Aihearkisto: PK-treenit

Iloinen yllätys!

Nimetön

Viikonloppu aloitettiin näissä fiiliksissä perjantai-iltana.

 

Lauantai valkeni hieman tihkusateisena. Sehän ei haitannut, sovittiin metsätreenit lähistölle ja sitä ennen ehdin kipaista pellolla Kiljun kanssa. Torstaina oltiin jo käyty tekemässä korjaussarja ennen Piikan agilitytreenejä, ja paremmalta näytti jo silloin! Mutta lauantaina, voi jestas! Jälki vanheni jonkun tunnin ja sen jälkeen olin ihan taivaissa. Kilju jäljesti niin hyvin ja vihdoin se alkoi tarkentamaan myös uran ylityksillä eivätkä ne enää haitanneet, kuten edellisinä päivinä. Nyt kun ehtisi vielä parin viikon aikana tekemään tuollaisia kolmen päivän sarjoja, niin olisi varmasti aivan loistavaa Kiljulle.

Nimetön1

Onnistuneen jäljen jälkeen.

 

 

Pellolta sitten suoraan metsään. Sillä aikaa kun tein Naakalle jäljen metsäautotien toiselle puolelle, Raisa talloi Piikalle vuoden ensimmäisen jäljen tien toiselle puolelle. Sovittiin, että tietä ei ylitetä. Treenattiin siinä ensin Elsa Jääkuningatar ja sitten Piikan jäljelle. Voisi sanoa, että koira ei meinannut nahoissaan pysyä, kun tajusi, minne pääsee. Itse asiassa oli revetä jo kotona, kun sai lähtiessä ketjukaulaimen kaulaansa, senkin ensimmäistä kertaa vuoteen. Janalle Raisa sitten opasti, että tuosta tuonne punaista tolppaa kohden. Minä hätäännyin, että ei voi! Siinähän menee se Naakan jälki! Selvisi, että Raisa oli tuumannut, että noihan tolpat olisi hyvät janamerkit ja päättänyt poiketa suunnitelmasta. Itse taas tulin Naakan jäljen lopussa ennakoitua aiemmin metsäautotielle ja jouduin tekemään tiukan kulman tien suuntaisesti. Hups. Naakan jäljen loppusuora leikkasi siis parissa kohtaa Piikan jäljen alun kanssa.

No, mitäpä siinä sitten kuin, että no kokeillaan. Sittenpähän tiedetään, kuinka käy. Lähetin Piikan janalle ja poimi hyvin oikean jäljen ja oikean suunnan. Eikä siinä sitten mitään ollutkaan, ei se edes reagoinut mun tekemään harhaan ja nameihin Naakan jäljellä. Piika jäljesti nenä maassa ja ensimmäinen keppikin löytyi. Kulma, metsäautotien ylitys, toinen keppi. Piika oli liekeissä. Tultiin kulmaan ja Piika hukkasi jäljen, haki sen mun jaloista uudelleen ja selvisi, että tehtiin siinä ensimmäinen piikkikin sitten. Siinä vaiheessa Piika sai päälle jälkijälkijälkimantransa ja kepit jäivät ilmaisematta. Mutta hiton hyvin jäljesti ja tarkkana tyttönä ajoi koko jäljen niin kuin pitikin. Viimeisen kepin nostatin sillä. 3/5 keppiä, ei huono ja varsinkin kun oli kaikkea muuta jippoa jäljellä! Ja voi miten onnellista bordercollieta meillä oli autolle kävellessä.

Seuraavaksi tallottiin esinekaistale. Kilju pääsi tosi toimiin. Kokeiltiin palkkausta patukalla ja sehän sujui. Kiljulla oli motivaatiota. Hyvin upposi takarajalle ja vaikka yritti tuoda myös krepit, niin hyvin tarkensi esineisiinkin eikä tarvinnut apuja. Kolme esinettä nosti tuosta vain, neljäs jätettiin Naakalle. Mitä sitä suotta mitään nakkia syömään, kun koira tuntui olevan enemmän kartalla patukkapalkalla.

Lopuksi vielä porokoirat kävivät esineruudussa ja käytiin Naakan jälki ajamassa ennen kuin päästettiin koko revohka juoksemaan metsään. Siinä kävellessä todettiin, että herrajestas! Me päästään yhdessä lenkille kaikkien koirien kanssa! Mitä ihmettä! Vastahan sitä vuosi sitten puhuttiin, ettei meillä varmaan koskaan ole sellaisia yhteensopivia koiria ja nyt tällä 666-yhdistelmällä tämäkin onnistuu. Aika loistavaa, kun lenkin aikana kerättiin vielä mustikkapiirakka-ainekset.

Nimetön3

Onnellinen koira on treenattu koira.

