Kilju – ranteet auki ipo-koira

Mecberger M:istä Kilju, Turkka ja Moodi

Viikonloppuna kisattiin belgien IPOn rotumestiksissä Myllykoskella. Tätä reissua oli suunniteltu kesästä asti. Kerrankin oikea suunta kokeella, joten ajeltiin jo perjantaina aamusta Tellulle, jotta Kilju pääsisi tekemään vielä viimeistelyjäljen ennen koetta. Hyvältä näytti ja tuntui, että taivaan merkit olivat kerrankin kohdallaan. Lähdettiin Mypan stadionille harjoituksiin ja Piika jäi nauttimaan bortsuseurasta 2,5 tunnin lenkille, jonka jälkeen koirasta ei kuulunut pihaustakaan koko iltana. Niin väsynyt se oli, kun olivat intoutuneet Eevertin kanssa juoksemaan ympäri metsiä.

Harjoituksissa Kilju teki pienen pätkän seuraamista, esteet sekä eteemenon. Muuten luisti, mutta eteenmenossa ei meinannut lähteä suoraan. Uusittiin tämä muutamaan kertaan ja vähitellen alkoi hahmottumaan, miten mennään eteen ja miten siitä maahan. Lisäksi Janne otti 1. piilon kierron muutamaan kertaan, kun aikaa jäi.

Käytiin syömässä, napattiin Piika mukaan ja majoituttiin hotelliin. Ensimmäistä kertaa tyttöjen kanssa reissussa näin aivan vieraassa paikassa, mutta kummallakaan ei ollut huolenhäivää. Piika nyt tosiaan muutenkin levytti väsyneenä, mutta ei Kiljukaan ottanut paineita vaan asettui petilleen. Se vain kovasti nuoleskeli tassujaan ja kysyinkin Jannelta, että mikä niissä on. Mutta kuulema oli jo nuoleskellut edellisenä iltana eikä ollut ollut mitään.

Aamulla tuo nuoleminen vain jatkui, joten tsekkasin rutiininomaisesti tassut. Ja jarrunappulathan ne olivat ottaneet osumaa. Viikon aiemmista treeneistä ja luultavasti vielä palaneet perjantain harjoituksissa kentällä, koska ei ne olleet olleet noin huonossa hapessa vielä torstai-iltana. Totesimme kuitenkin, että eivät tunnu vaikuttavan sinänsä Kiljun tekemiseen, joten eikun tottissuoritusta jännäämään.

Kiljun tottisvuoro oli ennen puolta päivää. Ensimmäisenä paikkamakuu. Janne sitä treenaili ennen suoritukseen menoa, mutta Kilju kävi jo siinä melkoisilla kierroksilla. Ja niinhän se sitten nousi puoli-istuvaan asentoon heti Jannen jätettyä sen paikalleen. Kun Janne meni piiloon, Kilju nousi istumaan. Tässä vaiheessa totesin, että mulle riitti ja lähdin kiertämään kentän toiselle puolelle. Yllätyksenä Kilju oli mennyt tällä välin maahan ja siellä pysyi loppuun saakka. Ja sitten itse suoritukseen…

Seuraamisessa ”lievää” edistystä, kuva c) Suvi Virtala

c) Suvi Virtala

Henkilöryhmässä kontakti katkeili välillä.

Jäävistä maahanmenon Kilju istui, kuva c) Suvi Virtala

Luoksetulon perusasento. Sitä saa, mitä vahvistaa. Tässä tapauksessa takana olemista. Kuva c) Suvi Virtala

Liikkeestä seisomisessa käveli hieman perään. Ja perä keuli. kuva c) Suvi Virtala

Sitten ne noudot…

Tasamaalla ihan ok.

Kaunis, koottu hyppy metrisellä mennessä.

Hyvin ylitti tullessakin kapulan kanssa, kuva c) Suvi Virtala

Joko saa noutaa? kuva c) Suvi Virtala

Löysi oikean esteen mennessä…

Ja palauttikin oikean esteen kautta, kuva c) Suvi Virtala

Eteen! Ja meni suoraan!

