Vuonna 2019

Tammikuussa malit saivat vielä leikkiä keskenään ja oli hienot pakkaskelit.

Sterkattu Piika ja lumidino

Lunta. Oli.

Helmikuussa Piikakin oli toipunut steriloinnista.

Maaliskuussa Renki kotiutui.

Maaliskuun lopussa ole enää vähän lunta.

Huhtikuun alun korvatilanne.

Huhtikuussa Kainuussa Tempon seuruu.

Muksu treenaa Piikaa toukokuussa.

Renki toukokuussa.

Piika ja toukokuun voikukkapelto.

Kesäkuussa koko kööri.

Renki ja Rengin kieli.

Heinäkuussa Kainuussa.

Heinäkuussa uitiin pari päivää.

Tempo sai vesihännän. Taas.

Vanhukset nautti.

Elokuussa Renki oli jo koiran kokoinen ja näköinen.

Lokakuussa sai taas juosta.

Tempo ja lokakuun ruska.

Kilju ja ruska lokakuussa.

Piika ja lokakuun ruska.

Syyslomalla Kainuussa vesi oli matalalla.

Lokakuun lopussa ensilumi Vihdissä.

Marraskuussa studiokuvia kotona.

Joulukuussakin kävi lumi maassa.

Renki ja Tempo saivat olla yhtä aikaa pihalla.

Hieno vuosi 2019!

 

Joitakin viikkoja sitten havahduin huomaamaan, että taas meni yksi vuosi. Ja samalla totesin, että ensimmäinen vuosi pitkään aikaan, kun ei tarvitsisi tehdä mitään menneen vuoden saavutukset-postausta. Eihän me olla tehty mitään…

Päivät kuluivat ja vähitellen siinä heräsin huomaamaan, että vaikkei tämä vuosi tuloksellisesti näy missään, onhan me tehty aika paljonkin.

Vielä vuosi sitten ei oltu edes mietitty neljättä koiraa ja parin viikon päästä Renki täyttää jo vuoden. Tempon pentuvuodesta edelleen traumatisoituneena, Renki on ollut maailman helpoin pentu. Siinä sivussa se on mennyt, toisaalta ottanut myös oman paikkansa laumassa ja kasvanut omanlaisekseen huliviliksi. Täysin isänsä poika, niin monta kertaa sen kuulleena. Samalla Renki on tutustuttanut meidät paimennuksen ihmeelliseen maailmaan ja pitänyt kyllä siinä mielessä hyvin nöyränä eläintenlukutaitoa jos koskaan olen luullut omaavani. Paras ostos viime vuonna.

Tempo puolestaan pitää muuten vain nöyränä. Se on sellainen herätyskellon nielaissut krokotiili, tikittävä aikapommi, joka voi kilahtaa milloin vain. Tai jolle itse voin kilahtaa milloin vain. Tiedostan, että se on hieno koira, mutta yhtä aikaa mua suoraan sanottuna vituttaa se eläin niin paljon. Tunteita, joita voi tuntea vain malinoissin kanssa? Mutta on me silti opittu tulemaan keskenämme toimeen, ainakin useimmiten ja Tempokin on hallinnassa, ainakin useimmiten. Vuoden aikana on käyty useammissa agilityn epiksissä ja osan Tempo on niistä jopa voittanut. Ne kerrat ovat vahvistaneet sitä, että oikealla tiellä ollaan ja parin vuoden päästä tavoitteet on korkealla.

Kilju ei ole eläkevuosinaan levännyt laakereillaan vaan siellähän se agilityssa viilettää ja opettaa Jannelle uudesta lajista sen, mitä tuollainen tottisorientoitunut koira voi opettaa. Ja ehei, Kilju ei kyllä helpolla ole päästänyt, vaikkei se mikään tykki olekaan. Kiljun motto tuntuu kaikessa olevan, että sieltä, mistä aita on matalin. Mutta parhaimmillaan Kilju on sitten pystynyt jopa voittamaan ja saamaan ensimmäisen SERT-A:nsa. Yhteensä Kiljulla oli 4 nollarataa viime vuonna ja startteja vajaa 50 kpl. Kunnon mukaan mennään ja tiedostetaan, että Kilju täyttää keväällä jo 9 vuotta, mutta hyvässä kunnossa se vielä on ja pysynytkin varmasti lihaksikkaana edelleen agilityn ansiosta.

Piikan suurin saavutus koettiin itse asiassa eilen. Muksu halusi ottaa Piikan hallille mukaan, vaikka itse oltiin jättämässä Piikaa kotiin. Se oli kuitenkin jo murtautunut treenikassiin ja syönyt pari desiä nameja sieltä. Hallilla Muksu halusi treenata Piikan. Useamman frolic-kourallisen jälkeen ihme viimein tapahtui ja Piika meni lapsen käskytyksestä maahan ja myös istu-käskyn toteutus onnistui. Voitte uskoa, että Muksu oli onnellinen. Jäähylenkillekin vaati Piikan mukaan ja siinä sitten käytiin läpi, että miksi koirat lenkitetään ennen treenejä ja niiden jälkeen ja puhuttiin koirien lihaksista. Hetken päästä Muksu sitten kysyi: ”Jos ei lenkitetä koiria ja niiltä lähtee lihakset pois, viedään koirat eläinlääkäriin ja ne korjaa ne siellä. Eikö niin?”

