Tällaisena mä haluan muistaa sut

Sanovat

ensimmäinen vuosi on vaikein.

Ei taida olla päivääkään,

etten kuluneen vuoden aikana olisi ajatellut Sinua.

Nyt sen eheytymisen pitäisi alkaa.

Suru muuttuu ikäväksi ja vähitellen haalistuu.

*

Tämä teksti on odottanut kirjoittajaansa.

Ei ole ollut sanoja. Ei ole ollut jaksamista.

Ei halua palata kuvien,

muistojen kautta menneisiin.

Menneisiin, joita takaisin ei saa.

*

Se tunneskaala, mitä edustit

Toivoa, iloa, unelmia, pettymyksiä, kipua, surua

ja ennen kaikkea sitä toivoa.

*

Kuten Olavi Uusivirta laulaa

Aion muistaa kaiken väärin

kun se kaikki oli unta

vielä maailman ääriin mä susta unta nään.

*

Tällaisena mä haluan muistaa sut

Juostiin kultaa hiuksissa

Kesäyössä.

Sull’ on kultaa hiuksissa.

Valokuvia kellastuneita ei meistä tuu.

Miten nollat ja ykköset haalistuu.

Kasvattajalla 2007. Ei, ei se nukkunut juuri koskaan. Näin siitä vain on saanut tarkahkon kuvan.

Kotiutunut 8-viikkoinen

Jouluna 2007. Niin ylpeänä pennusta. Minulla on koira! Vihdoin!

Selvästi koulutustuokio meneillään. Epäilen, että olen nakittanut mummon tai ukin kuvaamaan tämän, koska asuimme kotikonnuilla tuon joulukuun ennen muuttoa Jyväskylään.

Jyväskylä. Haukanniemi. Pieni koira, suuri kivi.

Pessi ja Nastja vastaan Dali. Nastjasta tuli Pessin bestis Jyväskylään muuttomme jälkeen.

Pentu ja Keski-Suomen tammikuu. Järkytys.

Selvästi on tykätty olla vielä kuvattavina.

Huhtikuussa 2008 Haukkiksessa, missäs muualla.

Pessi ja Masha Tuomiojärvellä.

Kerrostalokyttääjät.

Haukkiksessa sorsia bongailemassa. Muistan tuosta lenkistä upean valon ja lähestyvän rankkasateen, jota katseltiin Pessin kanssa.

Vaelluskoira Pohjois-Karjalassa

Juhannus 08 Jaakon kainalossa.

Heinäkuussa Haukkis ja Nastja.

Rio, Pessi ja Venla, ja Haukkis. Lenkkikavereita riitti.

Oho, vaihteeksi Laajavuori.

Ja Laajavuoressa Ronja, Pessi ja Tytti

Ensimmäinen syksy

Sohvaperunat

Ylläri, taas Haukkiksessa tyttöystävän ja Minjan kanssa.

Talvi 2009.

Toko-Pessi. c) Titta Repo

Ei paljon järki päätä pakottanut.

Sammakkomies ihmetyttää.

Ei niin isoa palloa, ettei sitä suuhun saisi…

Pallo tai verkonpaino, samapa tuo.

Pessi ja Rio, vielä kavereita.

Haltilla unet varvikossa.

2-vuotispotretti Haukanniemessä.

Kuvankaunis herasilmäkoira.

Kaikki järki, kaikki vuosien perehtyminen,

lukeminen koiran hankkimisesta

katosi kuvasi nähtyäni.

*

Olisiko lopputulos voinut olla erilainen?

Oliko näin tarkoitettu?

Et saa haluamaasi, saat sen minkä tarvitset.

Tarvitsinko sisäisesti hyvin epävakaan

pienen suuren Camel-boots miehen?

Koiran, josta halusin vain lenkkikaverin.

Koiran, jonka pitikin olla paljon enemmän.

*

On tokoiltu, on agiliidetty,

on juostu viestiä, on etsitty ukkoja hakumetsässä

ja tehty jälkeä mäntykankailla.

Enkä ymmärtänyt, että onnellisimmillasi olit

kotisohvalla kainalossa maatessasi.

Pessimies.

Väänäsen Minnan kuvaamina.

Soinissa vaeltamassa.

Ipi rymisteli kuvioihin.

Ja siitä se keppileikki alkoi.

Narniassa 3-vuotiaana.

Aina niin äänekkäänä.

Nastja, Pessi ja Minja Ladun majalla.

Mallan kanssa agilityn möllikisoissa Killerillä.

Ensimmäinen nakumuoti 2010.

Yoda ja Veki.

Kimma ja Pessi pentujen leikkisetä.

Agiliitoa Killerillä.

Pessi oli niitä ensimmäisiä lappalaisia, joita ajeltiin ”julkisesti”. Hirveää. Tästä kuvasta moni kuitenkin kommentoi, että melkoiset lihakset Pessillä.

Talvella 2010-2011.

Aina. Täysillä. Kimppuun.

Perusmeininkiä.

Arki ja pyhä. #perus

Pessi ja Veki Oulujärvellä

❤

Karvat on

Karvaton

Mökillä käymässä.

Treeneissä Höytiällä.

Ja kokeissa, tässä mölleissä.

TK2:n ansainnut Nautiskelija.

Ja kaksi nautiskelijaa.

Pessi elementissään.

Piika, otapas mallia.

Ikkunakyttääjä. Kuinka monta kertaa Janne kirosikaan kuononjälkiä ikkunassa. Ei ole tarvinnut enää kirota.

