Lukeekohan tätä enää kukaan. On vissiin ollut tarpeeksi kiireistä, että ensimmäisten hommien joukossa olen jättänyt blogin kirjoittelun pois. Toisaalta nykyisin on niin helppoa päivitellä Instaan pieniä postauksia kuvien tai videoiden kera treeneistä, että koneen avaaminen ja blogin kirjoittaminen ei vain enää nappaa. Eikä sille ole ollut aikaakaan.
Hassua, että kohta tulee jo vuosi siitä, kun Rengin ottoa meille suunniteltiin ekaa kertaa ja koirakin täyttää vuoden jo parin viikon päästä. Neljän koiran kanssa on ollut toki kiireistä, mutta ehkä eniten siksi, että harrastuksista riittäisi kyllä viikon jokaiselle illalle. Malinoissit ovat aksailleet säännöllisesti ja Kilju sai jopa ensimmäisen SERT:insä syksyllä agilityssä 8,5-vuotiaana 3-luokasta. Tempo on jumpannut kontakteista ylösmenoa ja kun keväällä löydettiin se oikea tie, niin nyt on päästy lopultakin siihen pisteeseen, että ylösmenot onnistuvat radallakin – jopa isolla radalla! Ja ne kontaktiesteetkin löytyvät jo itsenäisesti radalta. Ei ole ollut mikään itsestään selvyys, kun tähän asti ne on olleet esteitä, mitkä on kierretty kaukaa.
Renki on aloitellut agilityn perusteita Jannen kanssa. Paljon se osaa luonnostaankin, mutta kyllä suora hyppy eteenpäin voikin olla pienelle flänkkäävälle pojalle haastavaa. Lisäksi se on jo kontaktien alasmenoon tutustunut. Sen lisäksi olen käynyt pari kertaa kuussa Rengin kasvattajan luona paimentamassa. Eihän meidän pitänyt todellakaan ja pentua kysyttäessä sanoin, ettei ole meidän juttu. Mutta entäs, kun se on koiran juttu? Onneksi ei ole kovin pitkä matka ja toisaalta tuo on niin eri maailma kuin mikään muu, että on tämä ollut sellaista oman pään nollaustakin. No, ehkä paimennus tietyllä tapaa on verrattavissa varmaan ipoon ja metsästyslajeihin. Kun se tulee koirasta sisäsyntyisesti, niin onhan sitä hieno katsoa. Ohjaajana en kyllä ole kaksinen. Jokaisen kerran jälkeen luulen tajunneeni jutun juonen ja jokaisen seuraavan kerran alussa totean, että en sitten vissiin tajunnutkaan. Mutta olen hyväksynyt tämän ja koira on kehittynyt. Sillä on kivaa ja se on silti hallinnassa. No, ehkä mä komennan sitä komentaessani vähän turhankin napakasti – vielä kun oppisi komentamaan oikea-aikaisesti. Mutta minun kaltaiselle aloittelevalle ohjaajalle Renki on ihanan helppo ja sitä on helppo lukea. Juuri sopiva koira. Ja monessakin mielessä meille. Renki on sellainen kaikkien kaveri ja Muksun kanssa niillä on ihan omat leikit. Muksun koirahan se onkin, ainakin Muksun mielestä. Kyllähän nyt 3-vuotiaalla pitää olla oma koira. Paitsi ai niin, niitähän on kaksi. Hän kun on bct ominut itselleen.
On myös innostuttu Tempon kanssa tokoilemaan. Kaikki lähti siitä, että kesällä tai syksyllä huomasin, että meillähän alkaa olla monta pientä juttua hallussa. Kesällä ei ehkä tullut hirveästi treenattua (kuin niitä hiton ylösmenoja), ja jälkitreenitkin jäivät ihan loppusyksyyn harvoina kertoina. Tosin siinäkin Tempo on kyllä mennyt mielentilaltaan eteenpäin. Joten sitten jäi jäljelle tottis, mitä on tullut pyöriteltyä pienesti. Koska en ole edelleenkään viitsinyt tottiksen esteitä opettaa (koska ne hiton agilityn ylösmeno-ongelmat), niin aattelin sitten, että kai sitä nyt voisi ihan hyvin jonkun BH:n ja tokon alempia luokkiakin käydä tekemässä. Ja sitten Nina kyseli meitä belgien tokorenkaan leirille nyt syksystä ja hups heijaa, pienesti on Tempon kanssa treenattu pari kertaa viikossa ja niin se vaan oppii asioita huimaa kyytiä. Että miksei voisi ottaa ne ylemmätkin luokat tähtäimeen? Sopivaa ainakin malttitreeninä tuolle hurjimukselle. Nyt sillä alkaa olla jo alo-luokka viimeistelyjä vaille valmis ja avoinkin varmasti valmistunee siinä sivussa. Johan se Tempokin on jo 2,5-vuotias. Ja on kyllä ensimmäinen koira, jota olen oikeasti rakentanut kuin iisakin kirkkoa. Pala palalta ja tunteella. Kovasti olisin toivonut, että se olisi kisauransa voinut jo aloitella, mutta sitten taas, mikäs kiire tässä on. Nyt se alkaa olla siinä kunnossa, että ehkä ensi vuonna jo voidaan korkata parikin eri harrastusta sitten koemuodoissaan?
Piika on voinut hyvin. Se on piristynyt selvästi ja Rengin kanssa niillä synkkaa. Tuossa syksyllä oli kausi, että mietin jo, miten kauan sen kanssa enää on aikaa, mutta sekin meni ohi, kun Tellu kävi ja pesi ja puunasi koiran. Piika enää harvemmin meillä mukana kulkee missään, mutta tokihan se mukaan aina olisi haluamassa. Ei vain viitsi sen selän takia istuttaa autossa kylmässä. Ehkä se tietyllä tapaa on valunut oikeastikin Muksun koiraksi, kun ei sitten enää itse tule tehtyä mitään Piikan kanssa. Se sellainen suhde, mikä koiraan on, kun harrastaa, sitä ei enää oikein ole. Vaikka onhan se ihan hirveän rakas ja nukkuu sohvalla kainalossa, kuka siinä sohvalla sitten istuukin.
Mun kisaintoa on lievittänyt lainakoira Yoga. Kesällä lähdettiin kisaamaan vain parin treenikerran jälkeen ja olikin niin hauskaa, vaikkakin aluksi hyvin kaaottista, että sille tielle jäätiin. Treenattiin ja kisattiin kesä ja syksy harvakseltaan ehkä pari kertaa kuussa ja hienosti kyllä on edetty lähtötasoon nähden. Useampi tuloksellinen ratakin meillä on, aina on vain jotain pientä sattunut, ettei nollia ole tullut. Mutta uskon, että kyllä ne sieltä vaan alkaa tulla, kun vähän treenataan. Keväälle sain Tempon ja Yogan samaan ryhmään, joten säännöllistä treeniä jatketaan heti tammikuusta.
Kiirettä on siis pitänyt ja tulee pitämään näemmä ensi vuonnakin. Mutta nyt hetkeksi hengähdetään ja keräillään taas voimia. Katsotaan, jos tämä päivitystahtikin ehkä pysyisi nyt lyhyempänä kuin tuo edellinen reilu puoli vuotta vai mitä tässä nyt menikään välissä.
Pipipäät 