Vuoden parasta antia on kuitenkin ollut se, että tämän vuoden aikana olen viimein kotiutunut tänne Etelä-Suomeen. Viimein tuntuu siltä, että täällä on juuri nyt hyvä ja että koirallisiin menoihin on kehittynyt sellaisia ystävyyssuhteitakin, että treenaaminen on viikossa ihan parasta pään nollausta. Emme voi kyllin kiittää Ninaa kaikesta avusta ja treeneistä ja tietotaitonsa jakamisesta. Sen lisäksi, että malit ovat kehittyneet vuoden aikana huimasti, olen saanut treenata ja kisata Ninan Yogalla. Humppatukan kanssa on treeneissä hiottu yhteistyötä ja kisoissa jopa nollat ovat olleet lähellä. Yhteensä meillä on 14 virallista starttia alla, joista on kolme 10:n tulosta. Pienestä se enää on kiinni!

Ensi vuonna toivottavasti pysytään kaikki terveinä ja tavoitteena on aloittaa kisaaminen myös Tempolla ja nostaa Neiti-malinois sekä Minimies kakkosiin ja toivottavasti myös kolmosiin saakka. Tempo saa korkata myös tokokokeet. Kilju jatkaa kisaamista kuntonsa mukaan siinä missä Piika jatkaa edelleen maanista ruoan etsintäoperaatiotaan. Voisi se ehkä muutaman näyttelynkin käydä, jos se kuuluisa Joku Muu Kuin Minä pesee, puunaa ja esittää koiran. Renki puolestaan jatkaa kasvamistaan aikuiseksi ja aloittaa säännölliset treenit.

Ennen kaikkea toivon, että ensi vuonna saadaan kokea hienoja koiramaisia hetkiä. Vaikka kisaaminen on hienoa, on vielä hienompaa saada kokea se, että edistymistä tapahtuu. Ei näitä lajeja yksinkään voi harrastaa, joten Kiitos! Kiitos kuluneesta vuodesta teille kaikille, jotka siihen tavalla tai toisella ovat kuuluneet ja ehdottomasti parempaa uutta vuotta! ❤

Terveisiä ruuhkavuosista

Lukeekohan tätä enää kukaan. On vissiin ollut tarpeeksi kiireistä, että ensimmäisten hommien joukossa olen jättänyt blogin kirjoittelun pois. Toisaalta nykyisin on niin helppoa päivitellä Instaan pieniä postauksia kuvien tai videoiden kera treeneistä, että koneen avaaminen ja blogin kirjoittaminen ei vain enää nappaa. Eikä sille ole ollut aikaakaan.

Hassua, että kohta tulee jo vuosi siitä, kun Rengin ottoa meille suunniteltiin ekaa kertaa ja koirakin täyttää vuoden jo parin viikon päästä. Neljän koiran kanssa on ollut toki kiireistä, mutta ehkä eniten siksi, että harrastuksista riittäisi kyllä viikon jokaiselle illalle. Malinoissit ovat aksailleet säännöllisesti ja Kilju sai jopa ensimmäisen SERT:insä syksyllä agilityssä 8,5-vuotiaana 3-luokasta. Tempo on jumpannut kontakteista ylösmenoa ja kun keväällä löydettiin se oikea tie, niin nyt on päästy lopultakin siihen pisteeseen, että ylösmenot onnistuvat radallakin – jopa isolla radalla! Ja ne kontaktiesteetkin löytyvät jo itsenäisesti radalta. Ei ole ollut mikään itsestään selvyys, kun tähän asti ne on olleet esteitä, mitkä on kierretty kaukaa.