Korvaeläimet

Ihana talvi. Ihana valo.

Pessin syvin olemus.

Kuka näistä olikaan se pentu?

Omassa elementissään.

Lenkeillä Pessi joutui jo useimmiten olemaan kiinni, että korvat löytyivät.

Mutta kun tilaa oli, meno oli tämä.

Pessi pärjäsi malinoissien joukossa vallan mainiosti.

Malinoisbodyguardit

Oman lauman kasvaminen vaikutti siihen, että muita lenkkikavereita ei Pessi enää treffaillut. Onnellinen Pessi taisi silti olla.

Aina valmiina leikkimään.

Tai vääntämään.

Niin kaunis.

Ja täysillä taas menossa.

The Seisotuskuva.

Ja korvatupsut.

Kunnes kevät koitti.

Oulujärvi 2013 juhannuksena.

Ja mökillä, Pessillä ollut vähän kaivuuhommia.

Samalla reissulla hupijälkeä.

Piikan kanssa Muuttohaukantiellä.

Tarvitsin Sinut.

Koiran, jonka syytä

jonka varaan koko nykyinen elämäni on perustettu.

*

Ilman Sinua en olisi tutustunut

uusiin ihmisiin uudessa kaupungissa.

Saanut kavereita, ystäviä, parisuhdetta, perhettä.

Tai oppinut valokuvaamaan.

*

Täydellisempää mallia kuin Sinä

ei ole ollut olemassa

eikä tule olemaan.

Talvikivaa 2014. Kuinkas muuten.

Koko lauma 2014 hiekkakuopilla.

Studiokokeiluja

Illan valossa pihan vahtina

Leikkiä Jannen kanssa.

”Hyvä koira”

Sammakkomies hieman kasvaneena ja Pessi

2014 kevät ja Pessi vahtikoira takapihalla

Ylipitkä karva ja ruohikko.

Aina valmiina lasten leikkeihin.

Kesällä 2014 Piikan kanssa studiossa.

Joulukorttikuvaukset 2014.

Momentumii pääsiäisenä 2015

Sull oli kultaa hiuksissa.

Esineruututreeneissä Höytiällä vielä kerran 2015.

Kesä 2015. Kun karvanajelu meni vasta heinäkuulle.

Viimeinen koko porukan potretti. Pessillä Ipin tekemä reikä silmäkulmassa.

Elokuun ilta. Viileä tuuli.

Hyvää syntymäpäivää 8-vuotias Pessi.

Ensilumilla 2015 kun Ipiä ei enää ollut.

Kiljun personaltraineri vauhdissa.

Kuulemma tauluainesta. Vaikka syntyikin Pessin pelosta kompressoria kohtaan.

Joulukorttikuvaukset 2015

Jouluna vielä Kainuussa.

Tammikuussa 2016, kun oli -30 pakkasta.

The Kuva.

Helmikuu 2016. Kun ajattelin, että meillä on vielä aikaa.

”Retki on rankka, retki on kaunis. Koitan pysähtyy ja hetkistä nauttii.”

Kipulääkkeiden väärinkäyttäjänä kaivuuhommissa maaliskuussa.

Vahtikoirana. Ja poskessa lommo karvassa Kiljun puremasta.

Viimeisen kerran jäälenkillä 12.3.2016.

Juoksit lailla tuulen, vielä kerran.

”Mä tajuta sain, että hetki on kaunis. Mä tajuta sain, että nyt tai ei koskaan tän hetken mä tahdon tallentaa.”

Kun aika on.

Huomaatko?

Sinusta olisi saanut täydellisen myyntipuheen.

Oli luonnetestit ja MH-kuvaukset.

Harrastukset ja kokeet.

Terveystutkimukset tehtynä,

useammin kuin kerran.

*

Mitä siitä, etteivät ne menneet ehkä ihan putkeen?

Eihän niistä saisi silloin hyviä tarinoita.

Tai niitä muistoja.

Jokainen kuva

pitää sisällään

tuhat tarinaa, muistoa,

elettyä elämäämme.

Siksi tämä on niin vaikeaa.

*

Haloo Helsinki laulaa uudella levyllään

Jos sä saat mut vaan nauramaan

niin mun on helppo sut unohtaa.

Mutta jos sä näät kun itkemään jään

niin tiedät et saatan sua rakastaa.

Ota musta kii kun mä kaadun

Mutta päästä irti kun maadun.

*

Rakastin Sua silloin.

Rakastan Sua nyt.

Aina.

*

Tervetuloa vuosi 2017!

Viimeiseksi jäänyt yhteiskuva Ryhmä Hausta.

Ensiksi. Summa summarum. Suurien muutosten vuosi 2016. Alkuvuosi meni Pessistä huolehtimiseen, kun se vähitellen meni vain huonompaan. Lupaus oli, että niin kauan kuin Pessin elämänilo säilyy ja se pötkii mukana Kiljun personal trainerina, elämä jatkuu. Maaliskuussa jouduimme  tekemään sen viimeisen päätöksen. Seuraavat yhdeksän kuukautta olivat itselleni ehkä ne vaikeimmat kuukaudet ikinä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ipin ja Roopen kuolemat on ollut paljon helpompi hyväksyä kuin omat päätökset Kimman ja Pessin suhteen. Jossittelulle jäi taas periaatteessa sijaa, vaikkei sitä käytännössä ollutkaan. Vaihtarielämää meillä vuoden aikana viettivät Herkku, Mersu ja Aino ja Lore-sheltti, kukin vuorollaan. Kolmannen koiran hankintaa pyöriteltiin koko vuosi. Se jätettiin kuitenkin vielä ajatushautomoon. Silti suurin muutos tapahtui loppuvuodesta Pikku Tyypin myötä. Nyt meitä on viisi ja elämä on yhtä uuden opettelua. Kyllä se koiranpentu olisi ollut helpompi… Uskaltaako vuodelta 2017 toivoa mitään koirarintamalla?