 

Sunnuntaina sitten Vaajakosken nurtsilla kimppatokotreenit kolmella koirakolla. Piikalle olin jo torstaina ennen agilitytreenejä vähän muistutellut, mitäs se toko olikaan. Nurtsilla tehtiin liikkuroitu seuraaminen, luoksetulo ja ruutu. Toisessa setissä sitten liikkuroitu L-liike ja pallomotivaatiolla tunnaria. Ainoastaan ruutu oli täysin hukassa, muuten pysyi kivasti kartalla, mitä ollaan tekemässä, vaikka tulihan niitä pieniä lapsuksia sinne tänne. Ei ole vielä todellakaan koevalmis, mutta eipä tässä olla treenattukaan taas.

Nimetön2

Kotona odotti pieni työmaa. Vain 13 kuutiota metristä halkoa.

Niin, sanoinko jo, että Janne on työreissussa vielä pari viikkoa? Tietysti se oli tilannut puut heinäkuulle, kun ei itse ole kotona. Mutta voi miten upeita ystäviä meillä onkaan! Yhtäkkiä meillä oli iltapäivällä piha täynnä porukkaa ja parissa tunnissa puut olivat liiterissä ja kahvit juotu. Kiitos kiitos kiitos te ihanat! ❤

Treeniputkessa

Kävin tuossa naapurissa iltaa istumassa. Tuli puheeksi, miten taas tuli uusi kesä ja edelleenkin meiltä puuttuu kattolistat ja verhot viime kesänä rempan kohteeksi joutuneesta eteisestä. Naapurit alkoivat nauramaan, eivät pitäneet sitä mitenkään kummallisena. Kuulemma menneellä viikollakin, kun autoni ääni oli kuulunut tulevan pihaan, olivat todenneet, että oho, kello on vasta 23.15 ja Tiina tuli kotiin…

viikkorata23

Viikkorata vko 23

Torstaina treenit olivat taas viikkoradalla ja vaikka yritystä oli, emme saaneet Piikaa tekemään virhettä kontakteilla. Sen sijaan taas ensimmäisellä kierroksella kaatui erittäin tehokkaasti renkaan jälkeisellä hypyllä kaarroksessa. Alkaa tuntua aika toivottomalta, kun monesko perättäinen kaatuminen tämäkin jo treeneissä oli? Loppukesän joudun miettimään kyllä melkoisen tarkkaan noita treenejä, että ihanko totta koirani terveys on panttina näissä treeneissä. Paljon olen miettinyt, mistä syystä Piikakin nyt on alkanut kaatuilemaan. No, osansa toki on varmasti tuossa Jattilan tekonurmessa ja sen huonossa kunnossa. Siihen lisänä Piikan lisääntynyt vauhti. Ja silti se haluaa tehdä tiukat käännökset, se reagoi kaikkiin liikkeisiini äärimmäisen terävästi. Se ei sudittele pohjalla, se haluaa kääntyä saman tien. Ja tällä hetkellä se on mahdotonta tuolla pohjalla, kun tassut lähtevät heti alta. Toisaalta meillä on hyvä ryhmä ja treenit ovat antaneet meille edelleenkin valtavasti. Mutta mutta. Se, että joudun joka kerta pelkäämään, milloin tulee se viimeinen ja ratkaiseva kaatuminen. Ei harrastamisen pitäisi sellaista olla.

Treenasimme siis torstaina lyhyesti. Muutaman kerran radan läpi. Lähinnä treenasimme tuota 15-17 pätkää. Piikalle toimi kääntämiseen paljon paremmin se, että törkkäisin sen ponnistuspaikan omalla liikkeelläni esteeltä kauemmaksi, jolloin Piika pyöritti nätisti itsensä siivekkeen ympäri. Jos oma liikkeeni jäi vajavaiseksi, Piika hyppäsi enemmän hypyn poikittain.

LEEGIBSON

Ison radan treenit, Lee Gibson 10.6.2016

Perjantaina vuorossa oli ison radan treenit ja teemana Lee Gibsonin rata. Rakennettiin lähtökarsinat ja kaikki ja voin sanoa, että niissä ollaan Piikan kanssa kusessa. Sen vire menee ihan ylikierroksille ellen koko ajan toppuuttele sitä siellä. Ja siltikin Piikalla keittää, kun kuulee muut koirat radalla.

Mentiin 60 rimoilla, mutta okseri oli 55. Tarkoitus oli vain vetäistä rata muutaman kerran läpi, mutta voi helvetti tuota 5-8 kohtaa. Voin sanoa, etten onnistunut siinä kertaakaan. Ja niitä treenikertoja siihen todella tuli. Ohjasin kepeille Piikan oikealta puolelta, mutta jos olin liian edessä, se haki pituutta, jos olin liian takana, se haki pituutta. Jos sain sen kepeille asti, se ei kääntynyt kuin vasta kolmanteen väliin. Jos ennakoin, se tuli kepeiltä saman tien pois. Plääh. Niin ja sanoinko, etten todellakaan ehtinyt kääntämään okserin jälkeiseen oikeaan putken päähän. En vaikka kokeiltiin niin takaaleikkausta okserille kuin leijeröintiä 9-hypylle. No, sillä se meni ehkä kuitenkin jotenkuten. Meille tekemätön paikka.

