Aihearkisto: Naru

Naru 12.6.2006-25.8.2017

Oli vuosi 2008. Oli kevät tai syksy, ei sillä väliä. Menin Pessin kanssa mukaan Laajavuoren Rantasipin pihalla järjestettyihin lappalaiskoiratreeneihin. Treeneissä kävi myös ruskea porokoirauros. Noissa treeneissä törmäsin ensimmäistä kertaa Raisaan ja Naruun. Noiden lappalaiskoiratreenien kautta itselleni aukesi ihan uusi ulottuvuus koiran kouluttamisessa. Vihdoinkin Pessiä ymmärrettiin. Ja se sai leikkiä tuon ruskean porokoiran vinkupalloilla. Ja heti seuraavaksi säntäsin itsekin ostamaan noita lussupalloja, joita Pessi niin kovin oli treeneissä rakastanut ja joille se oli niin kovasti tehnyt luoksetulotreenejä.

Myöhemmin polkumme kohtasivat treenien lisäksi kokeissa. Eräästäkin Valorinteellä pidetystä kokeesta jäi mieleen, kuinka viereisessä autossa olleilla porokoiranomistajilla oli ollut ilta ja yö viihteellä ja eräs malinoisnartun omistaja oli unohtanut koiransa paperit kotiin, mutta sai tuomarilta luvan osallistua kokeeseen, jos varmasti kävisi näyttämässä koiran paperit illalla tuomarin kotona.

Syksyllä 2009 tuosta malinoissin omistajasta tuli varsin läheinen. Sitä ennen oli pakko varmistaa, etten vain rikkoisi mitään noiden kahden väliltä. Sittemmin ystävyys on laajentunut, kasvanut jo pieneksi omanlaiseksi perheekseen. On naurettu, on juhlittu. On riidelty ja on tapeltu. Keittiön pöytien äärellä on vietetty lukuisia iltoja ja ratkottu ongelmia. On menty naimisiin, on saatu lapsia, on erottu ja aina on treenattu, käyty kokeissa ja kisoissa erinäisillä kokoonpanoilla.

Ja kaiken tämän säädön keskellä on olleet koirat. Ipi, Pessi ja Naakka. Jossain välissä tähänkin blogiin tultiin säännöllisesti noilla hakusanoilla; Ipi, Pessi, Naakka. Ja olihan Naakka osa meidän etälaumaa. Niin monet kerrat se oli meillä hoidossa. Se sopi laumaan, vaikka ne kuinka yrittivät inhota toisiaan Pessin kanssa. Oli kunnia saada tutustua tuohon omituiseen, niin upeaan ja niin äänekkääseen porokoiraan. Porokoiraan, joka uhmasi sitkeydellään kaikkia luonnonlakeja vastaan kaikessa elämässään.

Sinänsä on yllättävää, että tuo 666-koira eli näinkin pitkään. Kauas on tultu niistä ajoista, kun kävimme Jannen kanssa joka päivä Raisan luona suihkuttamassa anaalirauhasleikkauksessa ollutta Naakan takapäätä. Kyllä, meitä tarvittiin kolme siihen touhuun, kaksi pitämään koiraa ja yksi suihkuttamaan. Tai siitä kerrasta, kun olimme Laukaassa esittelemässä tokoa ja päivän päätteeksi Janne kantoi verta vuotavan Naakan autoon, kun se viilsi jänteet takajalastaan poikki rikkinäiseen pulloon. Ja siitä, kun se sitten irroitteli ihan omatoimisesti tikit jalastaan. Tai siitä kerrasta, kun vietimme yön päivystyksessä ripuloivan ja oksentavan Naakan kanssa.