Ja meni maahankin ekalla käskyllä. Mitä nyt nousi istumaan heti, kun Janne lähti kävelemään kohti. Jarrunappulat ilmassa tässäkin kuvassa.

Yhteensä 80p.

Kaikki maahanmenot siis epäonnistuivat, vaikka puolet paikkaamakuusta makasikin, mutta jäävä maahanmeno sekä eteenmenon istumaan nousu liian aikaisin rokottivat. Lisäksi edistäminen, kontaktin hajoilu jne rokottivat pisteitä. Mutta tuloksessa oltiin vielä kiinni. Jarrunappulatkin olivat ok-kunnossa, joten parin tunnin päästä koittavaa C-osaa sitten jänniteltiin. Vaikkakin Janne oli kyllä varsin rennolla fiiliksellä verrattuna edellisvuoden kisoihin. Kun tottis oli ohi, tuntui, ettei mikään voisi mennä enää pieleen. Eipä…

Piilonkierrot Kiljulta sujuivat muuten hyvin, mutta 5. piiloa ei meinannut löytää aluksi.

Löytyi se lopulta ja suunta kohti 6:sta.

Maalimies löytyi ja tällä kertaa Kilju jätti jopa häirinnän sikseen.

Sivulletulo oli taas ”hieman” edessä.

Ja se seuraaminen… No, mitäpä sitä hallinnasta…

Tällä kertaa vain lievä automaattimaahanmeno.

Levitoiva Kilju, kun pääsi puremaan.

Otteet olivat perus-Kiljua.

Ja väänsi mukana.

Ja hieman ehkä myös leijui…

Vääntää vääntää

Mutta kiinni on ja pysyy.

Tasatahtia.

Selkäkuljetuksessa.

Jaa niin puhuiko joku edistämisestä?

Hyökkäyksessä.

Kilju kyykytti maalimiestä.

Ja taas väännetään.

Vartioinnissa.

Sivukuljetus.

Pitkässä liikkeessä Kilju jarrutti tuntuvasti ennen hyppyä.

Väännetään ennen ensimmäistä irroitusta.

Ja irroituksen jälkeen…

Viimeinen kamerassa oleva kuva.

Niin, mikä voi mennä pieleen? Se, että Kilju päästää kaiken tämän jälkeen hihasta irti noin 2-5 sekuntia ennen loppua. Ennen irti-käskyä. Eikä palaa hihaan, vaan ottaa ensin kunnolla etäisyyttä kunnes tilanne on ohi ja sitten palaa vartiointiin. Se oli sitten siinä. Hylätty suoritus, 0 pistettä. Miten näin kävi?

Ehkäpä tässä on sitten vastaus. Kuvattu autossa 5 minuuttia suorituksen jälkeen.

Varsin selvä kipureaktio tuo irti-päästäminen. Kilju on niin herkkis, ettei sitten halunnut palata kiinni hihaan, kun sattui. Eipä sitä voi siitä syyttää. Ei ketään. Janne toki harmitteli, että huono koiranomistajaolo, kun kävi näin, kun jarrunappulat olivat muutenkin kuluneet, mutta mistäpä tuonkaan olisi arvannut. Jatkossa Kilju treenailee jarrunappulat teipattuina tietyillä pohjilla. Lopulta päädyttiin keskeytykseen. Tulokseen ei ollut enää mahdollisuutta ja nuo jarrunappulat olivat todella kipeät. Ennemmin lääkittiin koira kuin olisi vielä haettu huonoja kokemuksia pellolta, missä esineet olisi pitänyt ilmaista maahanmenoilla.

