Aihearkisto: vire

Piikan kesän agilitypäivitys

a-6487

Eipäs ole tullut päivitettyä Piikan agilityjakaan kesän osalta. Korjataan tämä vääryys nyt.

SM-kisojen jälkeen otettiin rauhallisesti ja taidettiin ehkä ehtiä ja päästä kesän aikana pari kertaa viikkotreeneihin mukaan. Pääasiassa Piika treenasi kotona, jos treenasi. Juoksutkin sotkivat treenaamista, kun Piikalla juoksut ajoittuivat nyt elokuulle.

Kisoissa käytiin Mikkelissä 23.7.2016. Siellä tuomariksi vaihtui Hannele Lummeranta ja radat olivat varsin mukavia. Itse en enää pysynyt Piikan tahdissa, joten radoilla luotettiin siihen, että koira irtoaa ja ehkä valitsee oikeat esteetkin. Ja niinhän se tekikin. Näistä kisoista saaliiksi saatiin tuplanolla. Sijoitukset taisivat olla sitä perinteistä 4. ja huonompi.

 

Elokuun alussa ilmoitin Piikan JATille kisoihin parille päivälle. Lauantaina pystyin jopa taapertamaan muutaman radan, mutta sitten vaihdettiin ohjaajaksi ex-tempore Hanna. Piikalla meni hieman lujaa ja tuntui kiihtyvän aika paljonkin siitä, että Hanna pystyi ohjaamaan Piikaa edeltä ja sekös sytytti bc-neitiä. Piti ihan haukkua radoilla. Nämä radat siis täysin treenaamatta.

 

Elokuun puolen välin jälkeen kisasin vielä kerran Piikan kanssa, tällä kertaa Kajaanissa Väyrysen Minnan radoilla. Olisi ollut myös helpohkoja suoritettavissa olevia ratoja, mutta no can do. Kun ei voinut enää juosta, ei vaan voinut. Janne piti Piikan oikeassa mielentilassa siinä odotellessa ja ensimmäistä kertaa päästiin Kajaanissakin radalle niin, ettei Piika ottanut häiriötä suorittavista koirista. Toki sillä oli myös tärpit tuolloin. Piika oli radoillakin kiltti, odotteli kontakteilla, että ehdin paikalle ja aikaa paloi. Mutta yksi agilitynolla sieltäkin napsahti plakkariin. Koska SM-kisojen perjantain nollakin jo lasketaan, Piikalla on ensi kesälle kanssani kasassa jo tupla, kolme hyppynollaa sekä agilitynolla. Kolmen agilitynollan metsästys jatkuu ensi keväänä.

Nyt menneenä sunnuntaina Piika kisasi kotikisoissa taas Hannan kanssa. Takana oli yksi treenikerta, jossa huomasi taas, että Piika kuumui melkoisesti, kun radalle pääsi. Niinpä sunnuntaina otettiin sitten varman päälle ja leikitin Piikaa rataantutustumisen ajan. Varsin oikeaan vireeseen sen sainkin ja sinänsä hyvä, että tuli leikitettyä paljon, koska sitten yhdestä putkesta tultaessa Piikalla lähti jalat alta ja se veti täydestä vauhdista kyljelleen tantereeseen. Ilmeisesti putken pohjalla oli irtohiekkaa ja se sitten luisti kovassa vauhdissa alta pois. Piikalle sitä aina sattuu ja tapahtuu.

 

Kiitos Hannalle näistä jo käydyistä kisoista! Kiva on, että Piika pystyy jatkamaan rakastamassaan lajissa, vaikka itse nyt en sitä ohjaamaan kykenekään. Melkoista vuoristorataa tämä onkin ollut tunteiden osalta, koska sen verran tuo agility on koukuttanut, että nyt kun ei ole mahdollisuutta lajia harrastaa itse juuri kun Piikan kanssa löydettiin se yhteinen tatsi, niin onhan tuo ollut rankkaa, kun sinne radalle ei pääse. Mutta onneksi Piika pääsee.

