Myönnän. Minulla on ollut paha agilityangsti monta viikkoa. Tuntuu, että kun Piika on saatu nyt tarjoamaan esteitä, lukemaan itsenäisesti rataa ja sen myötä myös liikkumaan rivakammin, en itse enää pärjää sille mitenkään päin. Olen pyöritellyt lajin totaalista unohtamista, jos uuden koiran ottaisin. Miksi hakata päätä seinään oman liikkumisen kanssa, kun voi hakata päätä seinään kansallisten lajien parissa vain koirankoulutuksellisesti?
Olin kuitenkin innoissani, kun Savikon Sepon kurssi-ilmoittautuminen alkoi. Tuonne haluan! Olin vuosi sitten katsomassa Hannan ja Ipin treeniä ko. kouluttajalla ja jo silloin koin valaistumisen tunteita. Pitkän arpomisen jälkeen kävimme myös perjantaina pitkän radan treeneissä vähän lämmittelemässä viikonloppua varten.
Pitkän radan treenirata 6.11.2015
Ensimmäisellä vedolla kokeilin alkuun pakkovalssi – saksalaista ja toimi ihan pirun hyvin! 7:lle persjättö, 9:lle niisto, 11:lle takaakierto. 14 hyppyä ei saatu mahtumaan radalle, mutta keppikulma oli aluksi haastava. Lähinnä itselleni. Lopulta pystyin ohjaamaan niin vasemmalta kuin oikealta puoleltakin eikä ne kepit sitten mitkään ongelmat olleet. Piti vain malttaa itse, että kyllä se Piika osaa ja niille menee. 20-hypyn jälkeen piti samantien kääntää katse koiraan, muuten se haki tuota 2-hyppyä laajemmalla kaarella. Toisella kierroksella alkuun tein tuplapersjätöt ja toimi niinkin, joten mitäpä sitä turhaan hinkkaamaan. Oli hyvä fiilis viikonloppua ajatellen. Treenasin tokoakin isolla kentällä ja Piika haki ruutuun 40 metristä. Ja seuraaminen alkaa kyllä jo vähitellen näyttää seuraamiselta! Ihana!
Lauantain treenit valkoisilla numeroilla.
Sitten Sepon kurssille. Vitsailin jo rataa rakentaessamme siitä, etten kuitenkaan pääse kuin neljä ensimmäistä estettä. Sehän se mun kurssikirous on aina ollut. Pohdittiin alussa yhteisesti tuota alkua, miten koira kääntyy tullessaan putkesta, kun sen kaikki liike on kääntymässä oikealle, mutta pitäisikin kääntyä vasemmalle. Olin jotenkin luottavainen, että kyllä Piika kääntyy silti vasemmalle, kun sijoitun itse putken taakse. Ja niinhän se kääntyi. Putken kanssa ei ollut ongelmia, eli se on treenattu kuntoon. Sen sijaan itselläni ongelmat alkoivat heti 3-esteeltä ja jatkuivat 4:lle asti. Eihän se vaatinut sitten kuin noin 20 minuuttia ja tuhat toistoa, että homma alkoi lopulta edes näyttämään sinne päin oikealta menolta. Osa noista toistoista on leikelty oheiselle videopätkälle kommenttien ja hidastuksien kera, kun vetoja kertailtiin Sepon Coach’s Eye -ohjelmalla.
Siinä, missä Sepon Coach’s Eye -ohjelma oli hyvä itselle nähdä kehittymisen kohdat ja muutokset aina kokeilusta toiseen, niin myös Seppo ansaitsee kiitokset kaikella sillä innostuneisuudellaan kouluttamiseen – tai lähinnä siihen, että maltettiin keskittyä yhteen opeteltavaan asiaan. Se, että hinkattiin näin pientä pätkää, oli minulle taas enemmän kuin tarpeen. Havaitsin, miksi pelkään niitä esteitä – no siksi, kun en ole osannut katsoa sekä koiraa, että seuraavaa estettä yhdellä kertaa. Havaitsin omassa liikkumisessani koko ajan paljon puutteita, mutta Sepon avustuksella myös paljon hyvääkin. Kun lopuksi tuskittelin, että olen aina ollut niin huono liikunnassa, Seppo positiivisesti totesi, että jos olisin aivan surkea, en voisi muuttaa omaa liikkumistani kahdessakymmenessä minuutissa, kuten tuossa treenissä tein. Eihän se vieläkään ollut ihan prikulleen, mutta kuten Seppokin tuumasi, noita toistoja pitäisi nyt tehdä päivittäin monta kymmentä ja parin viikon päästä ollaan jo aivan eri tolalla.
