Avainsana-arkisto: Ipo

Elämä jatkuu, taas kerran

Sota ei yhtä miestä kaipaa. Niinhän sitä sanotaan. Huvittavaa kyllä, mutta tässä reilun viikon aikana olen vasta tajunnut, miten tärkeäksi Ipi ehti minullekin näiden vuosien aikana tulla. Olihan se täysi persreikä kotioloissa, harrastuksissakin vähän niin ja näin – kuinkas muuten, kun kaikki tehtiin perse edellä puuhun -tekniikalla. Mutta se oli myös aina läsnä. Harvemmin se oli paria metriä kauempana, makasi jaloissa jalanlämmittimenä, kun ei saanut syliinkään tulla. Joten onhan se vähän jännä sulkea portteja perässään, kun oikeasti siihen ei ole tarvetta, ja miettiä, miten saisi aamuruoat syötettyä järkevämmin, kun niitä tulee sulatettua koko ajan liikaa.

Viikonloppuna olikin hyvä, kun päästiin kotioloista irtautumaan Jannen luo Espooseen, kun vuorossa olivat belgien IPOn RM-kisat. Kyllä oli helppoa kolmen koiran kanssa. Piika ja Kilju lyöttäytyivät yksiin normaaliin tapaan ja painivat koko ajan sisällä. Pessi ehkä enemmänkin jäi tässä kombossa yksin. Jännä olotila, kun ei tarvinnut koko ajan miettiä, että kuka seuraavaksi yrittää tappaa toisensa tai tapattaa itsensä. Kaikkeen sitä Ipin kanssakin oltiin valmiita venymään.

No, miten ne rotumestikset sitten katsojan näkökulmasta menivät? Torstain harjoituksiin en ehtinyt, joten illalla piti vain kestää hermoilevaa Jannea. Oli herkkua päästä sanomaan, että kerrankin taisin olla oikeassa, kun totesin jo ennen ilmoittautumista, että liian suuret kisat on kyseessä nyt Kiljulle. Että et sitten Ipistä ja sen kisareissuista mitään oppinut? Oli pakko, kun kuinkahan monta kertaa Janne on saman sanonut mun koeilmoittautumisista…

Lauantaina Kiljulla oli tottis viimeisessä parissa. Jannen mukaan Kiljun ajatukset olivat kentän laidalla tyynyssä. TYYNYSSÄ, jos Jannelta kysytään. Siihen seisomatta jättämiseenhän se menikin ihan hyvin. Kauas kentän laidallekin näin, että siinä vaiheessa Jannen pää ei enää kestänyt, vaan tyyny mielessään teki suoritukset puolittain loppuun. No, lopputulos oli Kiljulle plussan puolella, Janne sai huutia.

Lauantaina vuorossa purut. Jannen pyynnöstä kävin urkkimassa kentän laidalla, että ei enää ole tyynyä siellä. Suorituksen jälkeen sain huutia, että olihan se, ihan samassa paikassa. Luulenpa, että se tyyny oli vain Jannen päässä. Onpahan joku, josta löytää syyllinen. Kilju oli upea. Minkä sille mahtaa, että sille ei ole opetettu kiertämään piiloja. Parhaansa se yritti ja etsimällä etsi kuitenkin sitä mokkea kaikilta piiloilta. Välillä vaan vähän väärästä paikasta. Onneksi mokailut meni Jannen piikkiin. Ja mikin sammutettuaan tuomari oli todennut Jannelle, että on sulla helvetin hyvä koira. Kiitos vaan tuomarissetä. Just kun olin saanut Jannen melkein vakuutetuksi, että josko kuitenkin Kilju siirtyis sinne kansallisiin lajeihin seuraavaksi…

Kilju etsii maalimiestä.

Hetki ennen kuin Janne päätti olla omatoiminen.

Kiljuhan näyttää ihan suojeluskoiralta!

Ilmalento pitkässä liikkeessä.