Viikonloppuna mietin, että olisi joko pitänyt käydä vielä Saarijärvellä mölleissä tai sitten itsenäisesti treenaamassa vain kontakteja. Mutta lopulta päädyttiin lopputulokseen, ettei ne kontaktit edes mölleissä parane ja Killerille ei jaksettu ajella. Sen sijaan treenattiin Kiljua. Lauantaiaamuna ohjelmassa oli piilonkierrot ja estetreenit Koirakorvessa ja loppuun tehtiin esinekaistale parilla esineellä. Kilju haki toisen ja Piikan kanssa etsittiinkin sitten viimeistä, kun kumpikaan koira ei reagoinut siihen edes puolen metrin päästä juostuaan.

Sunnuntaina lähdettiin jo aamusta maastoja treenaamaan. Ensiksi esineruutua neljän koiran voimin. Juuri kun tuossa joku aika sitten totesin, että kiva, kun Piikalle voi teettää jo vaikeampiakin juttuja ja sillä motivaatio kestää, niin nyt ei edennyt ei sitten yhtään. En tiedä, mikä sille tuli. Mutta pienellä auttamisella ja hetsillä irtosi sekin lopulta taakse.

Loppuun otettiin vielä häiriölliset viestitreenit. Kilju sai metsään kaveriksi Naakan, Elsan ja Rotan. Ensimmäinen matka oli noin 500m. Tehtiin kaikki lappujen hausta odotteluun ja huuteluun. Kilju oli ihan messissä ja tiesi tasan, mitä tehtiin. Lähti hyvin ja juoksi myös hyvin ilman ylimääräisiä kurveja. Matkalle sattui jos vaikka sun mitä polunylityksiä jne. Liikuttiin joku sata metriä ryteikköön. Jannelta lähetyksessä Kilju oli pysähtynyt kerran, mutta oli lähtenyt itsenäisesti puskemaan lopulta ylämäkeen. Meidän luokse löysi hyvin. Seuraavaksi laitettiin Naakka Jannen luo. Kilju oli ihan liekeissä, vaikka Naakka lähtikin vähän laiskan puoleisesti ja oli vähän sitä mieltä, että oikeastiko joudun 10-v synttäreiden kunniaksi juoksemaankin. Elsa laitettiin Naakan perään. Se lähtikin hyvin, mutta ilmeisesti jäi joku pieni juttu ymmärtämättä ja Elsa palasi takaisin. No, silloinhan on just hyvä lähettää Kilju, niin saadaan tääkin juttu treenattua! Ja juuri kun olin Kiljun laittamassa matkaan, näin, että Naakka tuli jokusen matkan päähän istuksimaan. Hei, koiran ohituskin vielä! Naakka taisi ymmärtää jutun juonen, kun nousi Kiljua oikein vastaanottamaan. Kilju pyyhkäisi Naakan ohitse ja juoksi taas hyvin Jannelle, Naakka sen sijaan palasi meidän luo, tosin ei päästetty sitä tulemaan edes eläkepäivien kunniaksi. Kerran viestikoira, aina viestikoira.

Tultiin hieman takaisin päin metsässä ja Jannelta vielä viimeinen lähetys meille ja vähän tahmeasti Kilju taas lähti, mutta kun lähti, tuli hyvin. Jos sen vain matkaan saa, se kyllä juoksee. Ei ole koskaan kääntynyt vielä takaisin. Ja tullessa Kilju treenasi taas koiraohitusta, kun Naakka istui taas meistä jonkun matkan päässä. Vaikka Kilju näissä on aika varma ollutkin, tosi hyvä, että saadaan näitä treenattua nyt varmojen koirien kanssa. Ja lopuksi Naakkakin joutui juoksemaan jokusen sataa metriä Jannelle.

13434964_10154179869961768_5383773718385885321_n

Rankat 10-v synttärit oli, tuumasi Naakka.

Suutari pysyköön lestissään

A-8247

Tämä viikonloppu olisi kenties pitänyt viettää muiden koiraihmisten tapaan Messarissa. Kun näyttelyilmoittautumisesta piti aikanaan päättää, huomasin kuitenkin, että Alatalon Vappu olisi tulossa pitämään hyppytekniikkakoulutusta KSPKYlle. Koska Piikan karvallisuuskin tuntui olevan tähän aikaan enemmän totaalinen karvattomuus, päätin ilmoittaa meidät vielä kerran hyppytekniikkakurssille. Viimeinen oljenkorsi – niin kai ajattelin.

