Ihana syksy

 

Voi mikä syksy onkaan ollut upean kesän jälkeen! Aurinkoa ja upea ruska, vaikka ihan viime päivinä jo lehdet ovatkin putoilleet urakalla maahan. Viikon päästä tuskin on ruskaa paljon jäljellä täällä etelässäkään. Mutta viime vuoden sateiseen syksyyn tämä on kyllä ihana poikkeus!

Meiltä lähtee hyvät lenkkipolut metsään ja nyt vasta puolen vuoden asumisen jälkeen löydettiin todella upea polku, vanhaa ratapohjaa, missä on hyvä mennä rattaidenkin kanssa. Tähän mennessä on menty metsäautoteitä ja lenkkikavereitakin jo olen löytänyt ja päässyt metsäänkin rämpimään. Mutta on täällä myös paljon peuroja ja hirviä, viime viikolla meinasi tulla hirvi auton alle 50 metrin päässä meiltä. Kilju kävi jo yhdellä jahtireissulla tuossa joku aika sitten hieman omatoimisesti. Niinpä hommasin Hurtalta kaikille koirille heijastinliivit. Näkyvätpähän ja eivät ehkä tule ammutuiksi peuroina.

Ollaan nyt taas kisattukin vähän enemmän. Viikko sitten Kirkkonummelta Piika nappasi kaksi irtonollaa ja tripla oli putkeen törmäyksen päässä. Video tässä

Perjantaina kävin Piikan kanssa treenaamassa Saijan treeneissä ja kesken treenin Piika yhtäkkiä alkoi ontumaan ihan reippaasti. Oli menty rataa varmaan jo joku 20-25 estettä ja hyvällä sykkeellä treenattu se 10 minuuttia ainakin. Alla metsälenkki ja muutenkin lämmittelyä ennen treenejä, mutta taivutukset jäi tekemättä. En tiedä, mistä johtui, mutta Piika meni todella hienosti vaikeasta keppikulmasta sisään ja itse juoksin pakkovalssiin keppien sivulle. Piika lähti tulemaan kepeiltä eikä enää ottanut oikealle takajalalle. Pystyi nojaamaan sille kyllä syliin pyrkiessään, mutta kävellä jalka ei antanut. Vein koiran heti kotiin Jannelle ja palasin kouluttamaan hallille. Sillä aikaa Janne ehti hieroa Piikan ja aluksi vaikutti, että joku lihashomma nyt olisi kyseessä selässä. Sunnuntaina alkoi näyttää selvältä, että eiköhän se ole osteopaatille aika varattava ja mennään sinne nyt heti viikolla. Näin ollen meille nyt tulee tästä taukoa treeneistä ja kaikesta. Pääasia tietysti, jos näin ”pienellä” selvittäisiin. Mutta saa nähdä, saanko enää kisattua tälle vuotta. Ajatelmissa oli muutenkin leikkauttaa Piika nyt loppuvuodesta. Ehkä jos valeraskaus antaisi myöten, voisi sterkkauksen tehdä jo aiemmin.

Lauantain kisat jäivät Piikalta väliin, mutta Janne saikin sitten täyden keskittymisrauhan radoille ja Kiljun kanssa tekivätkin hyvät radat ja onko nämä nyt sitten heidän kolmannet 3-luokan kisat ja sieltä se ensimmäinen nollakin tuli, tässä video. 

Huippua! Piika 3 – Kilju 1. Se, joka saa SM-nollat ekana kasaan, saa mennä SMeihin. Tai sitten mummolle tulee lapsenvahtikeikkaa ensi kesälle. 🙂

Ylläolevat kuvat on otettu sunnuntaina, otettiin Piikakin mukaan lenkille fleksissä ja tuon 10 minuuttia kuvia ottaessa se sai olla irti. Kyllä noista kuvistakin huomaa, ettei ole kunnossa ja koira on tasapainoton, vaikkei enää onnukaan ja astuu jalalle ihan ok. Mutta jotain siellä selässä nyt on pielessä, kun sen tuntee ihan omin käsinkin.

 

 

Kesäisiä kevätpäiviä

Oltiin viikonloppuna ensimmäistä kertaa maalla uudessa talossa yötä. Tehtiin pihalle aitaa ja päästettiin koirat kesälaitumille. Mikäs siinä itselläkään, kun sai kameran kanssa maata nurmikolla oikosenaan ja kuvailla ohi kirmailevia koiria lapsen nukkuessa sisällä päiväuniaan. Kun viimeiseen puoleen vuoteen ei ole tätä mahdollisuutta ollut, niin luksukseltahan se tuntui.