Mutta kaikista eniten haluan muistaa Naakan lenkeiltä, heittelemässä vinkuleluja, keppejä ja palloja pihalla, kokeista jäljestämässä ja viestillä juoksemassa. Koska silloin se osoitti olevansa elementissään. Se rakasti työskennellä. Se rakasti olla huomion keskipisteenä. Ja tämän kaiken se teki aina omalla tyylillään. Hitaasti, mutta varmasti. Upea koira, jonka moni varmasti muistaa jatkossakin. Legenda jo eläessään.

Pari viikkoa sitten Naakka kävi meillä viimeisen kerran. Päivät se makasi portaiden vieressä. Vanhuus oli hiipinyt sen liikkeisiin. Lenkki lyhentyikin puoleen, kun tajusin, ettei ehkä kannata mennä pidempää reittiä. Öisin kuuntelin sen yskimistä. Ja silti se jaksoi kuvauksen jälkeen riehua. Heitellä vinkulelua ja muuttua omasta arvokkaasta itsestään niin totaalisen hölmöksi rallittajaksi, että Piika katsoi parhaaksi pysyä poissa Sedän tieltä. Ja aina kun naapurin Tana-kukko kiekui, Naakka ulvoi sille vastaukseksi.

Koiratta

on kuonoa ja

kahta pystykorvaa yksinäisempi.

on toista hengitystä vajaa.

En pelkää. Ikävöin.

– Eeva Kilpi

A-8156-22

Mainokset

Naapurissanne asuu kyyläri

A-1797

A-1807

Ilmeisesti hällä on kanapais..mennus mielessään.

Minulla taas oli kuvausprojekti, joka ei liittynyt millään tavalla Piikaan. Hänpä halusi, että pääsee kuviin ja parkkeerasi paikalle. Otin muutaman kuvan ja Piika poistui takavasemmalle tyytyväisenä.

A-1838

A-1841

A-1845

Narukin on ollut hoidossa. Ajan kulumisen näkee ehkä eniten siitä, että nuo karvakorvatkin joskus harmaantuvat. Onneksi silti välillä on näitäkin hetkiä, vanhakin jaksaa heilua. ❤

A-1960

A-1954

A-1944

Treeniputkessa

Kävin tuossa naapurissa iltaa istumassa. Tuli puheeksi, miten taas tuli uusi kesä ja edelleenkin meiltä puuttuu kattolistat ja verhot viime kesänä rempan kohteeksi joutuneesta eteisestä. Naapurit alkoivat nauramaan, eivät pitäneet sitä mitenkään kummallisena. Kuulemma menneellä viikollakin, kun autoni ääni oli kuulunut tulevan pihaan, olivat todenneet, että oho, kello on vasta 23.15 ja Tiina tuli kotiin…

viikkorata23

Viikkorata vko 23

Torstaina treenit olivat taas viikkoradalla ja vaikka yritystä oli, emme saaneet Piikaa tekemään virhettä kontakteilla. Sen sijaan taas ensimmäisellä kierroksella kaatui erittäin tehokkaasti renkaan jälkeisellä hypyllä kaarroksessa. Alkaa tuntua aika toivottomalta, kun monesko perättäinen kaatuminen tämäkin jo treeneissä oli? Loppukesän joudun miettimään kyllä melkoisen tarkkaan noita treenejä, että ihanko totta koirani terveys on panttina näissä treeneissä. Paljon olen miettinyt, mistä syystä Piikakin nyt on alkanut kaatuilemaan. No, osansa toki on varmasti tuossa Jattilan tekonurmessa ja sen huonossa kunnossa. Siihen lisänä Piikan lisääntynyt vauhti. Ja silti se haluaa tehdä tiukat käännökset, se reagoi kaikkiin liikkeisiini äärimmäisen terävästi. Se ei sudittele pohjalla, se haluaa kääntyä saman tien. Ja tällä hetkellä se on mahdotonta tuolla pohjalla, kun tassut lähtevät heti alta. Toisaalta meillä on hyvä ryhmä ja treenit ovat antaneet meille edelleenkin valtavasti. Mutta mutta. Se, että joudun joka kerta pelkäämään, milloin tulee se viimeinen ja ratkaiseva kaatuminen. Ei harrastamisen pitäisi sellaista olla.