Kuinkahan moni kouluttaja minulle onkaan sen saman sanonut. Piika on hyvin herkkä, hyvin ohjaajanöyrä koira. Se haluaa niin kovasti miellyttää minua, että kiltisti yrittää aina tehdä parhaansa. Vaikka ei tietäisi, mitä siltä haetaan. Se on niin kiltti, että se kiltteys on jopa haitaksi harrastusrintamalla. Viime vuosina yhteistyötämme on kehuttu. On sanottu, että sen näkee ja Piika luottaa minuun. Se on hyväntuulinen koira, jolla ei pauku koskaan yli ja jonka hermot ovat aina tilanteen yläpuolella. Se on koira, joka oppii. Se on koira, josta kaikki pitävät. Mutta se ei ole harrastuskoira.

Hyppytekniikkatreenien aluksi teimme perussarjan. Sitä ennen olin jo saanut kuulla, että olemme lämmitelleet kaikki nämä neljä vuotta täysin väärin. Emme ole herätelleet syviä vatsalihaksia eikä Piika osaa niitä käyttää. Perussarjalla Piika hanskasi 1-3 estettä ja loput 4-2 menivät ihan plörinäksi. Vapun mielestä kyseessä ei ollut kuitenkaan haluton koira, eli kiputiloja ei Piikasta pystynyt havannoimaan. Se kiltisti yritti ja epäonnistui. Vappu totesi, että aika perustyypillinen näyttelybordercollieiden tyyppiongelma. Ei jatkoon.

Toki aina voi sanoa, että no se on vain yhden kapeakatseisen oman alansa expertin mielipide, mutta valitettavasti tässä tapauksessa annan aika paljon näille sanoille ja ajatuksille painoarvoa. Varsinkin, kun olen hyppytekniikkakoulutuksissa toisella kouluttajalla aiemmin käynyt ja hänen opeillaan Piikaa pari vuotta treenannut säännöllisesti edistymättä mihinkään. Nyt sain parissa tunnissa enemmän informaatiota kysymyksiini kuin aiempina vuosina yhteensä.

Toisena harjoitteena teimme nyt Setpointin lyhyenä versiona medi-koiran mitoilla. Ensimmäisellä yrityksellä Piika korjasi ekan hypyn, toisella yrityksellä molemmat hypyt. En ole koskaan nähnyt sen suoriutuvan tästä sarjasta niin hienosti. Seuraavat yritykset epäonnistuivat molemmat. Jatkotreeniksi saimme Setpointin pidennetyn version. Ehkä myös Powergridiä voisi miettiä, mutta sitä en ole saanut koskaan Piikalla onnistumaan. Lopettaa pitää, kun onnistuu. Korkeintaan 1-2 toistoa. Satu totesi, että paras versio oli se, jolloin Piika oli hieman sika eikä kuunnellut minua.

Keskustelimme myös paljon siitä, kuinka tieto lisää tuskaa. Treenit menivät uusiksi, kun ponnarit heitettiin mäkeen ja otettiin koira kiinni ensimmäiseen esteeseen. Hups, sehän olikin yllättävän vaikeaa tehdä siitä painon siirto taaksepäin ja olla tiputtamatta rimaa. Mutta koira sai palautteen niin paljon paremmin riman tiputuksesta, että pieleen meni. Selän pyöreyteen kiinnitettiin myös huomiota jo heti alkuasennossa ja selän pyöreyttä ruokkivilla treeneillä ennen hyppyjä. Rankinta oli tietenkin kuulla, että vaikka kuinka olen yrittänyt kaikki nämä neljä vuotta hakea tietoa ja kehittää itseäni paremmaksi, koiraa ajattelevaksi ohjaajaksi, olen tehnyt kaiken väärin. Ja samalla opettanut koirankin täysin väärin. Ei sitä enää korjata. Näyttelybortsu mikä näyttelybortsu. Hyppytekniikassa on niin paljon puutteita jo johtuen koiran rakenteesta, että tämän ikäiselle koiralle hyppytekniikkatreenit eivät tule kisatilanteessa korjaamaan mitään, kun kaikki on väärin opittua ja fyysisesti myös mahdotonta. Se ei tule ikinä tuottamaan takapäästään hyppyyn tarvittavaa voimaa. Ei ikinä.

Kyyneleet olivat herkässä siinä tilanteessa. Ja ne ovat herkässä nytkin. Niin kovasti toivoin Piikasta sitä moniharrastuskoiraa. Viime vuosina etenkin sitä PK-koiraa. Mutta aina ne toiveet ja realiteetit eivät kohtaa. Meidän on nyt aika luopua ainakin PK-lajeista. En halua luopua tuosta koirasta. En ikinä voisi elää sen kanssa, että omalla itsekkyydelläni aiheuttaisin sille tapaturman tai jotain pahempaa. Se on aivan liian tärkeä koira siihen ja haluan pitää siitä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Tämä syksy on niin rajulla tavalla osoittanut sen.