Vähän vaan häirittee maalimiestä…

Sunnuntaina sitten jälki. Pitkään se Janne arpoi, antaako iltaruokaa, antaako aamuruokaa. Antoi iltaruoan ja olis mun pitänyt aamulla vahingossa syöttää Kilju. Turhan korkeassa mielentilassa se rouskutteli jälkikepit. Kaksi pistettä jäi tuloksesta ja koularista. Mutta ehkä ihan hyvä niin. Ei se olisi koularia ansainnut. Tai Kilju olisi, Janne ei. Summasummarum, plussalle jäätiin ja reippaasti. Näitä virheitä ei välttämättä oltais saatu esiin kyläkokeissa, kun odotteluaikaa olisi ollut paljon vähemmän ja Kiljukaan ei olisi ehtinyt kerätä painetta kaikista niistä ihmisistä ympärillään. Katsastus suoritettu, vikalista olisi kädessä, ja nyt sille pitäisi osata tehdäkin jotain. Katsotaan, mennäänkö taas kerran perse edellä puuhun? Onneksi se on tuttua ja ehkäpä just niin meitä.

Harmittavasti en siis saanut puhuttua itselleni kansallisiin lajeihin koiraa ensi vuodeksi. Muiden suorituksia seuratessa se ison koiran ikävä kyllä konkretisoitui. Pessi-parka säikkyi autossa olemattomia laukauksia ja Piika päätti pudottaa viikonloppuna kaikki haituvansa Jannen kämppään. Fiksu tyttö, ei tarvinnut itse siivota. Kävi se Piika kentän laidallakin jokusen kerran. Kulki belgien keskellä häntä korkealla ihan täpinöissään ja yritti syödä sen ainoan näkemänsä bordercollien. Ai että sai taas olla ylpeä.

Sunnuntai-iltana kotona Liepeellä vastassa oli kylmä talo. Mielessä kävi, että pitäisi varmaan Ipi hakea Raisalta… paitsi niin joo… Pessi-opportunisti käyttää tilanteet hyväkseen ja yrittää pölliä kaiken saatavilla olevan ruoan. Piika leikkii kuin hullu leluillaan ja juoksee muuria ympäri. Ne eivät näytä sitä yhtä soturia kaipaavan.

Postauksen kuvat Heikki Jalli, kiitos!

Isojen koirien skaboissa – belgien IPOn RM-kisat

Hallinta on heikoille ja ensi vuonna aion olla heikko. Muuten ei ehkä pää kestä. Tämän vuoden RM-kisojen oma ja koiran stressitaso suorituksiin oli aivan liian korkea. Suorina seurauksina olivat omat isot kämmäykset ja koiran aivan ylivireinen suoritus, ainakin siis tekniseen osaamiseen ja hallintaan nähden.

Kisat alkoivat torstaina harjoituksilla. Tottista varten olin päättänyt tehdä ilmoittautumisen, esteet ja eteenmenon. Ilmoittautuminen ja esteet menivät mukavasti, mitä nyt koira tuntui hieman rauhattomalta. Eteenmeno ei meinannut onnistua. Hetsatessa eteenmenoon Kilju huomasi palkan, mutta oli oudon rauhaton ja käskyn annettua painoi menemään suoraan sivulla olleelle kaadetulle piilolle. Käskin Kiljun takaisin ja uudella hetsillä ja nopealla lähetyksellä sain koiran lähtemään, kiitos osaavan eteenmenoavustajan.

Kiljua poisvietäessä se oli palkan saatuaankin rauhaton, suoraan sanoen oudossa tilassa. Poistuessa se lähti tekemään kunniakierrosta vähät välittämästä minun lievestä hermostumisesta (ja niistä 5 – 10 kymmenestä TÄNNE!-käskystä). Tuossa kohtaa tajusin, että nyt ei ole todellakaan homma paketissa.

