Kyllä jollakin aina menee hermot

Ai että. Kyllä on saanut taas niin hävetä silmät päästään Tempoa ja sen touhuilua lenkeillä, että useimpien lenkkien lopputulos on ollut punaisena (ei pakkasesta) ja vittuuntuneena kotiinpäin tallustava ja koirilleen äyskivä nainen kera kahden masentuneen ja yhden ei-niin-masentuneen koirapoloisen kanssa. Ne kaksi masentunutta ovat jo lenkin alussa todenneet, että jaahas, tänäänKIN on parempi olla ärsyttämättä narunjatketta ja yrittäneet luimia tilanteista pois vähin äänin.

Sitten taas se ei-niin-masentunut ei ole edes huomannut mitään poikkeavaa narunjatkeen käytöksessä. Olihan lenkillä parikin koiraa, joille se antoi kuulua niin, että koko kylä raikasi. Samoin löytyi useampi nenäliina, jotka saattoi ainakin yrittää syödä, jos ihan todella nopeasti ehti ennen IRTI-käskyä. Nenäliinojen ohella löytyi syötävää sieltä täältä ja tuolta, mitä siitä, jos ne eivät ihan siinä oman kulkureitin varrella olleet. Aina pystyi menemään Kiljun alta ja Piikan yli ja vähän takaa ja kappas, kun kummasti tuli samalla tehtyä narunjatkeesta hienosti hihnoilla kieputettu paketti. Ja siis pitikö sitä nyt niillä tarpeillaan käydä? Kun aina tuli jotain mielenkiintoista vastaan, kuten styroxinpala. Sen maistamisen jälkeen olikin heti taas syötävää – nenäliina! Mutta oho! Miten nyt ollaan muka jo kotona, pakko käydä kakalla. Ihan pakko, just nyt. Tähän oven eteen…

Joten siinä kun talutan noita kahta masentunutta ja sitä ei-niin-masentunutta, niin kyllä sitä useamman kuin kerran on tullut mietittyä, että millaiset rukkaset siitä ei-niin-masentuneesta tekisinkään. Ja miten noista kaikista tilanteista voisi selvitä ilman eläinsuojelusyytettä. Kummasti se IRTI-käskykin kokee inflaation tuollaisen viisikuisen korvissa kymmenennen lenkillä kohdatun nenäliinan jälkeen. (Siis kuka niitä oikeasti kylvää niin hitosti jalkakäytäville!?!)  EI ei edes arkiäänellä uppoa pentuperkeleen korviin.

Vaan annas olla, kun ollaan kaksin liikenteessä ja menossa kentälle treenaamaan. Tempotermiitti on Hänen Nakkitaskunsa Nöyrin Palvelija. Kunnes on treenattu ja kotimatka alkaa. Kaikki hyvät treenihetket on sillä pois pyyhkäisty. Ehkä pitäisi vain unohtaa koko tottis ja treenata vain sitä hihnaulkoilua. Ilman niitä kahta masentunutta. Tai sitten vain iskeä sille termiittipennulle hintalappu perseeseen, kuten taas eilen uhkasin iltalenkin päätteeksi. Aamulenkillä annoin Termiitin sitten sekoilla niin paljon kuin vain jaksoi. Lopulta Kilju alkoi komentamaan sitä ei-niin-kivasti. Kyllä jollakin lopulta aina menee hermot.

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s