Treenejä ahdistuksesta euforiaan

Viikonloppu meni yllättäen treenatessa. Perjantaina olin menossa Jyväskylään illaksi kokoustamaan ja kun tuli lähdettyä sen verran aikaisin töistä, ehdittiin käydä tekemässä pikatreenit Aholaidassa ennen sitä. Vuorossa olikin ensimmäiset ulkotreenit kentällä sitten viime syksyn ja mukana vähän häiriötä ihmisistäkin. Vaikka Piika sai aluksi höntsiä kentällä, totesi se kuitenkin tehdessä, että kentällä on Tosi Outoja Tyyppejä ja varsinkin yhtä piti TODELLA epäilyttävänä. Teki kuitenkin pyydetyt liikkeet, seurasi ihan hyvin, oli skarppi, juoksi hyvin ruutuun ja nouti metallikapulaakin, vaikka koko ajan piti toisella silmällä silmällä tuota TODELLA epäilyttävää tyyppiä. Toisessa setissä tehtiin jäävät, joissa joku asennoista tökki ja siinä jännitys näkyi tarkkaamattomuutena. Lopuksi hyppyytettiin Aholaidan ”metrisen” esteen ja A:n yli eestaas nakkipalkalla. Hyppäsi hyvin koskettamatta ja A oli turhankin lennokas. Loppuun vielä hetsattu eteenmeno, toimi!

Lauantaina vuorossa oli Huotarin Oilin tokokoulutus. En ihan aamusta jaksanut myöhään venyneen kokouksen vuoksi lähteä Haukkuvaaraan, mutta ajoitin menoni niin, että näin ylemmän luokan koirakoiden suorituksia. Kateellinenhan sitä saisi niistä suorituksista olla. Mutta jokainen koira on oma yksilönsä ja Piika on omanlaisensa. Turha siltä on toivoa mitään muuta kuin mitä se on. Ja turha itseltäni on toivoa mitään muuta kuin mitä olen. Mutta mielenkiintoista oli seurata koirakoita, vaikka enemmän ehkä tällä kertaa olikin sellaista porukkaa mukana, että tuli keskityttyä enemmän juorujen vaihtoon.

Yhteistreenit olivat tällä kertaa koulutuksen puolivälissä ja aluksi tehtiin ringissä istu-maahan vaihtoja ja paikkamakuita ja -istumisia. Edelliseen kertaan verrattuna Piika skarppasi hyvin ja alkoi seuraamaan nopeasti minua katseellaan eikä keskittynyt muihin ympärillä kulkeviin ihmisiin. Seuraavaksi tehtiin yhteisseuraamista. Tässä taisimme seota kerran ihan kokonaan, kun Piika jäi yhtäkkiä rapsuttelemaan itseään, mutta vaikka muuten seuruupätkä oli pitkä, Piika teki oikein mallikkaasti! Teimme myös rivissä istu-maahan aloituksia vuorotellen. Vaikka oltiinkin Riikan vieressä, joka saa aina koiran kuin koiran käskyillään alas, Piika ei ihme kyllä tähän halpaan mennyt, kun aluksi olin tehnyt selväksi, ettei myöskään Oilin käskyillä mennä alas. Sivulle taisi nousta kerran toisen ohjaajan käskystä. Sitten tehtiin myös liikkeestä jääviä rivissä niin, että itse teimme eri liikkeen kuin naapurikoirat. Tässä seinä nousikin pystyyn. Piika meni toisen ohjaajan käskyillä maahan ja kun puutuin tähän, Piika meni niin epävarmaksi, ettei voinut sitten enää seuratakaan rivissä. Yritin palauttaa joka kerta, mutta ei vaan saatu onnistuneita toistoja tähän yhtään. Harmi.