Seuraavaksi harjoituksissa yritimme tehdä piilonkierrot. Yrittämiseksi se myös jäi. Jätin tyynyn kentän ulkopuolle, kun menin Kiljun kanssa kentälle. Lähetin Kiljun 1. piilolle. Piilolle juostessa linja on aivan väärä. Kilju juoksee suoraan kohti piiloa ja kääntyy piilon edessä ja palaa takaisin päin. Koitan ottaa sen hallintaan, mutta se pamauttaa 2. piilolle, jossa on avustaja palkan kanssa. Kutsun Kiljun pois hieman kovemmin, otan hallintaan ja lähetän 1. piilolle. Kilju juoksee piilon taakse ja sieltä suoraa kentältä ulos, nappaa tyynyn matkaan ja juoksee takaisin minun luokseni. Ei paljoa naurattanut.

Käskin tyynyn irti, lähetän ykköselle, nyt menee ok, lähetän kakkoselle ja sekin on ok. Muutama haukku ja avustaja palkkaa. Otan hallintaan ja tässä vaiheessa päässäni soi vaan aika loppuu, aika loppuu, aika loppuu… No jatkan harjoitusta 3. ja 4. jotenkin läpi, 5:nnelle mennessä kaartaa 6:nnelle piilolle. Käyn hakemassa koiran pois. Aika on jo loppu, joten paniikki ratkaisuna laitan sen takaisin 6:nnelle, josta muutaman haukun jälkeen saa palkan. Mietin, että ei se ainakaan tätä huonommin voi oikeassa koitoksessa mennä.

12108893_778916928884660_6836402291314746063_n

Seuraavana päivänä oli ensimmäisen suorituksen vuoro. Meille arpa oli suonut aloituksen tottiksella. Aamulla kävimme hieman treenaamassa, mitä se TÄNNE! tarkoittaa. Ennen suoritusta teimme vielä kohtuullisen pitkän lämmittelylenkin. Suoritukseen mentäessä portin ovella, juuri siinä, mistä Kilju oli nohevasti hakenut tyynyn harjoituksissa, oli tyyny, siis TYYNY, jos Kiljulta kysytään. Jos minulta kysytään tuollaisten ei pitäisi RMiin menevän koiran suoritusta pilata.

Olimme paristamme ensimmäisenä suorittamassa. Seuraaminen oli ok. Istuminen ja maahanmeno myös menivät tason mukaan. Juoksusta seisominen taas ei. Siitä isolta osin saan syyttää itseäni. Juoksuun lähtiessä tajusin, että olin nostanut kädet ylös. Tämä siis ei vain käy. Anna käskyn silloin, kun käsi menee taaksepäin. Tästä avusta olen opettanut Kiljua pois, mutta tässä tilanteessa, suurella kentällä ja itse jännittäessä, se olisi ollut enemmän kuin tarpeen. Valmistelevan osan mukana oli joku aropupu pomppimassa vieressä, ”JES nyt saan sen tyynyn, joohan, kun sinne päin juostaan”. Kun annoin käskyn, pompahtelu vain jatkuu, annoin vielä toisen, mutta turhaan.

Eipä siinä, oma mieli oli nyt jossain ihan muualla – Kiljun kanssa siellä tyynyn luona. Nouto oli kohtuullinen, luovutuksessa vain annoin irroituskäskyn ennen kuin otin kapulasta kiinni! Aikamoisen sukelluksen jouduin tekemään, että sain kapulan kiinni ja taisi se maahan asti jo keretä. Onneksi hyppyeste ja A-este meni tavallisen tason mukaisesti. Kiljukin ehkä hivenen alkoi olla maanpäällä, kun pääsi kapulaa pitämään (puremaan). Eteenmenosta ei paljoa sanottavaa jäänyt, hidas, vino ja vaati kaksi käskyä maahan menoon (ensimmäisellä jäi puoli-istuntaan). Pisteitä tästä oikein mallikkaasta suorituksesta 75.

