Mihin tämä polku johtaa

A-8197

Se fiilis, kun löydät käytännössä etuovelta alkavan metsän, johon voi helposti eksyä tunniksi lenkille. Se fiilis, kun päästät 5-kk ikäisen nulikan irti metsässä eikä se enää anna kiinni. Se fiilis, kun tajuat, että jos se nulikka katoaa näkyvistä, niin se on villiä se.

Ja se fiilis, kun saat lopulta kaikki sirkustemput kokeiltuasi sen nulikan etsimään lumeen heitettyjä nameja ja saat napattua siitä kiinni. Vain voidaksesi päästää sen taas irti ja samassa hetkessä kuulet metallisen kaulapannan kilahduksen jostain melkein läheltä.

Samalla kun tajuat, ettei sellaista ääntä voi lähteä kuin koiran kaulapannasta ja ettei toisella mukana olevalla koirallasi kaulapantaa ole, se 5kk nulikka yrittää samantien paeta. Hyökkäät sen nulikan perään kivikkoon kontallesi, ehdit napata takajaloista kiinni. Nappaat samantien toisella kädellä niskasta kiinni toista koiraasi. Sitten voi alkaa etsimään äänen lähdettä. Ja siinähän se sitten seisoo, parin metrin päässä. Urossammari.

Yllätys, ihan sama miten paljon sitä yrität komentaa, että menisi pois, ei se mene. Tulee tietysti vain lähemmäs. Vasta kun aikuinen koirasi alkaa varoittamaan, että lähemmäs ei ole enää tulemista ja se 5 kk nulikka huutaa jo paniikissa, metsästä ilmestyy mies, joka ei tietenkään saa sammaria kiinni. Miksi saisi? Eipä siinä sitten, kuin roikut polvillasi kivikossa, toisessa kädessä huutava pentu kaulapannasta hirtettynä ja toisessa kädessä niskasta nalkissa oleva aikuinen koira ja odotat, että sammari päättää lähteä eteenpäin. Edelleen irti.

Että niin, pientä Tempon luoksetulokoulutusta ehkä luvassa parin viikon päästä, kun vietetään Jyväskylä-viikkoa ja on taas tutut metsät ympärillä. On se kumma, että miten vain yrittää tehdä parempaa suhdetta tai suhdetta ylipäänsä tuohon koiraan, ei se onnistu ei mitenkään.

A-8157

 

Mainokset

Viikon pieniä iloja

Sanovat, että arjesta pitäisi löytää ne pienet ilon hetket, joilla sitten jaksaa taas eteenpäin. Jäin tässä eräs ilta miettimään, mistä noita hetkiä nykyisin kiireisessä ja väsyttävässä arjessa löytyykään. Toki, Muksu nyt osaa ilahduttaa (kuin myös aiheuttaa toisenlaisiakin tunteita) kaikella keksimällään ja niitä uusia juttuja tuntuu nyt tulevan päivittäin. Varsinkin kun oma aika hänen kanssaan rajoittuu muutamaan hassuun illan aikana vietettyyn tuntiin.

Mutta pisimmälle jaksaa kyllä (hyvillä) treeneillä. Tempon kanssa on varsin uuvuttavaa tällä hetkellä, se kun on varsinainen luonnonvoima. Kaikki sen kanssa tuntuu olevan sellaista tasapainoilua ja hyvän olotilan etsimistä, mikä tosin on vaikeaa, kun koira kiihtyy nollasta sataan sekunnissa. Joten kuinka onnellinen viikko onkaan takana, kun pääsin Piikan kanssa agilitytreeneihin kahdesti viikon aikana!

26804585_1175162415952938_2315830456731292818_n

Viikkotreenit vk3

Maanantaina treenattiin ylläolevaa rataa. Tällaiset radan alut ovatkin olleet varsin vaikeita meille aina rytmityksen löytämisen vuoksi, mutta jotain kehitystä selvästi on tapahtunut, koska löytyi nyt helposti ja puolenvaihdot sokkareilla olivat helppoja tehdä, kun vain uskalsin rohkeasti jättää Piikan suorittamaan itse esteitä. Puomilla näkyi, että jouduin lauantaina omatoimitreeneissä komentamaan alastulosta, joten siihen piti saada vauhtia kisaamalla Piikan kanssa. Kepeillä olikin sitten haasteena, jos yhtään painostin Piikaa kohti menemällä keppien loppuosassa niin helposti jätti kepit kesken ja lähti jo pyrkimään putkeen. Eli malttia malttia.