Tähän mennessä olemme saavuttaneet niin paljon enemmän kuin ikinä osasin kuvitellakaan. Kun Piika tuli, kaikki sanoivat, että hulluhan olen, kun otan ihan tuntemattoman pennun ihan tuntemattomista vanhemmista. Näyttelylinjaisen bordercollien. Sehän on selvää sohvakoiramateriaalia. Ja minä sanoin, että ihan sama. Minä haluan sen pennun. Juuri sen pennun. Ihan sama, vaikka olisi sohvakoira. Minulle se kelpaa. Mutta ne odotukset kasvoivat lajivalikoimasta kasvoivat – koira vain ei kasvanut samaa tahtia niiden odotusten ja tavoitteiden mukana.

Mitä enemmän Piikaa kutsuttiin Sohvatyynyksi harrastusrintamalla, sitä enemmän yritin todistella, että kyllä sillä voi harrastaa. Vai yritinkö todistella, että kyllä siitä pystyn harrastuskoiran kouluttamaan? Milloin se muuttui, että kyllä se kelpaa, vaikka olisi vain sohvakoirana koko elämänsä? Tätä olen miettinyt nyt pari viikkoa. Tuskin olisin miettinyt ilman Hermannia, voin myöntää sen. Kun minullehan Piika kelpaa. Se on minulle täydellisin koira ikinä. Tärkeääkin tärkeämpi. Eihän muiden mielipiteillä pitäisi olla väliä, millaisena he Piikan tai meidät näkevät.

Ennen Hermannia olin kuitenkin täysin sitä mieltä, että seuraavaksi haluan sen Oikean Harrastuskoiran. Että pääsen oikeasti harrastamaan. Ja nyt olen pari viikkoa miettinyt, että mihin hittoon mä mitään harrastuskoiraa tarvitsen? Tämmönen harrastelija, joka ei osaa keskittyä yhteen lajiin ja jota ei kuitenkaan taida niin paljoa kiinnostaa, että jaksaisi tai pystyisi ikinä missään kilpailemaan. Ja joka ei osaa edes opettaa koiraansa oikein. Harrastelija, joka kuitenkin tykkää opettaa koirille asioita, mutta ei niinkuin valtaosa harrastajista haluaisi niitä opettaa ja käskisi opettamaan.

Miksi pitäisi välittää muiden mielipiteistä? Jos haluan itselleni lenkkikaveri, jos haluan sen kotiharrastelukoiran, miksi en voisi aivan hyvin siihen tyytyä? Miksi pitäisi saada se tuhansilla ominaisuuksilla varustettu The Harrastuskoira, jonka hyvällä lykyllä onnistuisin kuitenkin tuurillani rikkomaan jo heti kättelyssä ellei se sitten olisi valmiiksi rikki? Muistan, kun vasta vähän aikaa sitten puhuttiin Jannen kanssa, että noiden Piikan ja Kiljun kanssa käynyt melkoinen munkki. Ne ovat tietyiltä ominaisuuksiltaan aivan täydellisiä koiria. Meille sopivia koiria. Että haluaako ikinä enää Ipin ja Pessin kaltaisia koiria? Tottakai vastaus on ei. Mutta tosiasiassa, sellaisia koiria on tämä maailma täynnä. Hermannistakaan en tiedä, onko se lintu vai kala, mutta hemmetti se on mukava pentu. Sillä on omat kommervenkkinsä, mutta niinhän niillä aina. En usko, että olen itse kehittynyt ihmisenä niin paljoa, että voisin olla niistä välittämättä, jos se olisi minun, mutta tiedostan, että nyt otan asiasta huomattavasti vähemmän painetta ja keskityn vahvistamaan sitä heikoilla osa-alueilla ja tukemaan vahvoilla osa-alueille vieläkin vahvemmaksi.

Ihan yhtä lailla minun pitäisi osata ohittaa ne kaikki Sohvatyynyttelyt tai agilityn mollaamiset puhumattakaan näyttelyille naureskelusta. Tietyllä tapaa se on vaikeampaa, kun kotoa periaatteessa löytyy koiraharrastaja, jolle on olemassa enää vain yksi laji ja se on suojelu. Onko itse asiassa helpompi luopua koko koiraharrastuksesta kuin todeta, että mulla nyt on näitä näyttely/agility/tokokoiria. Tekeekö se minusta tai koiristani sen huonompia? Pitääkö sitä perustella jokaiselle ihmiselle ja kaipaavatko he edes niitä perusteluita? Sitäkin olen miettinyt, että kaipaavatkokaan koirat edes niitä harrastuksia siinä määrin kuin itse? Onko sitä itse onnellisempi metsälenkkien jälkeen kuin huonosti menneiden treenien jälkeen? Miten koira arvottaa metsälenkit versus treeni-illan viettämisen omaavuoroa odottaen autossa? Voi sen pallon perässä metsässäkin juosta.