Kisaviikonloppu vaihtui siis kädenkäänteessä laatuaikaa koirien kanssa -viikonlopuksi. Kai se Kilju oli sitten niin epätoivoinen, että oli vaan pakko vetää ranteet auki, ettei tarvinnut jatkaa kisaamista. Sarjassamme hyvin kisakokemusten sarja jatkuu, tämäkin sopiva jatko Ipi – vittuun siitä viestikoiralle. Mutta hyvää ruokaa (pizzaa), hyvää seuraa, hyviä kisasuorituksia ja Kiljun sisarusten treffailua, olihan siinäkin sitä jotain. Lauantai-iltana päästiin vieläpä taluttamaan pässejä. Janne tosin totesi, että mikäs niitä oli taluttaessa, kun yhtä Pässiä on tullut vuosien saatossa taluteltua kymmeniä ellei jopa satoja tuhansia kilometrejä, joten homma oli enemmän kuin hanskassa.

Moodi, Turkka ja Kilju

Hauska oli nähdä Kiljun sisaruksia. Paljon niissä on samaa, mutta kaikki myös omia yksilöitään. Kilju yllätti toki taas kerran koollaan. Mistä se nuo lihaksensa oikein on hankkinut?

Niin ja Piika? No sehän nautti, kun sai kulkea belgien keskellä häntä pystyssä. Jäätiin sen kanssa vielä yhdeksi yöksi Tellulle ja Piika pääsi taas kerran bortsujen kanssa metsään. Sulatti myös Juditin, niin että nukkuivat yön pylly vasten pyllyä ja aamusella Moonakin yllätti alkamalla leikkimään Piikan kanssa. Kaikkea sitä. Herkkua ja Ainoa taas en päässyt pakoon koko viikonlopun aikana. Tällä kertaa lähdettiin kuitenkin ilman ylimääräisiä koiria kotiin.

 

 

Suvi Virtalan ottamien kuvien käyttöön kysytty lupa ja saatu se. Kiitos! 🙂

Itsekästä vai ei?

Niinhän siinä kävi, ettei hyvä heilu, jos tekee metrisellä kuperkeikan ja päätyy niskoilleen tantereeseen.

Ei vaikka alla oli lämmittelylenkki metsässä ja jäähdyteltiinkin treenien jälkeen.

Moni on kysynyt, miten hypyllä pystyi käymään niin kuin kävi. Mitä enemmän sitä olen mielessäni käynyt, niin ilmeisesti hetsaus – pannasta pito – ja koiran into eivät vain olleet hyvä yhdistelmä ja Piika hyppäsi etupää edellä suoraan päin estettä kaataen sen mennessään. Kun etupääkin oli solmussa esteessä, ei se voinut päätyä hyvään laskeutumiseen vaan kompuroi sitten mennessään.

Näissä tilanteissa vaan tulee mietittyä, että on se jännä, kun PK-lajeissa taitaa olla ne tiukkapipoisimmat ihmiset sitten kuitenkin, jos aletaan miettimään. Agilityssa koko ajan suunta on ollut kohti turvallisempaa suoritusta, turvallisempia esteitä. PK-hommissa tavoitteena on vain säilyttää laji ”Niillä Oikeilla Palveluskoirilla”! Ihan sama, vaikka rodulla olisi pk-oikeudet, mutta jos koirasi ei selviä metrisestä, asiaa ei ole kokeeseen. Hyvähän se on hardcore – henkeen ja vereen pk-ihmisten tätä puolustella, että koiran kapasiteettia siinä vain koetellaan ja kyllä Kunnon Palveluskoiran tulee esteestä yli päästä, että sitä voidaan Palveluskoiraksi kutsua. Heillä koirien säkä kuitenkin yleensä lähtee siitä 60 sentistä. Eri asia se on näillä pienillä alle 50-senttisillä, jotka joutuvat hyppäämään kaksi kertaa yli oman korkeutensa jo metrisellä. Eipä se 95cm tuollaiselle 48-senttiselle bc-nartulle ole mikään mahdottomuus, mutta kun mukaan otetaan 650grammanen kapula, niin reilusti yli 2 kertaa oman korkeutensa hyppääminen käykin jo vaativaksi, kun esteeseen lisätään 5 cm korkeutta.