Onhan siellä uudella talolla vielä paljon laiteltavaa ennen lopullista muuttoa, mutta kyllä porukkamme vaikuttaa siellä viihtyvän. Jannekin tuumasi kotiin lähdön aikana, että harmi kun pitää lähteä. Kyllä siellä mielellään jo asuisi.

Tempollakin koitti ensimmäinen yö ilman omaa yksiötä. 9 kuukautta juuri täyttänyt malinoisotus päätti, että kompostiaidat ei ole tarpeeksi pelottavia. Kun ei ollut koiraportteja mukana, niin eihän sitä saanut sisällä mihinkään teljettyä niin, että olisi voinut myös vahtia tuhoamiskäytäntöjä. Tempo siis nukkui yönsä vapaalla jalalla. Piika kai siitä eniten kärsi, kun sen mielestä Tempon lussutettavaksi annettu viltti oli oiva nukkumispaikka. Niinpä Tempo nukkui sitten Piikassa kiinni (kun Kilju ei antanut). Aamulla herätys olikin sitten jo klo 6, kun Tempon mielestä auringon noustessa on hyvä nousta itsekin. Lapsi sen sijaan jatkoi uniaan vielä pari tuntia. Että kauhun tasapaino säilyy kyllä näissä heräämisissä.

Olen Jannelle valittanut, että kyllä Tempo voikin olla ruma. Janne on yrittänyt, että eihän ole. Mutta kun nyt näki nämä kuvat, oli senkin pakko todeta, että jestas se onkin ruma. Miten malinois edes voi näyttää tuolta. No, kyllä siitä sukunsa tunnistaa. Nyt Tempon korkeus on n. 59 cm ja painoa varmaan reilu parikymmentä kiloa. Kiljua korkeampi se siis on jo. Painossa onneksi ei ole ihan yhtä tynnyri.

Rantsueläimet

Viime viikolla oli spesiaalia, kun saimme vieraaksemme 8-vuotiaan erityisvieraan. Rannalla käytiin eri kokoonpanoilla, Kiljun kanssa muutaman kerran ja Piika, Hukka, Elli ja Tynkä olivat messissä joka päivä. Vaikka kovin vaikea oli muistaa, ettei koirille heiteltäisi mitään, tuntuivat poika ja koirat nauttivan toistensa seurasta. Siitä huolimatta, että sääntöviidakko olikin varsin tiukka molemmille osapuolille.

Yhtenä iltana käytiin myös Poppareiden agikisoissa. Niistä geimeistä ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Piika kaatuili kummallakin agiradalla samoin kuin pudotti rimojakin. Vaikka apukäsiä riitti, oli kahden muksun kanssa hieman haastavaa. Ei sitä voinut keskittyä kisaamiseen pätkääkään. Varsinkin kun mäkäräiset illan tullen hyökkäsivät eikä pienintä vaunuissa olijaa voinut enää ottaa edes syliinkään verenimijöiden vuoksi. Ja kun kisat venyivät tunnin aikataulusta jälkeen, tein ensimmäistä kertaa ikinä ratkaisun – lähdimme kotiin ennen hyppäriä. Ei vain ollut meidän ilta.

Agitreeneissäkin kävin samalla kokoonpanolla. Minä! Uskomatonta. Mutta 8-vee oli liekeissä. Saihan hän kokeilla ohjata Piikaa ja kun kepit-putki-yhdistelmäkin onnistui tuosta vaan, niin kyllähän siitä kerrottavaa riitti pidemmäksikin aikaa. Siinä jäi videopelit toiseksi, kun agility imaisi mukaansa.

Vaikka oli rankka viikko, oli myös ihana katsoa sitä koirankoulutusintoa. Siinä opettelivat puolin ja toisin vuorovaikutusta koiran ja lapsen välillä. Piika nautti tottakai täysin siemauksin saamastaan huomiosta. Kummasti sitä muisti itsensä tuon ikäisenä, kun tätini koiria olin aina hoitamassa. Ei ollut vaikea vastata siihen kysymykseen, miten kauan olen tiennyt, että tykkään koirista. Aina.