En tiedä, oliko tuo epäonnistuminen ja epävarmuus sitten liian rankkaa Piikalle, mutta kun muutaman tunnin kuluttua koitti henk. koht. vuoromme ja olin päättänyt, että nyt puututaan niihin kaukoihin, niin Piika oli todella epävarma. Se otti hirveästi häiriötä yleisöstä, etenkin siellä olleista parista vauvasta ja oikeastaan ei halunnut ollenkaan jättää yleisöä selkänsä taakse. Yritin itse olla normaali, mutta kyllähän siinä joutuu vähän väliä nostamaan koiraa, kun se ei itse aktivoidu minua kohtaan. En tiedä, olisiko tällaisessa tapauksessa sitten ainoa keino poistua kentältä ja koittaa nostaa koira siellä uudestaan? Vain aktiivisena pääsee tekemään ja jos ei viitsi aktivoitua eikä pysty, silloin ei myöskään pääse tekemään? Kuinka nopeasti koira oppisi, että näin voi sluipailla kaikki tekemättä läpi?

No, onneksi teimme vain niitä kaukoja, joten niihin sentään juuri ja juuri Piika kykeni. Paljon keinoja saatiinkin, millä jatkaa kaukotreenejä. Suurin ongelma on seiso-maahan -vaihto, jossa Piikan tulisi peruuttaa maahan, ei vain läsähtää alas. Toinen ongelmallinen on maahan-seiso, jossa Piika nousee liian eteen, kun parempi olisi liikuttaa etujalkoja hieman taaksepäin. Targettitreeniä Oili kehoitti jatkamaan, sillä on saatu hyvin takajalat kiinnitettyä aloilleen. Kokeiltiin myös sitä, että Oili piti Piikaa takajalasta kiinni, mutta se tuntui Piikasta olevan vallan kamalaa. Etujalkoja on mahdollista saada taaksepäin apuriman avulla, tai jopa katuharjalla niitä tönäisemällä. Tuon apuriman avulla Piika kyllä kivasti siirsikin tassujaan. Seiso-maahan -vaihtoon vaihdettiin käsky ALAS, ja sitä täytyy nyt treenata omin vartaloavuin. Parhaita tuloksia saatiin, kun laitettiin Piikalle nakki etutassujen eteen, väliin ja sivuille. Piikasta oli varsin ällöttävää, kun tassut koskivat nakkiin, joten se koitti kaikin tavoin olemaan laskematta tassujaan maahan. Mutta keskittyi! (Tässä näkyi myös se, miten häiriöherkkänä se oli, kun jo yleisö kauhistutti kangistumaan toooodella hiiiitaisiin ja keeeskittyneisiin vaihtoihin. Kun nyt olen kokeillut samaa kotona, hallilla ja pihalla, en ole saanut samaa enää esiin. Piika on vaan syönyt nakit edestään.) Lisäksi saatiin vinkki seiso-istu-vaihtoon, että paksulla sohvatyynyllä voisi sen painonsiirtoa treenata. Keskittyneet, hitaat ja teknisesti oikeanlaiset kaukot olivat Oilin ihanne ennemmin kuin nopeat, epätarkat kaukot.

Lauantai-iltana parin tunnin päästä koulutuksesta ajettiin vielä uudestaan Haukkuvaaraan kevään viimeisiin belgitreeneihin. Kilju treenasi seuraamista ja noutoa. Ipille tehtiin henkilöryhmää ja jääviä. Vähän noutoakin. Piika teki häiriöseuraamista ja kaukoja. Kilju oli varsin hyvä askel kerrallaan -seuraamisessa. Normiseuraamisessa tahtoo valua vanhaan seuraamismalliin. Ipi oli oma sekopää itsensä, oli haukkunut äänensä käheäksi autossa ja treeneissä korisi, vinkui ja kähisi. Mutta työsti kyllä hyvin, Ipiksi. Jannen oli tarkoitus treenata Piika, mutta päädyin sitten lopulta itse ottamaan Piikan ja en vaan käsitä! Nyt koirassa ei ollut mitään jälkeäkään häiriön ottamisesta, vaikka tehtiin vaikeitakin häiriöharjoitteita. Ainoa, mikä muuttui pari tuntia edeltävään, niin mukana olivat myös Kilju ja Ipi.

