo. Mielessä kävi, että pitäisi varmaan Ipi hakea Raisalta… paitsi niin joo… Pessi-opportunisti käyttää tilanteet hyväkseen ja yrittää pölliä kaiken saatavilla olevan ruoan. Piika leikkii kuin hullu leluillaan ja juoksee muuria ympäri. Ne eivät näytä sitä yhtä soturia kaipaavan.

Postauksen kuvat Heikki Jalli, kiitos!

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s