Tällä hetkellä tavoitteena onkin vähentää harrastaminen minimiin. Katsoa, löytyykö se into joskus uudelleen? Herääkö se kevään myötä vai riittääkö minulle nämä lenkkikaverikoirat? Olenhan miettinyt sitäkin, että miksi en voisi antaa Piikaa osaavammille agilityssa. Okei, tähän asti luulin, että suurin ongelma siellä olen minä, mutta ei se Piikan hyppytekniikka loistoonsa siinäkään lajissa pääse. Rikkooko se itsensä tällä menolla, jos jatkamme lajia vielä vuosia? Onko sillä valiotittelillä nyt oikeasti mitään merkitystä? Kun olen pohtinut Piikan ohjainten luovuttamista muille, tiedostan myös sen, että nopeasti ne tittelit myös varmasti saavutettaisiin. Monen mielestä se on pois minulta. En vain ole vielä itse keksinyt, että onko se nyt oikeasti. Jos minulla on koira, mutta ei halua harrastaa ja jos minulla on kaveri, jolla ei ole koiraa, mutta on halua ja etenkin sitä taitoa harrastaa, niin miksi en antaisi Piikaa hänelle lainaan?

Osansa on toki silläkin, että kun talvi taas on tulossa, ei käytännössä yksin asumaani puulämmitteistä omakotitaloa ja koiraharrastusta vaan voi yhdistää mitenkään. Siinä missä muut ovat vapaita treenaamaan kaikki vapaa-aikansa, joudun miettimään jokaisen työpäivän jälkeen, voiko vielä yhden päivän olla lämmittämättä ja onko +15 astetta sisällä kipuraja, jonka alle ei voi mennä. Talvikuukausina ei treenaamaan vaan voi lähteä, kun töitten jälkeen illat menevät järjestään talon lämmitykseen. Köyhällä ei ole varaa maksaa sähköstä sen puoleen kuin hallien vapaakorteistakaan – eikä kyllä jaksamistakaan treenata kello 21 jälkeen illalla, kun matkoihin jo menee yhteensä tunti. Valinta on tehtävä, muuttaako vai sammutellakko koiraharrastusta. Tällä hetkellä painopiste on kummankin yllä yhtä vahvasti. Nyt ei ole enää Ipiä. Voisimme vallan hyvin asua kerrostalossa. Voisimme asua Etelä-Suomessa saman katon alla koko porukka. Tietäisikö se koiraharrastuksen loppua? Sitä ei kenties voi tietää ellei sitä kokeile?

Kipu kuolee huutamalla

11199619_1447797442184754_804985730_n

Koko talvi sitä on odotettu. Haaveiltu, suunniteltu ja kaivattu. Ja viimein oli sen aika.

Mullan tuoksu, hyttysen ininä, aurinkoinen kesäilta, vihreää puskeva pelto, paalun työntäminen märkään maahan, ensimmäinen askel, koiranmakkaran tiputtaminen kumpparin painamaan jälkeen. Siitä se taas lähti.

Lauantai-iltana käytiin tekemässä junioriosastolle kevään ensimmäiset jäljet. Ei pelkoa, ei huolta huomisesta. Sillä samalla tasolla ne olivat, mihin syksyllä jäätiin. Ihmeellinen laji tuo jäljestys. Kiljukin. Se oli niin hieno! Mikä itsevarmuus, häntä tötteröllä se painoi jälkeä eteenpäin. Esineille suorat ja täsmälliset ilmaisut.

Vois jättää treenaamisen tähän.

Maanantaina suuntana oli taas pelto. Piikalle uskaliaasti varsin pitkä jälki lauantain aloitukseen verrattuna. Tarkoituksella tehdyt serpentiinit olivat vähän vaikeita, olisi halunnut oikoa niitä. Kulmatyöskentely sen sijaan toimi. Keppejä ilmaisi 5/6. Neljäs keppi jäi omaan hutiloimiseeni, kun yritin kuvata jäljestämistä. Jaksoi hyvin loppuun saakka ja loppupalkaksi lussupallo. Kuvasin loppuleikinkin. Kotona huomasin, että kaikki videot olivat tuhoutuneet.

Pellolta ajelin tekemään palauttavan esinekaistaletreenin. Vanha paikka, missä tein viestikoetta edeltäneen motivaatiokaistaleen. Nyt 7 esinettä, kaikki kovamuovisia tai pieniä lasten sukkia. Ipi ensin.