Sunnuntaiaamuna iskikin sitten niin hirveä (treeni)krapula, että meni kahteen asti ennen kuin kykenin nousemaan sohvalta ylös. Maailma pyöri vain jalkojen alla. Karmea olotila. Mutta siinä kun puolinukuin niin meni olotila ohitsekin ja lopulta päädyin lähtemään Jannen mukaan Kiljun puruihin. Kilju sai tuomion, että vieraita mokkeja ja vieraita kenttiä on sille saatava, ei sillä ole muuta treenattavaa. Tuli siinä sitten puheeksi, että ollaan menossa seuraavaksi Koirakorpeen ampumaan Piikalle ja Ellu ehdotti, että no voittehan te tässäkin ampua. No, mikä jottei! Mentiin suunnitelmalla, että juoksutetaan välillä ja ammutaan tilanteen mukaan. Heti kun otin Piikan autosta, se oli sitä mieltä, että nyt treenataan. Ellukin totesi, ettei se enää vain hauku vaan oikeasti komentaa minua aktiiviseksi. Eikä tietoakaan, että olisi ihmetellyt paikkaa tai mitään, keskittyi siihen, että treenaamaan on tultu. Ei reagoinut myöskään juoksutukseen tai ampumisiin, joten toiseksi viimeisen uskalsin ampua silloin kun Piika saapui luokseni ja saalistutin sitä nakilla. Ei ongelmia. Lopetettiin seuraamiseen ja siihen, että peruutin Piikan hännälle. Teki se silti vielä senkin jälkeen ja innokkaasti. Mikä ero lauantai-iltapäivään ja perjantai-iltaan? Kilju ja Ipi olivat autossa, Kilju oli treenannut, Piika oli kuullut sen haukun ja Ipi varmasti vetänyt konserttia vieressä.

Koska Ipi jäi juoksuttamatta, sovin vielä illaksi Raisan kanssa treenit. Käytiin tekemässä janoja ja Ipi ja Piika pääsivät esinekaistaleelle. Pimenevässä illassa tehtiin joku 6×30 kaistale ja esineitä yli 10 kpl. Piika aloitti ja laitoin sen noutamaan yhden esineen ja kun haki hiekkalelun aika edestä niin lopetin siihen ja palkkasin frisbeen heittelyllä ja Piika oli ihan liekeissä. Naakka teki seuraavaksi ja hyvin tekikin. Ipi oli viimeisenä vuorossa ja kaksi ekaa palkkaamatta, sitten palkkaa joka esineellä. Jollain kuudennella esineellä palkaton ja siinä vaiheessa Ipi alkoi olla jo koemoodissa, että oli juossut paljon. Mutta oli myös tehnyt pirun tarkkaa työtä ja tehnyt töitä itsenäisesti ja esineitä löytyi. 8 tai 9 esinettä Ipi lopulta nosti ja toi niin kovia kuin pehmeitä esineitäkin ja ihan takarajalta. Lopuksi nostettiin pari jäljelle jäänyttä muoviesinettä läheltä, Hukattiin yksi siideritölkki ja jääkiekko. Ne on sit Raisan, jos löytyvät! Mutta nostatettiin Ipillä ikivanha kaljatölkki. Lopuksi mietittiin vaan, mitä on tehty tänä keväänä oikein, kun nää treenit näin hyvin onnistuu? Alkaa olla pelottavaa tää onnistumisprosentti! Onko suunta vain alaspäin? Tältäkö treenaaminen tengingtyypeistä tuntuu? Ihanan tyytyväisiä koiria talo täynnä!

Huonosti alkanut viikko päättyi onnistumisiin

Mennyt viikko pyörähti käyntiin Jatpailuilla maanantai-iltana. Ensimmäisenä maailman helpoin hyppyputkirata, johon jokainen säkäluokka tutustui yhtä aikaa. Siellä sitten kuusikymmentä ohjaajaa pyöri radalla kuin isommissakin karkeloissa konsanaan. Parin tunnin odotuksen jälkeen päästiinkin sitten jopa radalle Piikan kanssa ja noh, rataanhan mahtui se, että koira hyppäsi putken yli, ohjaaja teki väärän radan ja lopuksi koira tuli putkesta ulos kylkimyyryä. Varsin tapahtumarikas rata. Radan reunalla Elina ihmettelee

-”Kuka koira tuo on?!?”

-”Piika”

-”MITÄ sille on tapahtunut?!?!”