12115511_778916915551328_4123029014628521234_n

12074997_778917118884641_1786908106382448468_n

12107098_778917205551299_2226370922495409257_n

12049412_778917252217961_4069105473685900360_n

Seuraavana päivänä oli vuorossa purut. Yllättäen Kilju ei vieläkään osannut piilonkiertoja. Joissain piiloissa piti mennä ihan sisällä asti etsimään, jos maalimies olisi hukkunut kankaan sisään. Osassa riitti piilon etupuolen tarkastelu lähietäisyydeltä. Kaikilla piiloilla kuitenkin käytiin ja hallintakin pelasi jotakuin. Kilju aloitti vartioinnin pienen tyrkkäisyn jälkeen. Menin tuomarin merkistä paikalleni ja aloin katsomaan, koska tuomari antaa merkin. Tässä iski sitten joku aivopieru. Mietin, että varmaan se oli, että tuomari ei enää luoksekutsumiseen antanutkaan merkkiä, joten kutsuin Kiljuin pois turhaa räksyttämästä. Eihän me sitä kymmentä pistettä olisi kaivattukkaan. No, käskytin maalimiehen pakopaikalle ja ilman tuomarin lupaa (noheva kun olen) seurautin Kiljun paikalle. Tässä Kilju vielä suoritti automaattimaahanmenon, mitä nyt lähdössä sitten ennakoi puoli-istumisella. Selkäkuljetuksessa väli maalimieheen oli liian pitkä. Sitten homma sujuikin kohtuu harmonisesti loppuun asti. Otteet olivat hyvät, ylimenot kunnossa ja irrotukset toimivat. Pitkäliike sujui mukavasti. Pisteitä tästä showsta kertyi 78. Ei yhtään paha, kun 15 pojoa meni ”omiin” mokiin.

10176087_779260018850351_898642185125308868_n

12096574_779260022183684_4405572769517712082_n

11099993_779260015517018_4040147939247383617_n

12141567_779260065517013_5414221977615437395_n

12096615_779260078850345_5495634696665377882_n

12075084_779260072183679_6684793404747146975_n

12088089_779260112183675_5908571965856518944_n

Viimeisenä päivänä oli vuorossa jälki. Jotenkin ajattelin sen olevan kohtuullisessa kunnossa. Eipä ollut. Jäljelle mentäessä Kilju osoitti hieman ehkä ylivireisyyden merkkejä, kuten koitti odotellessa aktivoida minua haukulla. No en minä tuollaisiin hömpötyksiin viitsinyt reagoida. Sinne vaan kilometrin marssille pellon poikki omaa jälkeä etsimään.

Jäljelle lähettäessä Kilju oli kohtuullisen ok, tarkasti tolpan ja lähti ajamaan. Kaasua oli vain ”hivenen” liikaa. Ekalle esineelle saapuessa Kilju teki hienon sivuttaismakuun, nappasin esineen suuhun ja alkoi ruoskuttamaan sitä. Eipä ole koskaan ennen esineet suuhun menneet. Jäljestys jatkui samalla kaahauskaavalla. Jäjellä pysyttiin, mutta eipä sen enempää. Toisella esineellä yhtä hyvä ilmaisu, oikein kaikki metodit käytössä, makuut ja hammasleimat. Vasta viimeisellä suoralla jäjestys alkoi näyttää jäljestämiseltä. Viimeinen ilmaisu oli jotakuin siedettävä, kävi se esine vieläkin suussa, mutta ei tehnyt enää tulitikkuja esineestä. Esineet tietenkin menivät nollille, viimeisestä saattoi joku armopojo tulla. Jäljestyskään ei mitään superia ollut, joten pisteet olivat 68.

Tälläinen oppireissu siis tällä kertaa. Todellakin hintansa arvoinen. Tuollainen pieni nolaus vain pitää jalat maassa ja hermot riekaleina. Ensi vuonna uudestaan. Silloin tavoitteena on ehjä suoritus. Ensi keväällä ja kesällä käydään kartuttamassa kokemusta muutamasta kokeesta. Treenataan piilonkierrot kuntoon ja laitetaan koira pakettiin. Näin se homma etenee.

  • Janne

Kiitos Artcanvakselle luvasta käyttää kuvia tässä postauksessa.