Otin sen autosta ja käskin pissille. Kävi niin kovilla kierroksilla, että käskin uudestaan. Ja sitten se alkoi ontumaan takajalkaansa. Kutsuin sen luokse ja nappasin jalan käsiini. Kääntelin ja tutkin. Ensimmäisenä tietysti mielessä joku tikku tai käärmeenpurema. Ei mitään. Laskin jalan maahan. Ipi alkoi huutamaan. Huusi ja huusi. Kai ajatteli, että huutamalla se kipu kuolee. Ipi ja Pessi jo hermostuivat autossa. Niin eläimellinen huuto oli. Ja sen aikana ehdin kyllä miettimään vaihtoehtoja jos jonkinlaisia. Lopulta päätin, että en välitä, jos Ipi puree, ja otin jalan käsiini. Huuto lakkasi. Taivuttelin, kaivoin, tutkin ja kun ei mitään löytynyt, laskin jalan varovasti maahan. Ei mitään. Lievää ontumista. Sitten ei meinannut enää pitää takapää alla Ipillä ollenkaan. Parin metrin matka autolle ja juotin Ipille litran verran vettä. Juomisen myötä se sai jalatkin alleen ja yhtä nopeasti kuin oli alkanut, yhtä nopeasti koira oli samassa kunnossa kuin autosta ottaessani. Eihän siinä sitten…

Aikani siinä kattelin Ipiä ja kun se oli normaali höselö itsensä, totesin, että tehdään nyt helppo kaistale ja käydään sitten lenkillä. Ipiltä hienosti tuotu neljä esinettä, sai palkkaa jokaisesta. Vein Ipin hetkeksi autoon ja samalla otin Piikan. Istutin sen katsomaan tielle, kun vein esineet. Intona oli lähdössä ruutuun. Nappasi heti ensimmäisen esineen suuhunsa, mutta nenä edellä lähti etenemään ruutua syvemmälle. Huusin palauttamaan ottamansa esineen ja loput toikin mallikkaasti. Kolme esinettä yhteensä.

Lopuksi käytiin lenkillä. Ipi ja Piika ravailivat edellä ja Pessin kanssa tultiin flexissä perässä. Lopussa jouduin ottamaan koirat kiinni, kun tuli ihmisiä ja koira vastaan. Tottakai omien idioottien piti kommentoida, kuin ei olisi koskaan koiraa nähneetkään, ja jouduin vetämään ne pöpelikköön kapealta polulta. Tämän jälkeen Ipi ontui taas hetkellisesti.

Tiistaina Ipi oli edelleen vähän köpö, joten Piika pääsi agiradalle kahdesti. Ensin Hannan kanssa treenasivat vaikeaa keppikulmaa ja omissa treeneissä tehtiin vastakäännöksiä. Kun Piika oli jo yhden kymmenminuuttisen hurvitellut, se oli parin tunnin päästä ihan superihana viedä radalla. Onnistuttiin kerrankin treeneissä, vaikka pätkissä tehtiinkin rataa!

Piika_liuhdon_treeni_15_05_050001

Keskiviikkona treenattiin Saviolla. Piti tulla kaatamalla vettä. Ei tullut, mutta oli lämmintä ja hiostavaa. Alkuun paikkaistumiset ja paikkamakuu. Sen jälkeen Piikaa kiinnosti enemmän kentän hajut. Vähän maanitteluksi meni treenit. Liikkeestä istuminenkin oli ihan hukassa. Siinä sitä ollaan taas. Kupla on rikki. Pilattu täysin. Toivoin niin, ettei tähän enää jouduttaisi. No toki jouduttiin. Sillä samalla hetkellä, kun ilmoitin koiran kokeeseen.

Huonosti alkanut viikko päättyi onnistumisiin

Mennyt viikko pyörähti käyntiin Jatpailuilla maanantai-iltana. Ensimmäisenä maailman helpoin hyppyputkirata, johon jokainen säkäluokka tutustui yhtä aikaa. Siellä sitten kuusikymmentä ohjaajaa pyöri radalla kuin isommissakin karkeloissa konsanaan. Parin tunnin odotuksen jälkeen päästiinkin sitten jopa radalle Piikan kanssa ja noh, rataanhan mahtui se, että koira hyppäsi putken yli, ohjaaja teki väärän radan ja lopuksi koira tuli putkesta ulos kylkimyyryä. Varsin tapahtumarikas rata. Radan reunalla Elina ihmettelee

-”Kuka koira tuo on?!?”

-”Piika”

-”MITÄ sille on tapahtunut?!?!”

Eipä mitään muuta kuin, että vire on noussut sfääreihin ja kun en edes yrittänyt ottaa sitä haltuun ennen rataa, tuloksena oli hyvin reaktiivinen koira, jota ei voinutkaan enää ohjata ”kiltinkoiranohjauksella”, vaan Piika lähti jokaiseen minun liikkeeseeni mukaan lukitsematta esteitä edessään.

Agilityradalla olikin sitten jo vähemmän porukkaa ja se saatiin vietyä nopeammassa tahdissa läpi. Ensimmäiselle radalle otin Piikan haltuun ja tarkoituksena oli saada ehjä rata alle. Ja niin saatiinkin. Erityisen tyytyväinen olen, että kontaktit onnistuivat todella hyvin. Pienien kaarroksien kautta maaliin ja tuloksena maksien neljänneksi nopein aika kolmen nopean bortsun jatkoksi. Ei huono. Uusinnassa Piika sai taas nostaa itsensä rataa varten, ja se rata kusi sitten A:lle.