26731191_2002014430014801_3515143665731429458_n

Valmennus vk3

Keskiviikkona ostin varakoirakkopaikan Rannikon Timon valmennukseen. Ajattelin, että käydään nyt sitten tsekkaamassa tämäkin. Olin todella väsynyt työpäivän jälkeen, enkä millään olisi jaksanut lähteä enää treeneihin, varsinkin kun Tempon kanssa kierretty lämmittelylenkki vaati taas enemmän hermoja kuin olisi ajatellutkaan. Kannatti silti lähteä!

Pitkästä pitkästä aikaa saatiin vihdoin juosta treeneissä isoa rataa ja vaikka itse säädin vaikka ja vähän mitä, Piika tykitti omalla varmalla osaamisellaan koko radan kerrasta oikein. Tulihan siellä säätöä jos kaikenlaista, mutta oli ihan mukava huomata, että kyllä me tähän pystytään edelleen, kun halutaan. Vaikeimpia paikkoja radalla oli varmasti tuo 5-9 ja 14-18 pätkä. 5-9 takaaleikkauksissa olen ihan turhaan pitänyt Piikaa liikaa hanskassa, kun oikeasti pitäisi vain rohkeasti ohjata, irrottaa, leikata, ohjata, irrottaa ja leikata. Saatiin se kyllä onnistumaan ja sen tajuaminen, miten aikaisessa vaiheessa pystyn Piikan irrottamaan ohjauksesta ettei tarvitse rinnalla kulkea, helpotti kummasti. Valssin oikea-aikaisuus ja -paikkaisuus taas tuossa 14-18 pätkässä oli haastavaa. Koko ajan valssi tahtoi valua liikaa hypylle 17, joten putkeen meno hankaloitui kulmaltaan sitten todella vaikeaksi, mitä enemmän hyppy valui. Tässäkin saatiin kuitenkin onnistunut suoritus.

Piika sai kehuja tällä kertaa sitten taas keppiosaamisestaan, koska kesti jyrkät leikkaukset ja leijeröinnit joka kerta. Ei epäröinyt niissä yhtään. Sitten taas jos tämä pitäisi tehdä kisoissa, niin ei varmasti onnistuisi? Ja saihan se taas kiitosta irtoamisestaan, vaikka kuinka tulisin jäljessä ja myös siitä, että on niin mahdottoman kiltti.

Jatkossa pitäisi kuitenkin elää vähän enemmän veitsenterällä. Ohjata ja liikkua rohkeammin. Jäähdyttelylenkki heitettiin Piikan kanssa kaksin pellolla lumisateessa. Jäi todella hyvä fiilis, ja pidin treeneistä. Ostinkin heti helmikuulle pari muuta kertaa, näihin on päästävä toistekin. Torstaina olikin helppoa sanoa Jannelle töistä tullessa, että jos haluat niin voit lähteä käyttämään koirat ihan yksin ja saada vähän omaakin aikaa. Mulle riitti agilityeuforia keskiviikkona. Ja ehkä vähän Piikallekin.

26734123_10155917404061768_164303667021318528_n

Aamulenkin kohtaamisia

Reippaan vuoden kotona vietetyn Muksun passaamiseen käytetyn ajan jälkeen olen taas palannut töihin. Samalla myös koirien lenkitykset heilahtivat uuteen järjestykseen, kun vaihdettiin Jannen kanssa päikseen Muksun ja koirien aamu- ja iltatoimet. Keski-Suomessa Piika ja Kilju olivat jo tottuneet aamu- ja iltapissatuksiin pihalla omatoimisesti ulkoillen, mutta rivitalossa täällä Etelä-Suomessa ei viitsi ihan tuota pientä parin neliön takapihaa käyttää kaikkien koirien hiekkalaatikkona jatkuvasti. Riittää, että se on jo Tempon hiekkalaatikko – tätä nykyä ehkä tosin enemmänkin multainen kaivuuallas.