Piikan kanssa harrastuksellisesti 2016 oli meidän paras vuotemme, vaikka hieman tynkä sellainen. Vuoteemme, tai agilityn 7 kuukauteen mahtui 29 agilitystarttia, joista 11 nollaa (38%) ja 14 hylkyä (48%). Kaupanpäällisinä toinen A-SERT. Ensimmäistä kertaa osallistuimme myös agilityn SM-kisoihin. Valioituminen jäi vielä tulevaisuuden haaveeksi, ja ohuesti kyllä tämä jäi harmittamaan, että ne puuttuvat sertit jäivät tekemättä, kun hyvin alkanut vuosi päättyi minun osaltani lyhyeen ja agilityt jäivät määrittelemättömälle tauolle. Tokokokeessa kävimme vuoden aikana kahdesti, tuloksina VOI3 ja VOI1. Mikä tärkeintä, tokoilun ilo löysi luoksemme agilitytauon myötä. Kaiken kaikkiaan löydettiin se yhteinen sävel harrastamisessa. Hyväksyin Piikan puutteet ja sen kautta löysin sen vahvuudet. Suurin kiitos kuuluu tietysti treenikavereille ja kaikille, jotka tätä tietä ovat kanssamme kulkeneet! ❤

Kilju oli hyvä etäjäsen ja paljon myös kotona vuoden mittaan. Kävi myös kokeissa ja opetteli agiliitämään. Kilju-kaulaa kokeiltiin viestimetsään ja nopeassa tahdissa kokeissa asti, mutta Kilju kääntyi ensimmäisellä taipaleella takaisin. Viesti sitten hautaantui muiden lajien alle, ja kesällä Kilju sai IP3:n tulokseksi treeniputken päätteeksi. RMeissä piti olla kaikki kunnossa, mutta Kiljupa päätti vetäistä ranteet auki. Loukkaantumiseen päättyi sitten se taival. Agility nousi yllättäen myös treenilistalle. Kilju opetteli kepit kesälomalla ja syksyn mittaan tutustui muihinkin esteisiin. Kipinä on sytytetty.

 

Yhteisesti tietysti terveyttä voisi toivoa, kaikille. Tunnustettava on, että tytöt vanhenee numerollisesti, vaikka se ei vielä fyysisesti tai henkisesti näykään. Toivomme parasta vuotta tähän saumaan harrastuksellisesti. Piikan tavoite on agilityn SM-kisoissa, vaikka nollien keruu jääkin taas keväälle. Ja se valioituminen. Se on tavoite. Tokossa EVL-valmiuden saavuttaminen. Kiljulle vuoden 2016 piti olla viimeinen ipo-vuosi, mutta ehkä sitä 1-tulosta havitellaan vielä ensi vuonna? Katsotaan myös, miten pitkälle agilityn sytytetty kipinä ensi vuonna johtaa? Ja entäs, saadaanko ajatus kolmannesta koirasta konkreettisemmaksi ajatushautomosta?

Throwback Thursday

 

Viisi vuotta sitten. Pieni ikuisuus sitten. Elämäni koirat ❤

Enkä voi olla ajattelematta, millaisia jälkeläisiä nuo nartut olisivat jättäneet. Niin paljon hyvää niissä on, kaikilla elämän ja harrastamisen osa-alueilla. Onhan niillä toki omat huonotkin puolensa, mutta kyllä elämä on ollut helppoa viimeiset neljä viikkoa. Ja tulevat kolme viikkoa ollaan niin lomalla. Tästä se kesä vasta alkaa!

Silmät kyynelissä rauha nyt laskeutuu

 

Kuinkahan monta kertaa olen luvannut Pessille, että sitten seuraavaa sairautta ei enää katsella. Ja kuinka monta kertaa on katseltu? Allergiat, ihotulehdukset, haimaongelmat, selkäongelmat ja mitä näitä nyt tässä vuosien aikana on läpikäyty. Silti aina on päätetty, että kyllä me vielä tämäkin selätetään. Ei me niin vähästä luovuteta. L0pulta Jannen kanssa sovittiin viime syksynä, että Pessi saa juosta mukana niin kauan kuin toimii Kiljun personal trainerina. Kun ei enää pysty juoksemaan, on elämänlaatu käynyt niin huonoksi, että sitten pitää miettiä asiaa uudestaan. Epäiltiin, että näin ei kävisi vielä hetkeen. Mikäpä sen pahan tappaisi?

Mutta ei Pessi Ipin kuoleman jälkeen enää tullut kuntoon. Särkylääkkeitä meni joka kuukausi isolla annoksella. Yritin pitää viikon – parin taukoja joka kuussa, mutta särkkärien annoskoko vain nousi. Lopulta päätettiin jo siitäkin, että mikäli pitää aloittaa Panacod-kuuri särkkärien rinnalle, se olisi saattohoitoa. Tuntuu, että koko viimeinen puolivuotinen oli vain sopimista siitä, minkä rajan yli ei mentäisi.