Toki myönnän, että onhan niitäkin raskastekoisia, suuria koiria, joiden olematon hyppytekniikka ei vain kanna metrisenkään yli ja toisaalta taas pieniä ja kevyitä koiria, jotka tuntuvat paikaltaankin ponnistavan esteen yli tuosta vain. Eikä se onni ja autuus ole koiran rotukaan. Pari kertaa on tullut nähtyä, miten malinois päättää mennä läpi 30-40 senttisen esteen. Hyppytekniikasta ei toki ollut tietoakaan ja saattoi siinä olla enemmän intoa kuin järkeä mukana, mutta näistä toisella kerralla koira katkaisi laudan mennessään. Silloin säikäytti ihan kunnolla koiran puolesta, vaikka se ihme kyllä vammoitta selvisikin. Ei hyppytekniikan opettamisesta ainakaan mitään haittaa tässä lajissa ole. Kumpikin näistä koirista on jälkeenpäin asteittaisilla hyppytekniikkaharjoitteilla saatu hyppäämään järkevästi – ilmavasti metrisen yli. Jopa sen kapulan perässä.

Itse olen päätynyt parin vuoden aikana siihen, että joko metristä kannattaisi treenata vain rimalla, joka on kahden hyppysiivekkeen väliin viritetty, ja johon on pujotettu kangas, tai sitten lautaesteellä, josta laudat tippuvat alta pois, kun koira törmää esteeseen. Valitettavasti kun tämän kertainen onnettomuus ei ollut sarjassamme ensimmäinen meillekään.

Metrisen lautaesteen kanssa sattui äksidentti viime kesänä. Piika hyppäsi esteelle huonosti, kolautti takajalkansa esteeseen ja sitten sitä oltiinkin ristiside-repeämäpelon ja lihasvamman vuoksi 5 viikkoa sairaslomalla kaikista harrastuksista. Hardcore-henkeen ja vereen-pk-harrastajat puolustelevat nyt tietysti, että saahan esteitä nykyisin pressuesteinäkin. Sehän sentään kaatuu, kun koira hyppää sitä päin. Niin, niin todella kaatuu ja parhaimmillaan koira kaatuu sen mukana – hallitsemattomasti, kuten meille kävi pari päivää sitten sunnuntaina.

Normaalisti olisin syöttänyt koiralle heti kipulääkkeitä. Sen verran pahalta tilanne paikan päällä näytti. Mutta kun on viikko kokeeseen, ei se ollut vaihtoehto, jos mitenkään mielii edes päästä kokeeseen asti. Rehellisesti sanoen mietin kyllä hanskojen heittämistä naulaan tässä vaiheessa. Maanantaiaamuna huokaisin helpotuksesta. Koira venytteli (vaikkakin venytteli koko ajan, mikä ei ollut normaalia) ja liikkui ihan ok. Illalla käytiin lyhyt hihnalenkki. Myöhemmin vielä hieroin Piikan. Ja järkytyin kunnolla. Ihan hirveässä kuona-aineessa koko koiran etupää, vaikka olin sitä ylimääräistä juottanutkin. Tiistaina aamulla Piika käveli 5 hyvin jäykkää askelta ja istahti siihen. Kyllä kävi selväksi, että koira oli kipeä. Pieni hieronta jo aamusta ja jätin koirat sisälle, koska totesin, että sateessa kopin katolla makoilu ei varmasti paras mahdollinen yhtälö olisi. Iltapäivällä kotiin tullessa se oli edelleen vähän köpö eikä enää venytellyt oma-alotteisesti. Vähitellen alkoi kuitenkin vertymään ja illalla käytiin vielä lenkillä, pellolla ajamassa hyvin lyhyt motivaatiojälki, ja sitten vielä rentouttavalla lenkillä (puhelinseura tosin totesi, että tosi rento, kun koko ajan karjun perkelettä Piikalle, joka oli kuin lentoon lähdössä ravaillessaan edelläni). Illemmalla vielä hieronta ja koira alkoi tuntua jo koiralta eikä hernesäkiltä. Edelleenkään se ei halua venyttää selkäänsä, mutta tällä hetkellä olen jo toiveikas, että säikähdyksellä selvittiin tälläkin kertaa.

