Tempo Skogsterin Mian kurssilla

Kevät on edennyt siihen pisteeseen, että Jannen joululahjakseni ostaman pentukurssin aika tuli. Viisi viikkoa vietetään nyt Skogsterin Mian pentukurssilla Tempon kanssa. Luettavaa saatiin jo ennen kurssia ja teemoina kurssilla olisi ohjaajan vaikutus pennun motivaatioon ja tunnetilaan, seuraaminen ja luoksetulo, leikkiminen ja irrotus, pysähdysliikkeet tai noutojen alkeet sekä kertaus.

Viikko sitten kurssi aloitettiin pienellä ryhmällä, mukava nähdä hieman erilaisia, eri-ikäisiä pentuja viidestä eri rodusta. Osa osaa jo paljon, osa ei vielä juuri mitään. Vaikka olenkin Tempon kanssa vähän tehnyt, kuvittelin sen olevan edes jotenkin ok viedä tuonne kurssille. Väärin.

Tiedättekö, kun koiralla lähtee lapasesta. Siis ihan kirjaimellisesti. Niin Tempolla lähti. Ihmettelin suuresti, miten se olikin niin sekaisin. Vastaavaa käytöstä olen nähnyt kerran aiemminkin, kun Vehviläisen Anun kanssa tsekkailtiin Tempon hallintaa vuoden alussa. Nyt kun Mia ohjasi Tempoa ja teki sen kanssa, Tempo kävi niin kierroksilla, ettei hommasta olisi tullut mitään ilman Mian rautaista ammattitaitoa. Uskomatonta oli nähdä, miten Tempo patosi Mian käsissä ja keskittyi. Ja palvoi Miaa muutaman namin jälkeen aivan täysin.

Tässä olen nyt viikon treenannut Tempon kanssa Mian opeilla. Ja joo, ero on kuin yöllä ja päivällä. Toisaalta on tehty paljon hallintaa. Kotitehtävämme oli tehdä vain istumista ja maahanmenoa edessä ja sivuilla. Että Tempo keskittyisi. Ei mulla sen kanssa yksin mitään ongelmia ole ollut tehdä. Kyllä se kotona osaa, kunnon klisee taas. Mutta huomattiinpa, että kun Janne alkaa tehdä häiriötä ympärillä ja etenkin jos Janne tai Muksu tulee Tempon iholle kun tehdään, sillä meinaa pakka hajota totaalisesti. Joten tätä on sitten todellakin treenattu, samoin kaikenlaista äänimaailman kestämistä ja eritoten kaikenlaisten palkkojen esilläoloa.

Tempo on niin hauska otus, kun sille asioita on helppo opettaa. Kuten, että se katse tulisi pitää oikeasti namissa kiinni. Mitä nyt hieman saattaa silmät kiertää häiriöön, että mitä siellä sivulla duunataan. Pienen huomautuksen jälkeen katse on taas namissa ja palkkaus oikeaan väliin osuneena saa Tempon seuraavan kerran häiriön kuullessaan vain siristämään ulommaista silmäänsä, että kohta se huomautus tulee kuitenkin, kun KUULIN sen äänen. No, ei tartte huomauttaa, kun koira tekee oikein. Palkkaa vaan ja Tempo on täysin immuuni häiriölle.

Mutta mistä sen hirveä säätäminen sitten tuolla kurssilla tulee? Luulen oikeasti, että Tempo nyt vain on sellainen koira, joka ottaa vieraista ihmisistä häiriötä. Sille se on hirveä häiriö saati, että joutuu tekemään vieraan ihmisen kanssa. Siellä takana näkyy kuitenkin joku pieni epävarmuus, jota en ole aiemmin edes huomioinut, koska en ole sitä edes tajunnut. Nyt vain nuo pari kertaa, kun Tempo on pakotettu olemaan kontaktissa vieraaseen ihmiseen niin, ettei Tempo ole tilanteesta päässyt pois, on mennyt aluksi juuri säätämisen kautta väistämiseen ja siitä palvomiseen. Ihan kelle vain Tempoa en siis todellakaan voi saati saa jatkossa luovuttaa.

Mutta on kyllä hyvä kurssi ollut jo nyt! Paljon olen saanut eväitä jo nyt reppuun ja toisten koirakoiden seuraamisella on tullut oppia todella paljon.

 

Kiljun nollaputki

Viime viikonloppuna kisattiin Ojangossa. Jannella iski kisavimma (minkä ei pitänyt iskeä, mutta kappas kummaa, omat odotukseni kävivät toteen ja hetihän se Kilju ilmoitettiin uusiin kisoihin). Ensimmäiseltä radalta Kilju tekaisi ainoan ykkösluokan nollan kaikista säkäluokista. Ja koska tuo oli agilityradalta ja Kiljulle OIVA, Kilju nousi kakkosiin. Janne päätti jäädä iltapäiväksi kisaamaan kakkosissa ja monen tunnin päästä Kilju pääsi sitten kakkosten radoille. Taas radalta nolla ja ensimmäinen kakkosten LUVA. Sen jälkeen jo vitsailtiinkin, että ei ole treeneihin enää tulemista ellei tee kolmanneltakin radalta nollaa. Ja kyllähän ne tekivät ja LUVAnkin saivat.