 

 

En muista, missä välissä jutut alkoivat taas kiertää sitä samaa kehää kuin Ipin kanssa… Missä välissä luovutetaan, mitä voidaan vielä tehdä toisin? Pessi oltiin tutkittu vasta ennen joulua. Lanneristiluualueen ahtauma ja sen aiheuttamat ongelmat tiedettiin. En löytänyt yhtään positiivista kertomusta asian tiimoilta, kun nettiä selailin. Kaikki olivat päätyneet lopetukseen. Enempää tutkimuksia en Pessille halunnut.

Aamuisin en meinannut saada sitä sisälle. Herkuilla jouduin houkuttelemaan sen aamupissiltä olohuoneeseen ja silti sain tehdä kilpajuoksun, että ehdin ennen Pessiä eteiseen, jotta sain suljettua portin sen nenän edestä ja jätettyä sen taas työpäivän ajaksi kotiin. Treeneihin en halunnut ottaa sitä mukaan iltaisin, koska Pessi ei suostunut tulemaan enää hallin pihassa ulos autosta. Kotiin se ei suostunut jäämään. Tarhaan se ei suostunut menemään. Kotona ollessamme se oli liimautuneena jalkaani. Se oli keittiössä syömässä kanssani, se makasi tietokoneella jaloissani. Vaativalla läsnäolollaan ja läpitunkevalla katseellaan se vaati huomiota yhä enemmän. Yhtäkkiä huomasin, että arkemme pyöri Pessin ympärillä.

Helmikuussa Janne otti Pessin viikoksi hoitoon. Tiedettiin jo, että kauaa meillä ei ole aikaa. Pääsiäinen tuntui kovin kaukaiselta. Se oli se viimeisin sopimus. Että pääsiäiseen katsotaan… Mutta toivottiin, että jos Janne saisi Pessin vielä säännöllisellä hieronnalla kuntoon. Ja hyvinhän se sen viikon pärjäsikin maailmalla. Oli välillä paremmassa kunnossa, mutta välillä sattui huonojakin päiviä matkalle. Kipulääketauko osui juuri Espoon viikon loppuun. Ja sitten Janne lähtikin Saksaan työmatkalle pariksi viikoksi…

 

Kyllähän sitä viikkoa jokunen päivä selvittiin. Sitten oli pakko aloittaa särkkärit uudestaan. Ja sen jälkeen Pessi paskoi jo toistamiseen kipulääkkeiden aloituksen jälkeen verta. Tällä kertaa Pessi vain meni jo siihen kuntoon, että tuntui pahalta ajatella, mitä kaikkea sillä jo onkaan. Ehkä suurimpana ongelmana kaikkien sairauksien päälle ne henkiset ongelmat… Mitä enemmän tuli fyysisiä oireita, sen enemmän henkiset oireet alkoivat näkymään. Tuntui ihan hirveältä ilmoittaa Jannelle Saksaan, että tää koira taitaa kuule nyt olla siinä kunnossa, että pääsiäistä ei tulla näkemään. Tehtiin se viimeinen sopimus. Lauantaina, kun Janne tulee edellisenä yönä Saksasta. Koska en voinutkaan itse kuvitella tilaavani aikaa, Raisa varasi sen.

Enää piti saada Pessi siihen kuntoon, että se selviäisi vielä viikon. Kaurapuurolla ja neljän lääkkeen yhdistelmällä oli toivotut vaikutukset ja taas mentiin. Maanantaina Pessi oli jo siinä kunnossa, että ulkopuoliset eivät voineet sanoa, miksi se pitäisi lopettaa. Omaa päätöstäni helpottamaan puhuin ihan avoimesti, niille ketkä halusivat tai jaksoivat kuunnella, että olen lopetuspäätöksen nyt tehnyt. Perustelin asiaa itselleni ja toisille, uudestaan ja uudestaan. Helpotinko sillä omaa päätöstäni? En voisi kiertää enää viimeistä sopimusta, kun se olisi ns. julkinen?

 

 

Vaan tuntuihan se pahalta katsoa taas hyvissä voimissa olevaa Pessiä. Joka tosin edelleen pelkäsi jokaista kotiin jäämistä. Joka ei pystynyt rauhoittumaan kotona hetkeksikään. Joka eli kaurapuurolla. Joka ei suostunut juoksemaan kuin joka toinen päivä Kiljun kanssa pihan ympäri ja senkin vain kerran. Joka ei suostunut varaamaan painoaan oikealle etutassulle vaan hyvin usein yllätin Pessin istumasta tassua ilmassa pidellen tai sitä edessään lepuuttaen. Vastakohtana oli iloinen naama, läpitunkevat silmät, huiskiva häntä ja ahneuden perikuva.

Ei varmasti ole tuntia sillä viikolla, ettenkö olisi miettinyt päätöksen perumista. Väänsin ja käänsin. Olin varma, että tekisin väärän päätöksen. Ja silti osasin perustella kerta toisensa jälkeen, miksi näin pitää tehdä. Kuinka monta kertaa olen kiittänyt ihmisten rohkeutta, kun he ovat tehneet sen viimeisen päätöksen ajoissa. Ilman että koira on ehtinyt kärsimään. Minuakin sanottiin rohkeaksi, mutta ei se siltä tuntunut. Olin valmis kääntämään kelkkani ihan joka hetki. En halunnut leikkiä Jumalaa. Ei se olisi minun päätökseni, milloin Pessin pitäisi päästä pois tästä elämästä. Tiesin, että elämä muuttuisi täysin. Pohdin ääneen, kuinka helppoa elämä sitten olisikaan – yhden koiran kanssa. Ja yhtä aikaa niin kauheata. Pessi oli se minun varjoni. Ei ilman varjoa voi elää!