Eipä mitään muuta kuin, että vire on noussut sfääreihin ja kun en edes yrittänyt ottaa sitä haltuun ennen rataa, tuloksena oli hyvin reaktiivinen koira, jota ei voinutkaan enää ohjata ”kiltinkoiranohjauksella”, vaan Piika lähti jokaiseen minun liikkeeseeni mukaan lukitsematta esteitä edessään.

Agilityradalla olikin sitten jo vähemmän porukkaa ja se saatiin vietyä nopeammassa tahdissa läpi. Ensimmäiselle radalle otin Piikan haltuun ja tarkoituksena oli saada ehjä rata alle. Ja niin saatiinkin. Erityisen tyytyväinen olen, että kontaktit onnistuivat todella hyvin. Pienien kaarroksien kautta maaliin ja tuloksena maksien neljänneksi nopein aika kolmen nopean bortsun jatkoksi. Ei huono. Uusinnassa Piika sai taas nostaa itsensä rataa varten, ja se rata kusi sitten A:lle.

Kiitos Satu ja Laurat videoiden kuvauksista!

Tiistaina vuorossa oli omat agilitytreenit. Ensin seurasin, kun Hannan treeniryhmä treenasi samalla radalla ja jo siinä tuli pohdittua järkeviä ohjauskuvioita radalle. Parin tunnin päästä tehtiin samaa rataa, kun ei jaksettu pienellä porukalla rakentaa enää uutta. Ja jouduin toteamaan, että pystyn neuvomaan ratoja, mutta en pysty itse ohjaamaan. Ensimmäistä kertaa ikinä meni oikeasti hermot Piikaan, jolta ei saatu katkaistua A:lle menoa millään, ei sitten millään.

Keskiviikkona vaan huilittiin, mutta torstaina Piikan kanssa tehtiin hyppytekniikkaa. PK-hypyn treeninä otettiin korkeuden arvioimista ja kun Piika muutaman kerran oli kolautellut itseään joko ponnareihin tai sitten hyppyyn itsessään, alkoi lopulta löytyä myös se oikea hyppytekniikka. Eipä tuossa muu auttanut kuin vain odottaa, että koira itse tajuaisi koota hyppynsä ja yrityksen ja erehdyksen kautta tekniikka löytyikin. Onneksi oli kevyt tokohyppy, johon itseään kolautteli. Toisena harjoitteena kasvava sarja ja siihen Piika venyttikin oikein hyvin. Paransi kerta kerralta, joten ei huono.

Perjantaina taas huilittiin ja lenkkeiltiin, kun Jannekin tuli aikaisemmin kotiin. Lauantaina vuorossa oli nopeat ja napakat viesti- ja esineruututreenit. Tai niin ainakin suunnitelmissa oli. Pitää vissiin vetää rasti seinään, mutta aloitettiin kevät sitten onnistuneilla treeneillä neljän koiran osalta. Historiallista!

Mattilassa juoksutettiin ensin Narua ja Kiljua. Kiljulle neljännet treenit tälle kevättä ja koko ajan se hiffaa enemmän ja enemmän. Nyt teki selvästi hyvää, että oli kokenut koira juoksemassa lisäksi, vaikka jänislähtöjä ei tehtykään. Toisena vuorossa juoksutettiin Ipiä ja Piikaa ja ihan sama juttu. Teki Piikalle hyvää, että se sai tehdä pari viimeistä matkaa jänislähtöinä Ipin perään, kun aluksi joutui juoksemaan Ipiä vastaankin. Ipi puolestaan oli niin innoissaan, että hallinnan tekemiseksi treenit sen osalta menivätkin.

Esineruututreeneissä Kiljulle alkeistreeniä kaistaleella. Lamppu on syttynyt. Muut koirat pääsivätkin sitten tekemään hieman leveämpää kaistaletta yhdeltä sivulta nousevaan ja yhdeltä sivulta kymmenen metriä alempana menevään maastoon. ”Kuoppatreenit” onnistuivat jopa yli odotusten. Viisi esinettä piilotettiin ja Ipikin jopa nosti niistä 4! Kerrankin sillä oli nenä auki ja teki töitä. Kolmannen esineen jälkeen mietittiin, vieläkö nostaa, kun nostamatta oli enää vasemman sivun ylärinteessä olevat vaikeat esineet. Kuuluisia viimeisiä sanoja, mutta niin se vain sen hanskasi. Piikalle aluksi alkeiskaistaleharjoitus ja sitten ruutuun ja nosti pienen juoksentelun jälkeen esineen takakulmasta. Seuraavalla lähetyksellä jäi syömään jäniksenpaskaa, jota lähemmällä tarkastelulla olikin koko ruutu täynnä. Koira hallintaan, hetsaus ja lähetys ja nyt upposi hyvin ruutuun ja löysi esineen ylärinteestä. Ei huono!

