Mikkelistä nollaa pukkasi

Piika ja Kilju Mikkelin kisakatsomossa.

Houkuttelin Jannea mukaan Mikkelin agilitykisareissulle. Aluksi ei halunnut millään lähteä, sitten kai totesi, että kotiin jäädessään joutuisi tekemään liikaa remppajuttuja – ja lähti mukaan. Ja onneksi lähti. Päästiin viime aikaisten pohdintojeni ytimeen ja nyt on selvät sävelet ja korjaukset aloitettu.

Mikkelissä siis juostiin kolme rataa, tuomarina Sisko Pulkkinen. Muistinkin taas, miksi en ko. tuomarin radoilla ole vuoteen käynyt. Jos aina ne ansakohdat pitää radoille rakentaa vääristä putken päistä, niin ei ole ainakaan enää minulla kivaa. Lisäksi agilityratojen aloitukset olivat liian simppeleitä. 😀 Hylkyjähän ne tarjosivat. Hyppäri oli viimeisenä ja sieltä saatiin ihanneajan alittanut nolla. Jostain syystä hyppärit ovat tällä hetkellä ystävällismielisiä meille. Kontaktit eivät pelittäneet niin hyvin kuin Jyväskylän kisoissa, mutta taisin itse ohjata ne hieman eri tavalla. Taas muistaa, että varmistelulla ei voi saada tulosta. Kepit on hitaat, mutta saavat nyt ollakin, kun kuitenkin pujottelee loppuun saakka.

Mutta sitten se tämän hetken kuumin perunamme heti kontaktien ja esteiden tarjoamisen jälkeen – vire. Ensimmäiselle radalle päästiinkin oletettua aiemmin poissaolijoiden yms. vuoksi, joten en ehtinyt saada Piikaa hanskaan ollenkaan ennen rataa. Ja sehän sitten näkyikin läpi radan. Onneksi Janne oli mukana ja onneksi näki, miten Piika kiihtyy nähdessään muiden suorittavan rataa. Ensimmäiseksi totesi, että miksi tähän ei ole puututtu jo pentuna? Ei noin ylivireinen koira voi tehdä puhdasta rataa, kun ei pysy pää kasassa! Niin miksi – no siksi, että oli niin siistiä, että Sohvatyyny kiihtyi edes jostain! No, nyt kiihtyy vähän liiaksi jo! Seuraavaksi pitäisi alkaa jo laskemaan sitä virettä. Sohvatyynyltä! Toiseksi Janne tuumasi, että ei muuta kuin kisoihin hengaamaan vaan koiran kanssa, mutta ei saa päästää radalle. Koska sehän sen suurin palkka on, kun pääsee kiihdyttelemään itsensä ja siitä vielä radalle palkkaamaan kiihtymyksensä. Tämä ajatus päätettiin jättää toteuttamatta, koska ajanpuute ja koska rahanpuute. Ei huvita ajaa ympäri Suomea näyttämässä koiralle muiden koirien kisaamista enää tässä iässä.

Joten, seuraavaksi lähdettiin etsimään purkukeinoa. Toiselle radalle mentäessä piti odotella kentän sillä puolen, jossa ei näkösuojaa juuri kentälle ole. Saatiin Piika leikkimään ja saatiin virettä purettua. Se ei ehtinyt kiihtyä kentän tuijottelusta. Paria koiraa ennen lähdin kävelemään rataa kohti ja sitten piru olikin irti. Piika kiskoi ja huusi radan suuntaan. Äkkiä täyskäännös ja Janne toi lelun ja yritin saada Piikan leikkimään. Aikansa se otti, mutta lopulta kun onnistui, vaihdoin lelun nakkiin ja nakki-imutuksella päästiin radan reunalle. Ja vaikka edellinen koira oli radalla, Piika oli täysin keskittynyt minuun. Toki palkkasin sitä nakilla koko ajan ja teetin töitä. Se ei saanut hetken rauhaa alkaa tuijottelemaan. Tämä kohta on myös videolla. Itse toki kämmin sitten radalla, mutta koiran fiilis oli oikea.