 

Helatorstain Herkkupläjäys

Keskiviikkona saatiin odotettuja vieraita ja helatorstain Herkkupläjäys oli varmistettu. Herkkumies oli tosin ihan tyypillinen mies. Ensin oli kiinnostunut vain Piikasta. Sitten jossain välissä iltaa se yhtäkkiä tajusi, että niin SÄKIN olet täällä. Ja sittenhän se olikin kainalossa ihan koko ajan. Jostain syystä Tellu ei antanut mahdollisuuksia villitä Herkkupersettä ennen kehiä, mutta kehien jälkeen Tellu otti meistäkin sitten muutaman yhteiskuvan. Ehkä ne kertovat, että jälleennäkeminen oli odotettu. Toisinaan sitä miettii, mitä olisikaan tapahtunut, jos olisin viime kesänä voinut tuon koiran puppynapata meille. Mutta eipä sitä silloin voinut tietää, mitä kaikkea tähänkin vuoteen on mahtunut.

 

 

Hertzyykkeli korjasi lopulta Kangasniemen KR:ssä potin siskolikkansa kanssa molempien napatessa jaossa olleet SERT-ruusukkeet.

Devils Shepherd Biggest Flame

Devils Shepherd Beautiful Secret

 

Kaikki Kangasniemen KR:ssä olleet bortsut olen kuvannut, mutta kuvien käsittelyyn menee hetki, koska asiakaskuvaukset menevät näiden edelle. Ilmoittelen mm. täällä, kun kuvat saan nettigalleriaan asti. Nyt meillä totutellaan eloon MesuPusun kanssa. Piika ainakin tuntuu tykkäävän, kun on seuraa.

Kuinka sua kaipasin. Täällä taas.

Sitten lomalla. Sitten me ei tehdä niin yhtikäs mitään.

Eikä me tehty.

Kerrankin loma tuntui lomalta. Pääsiäisenä Kainuussa, vähän automatkailua. Vähän puusavottaa. Yhdessäoloa, hyvää ruokaa ja rentoa oleskelua. Maanantaina tultiin kotiin. Puntari kertoi karua kieltä, että siellä pääsiäispöydässä oli tullut istuttua juustojen parissa. Lenkille mars mars. Ensimmäisenä päivänä hölkättiin kaksi kilometriä, seuraavana päivänä lisättiin kilometri. Välipäivän jälkeen köpöteltiin jo viisi kilometriä, seuraavana päivänä sama. Välipäivän jälkeen piti käydä lyhyt lenkki. Käytiin melkein kuuden kilometrin hölkkälenkki. Mikäs siinä juostessa kun Kilju veti hyvällä tahdilla eteenpäin. Tänään juuri ja juuri jaksoin kolme kilometriä Piikan kanssa. Eihän se vedä, paitsi silloin kun yritti syödä pihalla räyhänneen doobermannin.

Aurinkoiset päivät, hyvä lenkkifiilis, kotona Scorpion Netflixistä uutena tuttavuutena, vähän Xboxilla pelailua. Agilitytreenejä neljänä päivänä peräkkäin. Janne kotona, eli hyvää ruokaa. Me&I-kutsut, eli hyvää seuraa. Harvoin tuntee levänneensä. Tämän loman jälkeen tuntui siltä. Kilju kävi sunnuntaina puruissa ja sai kehut, ettei ole ikinä ollut niin rennolla fiiliksellä kuin tuolloin.

Siitä tiesi, että arki alkoi lähestyä, kun renkaita vaihtaessa tunkki meni bemun helmasta sisään. Mutta silti niissä lomafiiliksissä on helppo vielä pysyä.

Ihana kevät, on sitä kaivattukin!

Hyvää pääsiäistä!

Kyllä, me ollaan viimein NIIN lomalla!
Hyvää pääsiäistä!

Onneks on nää frendit, jotka nostaa kun kaadun

Niin monta kertaa kuin uhkasinkin tehdä Pessistä lappalaiskintaat – välillä monta kertaa päivässä, niin kyllä sitä monta kertaa näiden päivien aikana on tullut ajateltua Pessiä. Varsinkin iltaruokaa meinaan alkaa aina kattamaan nostamalla ruokailualustan ensin Pessin paikalle, ennen kuin tajuan, että pitääkin pistää se suoraan Piikan paikalle. Jääkaapin aukaisu oli aluksi jotenkin hyvin outoa. Ei enää rapsuvia kynsiä, jotka kertoivat, että ahmatti oli tulossa paikalle. Tietokoneella istuessani oli hyvin tyypillistä, että Pessi makasi jaloissani, selän takana tai työnsi kylmää nenäänsä kainalooni tai jalkojen välistä pöydän alta lepuutti päätä sylissäni. Ja aina sitä sai olla kieltämässä tai karjumassa perkelettä.