Ja kun nyt tuli puheeksi, että kun Piikalle aina sattuu ja tapahtuu,  niin onneksi sille oli osteopaattiaika varattuna Dynamic Fysioon Marjolle heti maanantaiksi kaatumisen jälkeen ja kyllähän siellä korjattavaa oli. Osa vanhempia, osa tuoreempia vammoja. Oli nikamalukkoja selässä, kuten olin itsekin todennut. Lisäksi Marjo löysi paikaltaan olevan polven (vasen), paikaltaan olevan hännän, etuvarpaissa on ilmeisesti vanha vamma, joka luultavasti jossain vaiheessa ns. levittää tassun, kun tuki tassussa pettää. Marjo selitti tän niin hienosti, etten vaan tajunnut. Mutta ilmeisesti ei siis ole jännevamma, vaan joku toinen. Niin ja niskakin oli pois paikaltaan tms. Mutta Piika saatiin auottua. Omistajan selässä sitten työtä riittääkin, kun ei se nyt tunnu kestävän ei sitten mitään. Siksi tämä blogin päivityskin on jäänyt, koska istuminen on jotain ihan helvettiä tällä hetkellä.

Ensi kevättä odotellessa siis.

a-6479

Mainokset

Tuplanolla Mikkelistä

Lauantaina ajeltiin Lauran kanssa Mikkeliin agikisoihin. Kolmosluokat alkoivat makseilla puolilta päivin ja hyvin siinä sitten koko päivä vierähtikin. Piikan ja Nastan kanssa on kyllä ilo matkustaa, kun tytöt tulevat niin hyvin keskenään juttuun ja enemmän saa toppuutella, ettei ihan kaikkiin villihepuleihin lähdettäisi mukaan.

Ensimmäisellä radalla tuomarina oli Martti Salonen. Olisiko ollut ensimmäinen kerta, kun radalla mentiin neljä kontaktia, kun A mentiin kahdesti. Arvelin, että Piika lähtee käsistä, kun ei olla juuri treenattu eikä kisattu SM-kisojen jälkeen, joten suunnittelin paljon vastakäännöksiä radalle. Ei olisi tarvinnut. Tauko oli tehnyt hyvää ja Piika oli hyvin kuulolla. Otettiinkin sitten tyhmä 10, kun ensin Piika ei muka löytänyt A:lle niistosokkarin jälkeen. Katseeni suunta varmaan antoi olettaa muuta, vaikka jotenkin luulin, että no tottakai se A:lle menee, kun nenän edessä se este on. Seuraava kämmi sitten samantyylisessä kohdassa, kun Piika tuli hyvin vastakäännökseen ja ohitti keinun, mutta ei tosin langennut putkiansaankaan. Loppurata oli sellaista takaaohjausta, kun sai irrotella, mutta hienosti Piika kääntyili ja luki esteitä ja vissiin numeroitakin.

Toiselle ja kolmannelle radalle vaihtui tuomariksi Hannele Lummeranta. Radat vaikuttivat helpoilta, mutta vauhtia niillä tulisi olemaan ja totesin, etten mitenkään kykenisi ehtimään tietyille esteille, vaikka mitä tekisin ja vaikka miten ohjaisin. Päätin sitten soveltaa. Toiselle radalle en saanut Piikaa enää rauhoittumaan lähtöön, joten vapautin sen sitten seisomisesta. Kolmannelle en edes jaksanut säätää. Se on jännä, miten Piikan kanssa tietää jo siinä vaiheessa, kun kävelen lähtöön, että tuleeko se istumaan vaiko ei ja kannattaako asiasta vääntää.

Molemmilla radoilla oli pieniä putkiansoja, joissa vaadittiin hallintaa ja sitten taas paljon suoraa, jossa sai vain tykittää. Meille siis unelmaratoja. Mitä nyt en kykene itse juoksemaan tällä hetkellä sitä vähääkään, mitä ehkä joskus. No, on taannuttu sitten taas vuosi sitten ohjauksiin, eli oletan ja luotan, että Piika kyllä irtoaa ja kääntelen sitä takaa. Ja jos tämä ei ole aiemmin toiminut, niin nyt oltiin niin samoilla radoille, että tuplanollahan sieltä paukahti. Ensimmäiseltä radalta nolla tuli ehkä vähän yllättäenkin ja toiselta päätin, että tehdään nyt se tupla tähän väliin. Hällä väliä ajalla, kunhan tehdään nolla. Otin siis ohjaukset todella tarkasti, mutta ennen muuria unohdin linjata, joten siinähän sitä aikaa sitten paloi. Harmi. Piika oli tuolla radalla 4. Jos muurin ohjaus olisi mennyt paremmin, sijoitus olisi voinut olla paljon parempi. Mutta ei voi harmitella sen enempiä. Tuplanolla on tuplanolla ja se on nyt plakkarissa. Yhteensä nyt on kai 3 SM-nollaa jo kasassa ensi kesälle.