Treenasimme siis torstaina lyhyesti. Muutaman kerran radan läpi. Lähinnä treenasimme tuota 15-17 pätkää. Piikalle toimi kääntämiseen paljon paremmin se, että törkkäisin sen ponnistuspaikan omalla liikkeelläni esteeltä kauemmaksi, jolloin Piika pyöritti nätisti itsensä siivekkeen ympäri. Jos oma liikkeeni jäi vajavaiseksi, Piika hyppäsi enemmän hypyn poikittain.

LEEGIBSON

Ison radan treenit, Lee Gibson 10.6.2016

Perjantaina vuorossa oli ison radan treenit ja teemana Lee Gibsonin rata. Rakennettiin lähtökarsinat ja kaikki ja voin sanoa, että niissä ollaan Piikan kanssa kusessa. Sen vire menee ihan ylikierroksille ellen koko ajan toppuuttele sitä siellä. Ja siltikin Piikalla keittää, kun kuulee muut koirat radalla.

Mentiin 60 rimoilla, mutta okseri oli 55. Tarkoitus oli vain vetäistä rata muutaman kerran läpi, mutta voi helvetti tuota 5-8 kohtaa. Voin sanoa, etten onnistunut siinä kertaakaan. Ja niitä treenikertoja siihen todella tuli. Ohjasin kepeille Piikan oikealta puolelta, mutta jos olin liian edessä, se haki pituutta, jos olin liian takana, se haki pituutta. Jos sain sen kepeille asti, se ei kääntynyt kuin vasta kolmanteen väliin. Jos ennakoin, se tuli kepeiltä saman tien pois. Plääh. Niin ja sanoinko, etten todellakaan ehtinyt kääntämään okserin jälkeiseen oikeaan putken päähän. En vaikka kokeiltiin niin takaaleikkausta okserille kuin leijeröintiä 9-hypylle. No, sillä se meni ehkä kuitenkin jotenkuten. Meille tekemätön paikka.

Viikonloppuna mietin, että olisi joko pitänyt käydä vielä Saarijärvellä mölleissä tai sitten itsenäisesti treenaamassa vain kontakteja. Mutta lopulta päädyttiin lopputulokseen, ettei ne kontaktit edes mölleissä parane ja Killerille ei jaksettu ajella. Sen sijaan treenattiin Kiljua. Lauantaiaamuna ohjelmassa oli piilonkierrot ja estetreenit Koirakorvessa ja loppuun tehtiin esinekaistale parilla esineellä. Kilju haki toisen ja Piikan kanssa etsittiinkin sitten viimeistä, kun kumpikaan koira ei reagoinut siihen edes puolen metrin päästä juostuaan.

Sunnuntaina lähdettiin jo aamusta maastoja treenaamaan. Ensiksi esineruutua neljän koiran voimin. Juuri kun tuossa joku aika sitten totesin, että kiva, kun Piikalle voi teettää jo vaikeampiakin juttuja ja sillä motivaatio kestää, niin nyt ei edennyt ei sitten yhtään. En tiedä, mikä sille tuli. Mutta pienellä auttamisella ja hetsillä irtosi sekin lopulta taakse.