Vastoin odotuksia ehdittiin vielä hoitamaan kolmen tunnin tuulen aiheuttamaa syväjäädytystä kuumalle kupposelle ja siitä leffaan laatuseurassa. Onnistuneet treenit vaativat onnistuneen illan ohjaajillekin!

Sunnuntaina käytiin iltapäivällä Koirakorvessa ampumassa Piikalle. Juoksutettiin välillämme ja tällä kertaa ammuin myös silloin, kun Janne saalistutti Piikaa nakilla. Ei reagointia laukauksiin, sen sijaan niihin ääniin Piika reagoi, kun ase ei toiminut. Ei kuitenkaan mennyt lukkoon ja juoksu kulki hyvin.

Summasummarum. Lopulta ihan onnistunut viikko, vaikka vähän kankeasti alkoikin.

Kilju Outi Hermiön tottiskoulutuksessa

Jotta viime viikonloppu varmasti oli tulenpalavan kiireinen, lauantaiaamu ja -päivä vietettiin Haukkuvaarassa KSPKY:n järjestämässä tottiskoulutuksessa, jossa kouluttajana oli Hermiön Outi. Myös Kilju pääsi messiin ja kouluttautumaan seuraamisen saloihin. Koulutuksessa pääntöisesti keskityttiin joko seuraamisen hienouksiin eri liikkeissä tai noutoihin ei koirakkojen ongelmien perusteella.

Käytännössä Outi perusti kouluttamisen samaan tyyliin kuin Huotarin Oili pari viikkoa sitten, eli suorituksista pitää tehdä mustavalkoisia ja kriteerien mukaisia. Jos koira ei tee niiden mukaisesti, koiraa ei painosteta vaan todetaan vaan ”OHO”, ”EI KELPAA”, ”VAPAA”. Tällä varmistetaan, että koira yrittää parantaa suoritustaan ja tarjoaa itse tekemistä uudelleen. Koiran luonteen mukaan pitää osata valita, miten epäonnistumiseen reagoidaan – näytetäänkö koiralle, mitä halutaan vai annetaanko koiran itse oivaltaa? Tämä riippuu ihan siitä, aktivoituuko vai passivoituuko koira tilanteesta.

Oma fiilis on koiralle tärkeä. Outi korosti sitä, että omaan koiraan pitää olla aina tyytyväinen sellaisena kuin se on. Pitää edetä kaikessa koiran mukaan eikä verrata sitä muihin. Koiran tulee ilmentää tekemisessä se voima, mitä siinä on sisäänrakennettuna. Voima ei välttämättä näy fyysisesti, mutta koiran tulee kokeessa näyttää, mihin se pystyy ja miten se siitä selviää. Tuomarinkin tulee osata katsoa, että koirat ovat erilaisia ja että ne tekevät töitä erilailla toisiinsa nähden.

Aktiivisuuden olisi suotavaa lähteä koirasta, eikä epämukavuusalueita tule pelätä treeneissäkään. Treenit voi koostaa niin, että aluksi tehdään onnistuneita juttuja, välissä käydään epämukavuusalueella ja opetetaan koiralle mahdollisesti uutta ja lopuksi vielä tehdään tuttuja ja turvallisia, onnistuneita juttuja. Näin säilytetään koiralla luotto tilanteeseen ja ohjaajaan ja ruokitaan sen itseluottamusta. Hei, sinä osaat! Pitää myös muistaa, että aina kaikessa voi tulla taaksepäin eikä aina vain vaikeuttaa liikkeitä!