Tässä nuo nollaradat:

Agility SM 2016

A-0658

Sunnuntain yksilöradalla, c) Janne Lehtinen

Ylläolevaan kuvaan kiteytyy niin paljon. Meidän ensimmäiset agilityn SM-kisat. Toivottavasti eivät suinkaan jää viimeisiksi! Koko viikonlopusta jäi vain fiilis, että vähänkö SIISTII!

Torstaina kävin vielä illalla treeneissä ja muistuteltiin kontakteja Piikalle. Perjantaina pakkasin auton aamulla ja yhden maissa laskeuduttiin Nastolaan muutamien jattilaisten kanssa yhtä aikaa. Kun Jyväskylässä paistoi lähtiessä aurinko, Nastolassa viikonlopun teema alkoi vähitellen hahmottumaan, kun päiväteltat kasattiin pienessä vesisateessa. Ilmoittautuessa kisoihin vettä tuli kuin Esterin sieltä itsestään. Hieman märkää. Onneksi hellevaatteet oli unohtunut matkasta ja mukana oli vain paljon vaihtovaatteita. Ja jokaiselle niille oli lopulta käyttöä, sukkia varsinkin kastui sitä mukaa kuin viitsi vain uusia vaihtaa.

Perjantaina kävi vielä hyvä flaksi sään suhteen ja keli alkoi kirkastumaan sopivasti, kun meidänkin viimeinen rataantutustumisryhmä sai luvan radalla käyntiin. Tuomarina oli hyppärillä Johanna Nyberg. Varsin mukava rata parilla pienellä jipolla. Lähinnä kepeille vienti jännitti eniten ja lopulta päätin ohjata sen valssilla, kun tuumin, että päällejuoksu voisi olla hankalampi meille. No, nollalla selvittiin siitä radasta, vaikka joku tuomari olisi saattanut keppisekoilusta antaakin vitosen.

 

Agilityrataan tutustuminen oli meidän ryhmällä vasta reippaasti kasin jälkeen ja hieman meinasi jo tuskastuttaa odottelu, kun mäkäräiset meinasivat syödä Piikan elävältä ja yritin parhaani mukaan hätistää niitä pois sen kimpusta, ettei naama turpoaisi tunnistamattomaksi. Tässä välissä päätettiin, että Janne menee suorilta Heinolan leirintäalueelle, että päästään majoittumaankin yöksi. Agilityradalla tuomarina oli Esa Muotka ja rata kyllä vaati sitten jo vähän enemmän kuin hyppäri. Ihme ja kyllä, tältäkin radalta saatiin tulos. Yksi kielto putkelta, kun keskityin jo seuraavaan esteeseen ja yhtäkkiä tajusin, ettei Piika mennytkään putkeen. Ja kepeillä teki saman ohituksen kuin hypärillä, mutta tälläkin kertaa oli kiltti ja kääntyi ennen putkeen luiskahtamista ja saatiin loppurata tehtyä puhtaasti.

Illalla oli vain fiilis, että ei herrajesta! Ekat isot kisamme ja tehtiin tulos molemmilta radoilta! En voinut edes kuvitella tällaista, kun tuonne lähdettiin!

Lauantaina oli sitten vuoro joukkueratojen. Väne ja Pongo aloittivat aamuvarhain meidän JAT:in maksijoukkueen suoritukset tekemällä nollatuloksen Kari Jalosen vauhdikkaalta ja varsin suoraviivaiselta radalta. Toisena meni Elina ja Ultra ja harmittavasti juoksuinen Ultra joutui lähtemään hieman huonosti matolta ja ensimmäinen rima tipahti alas luultavastikin tämän vuoksi. Loppuradan Ultra tuli kuitenkin hyvin vauhdikkaasti ja vitosella maaliin. Puolen päivän jälkeen oli sitten minun ja Piikan vuoro. Rata tuntui tehtävältä. Ainoastaan loppusuora mietitytti, että pakko olisi ehtiä aidan puolelle juoksemaan rataa. Toisaalta uskoin, että kyllä Piika hakee loppusuoran, koska ainahan se hakee esteet edestä eikä ole ikinä varmaan kääntynyt eteen. 