Loppuun otettiin vielä häiriölliset viestitreenit. Kilju sai metsään kaveriksi Naakan, Elsan ja Rotan. Ensimmäinen matka oli noin 500m. Tehtiin kaikki lappujen hausta odotteluun ja huuteluun. Kilju oli ihan messissä ja tiesi tasan, mitä tehtiin. Lähti hyvin ja juoksi myös hyvin ilman ylimääräisiä kurveja. Matkalle sattui jos vaikka sun mitä polunylityksiä jne. Liikuttiin joku sata metriä ryteikköön. Jannelta lähetyksessä Kilju oli pysähtynyt kerran, mutta oli lähtenyt itsenäisesti puskemaan lopulta ylämäkeen. Meidän luokse löysi hyvin. Seuraavaksi laitettiin Naakka Jannen luo. Kilju oli ihan liekeissä, vaikka Naakka lähtikin vähän laiskan puoleisesti ja oli vähän sitä mieltä, että oikeastiko joudun 10-v synttäreiden kunniaksi juoksemaankin. Elsa laitettiin Naakan perään. Se lähtikin hyvin, mutta ilmeisesti jäi joku pieni juttu ymmärtämättä ja Elsa palasi takaisin. No, silloinhan on just hyvä lähettää Kilju, niin saadaan tääkin juttu treenattua! Ja juuri kun olin Kiljun laittamassa matkaan, näin, että Naakka tuli jokusen matkan päähän istuksimaan. Hei, koiran ohituskin vielä! Naakka taisi ymmärtää jutun juonen, kun nousi Kiljua oikein vastaanottamaan. Kilju pyyhkäisi Naakan ohitse ja juoksi taas hyvin Jannelle, Naakka sen sijaan palasi meidän luo, tosin ei päästetty sitä tulemaan edes eläkepäivien kunniaksi. Kerran viestikoira, aina viestikoira.

Tultiin hieman takaisin päin metsässä ja Jannelta vielä viimeinen lähetys meille ja vähän tahmeasti Kilju taas lähti, mutta kun lähti, tuli hyvin. Jos sen vain matkaan saa, se kyllä juoksee. Ei ole koskaan kääntynyt vielä takaisin. Ja tullessa Kilju treenasi taas koiraohitusta, kun Naakka istui taas meistä jonkun matkan päässä. Vaikka Kilju näissä on aika varma ollutkin, tosi hyvä, että saadaan näitä treenattua nyt varmojen koirien kanssa. Ja lopuksi Naakkakin joutui juoksemaan jokusen sataa metriä Jannelle.

13434964_10154179869961768_5383773718385885321_n

Rankat 10-v synttärit oli, tuumasi Naakka.

Kolmen kopla koossa

Jos on Piikasta huomannut, miten yksinäistä sillä on ollut, ei tämä omakaan arki tällä hetkellä mitään hehkeetä ole ollut. Tänään tuli kuluneeksi kuukausi Pessin kuolemasta. Hassua, että siitä on jo niin ”kauan”. Tuntuu, että se päivä oli vasta viime viikolla. Siinähän nämä päivät menevät, kun ei ajattele ja täyttää päivät kaikella. Paitsi treenata ei näemmä kannata, ainakaan tokoa. Piika lopettelee valeraskautta viimeinkin, juuri kun melkein tilasin sille Galastopit pysäyttämään maidon tuotannon. Samalla se on niin herkkistä, ettei voi syödä, jos joku taivaankappale on väärin ja itseensä se ottaa kaikesta tokon herkkisliikkeissä. Miten mä aina unohdankin, millainen siitä tässä vaiheessa tulee…

Niinpä olikin ihana lisä, kun Janne jätti Kiljun tänne lähtiessään työreissulle Britteihin (pyysin tuomaan bordercollienpennun tuliaiseksi) ja Raisa ja Naakka olivat meillä yökylässä. Arki tuntui heti paljon mielekkäämmältä, kun oli jotain muuta.

Ja totesin taas, että mihin sitä lampaita tarvitsee, kun Piikalla on ihka oma mali. Näitä kuvia katsoessa tulee vain huono omatunto, etten voi enkä välttämättä haluaisikaan tarjota sille juuri nyt koirakaveriseuraa ottamalla uutta pentua. Mutta siitä ehkä lisää tuonnempana.

A-5794

A-5807

A-5810

A-5831

A-5795

A-5847

A-5849

A-5837

A-5873

A-5879

A-5880

A-5886

A-5909

A-5949

A-5960