Janne pohti pitkään, mitä tehdä koulutuksessa Kiljun kanssa. Seuraaminen ja nouto olivat vahvoilla ja lopulta taisin taivutella Jannen ympäri, että seuraamista olisi hyvä tehdä. Noutoihin saatiin muita koirakoita seuraamalla kuitenkin hyviä ideoita. Kiljun ongelmahan on ihan suoraan sanottuna pirunmoinen edistäminen. Se oli vielä vuosi sitten ihan ok-paikalla. Sitten sille alettiin tekemään viettiä. Ja kappas, koira tuli 10 senttiä eteen. Nyt sille taas tehdään paikkaa. Seuraavaksi kuulema ongelma onkin sitten painaminen. En yhtään ihmettele, miksi noiden koirien kanssa suositellaan opettamaan seuraaminen pentuna 10 senttiä liian taakse ja 10 senttiä liian väljäksi.

Kiljun kanssa ongelmaa lähdettiin ratkomaan ihan niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kentälle tulosta. Koira tuo ja Janne roikkuu perässä. Paikkaa lähdettiin hakemaan ohjaajan vasemman jalan vierestä ja sen seuraamisesta. Kiljulla vaan on käytetty magneettipalloja targettina ja jos pallot olivat näkyvillä, sillä vilkkuivat vain oranssit pallot silmissä ja ajatuksen häivääkään ei näkynyt. Niinpä pallot pistettiin taskuun ja käytännössä samantien Kiljussa alkoi näkyä merkkejä, että pari hernettä sen päässä jopa kohtasi! Jatkossa täytyy vuorotella target-treeniä ja tätä jalan seuraamista ja pitää huoli, ettei koira ala hakea katsekontaktia, mutta vireen puolesta Outi ei enää ollut huolissaan. Seuraavaksi voi alkaa jo tehdä treeniä, jossa otetaan pari normaaliaskelta, mutta aina pitää lopettaa ei-perusasentoon vaan niin, että oikea jalka on edellä. Painon siirrolla taaksepäin voi korjata paikkaa samoin kuin painon siirrolla eteenpäin voi ryssiä kaiken. Kiljun pätkästä koostettiin myös video, jossa on treenin edistymistä tuolla koulutuksessa hieman havainnollistettu:

***

Monet ovat aiemmin jo Outia kouluttajana kehuneet ja täytyy yhtä näiden kehujien joukkoon. Vaikka en itse edes koiran kanssa koulutuksessa ollut, tuntui, että siitä jäi käteen vaikka kuinka paljon hyviä vinkkejä. Ihan sellaisia perusasioita, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi, mutta kun niistä sanottiin, oli, että no tottakai! Miksen ole tätä aiemmin ajatellut! Aika huikeeta oli myös seurata, miten Outi sai Jannenkin tekemään töitä, vaikka motorisesti olikin vaikea treeni kaikkinensa. Ja pieni ihme oli myös, että Kiljullakin jotain siellä päässä nyrjähti. Aika huikeeta.

Vuoden Koiranomistaja -palkinto jaettu!

Ja Vuoden Koiranomistaja -palkinto menee Jannelle jo heti helmikuussa. Ainahan sitä jotain jää, kun kulkee viikottain tuota Espoo-Lievestuore väliä. Tällä kertaa jäi pukupussi… ja Kilju. Pihalle. Yksin. Tunniksi. Janne ehti Hartolaan asti ennen kuin soitin perään, että jäikö jotain…

Raisa vielä nauroi, että kuuli, kun kysyin Jannelta sen lähtöä tehdessä, missä Kilju on ja vastaus oli, että kontissa.

Oli pieni tyrmistys, kun Raisa tunnin päästä teki lähtöä, avasi oven, ja Kilju tuli sisälle. Tuijotettiin sitä molemmat hetken aikaa ja sitten EI VITTTTTT!!!! Onneksi Kilju on niin Jannelle tehty koira, ettei sitä hetkauta tommoiset pienet unohdukset ollenkaan. Tyytyväisenä oli hengaillut pihalla koko ajan eikä edes riskannut sisään, kuten normikoirat tekisivät. Ja me kun oltiin koko ajan puhuttu, että pitäisi joskus ottaa Kiljusta ja Råtasta yhteiskuva. Niin vähän me tiesimme…

Kaksin aina hiljaisempaa

Kylläpä onkin hiljaista, kun on vain kaksi koiraa! Janne halusi antaa Pässille vielä sadannen mahdollisuuden ja otti sen mukaansa Espooseen. Olen kyllä ollutkin niin kireä muutenkin ja lenkitettäviä on tässä viime aikoina ollut muitakin, joten ehkä tämä oli ihan hyvä päätös. Mutta aina se yllättää, miten vaivatonta ja hiljaista kahden koiran kanssa on!