 

Jälkikäteen vasta videolta olen tajunnut, miten märkä kenttä jo tuossa puolen päivän aikaan oli. Ei sitä siellä ajatellut, vaikka kaikki kamat olivatkin ihan märkinä. Housut onneksi aina kuivahtivat hetkessä päällä, kun hieman lakkasi satamasta. Enkä todellakaan uskonut, että Piika olisi noin kiltti kontakteillakin, mutta niin se vain kerrankin oli, mutta harmittavasti jäin kiinni A:n jälkeiseen takaakiertoon varmistamaan, kun Piika hyppäsi sen tapansa mukaan liian vinoon selkäni taakse ja siitä en sitten enää ehtinyt sokkariin putkien väliin. Ja niinhän se Piika tällä kertaa sitten pyörähti eteeni, mutta eipä tuomari tuntunut yksittäisistä pyörähdyksistä ketään sakottavan, joten kaikkien yllätykseksi mekin tehtiin nolla joukkueradalta!

Sen jälkeen jännättiin enää Elinan ja Luxin rataa. Tuossa vaiheessa oltiin sijalla 12/96. Laskeskeltiin, ettei sijoituksiin ole mahdollisuuksia, joten Elina lähti tekemään varmaa rataa. Ja voi miten hienon radan tekikin! Huikean hienolla nollalla kohottiin lopulta sijalle 6.!!! Tätä ei kyllä kukaan varmasti uskonut tapahtuvaksi, mutta välillä on hyvä päästä yllättämään.

Sunnuntaina sitten yksilöt. Takana hyvin nukuttu yö, vaikka Piika nukkui jaloissa. Oli vieläkin hyvä fiilis. Takana jo kolme tulosta viikonlopun ajalta! Ihan sama, miten yksilöt menisivät, minä olin jo meidän viikonloppuun enemmän kuin tyytyväinen. Ei vaan jaksanut pingottaa sen suurempia, kun kerrankin mukaan päästiin. Mutta vettä se vaan jaksoi sataa. Ei paljon naurattanut, kun kumpparit ja villasukatkin olivat ihan litimärät edelleen. Ei muuta kuin ne ainoat paksut vielä kuivat sukat jalkaan ja siihen päälle koiranpaskapussit. Oli lämmintä taas! Lenkkarit olivat sentään yön aikana kuivahtaneet. Vaan onneksi sää alkoi suosimaan ja sadepilvet väistyivät lopulta auringon tieltä. Uskomatonta kyllä, mutta parissa aurinkoisessa tunnissa ehdin polttamaan kasvonikin, vaikka periaatteessa ajattelisi, että mahdotontahan se on sateisena viikonloppuna.

Olimme taas viimeisessä rataantutustumisryhmässä, joten oma aika oli vasta kahden jälkeen. Mentiin kuitenkin jo yhdentoista maissa paikalle, Janne lenkitteli koiria ja itse seurailin maksien rataa. Jari Helinin tuomaroima rata tuntui kyllä todella kinkkiseltä meille ensi alkuun. Vähitellen totesin, että kyllä se on ihan mahdollista mennä. Vaikka tuuminkin, että takaakierrot ja 65 rimat voivat olla turhan vaikeat Piikalle, kun noin korkeita rimoja ei olla voitu treenata kunnolla koko keväänä.

Mutta turhaa minä huolehdin Piikan hypyistä. Se tyttö huolehtii niistä ihan itse, kunhan en itse sössi. Alusta päästiin pienen säädön kautta eteenpäin ja en vaan tajua, miksi otin Piikaa renkaan jälkeisen hypyn jälkeen haltuun. Kai se siinä vaiheessa näytti siltä, että niin tulee tehdä. Mutta olisi pitänyt jo uskoa, että Piika oli kiltti noissa kisoissa ja niinpä itse ohjasin sen takaakiertoon ja HYL siitä napsahti. No, pienen säätämisen kautta sain taas rytmistä kiinni ja jatkettiin rataa. Yksi takaakiertorima tuli alas, kun en antanut tilaa Piikalle ja ennen okseria jouduin kalastelemaan Piikaa niistoon. Mutta lopun teki mallikkaasti ja okseri pysyi ylhäällä myös!