Joten ulos on lähdettävä itsekin lenkille, satoi tai paistoi. Aamulla puoli kuudelta kun raahaudun purevaan merituuleen kolmen koiran kanssa, viimeisetkin unihippuset karisevat silmistä, se on kyllä myönnettävä. Eilen aamulla siinä peruslenkkiämme tallustellessamme ja kiitellessäni hyvää tuuria, ettei ketään ohitettavia koiria ollut tullut vastaan ja että aamu on hyvässä vauhdissa ja kohta ollaan jo kotona, havahduin siihen, että Kiljulla alkoi nenä nousta ylös, samoin Tempolla. Kilju selvästi tunsi hajun, Tempolle haju näytti olevan uusi.

Olimme juuri tulossa lähistöllämme olevalle kaukalolle ja olin ajatellut päästää Kiljun siinä irti, jotta se kävisi tarpeillaan. (Kuinka vaikea on aikuisen koiran käydä hihnassa kakalla, sitä sopii kysyä Kiljulta.) Onneksi kaukalolla paloivat tällä kertaa valot. Niiden avulla paikansin pari mustaa möhkälettä kaukalon takana olevan koripallokentällä. Peuroja.

Toivoin, että peurat tajuaisivat kiertää metsään kaukalon takaa. Mutta eihän ne nyt sellaista tekisi. Eihän. Kun vaihtoehtona oli tulla eteemme, patsastella siinä hieman ja kiihdytellä kaikki koirat omiin sfääreihinsä ennen kuin hyvinhyvin nopeata sitten lopulta viitsivät kirmata pomppivaan laukkaan. Eipähän enää tarvinnut kiitellä hyvinkäyttäytyviä koiria. Koko lähitienoo raikasi, kun Tempo veti itsensä saalishaukkuun ja Kilju ja Piika tempoivat hihnoissaan, minkä jaksoivat. Ja niin on kolmas koirakin opetettu siihen, miten ihania nuo peurat ovatkaan. Tästä lähtien sekin tasan tietää, mihin hajuun törmäsi ja miksi siitä kannattaa kiihtyä.

Projekti nimeltä Tempo

Ihana tuollainen viisikuukautinen malinpenikka. Ei käy aika pitkäksi, kun yrittää siitä leipoa yhteiskuntakelpoista hurttaa. Janne totesi tässä yksi ilta, että jos mulle vielä joskus bortsua tulee, niin se tuskin uskaltaa hengittääkään ilman lupaa. Tempo on kyllä opettanut minulle siihen mennessä, kuinka se oikeaoppinen pakote annetaan niin, että menee kerrasta perille.

No, luulen, että sille bortsulle tuskin tarvitsisi antaa niitä pakotteita. Nimimerkillä Piikan kanssa on ollut varsin helpot seitsemän vuotta, kun se on saanut elää niin pellossa kuin voi. Koska se on vain ollut niin helppo eikä sillä ole ollut tarvetta nousta ihmistä uhmaamaan. Ja nyt kun lenkit on olleet pitkälti Tempoon keskittymistä ja sen perseilyjen kitkemistä, Piika on ilmeisesti päättänyt olla kuuliaisin koira koko porukasta ja kulkee lenkit vasemmalla sivulla namitaskua koko ajan tuijottaen.

Tempon kanssa päästiin siihen pisteeseen, että se alkoi kiihtymään ohitettavista koirista, lenkkeilijöistä, autoista ja pyöräilijöistä. Perjantaina ohitustilanteen jälkeen jäi saalis sen verran päälle, että naksautti hampailla mun pohkeeseen. Rajansa kaikella ja sen jälkeen rajat vedettiinkin kiinni. Pieneltä malinoissilta on kitketty elintila hyvin pieneksi, kaikki on kiellettyä lähtökohtaisesti ja luvan kanssa saa asioita tehdä. Siitä palkkiona on ruokaa suoraan taskusta.