Kolmannelle radalle Janne jalosti leikittämisideaa entisestään. Sen mielestä Piika pitäisi opettaa kantamaan suussaan patukkaa tms. lelua tuttina. Saisi purettua kiihtymyksensä puruun niin, että sillä olisi Tehtävä ennen rataa. Niinpä leikitin Piikaa ja Janne nappasi sen välillä kävelemään kanssaan lelu suussa kohti rata-aluetta. Piika sai kävellä, miten halusi ja katsella, mitä halusi, mutta ei saanut pysähtyä paikalleen tuijottelemaan radalle. Ja aina kun lähtivät tulemaan minua kohti, haastoin jo pitkän matkan päästä Piikaa leikkimään muka yrittämällä ottaa sen lelun ja se tuli kiireenvilkkaa tarjoamaan ihanaa leluaan leikittäväksi ja taas se sai voittaa lelun ja Janne vei sen katselemaan rataa kävelylenkille. Toimi ihan pirun hyvin! Ehkä koko kisapäivän upein tunne! Me tehtiin yhdessä se kahden radan aikana, mistä haaveiltiin vasta ekan radan lopussa! Toki tämä nyt vaatii vahvistamista eikä todellakaan ole valmis, mutta se voisi olla hyvin mahdollinen purkukanava jatkossa kisoihin!

Ja ne meidän radat tässä videolla:

Miksi?

Illalla oli JATin koulutusohjaajapalaveri. Ajattelin käväistä pikaisesti. No, menipä silläkin reissulla viisi tuntia. Viiden tunnin aikana ehdittiin käymään läpi paljon, myös tietysti ne omassa tekemisessä kaihertavat asiat.

Joitakin vuosia olen agilitya Jatilla kouluttanut mölleistä aloitteleviin kisaaviin, vaikka enhän minä agilitya oikeasti osaa kouluttaa. Muistaisinkin kaikki ohjauskuviot, tai osaisin niitä kouluttaa. Mutta ei, ne eivät ole vahvuuksiani. Sen sijaan koen osaavani kyllä lukea koiraa edes auttavasti. Lisäksi olen jostain syystä joutunut pähkäilemään paljonkin vireen ja hallinnan kanssa jo viimeiset kahdeksan vuotta. Luulen, että niistä jo jotain alkeita ymmärränkin. Vaikka onpa minulle sanottu tässä vuoden sisällä, etten voi ymmärtää koiran palkkaamisesta tai koiran vireestä mitään, koska minulla on bordercollie. Ikään kuin etten voisi vaatia muun rotuiselta parempaa virettä, koska eihän minun tarvitse itsekään omalta koiraltani vaatia tai siihen olla koskaan puuttunut.

Mitä nyt taas ilmoittauduin uudelle jaksolle pohtien harrastamistamme näin:

Jokunen vuosi ollaan bordercollie Piikan kanssa harrasteltu. Koira on nyt 4,5v. Piika on mun kolmas koira, mutta aloittelijoita ollaan molemmat edelleen. Kolmosissa ollaan, mutta tavaramerkiksi on tullu tehdä hylkyjä. Jos onnistutaan, voidaan saada nollakin, mutta hylkyprosentti taitaa olla jotain 90% vähintään.

Yksi ongelmista on Piikan vire. Kun se tulee treeneihin ja kisoihin, lähtee pääsääntöisesti aina lapasesta. Koiralla on intoa ja vauhtia ja oman ohjauksen pitäisi olla tarkkaa ja harkittua ja viimeiseen asti pitäisi ohjata, kun koira on äärimmilleen viritetty ja sinkoaa minne vähänkin satun näyttämään. Treeneissä ollaan haukutuksella (toimii hyvin) haettu tätä virettä, että voisi joskus kenties onnistua kisoissakin. Treeneissä vaan vire on maksimissaan 1-2 toistoa ok, sitten laskee. Tuolloin koira on ihan ok viedä, kuulolla ja suorittaa nätisti. Liiankin pikkusievästi ehkä itsestäni johtuen ja aikojen puolesta ei kärkikahinoita kisoissakaan hätyytellä, jos muut onnistuvat. No, ajattelin kuitenkin, että jos nyt syksyllä keskityttäisiin jopa agiin ja kisattais vähän enemmän. Haetaan sitä yhteistä säveltä.