Näin ollen Kilju on nyt OIVAa varten kolmosluokassa. Uskomatonta. Neljä nollaa putkeen ja vasta 9 starttia kisoissa ylipäänsä. Ja kaikki tää lähti vain vitsistä puolitoista vuotta sitten. Ja alun perin Kiljun piti osallistua vain hypäreille, kun ei Janne jaksaisi kontakteja kuitenkaan opettaa.

Sunnuntaina Piika pääsi sitten radalle. Ensiksi Sari Mikkilän vaikeahko agilityrata, keskimmäinen Henri Luomalan helpohko hypäri ja kolmantena Jari Suomalaisen agilityrata. Kaikilta radoilta HYL. Kisojen ja maanantain treenien perusteella totesin, että meillä on sellainen perustavalaatuinen ongelma, että Piika vie ja minä yritän pyristellä ohjaimissa. Pyristelyksi se jää. Piikan vauhti on nyt jotain sellaista, että pienikin viive minulta, niin jossain välissä rataa pakka hajoaa omaan mahdottomuuteensa.

Ensimmäistä kertaa ollaan myös siinä tilanteessa sitten ihan aksan alkuaikojen, että kun yritän keskittyä vain siihen, että ehdin ja kykenen juoksemaan Piikan tahdissa, tuntuu usein radalla, että muistanko nyt varmasti koko radan. Sellaista jäätävää epävarmuutta on siis ilmassa. Uskon silti, että kyllä tämän suunnan voisi vielä muuttaa. Että pakko sen on muuttua ja on meidän nyt jossain välissä taas alettava onnistumaankin.

Agilitya arjen keskelle

Päivitysväli on taas humpsahtanut. Liian paljon juttuja, liian paljon kaikkea, ettei vain ehdi kirjoittelemaan. Töitä, valokuvauksia (tai lähinnä sitten kuvankäsittelyä), lenkkejä, treenejä, kisoja ja pikkukakkosta. Siitäpä ne on meidät viikot tehty. Kisattu ollaan taas pienen tauon jälkeen.

Kirkkonummella kisattiin sekä Piikan kanssa että Janne Kiljun kanssa maaliskuun alussa. Anne Savioja oli tuomarina ja Piikan kanssa ryssittiin kaikki radat hyllyiksi. En ees tiedä, miten siinä kävi niin. Piika meni ja en saanut rytmistä kiinni missään vaiheessa. Olisiko ollut osansa myös parin viikon pakkasjaksolla, kun treenaamaan ei ollut mitään asiaa. Harmi sinänsä, koska mulla olis ollut just silloin treenejä ostettuna, mutta ei niitä sitten pystynyt käyttämään. Kiljun kanssa sitten onnistui paremmin sunnuntaina ja Janne ja Kilju nappasivat luva-nollat kahdelta radalta. Ekalla radalla voitto ja toiseksi tulivat Jannen sisko Riikka Repe-koiralla.

Viikko sitten kisattiin Lohjalla Piikan kanssa Suomalaisen Jarin radoilla. Olipa kivaa! Täysin toisentyyppiset radat kuin Saviojalla. Mentiin lujaa ja vauhdilla koko ajan. Jos yhtään herpaantui, se oli sitten siinä. Ensimmäisellä radalla Piika livahti putken väärään päähän. Toisella radalla onnistuttiin ja tehtiin voittonolla. Hyppärillä sitten oltiin jo varsin hyviä pahoja paikkoja selvitetty, kunnes putkesta tullessa Piika valitsi lähimmän hypyn eikä hypyn välissä takana pilkottaneita keppejä. Tekevälle sattuu. Mutta hitsi, olipa kyllä hauskat radat! Jälkikäteen tarkistin, että tuolla voittonollaradalla Piikan etenemä oli 4,76. Agilityradalla! Piikalle tuo on jo kova etenemä.

Pari viikkoa ollaan nyt taas päästy treenaamaankin omassa ryhmässä ja tuurailemaan vielä Rannikon Timon valmennuksissa. Oli pakko antaa jo tällä viikolla kiitosta Timolle. Kun on nyt panostettu sen vauhdin löytämiseen, (pitäisi nyt löytää se kontrollikin), niin kyllä se vaan on tuottanut tulosta. Lisäksi Timo on onnistunut kinkkisillä kisakokoisilla radoillaan kyllä todella hyvin karistamaan sen pelon, etten muka ehtisi ohjauksiin. Kun ollut pakko, niin kummasti sitä on tullut rohkeutta jättää Piika yksin suorittamaan takaakiertoja ja hyvin se on ne suorittanut ja tullut perästä. Harvoin on tullut enää tehtyä takaaleikkauksia edes kisoissa, se varmaan kertoo kaiken oleellisen tästä kehityksestä. 🙂