Lopulta toivoin, ettei lauantai koskaan tulisikaan. Ettei Janne tulisi takaisin Suomeen. Että Jotain tapahtuisi, ettei sitä viimeistä päivää tarvitsisi elää. Ja silti se lauantai tuli. Kävin yöllä hakemassa Jannen lentokentältä. Minä olin jo ihan valmis perumaan päätöksen. Janne sai nyt toimia järjen äänenä. Miksi halusin viikko sitten lopettaa Pessin? Haluaisinko sen pari viikkoa lisäaikaa, enempää en todennäköisesti tulisi saamaan? Haluaisinko viedä kivusta huutavan koiran eläinlääkäriin hätälopetukseen ennemmin kuin hienon viikon viettäneen Pessin, joka oli saanut elää sen täysillä?

 

Viimeiset kaksi yötä Pessi sai nukkua yläkerrassa lussupallonsa kanssa. Viimeisenä aamuna se pomppasi sänkyyn seuraksemme, leikki lussupallollaan ja nautti rapsutuksista. Kun Janne nousi ylös, Pessi seurasi rappusiin ja kohta kuulin, miten se kääntyi ja juoksi takaisin sänkyyn. Vielä hetken viivyimme kahden. Halusin niin kovin muistaa, miltä Pessin karkea karva tuntui sormissani.

Aamupalan jälkeen pakkasimme koirat autoon ja lähdimme käymään viimeisellä lenkillä. Oli sellainen tunne, että tuon kauniin aurinkoisen pakkaspäivän halusin jäävän mieliimme, joten kamerakin lähti mukaan. Kävelimme jäälle ja rantaviivaa seuraillen kävelimme niemen päähän. Pessi seuraili jaloissamme, Kilju juoksenteli pallo suussaan ja Piika paimensi Kiljua. Niemen päässä kaivoin kameran esiin ja juoksutimme Pessi muutaman kerran välillämme. Niin, että sain muutamat kuvat ja sitten jo Pessilläkin alkoi askel painaa. Käännyimme takaisin. Nyt Pessi jo irtosi pitkälle edelle. Äkkiä pois jäältä, takaisin autolle! Meidän camel-boot-mies. Pieni koira liian suuressa nahkassa ja kauniissa kultaturkissaan. Tokihan maailman skitsoin ja ahnein koira sai viimeisten kuvausten aikana vainun mehevästä tuoksusta ja se piti käydä hakemassa syömästä jotain herkkua, kun kutsuihin ei voinut tietenkään vastata.

Kotona kävimme syömässä ja Pessi sai syödä elämänsä ensimmäisen ja viimeisen luvallisen voileivän voilla ja juustoilla. Tuohon hetkeen mahtui niin paljon. Pessi kanssamme ruokapöydässä istumassa aamuauringossa hohtaen. Kuten monesti aiemminkin, mutta nyt sille tarjoiltiin herkkuja. Sen kerran. Ja leikittiin lussupalloilla. Kunnes tuli aika lähteä Jyväskylään. Ja minä mietin edelleen, että mitä jos ei sittenkään…

Pessin eläinlääkäripelon vuoksi olimme varanneet mukaan nakkipussin ja vinkuleluja. Ehkä Pessi ei edes tajunnut, mihin oltiin tultu, kun edessä oli nakkitarjoilu. Reippaana se hyppäsi odotushuoneen sohvalle kanssani, kun Janne hoiti ilmoittautumisen. En vain pystynyt itse. Olin ihan valmis juoksemaan ovesta ulos Pessin kanssa, mutta menimme toimenpidehuoneeseen odottamaan lääkäriä.

Niin monta kertaa olin kuvitellut tämän hetken sen viikon aikana. En halunnut sen tulevan ja sitten se olikin totta. Siellä Tähden läikikkäällä lattialla Pessille annettiin esirauhoite. Sen kerran se oli eläinlääkärissä rauhallinen ja keskittyi nakkitarjoiluunsa. Eläinlääkärin poistuttua ja jätettyä meidät kolmisin, Pessi nukahti käytännössä samantien. Vedin sen lattialle syliini ja siinä me istuttiin kyynelet silmissä Pessin kuorsatessa sylissäni. Se vain nukahti samantien tulematta enää kertaakaan tajuihinsa. Eläinlääkärin tullessa paikalle antamaan lopulliset lopetuspiikit, Pessi tuntui hiipuneen jo valmiiksi pois luotamme. Ja sitten sen sydän lakkasikin heti lyömästä. Kaikki oli ohi niin nopeasti. Niin helposti. Kaikki ne kahdeksan ja puoli vuotta ja tuo kullan värinen koira siinä sylissäni. Se taisi olla valmis lähtemään. Ehkä niin on helpompi itsekin uskoa. Että aika oli oikea. Vaikka se miten väärältä tuntuukin. Edelleen.

Jälleen kerran ajattelin, ei sen näin pitänyt mennä.

 

Pessi Pässinpää os. Perkele.

Vain yksi voi olla ensimmäinen.

Ne kaikki toiveet omasta koirasta.

Ja Koira, joka ei suostunut taipumaan niihin toiveisiin.

Koira, joka opetti, mitä tarkoittaa Camel-bootsit.