Kiitos Satu ja Laurat videoiden kuvauksista!

Tiistaina vuorossa oli omat agilitytreenit. Ensin seurasin, kun Hannan treeniryhmä treenasi samalla radalla ja jo siinä tuli pohdittua järkeviä ohjauskuvioita radalle. Parin tunnin päästä tehtiin samaa rataa, kun ei jaksettu pienellä porukalla rakentaa enää uutta. Ja jouduin toteamaan, että pystyn neuvomaan ratoja, mutta en pysty itse ohjaamaan. Ensimmäistä kertaa ikinä meni oikeasti hermot Piikaan, jolta ei saatu katkaistua A:lle menoa millään, ei sitten millään.

Keskiviikkona vaan huilittiin, mutta torstaina Piikan kanssa tehtiin hyppytekniikkaa. PK-hypyn treeninä otettiin korkeuden arvioimista ja kun Piika muutaman kerran oli kolautellut itseään joko ponnareihin tai sitten hyppyyn itsessään, alkoi lopulta löytyä myös se oikea hyppytekniikka. Eipä tuossa muu auttanut kuin vain odottaa, että koira itse tajuaisi koota hyppynsä ja yrityksen ja erehdyksen kautta tekniikka löytyikin. Onneksi oli kevyt tokohyppy, johon itseään kolautteli. Toisena harjoitteena kasvava sarja ja siihen Piika venyttikin oikein hyvin. Paransi kerta kerralta, joten ei huono.

Perjantaina taas huilittiin ja lenkkeiltiin, kun Jannekin tuli aikaisemmin kotiin. Lauantaina vuorossa oli nopeat ja napakat viesti- ja esineruututreenit. Tai niin ainakin suunnitelmissa oli. Pitää vissiin vetää rasti seinään, mutta aloitettiin kevät sitten onnistuneilla treeneillä neljän koiran osalta. Historiallista!

Mattilassa juoksutettiin ensin Narua ja Kiljua. Kiljulle neljännet treenit tälle kevättä ja koko ajan se hiffaa enemmän ja enemmän. Nyt teki selvästi hyvää, että oli kokenut koira juoksemassa lisäksi, vaikka jänislähtöjä ei tehtykään. Toisena vuorossa juoksutettiin Ipiä ja Piikaa ja ihan sama juttu. Teki Piikalle hyvää, että se sai tehdä pari viimeistä matkaa jänislähtöinä Ipin perään, kun aluksi joutui juoksemaan Ipiä vastaankin. Ipi puolestaan oli niin innoissaan, että hallinnan tekemiseksi treenit sen osalta menivätkin.

Esineruututreeneissä Kiljulle alkeistreeniä kaistaleella. Lamppu on syttynyt. Muut koirat pääsivätkin sitten tekemään hieman leveämpää kaistaletta yhdeltä sivulta nousevaan ja yhdeltä sivulta kymmenen metriä alempana menevään maastoon. ”Kuoppatreenit” onnistuivat jopa yli odotusten. Viisi esinettä piilotettiin ja Ipikin jopa nosti niistä 4! Kerrankin sillä oli nenä auki ja teki töitä. Kolmannen esineen jälkeen mietittiin, vieläkö nostaa, kun nostamatta oli enää vasemman sivun ylärinteessä olevat vaikeat esineet. Kuuluisia viimeisiä sanoja, mutta niin se vain sen hanskasi. Piikalle aluksi alkeiskaistaleharjoitus ja sitten ruutuun ja nosti pienen juoksentelun jälkeen esineen takakulmasta. Seuraavalla lähetyksellä jäi syömään jäniksenpaskaa, jota lähemmällä tarkastelulla olikin koko ruutu täynnä. Koira hallintaan, hetsaus ja lähetys ja nyt upposi hyvin ruutuun ja löysi esineen ylärinteestä. Ei huono!

Vastoin odotuksia ehdittiin vielä hoitamaan kolmen tunnin tuulen aiheuttamaa syväjäädytystä kuumalle kupposelle ja siitä leffaan laatuseurassa. Onnistuneet treenit vaativat onnistuneen illan ohjaajillekin!

11071414_10153124287706768_6580800751595880006_n

Sunnuntaina käytiin iltapäivällä Koirakorvessa ampumassa Piikalle. Juoksutettiin välillämme ja tällä kertaa ammuin myös silloin, kun Janne saalistutti Piikaa nakilla. Ei reagointia laukauksiin, sen sijaan niihin ääniin Piika reagoi, kun ase ei toiminut. Ei kuitenkaan mennyt lukkoon ja juoksu kulki hyvin.

Summasummarum. Lopulta ihan onnistunut viikko, vaikka vähän kankeasti alkoikin.