Noin muuten ongelmia on takaakierrot. Piika tulee aika tiukasti. Julian ohjeiden mukaan on pidetty rimaa pystyssä takaakiertoesteissä, että oppisi vähän kiertämään, vaikka mun ohjaus olisi hanurista. Kontaktit saisivat olla nopeammat. Niitä on palkattu treeneissä paljon, varsinkin kun Piika keksi keväällä alkaa hiipimään niillä. Kepeillä ongelma on kun ohjaan koiran oikealta puolelta, niin viimeinen väli voi jäädä pujottelematta. Ohjuria on käytetty apuna, ettei tekisi virheitä. Ohjuri pitää vaan muistaa laittaa heti, jos virhe ilmenee. Mun varmistelu ei auta yhtään. Toivotaan siis erilaisia keppikulmia, kontaktitreenejä, takaakiertoja, pituuden ja muurin itsenäistä suorittamista.

Ohjaajalla ongelmia onkin sitten rutosti. En osaa liikkua, en ohjauskuvioita, en ohjata. Yleensä semmonen norsu posliinikaupassa olo on radalla taattu.

Tiistaina käytiin Joukkuejatpailuissa mölleilemässä ja joukkueemme sijoittui kolmanneksi. Meidän suoritus näytti tältä:

Eilen minulta kysyttiin, miksi sinä ohjaat sitä koiraa niin? Kun näyttää siltä, että siitä puuttuu se viimeinen pieni silaus.

Miksi – tuo aivan järkyttävän vaikea kysymys. En minä tiedä. Kai se on oman pään sisällä se juttu.

Siksi, etten uskalla luottaa koiraan? Siksi, etten uskalla mennä, juosta, liikkua, ohjata yhtäaikaa? Siksi, että jokin pään sisällä sanoo, ettei se ole järkevää? Siksi, että minusta on mukava olla omalla mukavuusalueellani? Siksi, että sitten me aina hyllytettäisiin. Siksi, että tunnen olevani agilityradalla välillä kuin se norsu siellä posliinikaupassa.

Mutta miksi en luottaisi koiraan? Miksi en voisi liikkua? Vaikka koko peruskoulun olinkin liikunnassa luokan huonoin, miksen voisi kehittyä siinäkin? Miksi en voisi haastaa itseäni ja samalla tukea koiraa yhä parempaan suoritukseen? Niinpä, miksi ei… Ennemmin hyvä hylsy kuin huono nolla. Niitä huonoja nollia meidän tilille jo mahtuu.

Viimeiset puoli vuotta on kiinnitetty Piikan vireeseen ekstrapaljon huomiota. Sitä ennen takana oli jo vuosi vireen nostattamista vähitellen muissa lajeissa. Koko ajan Piikasta on saatu enemmän ja enemmän irti. Nyt hallintani alkaa rakoilemaan ja siitäkö se epävarmuus sitten nyt johtuu, kun en edelleenkään tunnu hallitsevan tilannetta? Ja kuka muka sanoi, ettei agilityssa tai ettei bordercollien kanssa tarvita virettä ja hallintaa?

Piika alkaa olla koira parhaassa iässä. Nyt on niitettävä sitä satoa, mitä varten on tehty töitä viimeiset neljä vuotta. En ehkä koskaan tule enää saamaan Piikan kaltaista koiraa tai kisaamaan minkään muun koiran kanssa agilityssa. Nyt on nautittava siitä, mihin on päästy. Hannan ryhmässä treenaaminen on ollut puolitoista vuotta jatkunut etuoikeus. Treenit ovat haastaneet, treenikaverit ovat haastaneet. Vaikka treeniryhmä nyt hajoaakin, haasteet jatkuvat. Seuraavat haasteet kohtaammekin sunnuntaina, kun kisaamme kolmen kuukauden tauon jälkeen.