Huomasin myös virheen ajattelutavassani. Jos pessimistisesti aina ajattelen, ettei me kuitenkaan päästä tuota pidemmälle, emme me pääsekään. Koska ajattelumme ohjaa käytöstä. Jos jään kiinni siihen, mitä en osaa, en koskaan opikaan. Mutta jos ajattelen, että osaan tän ja teen näin ja näin ja näin ja opettelen vielä tän, niin sitten myös opin ja kehityn. Jos yritän olla tiukka, mutta kiltti ja kannustava koiranomistaja ja kouluttaja, miksi en olisi sitä myös itselleni?
Ja päästiin me lopulta esteelle nro 11 jotenkuten, ja niiden kertojen aikana Seppo onnistui pitämään muutaman lauseen luennon päkiäjuoksusta ja sen hyödyllisyydestä. Kotona pistinkin Jannen sitten opettamaan uutta juoksutekniikkaa ja siinähän se päivä vierähti pimeän tuloon saakka, kun juostiin edes takaisin pihalla, lopulta kuvattiin toistemme juoksua ja mietittiin, missä mun juoksussa se vika oikein on. Löytyihän se vastauskin – tasapaino. Kun en luota tasapainooni (vaikea siis luottaa olemattomaan asiaan), tasapainotan juoksua leveillä käsillä. Harjoiteltiin sitten ihan lyhyellä matkalla liikkeelle lähtöjä ja seisahduksia yhdelle jalalle niin, että tasapainon tulisi olla kuitenkin takana. Nyt mulla on treeniohjelma tähän (ja nilkat tulessa treeneistä).
Sunnuntain Savikon treenit valkeilla numeroilla.
Onneksi treenit eivät suinkaan loppuneet lauantaille vaan myös sunnuntaina oli luvassa jatkoa. Kerrankin makeaa mahan täydeltä! Kotona jo katsoin, että voi ei. Tuolla radalla kyllä pitää juosta! Ehkä myös Seppo hiffasi kaikesta siitä leikinlaskusta, että olisi myös hyvä antaa mun mennä pidempää rataa eikä jäädä kiinni nyt pariin esteeseen. Vaikka mietinkin kyllä sitä, että varmaan ei päästä nelosta pidemmälle. Toisaalta myös mietin 16-19, että siinäpä toinen varma paikka.
Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana käytiin läpi kaikki 26 estettä. Videolle koostin kaikki vedot. Joitakin jutteloita jätin pois kuitenkin. Oli aika siistiä huomata, miten herkillä Piika oli, eli jouduin kyllä tekemään töitä ihan kisamoodin mukaisesti. Kun en törkännyt kunnolla, ei se myöskään mennyt. Mutta sitten kuitenkin kun oma liikkuminen oli kunnossa, Piika tuntui menevän niin kepoisesti. Oma juokseminen on edelleen ihan kauhean näköistä johtuen siitä tasapainottomuuden tilasta. Valitettavasti se ei näytä kuitenkaan leijumiseltakaan, vaikka sisäisesti minusta tuntui juuri siltä. Kuinka kevyeltä voi juokseminen tuntua ja kuinka hyvin pysyin Piikan matkassa! Kyllä, olin ihan että WAU! Mitä siitä, että kun keskityin jalkoihini, esteet saattoivat vähän tulla myös yllättäen, mutta oli myös siistiä, kun Seppo huomasi, että omalla jalkojen rytmittämisellä saan Piikankin rytmittämään paremmin kuin ikinä yläkropan liikkeellä. Olin ihan että NO WAU!!! Ja siis se 16-19. Kerrasta purkkiin! Olisihan siinäkin hiottavaa, mutta nyt keskityttiin vain niihin jalkoihin. Kun ne kerrankin veivät.
Toiset kymmenen minuuttia keskityttiin opettelemaan sylivekkiä. Oli kyllä hauskaa saada siihen seikkaperäinen opastus alkeistreeneistä lähtien. Näitä meidän pitäisikin tehdä Piikan kanssa paljon. Seppo myös kannusti opettamaan Piikalle suuntakäskyt kääntymisiin. Miksipä ei, ei se hukkaan heitettyä opettamistakaan olisi. Onhan se ihan kohtuullista, että Piikakin sai treenattavaa, kun minä sain roppakaupalla. Tuntuu, että meidän agilitylla on tulevaisuus.
Leijutaan nyt hetki. Kun jalat on niin kipeät, ettei kärsi portaita kävellä. Mutta kuinka siistiä, että ehkä minä pystynkin kehittymään! Ja vaikka Sepon tehtävään kuuluu kannustaa, niin olihan se siistiä kuulla useamman kerran viikonlopun aikana, että jos sä tän saat kuntoon ja ymmärrät tän, niin sä saat tän homman toimimaan tuon koiran kanssa. Kannustaa yrittämään ja treenaamaan. Kiitos Seppo!
Pipipäät 