Milloin tämä hyvä tuuri sitten loppuu? Vuoden aikana tuolle koiralle on käynyt kolme vakavampaa onnettomuutta. Nuo kaksi edellä mainittua ja puomiin törmäys agilitytreeneissä keväällä.

Taas olen saman kysymyksen äärellä. Miksi hinkua kokeeseen? Tiedostan omat puutteeni, tiedostan koiran puutteet ja tiedostan kokeen haasteet. Niissä on ihan tarpeeksi meille jo ilman sitä estettäkin. Miksi ei vain voisi treenata jälkeä ilman mitään koetavoitteita? Harrastelijoitahan olemme muutenkin, joten ihan hyvin voisi jättää koekäynnit muille ja keskittyä siihen harrasteluun. Miksi pitää olla niin tavoitteellinen, että ellei käy kokeissa, niin ei siinä harrastelussa ole mitään mieltä? Ei yksi vaivainen koulari muuta minua, tai sen paremmin koiraakaan mihinkään suuntaan. Eihän meillä ole edes tavoitteita sen jälkeen tässä lajissa.

Ja silti ottaisin niin mielelläni 90-senttisen esteen kokeeseen ja menettäisin sen valitsemisen vapaudesta 10 pistettä suorituksestamme, jos voisin valita. En tiedä, keneltä se olisi pois. Kyllä pitkässä koepäivässä ne ihan omat muutkin jännityksen aiheensa ja haasteensa ovat. Valitseeko takajäljen? Löytääkö kaikki kepit, tai edes tarvittavan määrän? Löytääkö esineen? Selviääkö ampumisista? Selviääkö esteen yli loukkaantumatta tai hyppäkö nyt sitä edes? Ja ne kaikki muut pienet jutut, kuten jännitys ja epävarmuus. Ei tule olemaan helppoa.

Mutta näillä mennään. Itsekästä eikö?

Kilju Outi Hermiön tottiskoulutuksessa

Jotta viime viikonloppu varmasti oli tulenpalavan kiireinen, lauantaiaamu ja -päivä vietettiin Haukkuvaarassa KSPKY:n järjestämässä tottiskoulutuksessa, jossa kouluttajana oli Hermiön Outi. Myös Kilju pääsi messiin ja kouluttautumaan seuraamisen saloihin. Koulutuksessa pääntöisesti keskityttiin joko seuraamisen hienouksiin eri liikkeissä tai noutoihin ei koirakkojen ongelmien perusteella.

Käytännössä Outi perusti kouluttamisen samaan tyyliin kuin Huotarin Oili pari viikkoa sitten, eli suorituksista pitää tehdä mustavalkoisia ja kriteerien mukaisia. Jos koira ei tee niiden mukaisesti, koiraa ei painosteta vaan todetaan vaan ”OHO”, ”EI KELPAA”, ”VAPAA”. Tällä varmistetaan, että koira yrittää parantaa suoritustaan ja tarjoaa itse tekemistä uudelleen. Koiran luonteen mukaan pitää osata valita, miten epäonnistumiseen reagoidaan – näytetäänkö koiralle, mitä halutaan vai annetaanko koiran itse oivaltaa? Tämä riippuu ihan siitä, aktivoituuko vai passivoituuko koira tilanteesta.

Oma fiilis on koiralle tärkeä. Outi korosti sitä, että omaan koiraan pitää olla aina tyytyväinen sellaisena kuin se on. Pitää edetä kaikessa koiran mukaan eikä verrata sitä muihin. Koiran tulee ilmentää tekemisessä se voima, mitä siinä on sisäänrakennettuna. Voima ei välttämättä näy fyysisesti, mutta koiran tulee kokeessa näyttää, mihin se pystyy ja miten se siitä selviää. Tuomarinkin tulee osata katsoa, että koirat ovat erilaisia ja että ne tekevät töitä erilailla toisiinsa nähden.