Yhden koiran kanssa elo on kuin ei olisi koiraa ollenkaan – varsinkin, kun se koira on Piika. Pessin kanssa oli niin tottunut siihen, että se reagoi pienimpäänkin ääneen, joten sen ilmoittamista hätkähti oli se sitten naapuriin saapuva auto tai telkkarista kuulunut ovikello – vaikkei omaa ovikelloa ole ollut seitsemään vuoteen. Sunnuntaina venyttelin olohuoneen matolla selälläni pilatesrullan päällä ja Piika makasi pääni yläpuolella niin, että lepuutin käsiäni koiran päällä. Samaan aikaan lumet tulivat kuistin katolta. Piika ei edes korvaansa liikauttanut käsieni alla. Siitä syystä jouduin pitkään miettimään, mistä ääni edes lähti ja lopulta piti kysyä Jannelta äänen alkuperä. Pessi olisi ottanut niin kovat siepit äänestä ettei tosikaan.

Tämän viikon aikana on totuteltu kaksin elämiseen Piikan kanssa. Yöt se on saanut nukkua yläkerrassa (ei kerrota Jannelle). Päivisin on ollut sisällä, tarhassa ja eilen päivähoidossa Raisalla. Sen reissun jälkeen ei tarvinnutkaan tarjoilla iltaruokaa, sillä Piika oli ymmärtänyt kyläilyn tarkoituksen kaiken mahdollisen irtoruoan skannaamisena. (Joku taika siinä onkin, että meidän koirat ovat aina juosseet täyttä päätä Raisan ovelle, kun niitä sinne vie.) Iltaisin ollaan tehty fleksilenkkejä, jotta edes jotain jännitystä olisi lenkillä. Ensimmäisenä iltana sainkin just ja just torpattua kissan perään lähtemisen ja pari iltaa Piika on yrittänyt tappaa naapurin pystykorva-Sulon, ihan ohimennen vaan. Tänään käytiin Saviolla lenkillä Birgitan ja Maaritin kanssa. Onneksi ootte te kaikki kaverit, joilta olen saanut paljon tukea. Sitä tässä ehkä just tarviikin. Ettei jää miettimään asioita liikaa. Vaikka Pessi on ajatuksissa monesti, on myös hyvä, että elämä jatkuu.

Ja sitä se Piikakin tarvitsee. Lenkkiseuraa muista koirista ja aktivointia, kun en itse ole jaksanut kuin vähän kaukoja jumppailla. Vaikka olihan Milla jo todennut, ettei Piikaa tarvitse enää kouluttaa, kun se osaa jo kaiken. Varmaan se ”kaikki” pitää sisällään vain selälleen heittäytymisen oppimäärän helpon namin toivossa. Mutta on se sentään näiden päivien aikana alkanut reagoimaan jääkaapin avaukseen. Positiivinen suuntaus.

 

Ennen meillä oli vain paljon koiria. Nyt osa koirista on vaihtunut muutamaan pieneen muuttujaan. Silti oli kiva käydä pitkästä aikaa lenkillä porukassa.

Piika ei oikein ymmärtänyt Ruun ja Tynkän leikkiä. Sen mielestä he olisivat Ruun kanssa aivan hyvin voineet eliminoida pienen cairnin.

Kolmas pyörä Piika ja toisistaan hullaantuneet Tynkä ja Ruu.

Veki, Tynkä ja Ruu.

Kotona ihan huippu on nyt vinkupallo. En ole hennonut kieltää sillä leikkimistä, vaikka se pitääkin sisällään myös pallon kanssa nukkumisen…

Mikäpä se parempi leikki kuin haudata palloa Pessin valmiiksi kaivamiin kuoppiin.

 

 

Tytöt maaliskuun jäillä

 

 

Ihana maaliskuu. Lupaus keväästä. Valon määrä lisääntyy silmin nähtävin. Töistä tullessa on vielä mahdollista päästä valoisan aikaan lenkille. Koska valoa ei ole kuitenkaan hukattavaksi, autolla hurautan tyttöjen kanssa Liepeen satamaan ja lähdetään siitä sitten jäälle. Yritän olla välittämättä siitä, että satama on käytännössä sulaa vettä laskuojan vuoksi. Hyvin siitä vierestä vielä on päästy kelkkauraa pitkin jäille.