Itselle tässä on hankaluutena se, että niistä rajoista on pidettävä koko ajan kiinni. Yksikin lipsuminen niin Tempo kyllä yrittää rajojen rikkomista heti enemmän. Arjen kiireessä ja väsymyksessä asiat haluaisi tehdä helpommin, mutta nyt on pakko vaatia vaatia ja vaatia.

Tällä hetkellä Tempo vaikuttaisi varsin pehmeältä, terävältä, vilkkaalta ja epävarmalta. Varsin tyypillinen tuollainen pieni pentunen. Omat hankaluutensa siihen tuo huono suhteeni siihen, vai pitäisikö sanoa olematon suhteeni. Jannea se tuntuu uskovan jo mulkaisusta, mutta kanssani elämä on tällä hetkellä yhtä selviytymistä vääntämisestä toiseen. Periaatteessa tämä tilanne ärsyttää, koska tuskin olisimme tässä tilanteessa, jos olisin toiminut Tempon kanssa johdonmukaisesti ihan pennusta asti. Nyt saavutetuista oikeuksista on hyvin vaikea tuollaisen junnukoiran päästää irti.

Mutta on tässä toki menty eteenpäinkin. Hihnassa vetäminen alkaa olla aisoissa, lähellä-käsky on mennyt kivasti perille samoin kuin EI!!!. Jopa Kilju on todennut, että lenkit on ihan jees, kun mukana on nappulaa ruoaksi. Eikä niille vastaantuleville koirillekaan välttämättä enää tarvitse kurkku suorana huutaa, riittää pienen pieni puh. Mikä ei kyllä ole sallittua sekään. Paljon on vielä tehtävää projektissa nimeltä Tempo.

Viikonloppuna saatiin myös hyvät opit seuruun alkeistreeniin. Olen seuraamista kovin vähän muutenkin tehnyt, koska on tuntunut, ettei siinä kaikki ole vain natsannut. Uusilla opeilla natsaa! Periaatteessa tämä olisi kai pitänyt muistaa tuolta jokusen vuoden takaa, kun Piikalle rakensin seuruuta uusiksi, mutta näemmä sitä ihminenkin on unohtavainen, kun näin tärkeistä opeista on kyse. Agilityssa Tempo opetteli perjantaina taas uuden ohjauksen: niiston alkeet.

 

Kuvapäivitys joululta

Nämä kuvat ovat jääneet julkaisematta joululta. Täällä etelässä lumesta on voinut vain haaveilla. Nyt sentään pakkasta on ollut jo viikon verran, joten ei ole tarvinnut jokaisen ulkoilun jälkeen olla tassuja pyyhkimässä ja pesemässä. Helmikuuta odotellessa. Uskon, että silloin täälläkin voisi olla talvi.

A-7376

A-7474

A-7528

A-7530

A-7541

A-7573

A-7578

A-7584

A-7602

Kyllä jollakin aina menee hermot

Ai että. Kyllä on saanut taas niin hävetä silmät päästään Tempoa ja sen touhuilua lenkeillä, että useimpien lenkkien lopputulos on ollut punaisena (ei pakkasesta) ja vittuuntuneena kotiinpäin tallustava ja koirilleen äyskivä nainen kera kahden masentuneen ja yhden ei-niin-masentuneen koirapoloisen kanssa. Ne kaksi masentunutta ovat jo lenkin alussa todenneet, että jaahas, tänäänKIN on parempi olla ärsyttämättä narunjatketta ja yrittäneet luimia tilanteista pois vähin äänin.