Aktiivisuuden olisi suotavaa lähteä koirasta, eikä epämukavuusalueita tule pelätä treeneissäkään. Treenit voi koostaa niin, että aluksi tehdään onnistuneita juttuja, välissä käydään epämukavuusalueella ja opetetaan koiralle mahdollisesti uutta ja lopuksi vielä tehdään tuttuja ja turvallisia, onnistuneita juttuja. Näin säilytetään koiralla luotto tilanteeseen ja ohjaajaan ja ruokitaan sen itseluottamusta. Hei, sinä osaat! Pitää myös muistaa, että aina kaikessa voi tulla taaksepäin eikä aina vain vaikeuttaa liikkeitä!

Janne pohti pitkään, mitä tehdä koulutuksessa Kiljun kanssa. Seuraaminen ja nouto olivat vahvoilla ja lopulta taisin taivutella Jannen ympäri, että seuraamista olisi hyvä tehdä. Noutoihin saatiin muita koirakoita seuraamalla kuitenkin hyviä ideoita. Kiljun ongelmahan on ihan suoraan sanottuna pirunmoinen edistäminen. Se oli vielä vuosi sitten ihan ok-paikalla. Sitten sille alettiin tekemään viettiä. Ja kappas, koira tuli 10 senttiä eteen. Nyt sille taas tehdään paikkaa. Seuraavaksi kuulema ongelma onkin sitten painaminen. En yhtään ihmettele, miksi noiden koirien kanssa suositellaan opettamaan seuraaminen pentuna 10 senttiä liian taakse ja 10 senttiä liian väljäksi.

Kiljun kanssa ongelmaa lähdettiin ratkomaan ihan niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kentälle tulosta. Koira tuo ja Janne roikkuu perässä. Paikkaa lähdettiin hakemaan ohjaajan vasemman jalan vierestä ja sen seuraamisesta. Kiljulla vaan on käytetty magneettipalloja targettina ja jos pallot olivat näkyvillä, sillä vilkkuivat vain oranssit pallot silmissä ja ajatuksen häivääkään ei näkynyt. Niinpä pallot pistettiin taskuun ja käytännössä samantien Kiljussa alkoi näkyä merkkejä, että pari hernettä sen päässä jopa kohtasi! Jatkossa täytyy vuorotella target-treeniä ja tätä jalan seuraamista ja pitää huoli, ettei koira ala hakea katsekontaktia, mutta vireen puolesta Outi ei enää ollut huolissaan. Seuraavaksi voi alkaa jo tehdä treeniä, jossa otetaan pari normaaliaskelta, mutta aina pitää lopettaa ei-perusasentoon vaan niin, että oikea jalka on edellä. Painon siirrolla taaksepäin voi korjata paikkaa samoin kuin painon siirrolla eteenpäin voi ryssiä kaiken. Kiljun pätkästä koostettiin myös video, jossa on treenin edistymistä tuolla koulutuksessa hieman havainnollistettu:

***

Monet ovat aiemmin jo Outia kouluttajana kehuneet ja täytyy yhtä näiden kehujien joukkoon. Vaikka en itse edes koiran kanssa koulutuksessa ollut, tuntui, että siitä jäi käteen vaikka kuinka paljon hyviä vinkkejä. Ihan sellaisia perusasioita, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi, mutta kun niistä sanottiin, oli, että no tottakai! Miksen ole tätä aiemmin ajatellut! Aika huikeeta oli myös seurata, miten Outi sai Jannenkin tekemään töitä, vaikka motorisesti olikin vaikea treeni kaikkinensa. Ja pieni ihme oli myös, että Kiljullakin jotain siellä päässä nyrjähti. Aika huikeeta.