Koira, joka oli maailman kaunein, skitsofreenisin ja ahnein.

Voi kuinka me sinua kaivataan!

❤

 

Pessi 5.10.2007-12.3.2016

 

On raja

jota ihminen ei voi enää ylittää.

Sillä rajalla voimme rakastaa

vain antamalla luvan mennä.

Me sinua vaan Pessi ❤

Koitan pysähtyy ja hetkistä nauttii

”Retki on rankka, retki on kaunis,
koitan pysähtyy ja hetkistä nauttii.
Nyt on tähdet kohdallaan, ehkä viimeistä kertaa.
Nyt on tähdet kohdallaan, miten pitäisin ne paikoillaan, paikoillaan?
Kaikki tulee muuttumaan, muuttuuko se parempaan?
Turha puristaa maailmaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan…”

Sävyjä joita ei kirkaaksi kai enää saa

 

Pari viikkoa Pessi söi taas kipulääkettä ja Espoossa Janne hieroi sen käytännössä joka päivä. Välillä Pessi oli ollut ihan perässä vedettävä lenkeillä, välillä oli kulkenut hyvin Kiljun rinnalla. Totuus on nyt se, ettei Pessi enää kuntoon tule. Sen kipuja voidaan kyllä kipulääkkeillä helpottaa, mutta onko se enää muuta kuin väistämättömän siirtämistä?

Valvon taas ja päässäni teen jo siirtoo seuraavaa
mietteitään ei vältellä voi, vaikka ne näin satuttaa
Katson sua ja rakastankin, niinkuin aikoinaan
vaan nyt tähtiis kirjoitetun pystyn jo aavistamaan

Espoossa Pessi oli asunut sängyn alla käytännössä koko ajan ja ollut ihan rauhallinen muutenkin. Joka toinen päivä se oli ollut ihan ok, joka toinen päivä kipeä – hieronnan perusteella siis. Ja kaikki lenkit oli tehty hihnassa eli riehumiselle ei ollut jäänyt saumaa. Nyt Pessi on ollut perjantaista asti kotona ja viikonloppuna jätettiin kipulääkkeet pois hetkeksi, että pidetään taukoviikko. Viikonloppuna Pessi oli hyvä lenkeillä, koska Naakka. Ei ole hetkeä, milloin ei voisi uhota porokoiralle. Ja toki pissatuksille mennessä pitää lähteä ulko-ovelta täysillä ja hypätä jättämällä kaikki rappuset väliin ja kertarysäyksellä alas asti. Mutta Kiljun kanssa Pessi enää intoudu juoksemaan pihalla, vaikka Kilju haastaisikin.

Meissä on voimaa, mä epäile en
vuosien varjosta maan
Sävyjä joita ei kirkkaaksi kai enää saa

Ahtaat ruudut kalenterin nyt sydän suorittaa
kuinka kaikesta tulikin näin tummaa ja puuduttavaa
Kummallekin valehdellen, jos kiellän tunteet nää
jos väitän että elämä on loputtomiin kestävää

Hieroin Pessiä alkuviikosta ja suurimmat oireet keskittyvät nyt etupäähän. Takapää on mitä on, ja ilmeisesti nyt rasitus alkaa olla aika isoa etupäässä. Oikean lavan liikettä katsoin jo lenkillä, että se on aavistuksen epäpuhdas. Käteen ko. lapa tuntui aivan järkyttävältä nyt, kun Janne oli saanut sen kohtalaisesti auki muuten. Ei Pessi pystynyt pitämään sitä jännittämättä ja verrattuna toisen puolen lapaan, eron tunsin jopa minä. Istuessaan tuntuu hieman keventävän painoa tuolta jalalta.

Mitä tapahtuu jos lähden, minne tuulet vie
sinne mis’ on puhtaan taivaan alla uusi tie
Mitä tapahtuu jos lähden tuntemattomaan
loppuuko maailma siihen vai alkaako vaan
uudestaan

Olen yrittänyt keskittyä kaikkeen muuhun, ettei päätöstä tarvitsisi tehdä. Jannen kanssa tehtiin sopimus, että pääsiäiseen asti. Nyt kaksi viikkoa Janne on Saksassa ja sillä aikaa vain seurataan, mihin Pessin vointi menee. Tällä hetkellä vaikuttaa, että särkkärikuuri on pakko aloittaa taas. Olen myös miettinyt, miten paljon Pessiä voisi helpottaa vielä joku lääkekokeilu tuohon etupäähän. Mutta etupääkin kuvattiin vasta ennen joulua eikä siellä näkynyt mitään. Suurin syy on nyt tuo selkä, se vaan alkaa tehdä tehtävänsä, kun se ristiluunseutu on mitä on. Kun hermorakenne on koiralla mitä on, ja koska aina olen luvannut, että tulee vielä mitä vaan, niin sitten se on tässä. Kai se on aika lunastaa nuo sanat.

Ja silti toivon, että joku käänne tässä vielä parempaan tapahtuu. Ja silti joka päivä kuulen tuon Yön biisin radiosta ja mietin, että voi Pessi…

Ylikouluttamista treenaamassa

Lauantaina oltiin taas PahaSilakan treeneissä mukana Piikan ja Kiljun kanssa. Kilju veti pari settiä tottista ja puruja pari kierrosta. Janne joutui prässättäväksi ja Kilju samoin omalla vuorollaan. Nyt on joku pari kuukautta tehty Kiljulle edistämiseen vastaveto-treeniä. Kaikki perustuu siihen, että Kiljua kiskotaan pannasta eteenpäin ja sen tehtävä on hoitaa paikkansa niin, että se silti on korrekti seuraamispaikka. Jostain syystä toimii aivan sairaan hyvin ja ilman estämistäkin paikka on nyt pysynyt hyvänä. Paitsi puruissa. Siellä Kilju edistää kuin pieni sika.