 

Fiilis radan jälkeen oli että voi vitsi miten SIISTII tää on! Uudestaan! Nyt me tiedetään, mitä nuo geimit on. Kaikki kunnia täytyy antaa kyllä Piikalle. Etukäteen hermoilin sen lähtökarsinakäyttäytymistä, hermoilin sen sinkoilua rataa suorittavien koirien perään ja hermoilin, miten saan koiran hyvässä vireessä radalle. Selvästi tuntui jo auttavan, että perjantaista asti tein samat rutiinit. Rataantutustumisen jälkeen hain Piikan teltasta hengailemaan alueelle ja pidin huolen, että katsella sai, mutta kiihtyä ei. Jo lauantaina se hiffasi, että vaatimalla minulta toimintaa, sai palkkaa nopeammin kuin hinkumalla rataa suorittavien koirien perään. Jannekin joutui toteamaan, että kovin on koira kisapaikalla erilainen kuin esimerkiksi leirintäalueella, jossa Piikan mielestä ei olisi muita koiria tarvinnut suvaita. Kisapaikalla sitten oli niin lunkia tyttöä eikä tuntunut huomaavan muita koiria ollenkaan. Täytyy kyllä sanoa, että nyt sen vasta näkee, kun on tuollainen koira, että kyllä sillä hermorakenteella on vain väliä tuossakin tilanteessa. Voi pojat, ylpeä sai koirastaan olla! Ja varmasti toki näkyi sekin, että on tuota vireen hallintaa jumpattu tässä enemmän kuin tarpeeksi viime vuosina. Tehty työ kantaa viimein hedelmää.

Eikä ne lähtökarsinat olleet mitään. Ennemminkin voisi toivoa, että tuollaiset olisivat jokaisissa kisoissa! Piika oli niissä hyvin kuulolla. Makuutin sitä aina odotukset ja nopeasti sieltä sitten radalle pääsikin. Sen verran aina vitkuttelin, ettei Piika nähnyt suorittavan koirakon viimeistäkään hyppyä. Ja hyvinhän se sitten olikin radalla hallussa koko viikonlopun. Toisaalta ehkä jopa liiankin kiltti, mutta tähän tilanteeseen se sopi hyvin. Toi varmuutta omaankin tekemiseeni. Hauskinta tässä kaikessa on kyllä se, että koko viikonlopun keskityin niin paljon Piikan vireeseen ennen ratoja, etten omia suorituksia ehtinyt jännittämäänkään. Ensimmäisen kerran jännitti, mutta hyvällä tavalla, omaan yksilösuoritukseen sunnuntaina mennessä. Janne oli jo silloin lämmitellyt Piikaa valmiiksi ja Piika oli sen verran kivasti jo kuulolla, että ehdin ihan miettimään rataakin. Mutta olen kyllä tyytyväinen siihen, että pää pysyi silti kasassa ja radalle mentiin hyvällä fiiliksellä. Sellaista alkuaikojen kisajännitystä en taida kyllä enää saada aikaiseksi, ehkä kuitenkin hyvä  niin.

Ai että. Kiitos kaikille kannustuksesta viikonlopun aikana! Oli kyllä niin hektistä, ettei sitä ehtinyt kaikkiin viesteihin kunnolla edes reagoimaan, vaikka yritinkin. Ja niin hienoja suorituksia tutuilta koirakoilta, ilo oli seurata ja fiilistellä kanssanne! Kiitos Janne, kun jaksoit huoltaa meitä – ensi vuonna saat sen hotelliaamiaisen. Ja ennen kaikkea, hieno Piika – kiitos tästä kokemuksesta! Olet ihan huippu! ❤

 

Niin mahdoton kiire sinne ”huipulle”

Olen miettinyt viime aikoina ihmisten halua edetä koirineen sinne ”huipulle”. Johtuuko se sitten siitä, että laji kuin laji – tavoitteita pitää olla heti alusta asti. Huolimatta siitä, onko koira ensimmäisesi vaiko kymmenes. Kun menet minkä tahansa lajin koulutukseen, ensimmäiseksi kysytään nykyinen tasonne ja seuraavaksi, mitkä ovat tavoitteenne. Ilman tavoitteita ei ole koulutusta. Tästä saa helposti sen kuvan, että vain tavoitteilla on väliä.