Jäälenkit on kyllä sellaista luksusta, jota on kaivannut taas muutaman huonon jäätalven jälkeen. Niihin on tottunut Kainuussa, ja kuutisen vuotta sitten lenkkeilin Narniassa paljon Ipin ja Pessin kanssa. Tuolloin silmät piti olla selässäkin. Nyt lenkit Piikan ja Kiljun kanssa ovat oikeasti rentoja. Kilju huitelee jossain satojen metrien säteellä, Piika parin kymmenen metrin säteellä. Ja kumpikin on kuulolla. On sillä eroa, millainen koira on terävyydeltään ja hermorakenteeltaan. Hyvin voidaan ohittaa rannalle rakennetut talot läheltä välittämättä niissä tapahtuvista liikkeistä. Voidaan ohittaa hiihtäjät parin metrin päästä. Ei tarvitse pelätä, että koirat lähtisivät räyhäämään muille jäällä liikkujille. Tältäkö se tuntuu, kun luottaa koiraan? Kun ne luottavat minuun, että hoidan tilanteet?

Mutta eivät Piika ja Kilju ole toisilleen sopivia lenkkikavereita. Toinen on raisu liikkeiseen. Kun Kilju juoksee kohti, Piika hyppää aina edestä pois. Ei se lähde enää Kiljun kanssa rallaamaan, kun tuloksena on 30-kiloisen malinoissin alle jääminen. Joten lenkeillä Kilju liikkuu paljon, Piika ravailee hiljokseen. Kohotetaanko sillä kuntoa? Ei. Laihdutaanko sillä? Ei. Kummakaan, kun Piika näyttää niin lihavalta kuvissa. On se sitä oikeastikin. Tämä neljän kuukauden laihdutuskuuri ei vaan nyt onnistu. Toivo on asetettu ensi viikkoon ja osteopaatilla käyntiin. Josko Piikalla vain ranka vihoittelee. Tai sitten siitä on vihdoin tullut oikeasti aikuinen.

Treenikalenteri

 

Olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja treenata. Ongelmaksi on muodostunut, etten ole muistanut treenata monipuolisesti, kun en ole pistänyt ylös, mitä on treenattu milloinkin. Agilityn ja tokon treenaamisessa on mielestäni yksi ero, ja se on treenien kirjaamisessa. Agilitysta on helppo tehdä päivitys blogiinkin – senkus piirtää radasta kuvan ja selittää, mitä missäkin kohdassa pitäisi tapahtua ja mitä missäkin kohden tapahtui. Tokon selittäminen ja vielä ilman kuvaa – se on paljon vaikeampaa. Ainakin, jos se pitäisi tehdä myös kiinnostavasti.

PP:ssä käytiin vastikään keskustelua, millainen hyvä blogi on. Treenimuistion pitäminen ei todellakaan kuulut siihen joukkoon. Toisaalta itse tykkään lukea myös niistä treeneistä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun oivallus omienkin treenien suhteen on syntynyt toisten blogeja lukiessa.

Olen kuitenkin huomannut, etten jaksa kirjoitella tokotreeneistä sen suuremmin tänne. Mutta jotenkin oli pakko alkaa pitää kirjaa treeneistä, onnistumisprosentista, treenikerroista ja treenien vaihtelevuudesta. Sitä varten loin tulevalle kuukaudelle treenikalenterin.

Tämä treenikalenteri on siitä erilainen, että se ei suinkaan pakota treenaamaan – saati että joka päivälle olisi treenattavat kuviot määrättyinä. Ei. Tämä treenikalenteri perustuu siihen, että päivitän siihen treenit, mitä nyt päivän aikana satutaan tekemään. Kalenterin ainoa tehtävä on seurata, että tulee treenattua ja tulee treenattua vaihtelevasti eri liikkeitä. Viikonlopun kokeilujakson jälkeen on hyvä fiilis. Tuohon sentään jaksan muistella, mitä treeneissä tapahtui.

Hyvää ystävänpäivää! :)

 

Tokihan yritin opettaa Piikan halaamaan koirakavereitaan. Helppo nakki. Paitsi että koirakaverit eivät olleet halailutuulella. Ja netistä löytämme videot, joissa opastetaan, kuinka opettaa koira halaamaan jotain objektia, olivat tehty yli-koirille. Halaaminen piti opettaa harjan varrella. Piikan mielestä mikään ei olisi voinut olla ällöttävämpää. Harjoittelimme sitten serlapaperirullalla. Ja käsinukella. Lopputulos, että Piika osaa halata kättäni. Päätin selvitä helpommalla ja lahjoin pakotin koirat samaan kuvaan.

Hyvää ystävänpäivää! ❤