Sitten taas se ei-niin-masentunut ei ole edes huomannut mitään poikkeavaa narunjatkeen käytöksessä. Olihan lenkillä parikin koiraa, joille se antoi kuulua niin, että koko kylä raikasi. Samoin löytyi useampi nenäliina, jotka saattoi ainakin yrittää syödä, jos ihan todella nopeasti ehti ennen IRTI-käskyä. Nenäliinojen ohella löytyi syötävää sieltä täältä ja tuolta, mitä siitä, jos ne eivät ihan siinä oman kulkureitin varrella olleet. Aina pystyi menemään Kiljun alta ja Piikan yli ja vähän takaa ja kappas, kun kummasti tuli samalla tehtyä narunjatkeesta hienosti hihnoilla kieputettu paketti. Ja siis pitikö sitä nyt niillä tarpeillaan käydä? Kun aina tuli jotain mielenkiintoista vastaan, kuten styroxinpala. Sen maistamisen jälkeen olikin heti taas syötävää – nenäliina! Mutta oho! Miten nyt ollaan muka jo kotona, pakko käydä kakalla. Ihan pakko, just nyt. Tähän oven eteen…

Joten siinä kun talutan noita kahta masentunutta ja sitä ei-niin-masentunutta, niin kyllä sitä useamman kuin kerran on tullut mietittyä, että millaiset rukkaset siitä ei-niin-masentuneesta tekisinkään. Ja miten noista kaikista tilanteista voisi selvitä ilman eläinsuojelusyytettä. Kummasti se IRTI-käskykin kokee inflaation tuollaisen viisikuisen korvissa kymmenennen lenkillä kohdatun nenäliinan jälkeen. (Siis kuka niitä oikeasti kylvää niin hitosti jalkakäytäville!?!)  EI ei edes arkiäänellä uppoa pentuperkeleen korviin.

Vaan annas olla, kun ollaan kaksin liikenteessä ja menossa kentälle treenaamaan. Tempotermiitti on Hänen Nakkitaskunsa Nöyrin Palvelija. Kunnes on treenattu ja kotimatka alkaa. Kaikki hyvät treenihetket on sillä pois pyyhkäisty. Ehkä pitäisi vain unohtaa koko tottis ja treenata vain sitä hihnaulkoilua. Ilman niitä kahta masentunutta. Tai sitten vain iskeä sille termiittipennulle hintalappu perseeseen, kuten taas eilen uhkasin iltalenkin päätteeksi. Aamulenkillä annoin Termiitin sitten sekoilla niin paljon kuin vain jaksoi. Lopulta Kilju alkoi komentamaan sitä ei-niin-kivasti. Kyllä jollakin lopulta aina menee hermot.

Vitsi mikä fiilis!

Hei me treenataan! Jos joku olisi pari vuotta sitten sanonut, että tämä vuosi alkaa sillä, että meiltä on hallille viiden minuutin matka ja että treenataan agilitya Jannen kanssa peräkkäisissä ryhmissä, enpä tiedä olisinko uskonut. Hieman säätöä tosin tuottaa vuoronvaihto lapsen hoidossa ja koirien jäähdyttelyssä ja lämmittämisessä, mutta ainakin eilen ne onnistuivat hyvin ja kevään tullen varmasti paremmin.

Aloitellaan tosiaan tämä vuosi nyt ihan uudessa seurassa. Janne on sinne kuulunut jo syksystä lähtien. Jatkossa edustamme siis Kirkkonummen Kennelkerhoa. Hieman uudet käytännöt vielä hakevat ymmärrystä, mutta kisatöissä olin jo viikonloppuna ja eilen tutustuttiin uuteen treeniryhmäämme ja kivalta vaikutti.

26804487_10155951310843563_3334379215745970019_n

Ratana oli tällainen ja noinkin yksinkertaisella radalla kouluttajamme sai jo kiinni meidän heikosta lenkistä. Alammekin työstämään huolellisuutta ohjauksiin esteillä ja koiran jättämistä suorittamaan yksin. Näin Piikalle toivotaan lisää vauhtia, jotta se kirisi ne muutamatkin puuttuvat sekunnit kiinni kisaradoilla ja alkaisi olemaan myös palkintopallikoiria.

Olin niin fiiliksissä koko illan treeneistä ja siitä, että vihdoin täältä etelästäkin on alkanut löytyä elämää. Kaikki ovat ottaneet meidät uudessa seurassa kivasti vastaan ja on ollut helppo mennä toimintaan mukaan.