Agility (ja hieman myös toko) eroavat muista lajeista siinä, että niissä on jo selvästi eriytyneet harrastajajoukot huippujen ja tavallisten tallaajien välillä. Huipuille agility ja toko on usein jo kokopäivätyötä, muille se on edelleen harrastus, useimmiten kallis harrastus. Agilityn ja tokon SM-kisoissa pärjäämiskortit jaetaan niille, joilla on koneisto takana. PK:n SM-kisoissa tämä jako ei ole vielä näin selvä, vaikkakin suuntaus on jo sama etenkin valtalajeissa IPOssa, jäljellä ja haussa. Tottakai sitä pyritään pääsemään sellaisen treeniporukan mukaan, että tavoitteiden saavuttaminen on mahdollista. Etenkin, jos tavoitteena on olla siellä huipulla. Harrastelijatasolta on vaikea ponnistaa ylöspäin, jos treeniporukasta ei ole tukeaan antamaan henkisesti kuin treenillisestikään.

Agilityssa jako huippuihin ja tavallisiin tallaajiin on herättänyt keskustelua viime vuosina osallistujamäärältään kasvaneiden Maajoukkuekarsintojen vuoksi. Seurasin jokin aika sitten Youtubessa lähetettyä ja edelleen sieltä löytyvää Agilitypaneelia, jossa panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että osallistujia Maajoukkuekarsinnoissa on tätä nykyä liikaa. Heidän mielestään tuon luokan kisoihin ei enää kaivattaisi perässähiihtelijöitä kisapäiviä pidentämään. Heidän mielestään voitaisiin jopa puhua hupiharrastelijoista, harrastelijoista ja kilpaurheilijoista. Näistä kaksi jälkimmäistä ryhmää voisivat muodostaa SM-kisat, mutta Maajoukkuekarsintoihin sallittaisiin vain kilpaurheilijoiden osallistuminen. Epäselväksi jäi, millä tämä jako tehtäisiin. Kuka voi sanoa itseään agilityn kilpaurheilijaksi? Ylipäänsä, kuinka määritellään se, kuka on ”huipulla”? Näihin kysymyksiin varmasti joudutaan vastaamaan ennemmin tai myöhemmin, varsinkin nyt kun agilitylle on vihdoin esitetty urheilu-statusta.

Sanotaan, että sinne ”huipulle” päästäksesi tarvitset siihen sopivan koiran – ja koneiston joko itsesi tai koirasi takana. Vaikka koiran vanhempien tittelit eivät periydy, koiran kasvattajan kokemus ja tuki kylläkin. Tai jos olet jo itse päässyt itsellesi sopivaan treeniryhmään, voit luottaa tuen löytyvän sitä kautta. Ja sitten sinulla ja koirallasi tulee synkata. Teidän tulee toimia koirakkona. Ei niin, että sinä loistat ja koirasi jää varjoosi, tai niin, että koirasi loistaa ja sinä jäät sen varjoon. Teidän tulee yhdessä loistaa. Erottua niistä kaikista muista loistavista koirakoista. Mutta koirilta vaaditaan yhä enemmän yhä nuorempina. Niitä helposti verrataan siihen omaan tai kaverin valmiiseen, aikuiseen koiraan. Kun ei se ole samanlainen, kun siltä puuttuu jotain. Ja niitä ominaisuuksia etsimällä etsitään. Vaikka pitäisi vain uskaltaa rauhassa katsoa, millainen koira sieltä paljastuukaan ja tukea sitä kehitystä kaikin mahdollisin keinoin.