Lauantaina käytiin pidemmällä lenkillä, ensi kertaa tälle talvea tehtiin Keski-Suomessa lenkki jäälle. Sellainen ihan perusjäälenkki sen piti olla. Kunnes Janne ehdotti, että mennään takaisinpäin tuosta yhden saaren läpi, että tulee vähän vaihtelua. Joitakuita kertoja ehdotin jo umpihangessa kahlaamisen aikana, josko käännyttäisiin takaisin. Mutta ei. Rantaan päästyämme kävi selväksi, että jäälle pääsisi vain ylittämällä kymmenmetrisen kivikon. Isot kivenlohkareet olivat jään peitossa ja kaikkea peitti lumivaippa. Itse pystyi hyvin katsomaan, mihin jalkansa asetteli, mutta koirilla tassut luiskahtelivat välillä lumen läpi tyhjyyteen kivien väliin. Lopulta Janne ja Kilju pääsivät kolmen metrin päähän rantaviivasta (josta oli kolme metriä pudotusta jäälle). Piika hyvänä kolmosena pari metriä heidän takanaan. Mutta siihen se tyssäsi. En ole koskaan aiemmin nähnyt Piikaa niin paniikissa, kuin se kivellä piipittäessään oli. Ei saatu sitä siitä liikahtamaan ja Ipi ja Pässi eivät suostuneet edes niin pitkälle menemään. Lopulta käännyttiin takaisin. Jannen piti nostaa Piika tuolta alimmaisen kuvan kiveltä pois, kun koira ei suostunut liikkumaan mihinkään suuntaan. Päästyään yhden kiven takaisin Piika palautui samantien. Mutta no, olihan siinä vaihtelua… Ja taas voitiin liittää yksi kuva Jannen (epäonnistuneet, tunteita herättävät) reittivalinnat -kansioon.

Illalla oli belgivuoro ja saatiin treenata vähän pidempää pätkää osallistujakadon vuoksi. Ipi kävi tekemässä seuraamista. Patukka kainaloon ja ruokakuppi kentän laidalla. Seuraavan kerran pitää tehdä niin, että kuppi on kentällä. Varsin hyvä! Kiljulle myös seuraamista. Perusasentoja ja korkeintaan kahden askeleen pätkiä. Kolmannella se hakeutuu vanhaan tuttuun ja turvalliseen. Piika hömpötteli vähän kaikkea, perusasentoa metristä noutoa 80 cm:llä, kaukoja ja ruutua. Ei maata mullistavat treenit, mutta tulipahan käytyä edes vähän tekemässä.

Sunnuntainakin käytiin treenaamassa. Piikalle katsottiin perusasentoa edelleen ja miten treenaan yksin paikan korjaamista. Kiljulle sama setti plus paikkamakuu ja luoksetulo lopuksi. Lisäksi Piika teki kimppapaikkamakuun pitkästä aikaa, hyvä ja rauhallinen kuulema. Treeneistä ajelin lenkille Saviolle ja nappasin Nitan ja Vekinkin mukaan. Kun rämmin umpihangessa 7 km, niin johan siinä olikin yhdelle viikonlopulle koirahommia. Ensimmäistä kertaa Nitan ja Piikan välitkin kiristyivät, kun Nita yritti leikkiä ja roikkui Piikan kaulurissa ja Piikalla meni hermot. Tytöt kyllä ratkaisivat tämän niin, että molemmat luovuttivat ilman sanomista. Muutenkin on tunnustanut, että Piikasta alkaa tulla tosikompi ja tosikompi vähitellen.

HAUdiHAU Toverit!