Renki on aloitellut agilityn perusteita Jannen kanssa. Paljon se osaa luonnostaankin, mutta kyllä suora hyppy eteenpäin voikin olla pienelle flänkkäävälle pojalle haastavaa. Lisäksi se on jo kontaktien alasmenoon tutustunut. Sen lisäksi olen käynyt pari kertaa kuussa Rengin kasvattajan luona paimentamassa. Eihän meidän pitänyt todellakaan ja pentua kysyttäessä sanoin, ettei ole meidän juttu. Mutta entäs, kun se on koiran juttu? Onneksi ei ole kovin pitkä matka ja toisaalta tuo on niin eri maailma kuin mikään muu, että on tämä ollut sellaista oman pään nollaustakin. No, ehkä paimennus tietyllä tapaa on verrattavissa varmaan ipoon ja metsästyslajeihin. Kun se tulee koirasta sisäsyntyisesti, niin onhan sitä hieno katsoa. Ohjaajana en kyllä ole kaksinen. Jokaisen kerran jälkeen luulen tajunneeni jutun juonen ja jokaisen seuraavan kerran alussa totean, että en sitten vissiin tajunnutkaan. Mutta olen hyväksynyt tämän ja koira on kehittynyt. Sillä on kivaa ja se on silti hallinnassa. No, ehkä mä komennan sitä komentaessani vähän turhankin napakasti – vielä kun oppisi komentamaan oikea-aikaisesti. Mutta minun kaltaiselle aloittelevalle ohjaajalle Renki on ihanan helppo ja sitä on helppo lukea. Juuri sopiva koira. Ja monessakin mielessä meille. Renki on sellainen kaikkien kaveri ja Muksun kanssa niillä on ihan omat leikit. Muksun koirahan se onkin, ainakin Muksun mielestä. Kyllähän nyt 3-vuotiaalla pitää olla oma koira. Paitsi ai niin, niitähän on kaksi. Hän kun on bct ominut itselleen.

On myös innostuttu Tempon kanssa tokoilemaan. Kaikki lähti siitä, että kesällä tai syksyllä huomasin, että meillähän alkaa olla monta pientä juttua hallussa. Kesällä ei ehkä tullut hirveästi treenattua (kuin niitä hiton ylösmenoja), ja jälkitreenitkin jäivät ihan loppusyksyyn harvoina kertoina. Tosin siinäkin Tempo on kyllä mennyt mielentilaltaan eteenpäin. Joten sitten jäi jäljelle tottis, mitä on tullut pyöriteltyä pienesti. Koska en ole edelleenkään viitsinyt tottiksen esteitä opettaa (koska ne hiton agilityn ylösmeno-ongelmat), niin aattelin sitten, että kai sitä nyt voisi ihan hyvin jonkun BH:n ja tokon alempia luokkiakin käydä tekemässä. Ja sitten Nina kyseli meitä belgien tokorenkaan leirille nyt syksystä ja hups heijaa, pienesti on Tempon kanssa treenattu pari kertaa viikossa ja niin se vaan oppii asioita huimaa kyytiä. Että miksei voisi ottaa ne ylemmätkin luokat tähtäimeen? Sopivaa ainakin malttitreeninä tuolle hurjimukselle. Nyt sillä alkaa olla jo alo-luokka viimeistelyjä vaille valmis ja avoinkin varmasti valmistunee siinä sivussa. Johan se Tempokin on jo 2,5-vuotias. Ja on kyllä ensimmäinen koira, jota olen oikeasti rakentanut kuin iisakin kirkkoa. Pala palalta ja tunteella. Kovasti olisin toivonut, että se olisi kisauransa voinut jo aloitella, mutta sitten taas, mikäs kiire tässä on. Nyt se alkaa olla siinä kunnossa, että ehkä ensi vuonna jo voidaan korkata parikin eri harrastusta sitten koemuodoissaan?

Piika on voinut hyvin. Se on piristynyt selvästi ja Rengin kanssa niillä synkkaa. Tuossa syksyllä oli kausi, että mietin jo, miten kauan sen kanssa enää on aikaa, mutta sekin meni ohi, kun Tellu kävi ja pesi ja puunasi koiran. Piika enää harvemmin meillä mukana kulkee missään, mutta tokihan se mukaan aina olisi haluamassa. Ei vain viitsi sen selän takia istuttaa autossa kylmässä. Ehkä se tietyllä tapaa on valunut oikeastikin Muksun koiraksi, kun ei sitten enää itse tule tehtyä mitään Piikan kanssa. Se sellainen suhde, mikä koiraan on, kun harrastaa, sitä ei enää oikein ole. Vaikka onhan se ihan hirveän rakas ja nukkuu sohvalla kainalossa, kuka siinä sohvalla sitten istuukin.

Mun kisaintoa on lievittänyt lainakoira Yoga. Kesällä lähdettiin kisaamaan vain parin treenikerran jälkeen ja olikin niin hauskaa, vaikkakin aluksi hyvin kaaottista, että sille tielle jäätiin. Treenattiin ja kisattiin kesä ja syksy harvakseltaan ehkä pari kertaa kuussa ja hienosti kyllä on edetty lähtötasoon nähden. Useampi tuloksellinen ratakin meillä on, aina on vain jotain pientä sattunut, ettei nollia ole tullut. Mutta uskon, että kyllä ne sieltä vaan alkaa tulla, kun vähän treenataan. Keväälle sain Tempon ja Yogan samaan ryhmään, joten säännöllistä treeniä jatketaan heti tammikuusta.

Kiirettä on siis pitänyt ja tulee pitämään näemmä ensi vuonnakin. Mutta nyt hetkeksi hengähdetään ja keräillään taas voimia. Katsotaan, jos tämä päivitystahtikin ehkä pysyisi nyt lyhyempänä kuin tuo edellinen reilu puoli vuotta vai mitä tässä nyt menikään välissä.