Samaa vastaveto-treeniä on tehty myös noutokapulan perään hytkymiselle. Pyllyn pitää pysyä maassa kuin liimattuna. Eilen vaan vähän lipesi ja sitten Kilju varastikin noutokapulalle. Jälkeenpäin mietittynä olisi toki kannattanut päästää siitä grippiliinasta irti. Mutta mitä vielä, yritin estää kaikin tavoin Kiljun pääsemisen noutokapulalle. Eli raahauduin mahallani viitisen metriä Kiljun perässä kapulalle, jolloin totesin, että kai tästä liinastakin voisi päästää irti. Muistoksi sainkin sitten kipeät palovammat liinasta, vaikkei se edes käsissä luistanut.

Piika keskittyi tokoon siinä tottistelevien malien ja rotikoiden keskellä. Päivän teemaksi muodostui hinkkaaminen, kun todettiin siinä, että luoksetulon stoppi vaati omaa pysäytyksen hallintaa. Piika tulee joka kerta niin eri vauhdilla, että sen laukka-askelia on todella vaikea laskea ennen pysäytystä. Niinpä lähdettiin suhtautumaan pysäytykseen periaatteella ”älä tuijota koiraa, tuijota törppöä”. Ja tämä toimi!

L-liikkeestä istuminen on tyylikkäästi ihan hajalla. Kokeiltiin sitten niin, että pysäytin Piikan seisomaan pari metriä selkäni taakse ja selin koiraan peilaten sitä lasiovesta käskytin sitä istumaan. Toimi. Vaikeutettiin ja kävelin paikallani, ei toiminut ja toimi. Kävelin eteenpäin. Ei toiminut ja toimi. Kävelin paikallaan seisovan koiran takaa ohi, ei toiminut. Tätä tehtiin siksi, että päädyttiin ”ylikouluttamaan” Piikaa, se tuntui muutenkin olevan nyt muotisanana. Tällä treenillä pyritään saamaan ohjaaja-avut täysin pois ja Piika aktiiviseksi kuuntelemaan käskyjä.

Ohjattua noutoakin tehtiin, ja vasen on edelleen kadoksissa, jos kentällä on yhtään ylimääräistä häiriötä. Tunnistusnouto oli varsin hyvä n. 3 metrin matkalta. Ruutuun tykkää juosta täysillä, mutta maahanmeno on nyt varsin automaattinen, joten olen yrittänyt palkata vain ruudun takaosaan juoksemisesta. Paljon Piikalla tuntuu vaikuttavan mielentila jokaiseen liikkeeseen. Jos tulee yhtään odottelua ja se mieltää minun olevan epävarma tai tyytymätön sen suoritukseen, se käy epävarmaksi ja alkaa säheltämään. Jos se taas on varma onnistumisestaan ja kokee saavansa minulta hyväksyntää, se suorittaa korrektisti liikkeet ja on itsevarman oloinenkin.

Sunnuntaina käytiin Riikan kanssa Jattilassa treenaamassa ja saatiin paikalle sattuneista tokoilijoista paikkamakuuseuraakin. Piika teki lisäksi metallihyppynoudon, luoksetulon pysäytyksellä, ruutuun juoksemisen, L-liikkeen istu-seiso-jäävillä, ohjatun noudon vasemman haulla sekä tunnistusnoudon. Parit kaukojen nostot tein vielä lopuksi. Nyt pääpaino treenissä oli vain varmoilla suorituksilla, palkkaa satoi ja yritin pitää Piikan aktiivisena koko ajan. Fiilis tuntui olevan kaikin puolin ihan hyvä läpi treenin.

 

Seuraava viikko elelläänkin Piikan kanssa kaksin. Pessi lähti Jannen ja Kiljun kanssa Espooseen. Pessi on ollut viikon ajan taas kipeä ja särkkäriä on mennyt varsin isolla annoksella. Ei olla vielä haluttu siirtyä Panacodiin, kun periaatteessa tilanne on sikäli hallinnassa, että Pessi vielä vastaa positiivisesti selän hieromiseen. Niinpä kokeillaan nyt, josko säännöllinen lenkkeily ja hierominen auttaisi sen ohella, ettei Espoossa pitäisi olla pelkotilojen aiheuttajia, kuten tuulta. Yritetään nyt vielä, vaikka aika luovuttajafiilis tässä alkaa olla sen suhteen, että Pessi enää terveiden kirjoihin pääsisi. Lokakuusta asti se nyt on säännöllisesti kipuillut ja nyt alkaa näkymään oireina arjessakin. Käytöshäiriöitä enenevässä määrin, sisällä edestakaisin ramppailua ja vinkumista ja ulkonakaan ei enää lähtenyt Kiljun kanssa juoksemaan. Suoraan sanottuna en tiedä, päästäänkö edes pääsiäiseen, joka on nyt asetettu takarajaksi. Toivottomalta tämä tuntuu taas vaihteeksi.

Kaurapuuro miehen tiellä pitää

Tai ainakin Pessin elävien kirjoissa.