Kun tuolla eri lajien kentillä pyörii ja pitää silmänsä auki, yhä useammin kiinnittää huomion siihen, miten edelleen koulutetaan ja treenataan tekniikka edellä. Pahimmillaan tavoitteet tulee asettaa ennen treenaamisen aloittamista, sitten mennään kurssille ja oletetaan, että kurssin jälkeen ollaan koevalmiita. Keskustelupalstoilla purkaudutaan, kuinka ei saada treeniryhmässä tarpeeksi treeniaikaa, vaikka treenit maksavat maltaita.  Mennään sinne, missä saa treenata halutessaan vaikka koko tunnin. Halutaan yhä enemmän, esitetään kouluttajalle toiveita yhä vaativimmista treeneistä. Tokossa halutaan treenata heti EVL:n liikkeitä,  ja suljetaan silmät siltä, ettei koira osaa edes pitää perusasentoa häiriössä saati edetä laukalla ruutuun. Agilityssa opetellaan heti aluksi takaakierto-päällejuoksu-persjättö-juoksenytperkelekovempaa, vaikka koira ei osaa edes edetä loppusuoraa. Tai vaaditaan kouluttajalta 20-esteinen rata, koska niitä muutkin menevät. Eikä ulkopuolisella kouluttajalla osata edes neljää ensimmäistä estettä, kun kouluttaja vaatiikin täydellisempää ohjausta. Ei nähdä metsää puilta. Sitten ihmetellään, miksi koiraa ei kokeessa kiinnosta ei sitten pätkän vertaa tai miksei siitä koskaan tule kisavalmista.

Kaikessa siinä treenihimossa unohdetaan koiran vire. Ilman virettä ei ole koesuoritusta. Ilman virettä ei olla koskaan siellä ”huipulla”. Mutta kun halutaan treenata, kuten ne kaikki huiputkin treenaavat. Tietämättä, millaisia treenejä he koirillaan teettävät. Agilitypaneelia seuratessa tuli kyllä selväksi, että agilityn ”huiput” kouluttavat eri tavalla kuin itse treenaavat. Pennun ja nuoren koiran kanssa ei panostetakaan niihin tekniikkatreeneihin vaan leikkimiseen ja vireeseen. Jos tietotaidon tulisi valua huipuilta alaspäin koulutussysteemissämme – ellei tietotaito sitten ole vain harvojen ja valittujen salaisuus, jotain tässä ketjussa jää puuttumaan. Osansa varmasti on sillä, että koulutettava voi omaksua vain hyvin pienen osan kuulemastaan uudesta tiedosta. Mutta miksi sen vireen painottamisen unohtavat nekin, jotka kouluttavat muita työkseen?

Myönnän, olen ollut itsekin siinä samassa pisteessä. Kolmen koiran kanssa. En sitten oppinut kerrasta enkä toisesta. Teetin aivan liian vaikeita treenejä nuorille koirille. Oikeasti niiden kanssa olisi vain pitänyt leikkiä, nostaa virettä ja siinä jossain välissä opettaa vähän tekniikkaa. Tekemiäni virheitä korjaan edelleen, vaikka viimeisin koira on jo viisivuotias, koira parhaassa iässä. Ellen olisi työntänyt itseäni aikanaan Kiljun treeneihin mukaan, en tajuaisi tätä luultavasti vieläkään.  Yhä enemmän tavoitteenani on vetää laadukkaat treenit. Ei se määrä, vaan se laatu. Ja silti palaan tuohon tekniikan ja vireen oravanpyörään yhä uudelleen ja uudelleen. Koska niitä tehtyjä virheitä on niin vaikea korjata. Kun ne tehdyt virheet ovat siellä vireessä.

Tässä uutta pentua miettiessäni olen joutunut pohtimaan rotuvalikoimaa, lajivalikoimaa ja miettimään myös niitä tavoitteita. Mille tasolle haluan koiran? Keltä kasvattajalta ”voin” koiraa kysyä, jos tavoitteeni eivät olekaan kasvattajalle riittävät? Jos lajivalikoima ei ole riittävä? Jos minä en ole ohjaajana riittävä? Ja huolimatta kaikista näistä kysymyksistä joudun luultavasti kuitenkin tyytymään siihen, että haluaisinpa ominaisuuksiltaan millaisen koiran tahansa, se tulee olemaan kuitenkin lopulta koira, jonka tähän tilanteeseen tarvitsen. Niinpä olen päättänyt, että vain hermorakenne ja laukauspelottomuus ovat asioita, joista en tingi. Tavoitteita en aseta. Lajivalikoimaa en mieti. Sillä ei ne tavoitteet. Vaan se matka. Opittavaa on vielä niin paljon. Ja mikä pelottavinta, tällä kertaa en haluaisi tehdä vanhoja virheitä, mutta tiedostan, että omista maneereistaan on vaikea päästä irti. Mutta yritän treenata sitä koko ajan.

Koirankoulutus. Jos se olisi niin helppoa, kaikkihan siellä huipulla olisi.

Vire vai tekniikka, kumpi edellä itse koulutat ja treenaat?