Se on Pessi, Urhea Pieni Koira, kun tässä haukuskelee kuulumisiaan täältä Etelä-Suomen huudeilta. Viikon verran olen täällä nyt yrittänyt pistää naapurustoa kuriin ja järjestykseen. Alunperin luulin, että kyseessä oli vain muutaman päivän pikapyrähdys, mutta yhtäkkiä huomasinkin kaksjalkaisten puhuvan, että jäisinkin tänne pitemmäksi aikaa. Kyllä asetuin sitä vastaan. Varsinkin, kun ymmärsin, ettei minulle olisi ruokaakaan eikä sitä saatu mistään siihen hätään hankittuakaan. Jotain 30% tarjouksessa olleita kanan fileesuikaleita joutuisin syömään. Kyllä minä niin halusin kotiin ruokapakastimen viereen, etten suostunut sitten autosta enää nousemaan. Mutta olisihan minun se pitänyt tietää, että kun kaksjalkaiset jotain saavat päähänsä, sitä päätöntä ideaa on hankala tällaisen Urhean Pienen Koiran kuin minä vastustaa.

Heti jouduinkin sitten hihnan päähän ja käytiin vähän lisää haukuskelemassa Espoon Avaraa Luontoa. Täällä on kuulkaa niin paljon jäniksiä, että tällainen pieni koira kuin minä on ihan onnesta soikeana niiden kanssa. En vain ihan ymmärrä kaksjalkaisen älyttömyyksiä. Se kun ihan usuttaa meitä Kiljun kanssa ne huomaamaan, mutta sitten niiden jahtaaminen on kuitenkin kiellettyä. En kyllä ymmärrä. Ilmaisia paisteja olisi tarjolla joka kulmalla ja niitä saisi vain katsoa, ei koskea. Eikä edes haukkua. Kyllä on julmaa tällaisen Urhean Pienen Koiran kuin minä elämä. Ollaankin Kiljun kanssa todettu, että kyllä paras on olla sisällä tällaisilla ilmoilla, kun ei näitä enää voi koiranilmoiksikaan sanoa.

Ruokapuolihan täällä osoittautui sitten paremmaksi kuin kotona. Harmi kyllä, fileesuikaleiden tarjoilu loppui ennen kuin kerkesi kunnolla alkaakaan ja nyt on ruokapuoli ollut yhtä huonolla tasolla kuin kotona ruokapakastimen äärellä. Vähän on sentään herkkuja liiennyt juustosiivujen muodossa ja kävinhän minä hallilla treenaamassakin maanantaina! Sen verran tiiviisti piti sitä nakkia seurata, että unohdin ihan tyystin ajan ja paikan tajun ja vasta treenin lopuksi tajusin, että jäi haukkumatta eräs hyypiötoveri, joka ilkesi samalla kentällä hengailla. Mutta pitihän minun Kiljulle näyttää, miten sitä nakkia seurataan, kun se on mennyt tyhmyyksissään kiinnostumaan vain jostain patukan seuraamisesta. Harmi kyllä, ulkoilulla ja treenaamisella on aina hyvin märkä loppu tällaiselle Urhealle Pienelle Koirallekin kuin minä.

Kiljun kanssa kun ollaan päivät jouduttu kaksin viettämään, niin kyllä kuulkaa tein heti aluksi selväksi, että minä valtaan sänkypaikan. Kilju sai sohvan. Kaksjalkainen vaan taisi olla toista mieltä päätöksestäni, joten olen sitten ottanut toiseksi parhaan paikan omakseni.

Jotta kyllä kuulkaa minulla täällä hyvin on mennyt. Ruokapuoli on pelannut, rapsutusten määrä on ollut vakio ja naapurin chihun kanssakin ollaan päästy haukkumisetäisyydelle. Kovasti olen myös yrittänyt viestiä täkäläisille tovereille, että Keski-Suomen Urhea Pieni Koira on kaupungissa, mutta kun tuolla kaksjalkaisella on niin kiire koko ajan, niin lennosta on pitänyt yrittää aina viestitellä. Iltaisin ollaan katsottu jos jonkin sortin ruokaohjelmia ja kovasti olen yrittänyt viestiä kaksjalkaiselle, jos parantaisi tuota minunkin ruokapuoltani. Luulen, että sen verran onnistunut olen, että jatkossakin voisin täällä välillä piipahtaa haukuskelemassa.

Haukkumisiin!

– Pessi