Viime torstaina töistä kotiin mennessä kotona odotti paskakaaos. Lisäksi paskan joukossa oli aika paljon kirkasta verta. Piika oli niin nuutuneen näköinen, että jotenkin sitten oletin siitä olevan kyse ja vitutti vain viikonlopun kisojen puolesta. Paitsi, että illalla selvisi sitten, että syyllinen olikin Pessi. Sen jälkeen tonginkin sitten molempien tarpeita, heräilin yöllä päästämään Pessiä pihalle ja taas pimeässä tongittiin kakkoja ja pestiin Pessin häntäkarvoitusta verestä.

Koska Piika ja Kilju olivat oireettomia, tultiin siihen tulokseen, että joko pari viikkoa jatkuneet selkäkivut tai stressi (Pessi oli tiistaina hallilla mukana ja pelkäsi autossa katoilta tippuvia lumia) tai sitten olen vahingossa syöttänyt väärää lihaa, vaikka lammaspussista sen tarjoilinkin.

Perjantaina pohdin pitkään, viedäkkö Pessi lääkäriin, mutta tämä paskarumba muistutti paljon Pessin pentuaikaisia ripuleita. Välillä tuli ihan ok-jätöstä ja välillä sitten ihan kuraa ja pelkkää vertakin. Vierasesineen mahdollisuus oli aika pieni ja paljon pohdin luunsirun aiheuttamaa vuotoa, kun tukosepäilykin tuntui turhalta. Koska Pessi oli koko ajan virkeä ja hyvävointinen, päätin, että seurataan ja yritetään kotona olevilla lääkkeillä saada se kuntoon. Ensin Janne yritti – onnistumatta ja lopulta neljäntenä päivänä otin pentuajoista opitut keinot käyttöön.

Ensin Pessi sai vain Canicuria päivän ajan. Lisäksi vettä öljyllä maustettuna, ettei kuivuminen päässyt yllättämään. Piikan mielestä oli toki ihan epäreilua, ettei se saanut Canicur-tahnaa. Oli aina yrittämässä saada osansa, kun sitä Pessille annostelin. Eilen aloitin kaurapuurokuurin. Löysää kaurapuurolimaa ja paljon sulanutta voita sekä Tylosin-kuurin aloittaminen Canicurin rinnalle. Tänään Canicur-kuuri loppui, joten kauralimaa, hieman lihaseosta ja Tylosinia. Jännityksellä odotamme, kuinka käy.

Malinois puree ja treenit jatkuu

Kaikkien näiden vuosien jälkeen Pessi ei vaan usko, että malinois puree kyllä, jos tarpeeksi ärsyttää.

 

Ylläolevaa haavaa onkin nyt paranneltu. Tottakai se sattui sunnuntaina. Ajelin karvat poskesta ja alkoi näyttämään pahalta sitä mukaa, kun reikä karvojen joukosta paljastui. Laskeskelin, että pari tikkiä poski olisi vaatinut, mutta jännä. Ei hirveästi huvittanut sunnuntaipäivystyslisillä lähteä tikkauttamaan tuota Tuhatjalkaan. Joten ei muuta kuin koira suihkun alle, betadinella valelua päälle ja kaivoin kaapista varalla olleen antibioottikuurin ja särkkärikuuria olikin aloiteltu selkäongelmiin jo edellisenä iltana. Nyt pari päivää tapahtuneen jälkeen haava on umpeutunut ja näyttää ihan hyvältä, vaikka yritin pitää sitä mahdollisimman pitkään suihkutteluilla auki. Kauluria Pessi ei ole vielä tarvinnut vaan antaa haavan olla rauhassa. Taas yksi arpi koristamaan Pessin nahkaa. Ja nyt Jannekin uskoo, että kyllä malinois puree, vaikka nimi purevalla koiralla vaihtuikin. Tämä reikähän syntyi niin mitättömästä asiasta kuin lumitöistä.

Piikan agilitytreenit taas jatkuivat tuttuun tapaan illalla. Tällä kertaa oli lyhyt rata, vähän turhankin pitkillä esteväleillä.

 

1-3 vaati pientä linjausta ennen 2:sta. Kepeille viennissä ei saanut katsoa mitään muuta kuin keppejä, pienikin vilkuilu koiraan vei sen hypylle. Valssi keppien päähän ja ohitettiin väärä putken pää. 6:lle tein pakkovalssi-jaakotuksen, mutta sitten olikin haastavaa, kun Piika oli aina puomilla 7:n jälkeen. Lopulta käytiin vielä erikseen tätä hinkkaamassa ja saatiin se toimimaan, kun ohjasin 6-7 ilman käsiä. Vaati myös pienen rytmityksen ja vauhdin pysäyksen 7:n jälkeen, että Piika vilkaisi  minua ja löysi putkeen. Putkesta ekalla kerralla haki kepeille, mutta alkoi lopulta löytämään hypyllekin ja kivasti kääntyi heti puomia kohti. Puomit olivat hienoja, vaikka niitä tehtiin joka suuntaan tarkoituksella ja enemmän tarkoituksettomasti. Lisäksi kesti hienosti, että otin etäisyyttä kohti 11:tä ja meni silti vauhdilla loppuun asti. Nämä on kyllä menneet nyt kivasti eteenpäin ja luottoa koiraan on senkin kautta. 13 oli sen sijaan jostain syystä vaikeaa, koska Piika halusi aina kääntyä sen poispäinohjauksella, vaikka en muka kyllä mielestäni niin ohjannut. No, sain sen kyllä sitten tulemaan ihan jaakotukseenkin.