Projekti nimeltä Tempo

Ihana tuollainen viisikuukautinen malinpenikka. Ei käy aika pitkäksi, kun yrittää siitä leipoa yhteiskuntakelpoista hurttaa. Janne totesi tässä yksi ilta, että jos mulle vielä joskus bortsua tulee, niin se tuskin uskaltaa hengittääkään ilman lupaa. Tempo on kyllä opettanut minulle siihen mennessä, kuinka se oikeaoppinen pakote annetaan niin, että menee kerrasta perille.

No, luulen, että sille bortsulle tuskin tarvitsisi antaa niitä pakotteita. Nimimerkillä Piikan kanssa on ollut varsin helpot seitsemän vuotta, kun se on saanut elää niin pellossa kuin voi. Koska se on vain ollut niin helppo eikä sillä ole ollut tarvetta nousta ihmistä uhmaamaan. Ja nyt kun lenkit on olleet pitkälti Tempoon keskittymistä ja sen perseilyjen kitkemistä, Piika on ilmeisesti päättänyt olla kuuliaisin koira koko porukasta ja kulkee lenkit vasemmalla sivulla namitaskua koko ajan tuijottaen.

Tempon kanssa päästiin siihen pisteeseen, että se alkoi kiihtymään ohitettavista koirista, lenkkeilijöistä, autoista ja pyöräilijöistä. Perjantaina ohitustilanteen jälkeen jäi saalis sen verran päälle, että naksautti hampailla mun pohkeeseen. Rajansa kaikella ja sen jälkeen rajat vedettiinkin kiinni. Pieneltä malinoissilta on kitketty elintila hyvin pieneksi, kaikki on kiellettyä lähtökohtaisesti ja luvan kanssa saa asioita tehdä. Siitä palkkiona on ruokaa suoraan taskusta.

Itselle tässä on hankaluutena se, että niistä rajoista on pidettävä koko ajan kiinni. Yksikin lipsuminen niin Tempo kyllä yrittää rajojen rikkomista heti enemmän. Arjen kiireessä ja väsymyksessä asiat haluaisi tehdä helpommin, mutta nyt on pakko vaatia vaatia ja vaatia.

Tällä hetkellä Tempo vaikuttaisi varsin pehmeältä, terävältä, vilkkaalta ja epävarmalta. Varsin tyypillinen tuollainen pieni pentunen. Omat hankaluutensa siihen tuo huono suhteeni siihen, vai pitäisikö sanoa olematon suhteeni. Jannea se tuntuu uskovan jo mulkaisusta, mutta kanssani elämä on tällä hetkellä yhtä selviytymistä vääntämisestä toiseen. Periaatteessa tämä tilanne ärsyttää, koska tuskin olisimme tässä tilanteessa, jos olisin toiminut Tempon kanssa johdonmukaisesti ihan pennusta asti. Nyt saavutetuista oikeuksista on hyvin vaikea tuollaisen junnukoiran päästää irti.

Mutta on tässä toki menty eteenpäinkin. Hihnassa vetäminen alkaa olla aisoissa, lähellä-käsky on mennyt kivasti perille samoin kuin EI!!!. Jopa Kilju on todennut, että lenkit on ihan jees, kun mukana on nappulaa ruoaksi. Eikä niille vastaantuleville koirillekaan välttämättä enää tarvitse kurkku suorana huutaa, riittää pienen pieni puh. Mikä ei kyllä ole sallittua sekään. Paljon on vielä tehtävää projektissa nimeltä Tempo.

Viikonloppuna saatiin myös hyvät opit seuruun alkeistreeniin. Olen seuraamista kovin vähän muutenkin tehnyt, koska on tuntunut, ettei siinä kaikki ole vain natsannut. Uusilla opeilla natsaa! Periaatteessa tämä olisi kai pitänyt muistaa tuolta jokusen vuoden takaa, kun Piikalle rakensin seuruuta uusiksi, mutta näemmä sitä ihminenkin on unohtavainen, kun näin tärkeistä opeista on kyse. Agilityssa Tempo opetteli perjantaina taas uuden ohjauksen: niiston alkeet.

 

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s