Edellisen kerran se iski kuusi vuotta sitten. Pentukuume. Toki, tuolloin tuntui, että pentukuume oli jatkuvaa. Olenkin tässä ihmetellyt, miksei oikeastaan edes ole kuumeiluttanut sen suuremmin. Mutta nyt mulla on teoria!
Pessin ollessa pahimmassa murkkuiässä jatkuvaa oli vain pentukuume. Ja Kimmahan tulikin sitten jo kun Pessi oli vasta 2,5-vuotias. Jälkikäteen voisi tietysti sanoa, että olisi pitänyt odottaa vielä hetki sen pennun kanssa. Toisaalta tuolloin oli jo selvillä Pessin allergiat ja myös sen luonteen heikkoudet. Ei siitä olisi koskaan tullut harrastuskoiraa. Ja siitä kai se kuume johtuikin. Muilla oli harrastuskoirat, minulla oli Pessi. No, sitä harrastuskoiraa odotin vielä vuoden siitäkin sitten, ja silloinkin Piika oli pieni sika säkissä ostos.
Piika 2011 kesällä
Mutta millainen sika säkissä-otus se on ollutkaan! Eihän mulla ollut todellakaan mitään kokemuksia tuolloin harrastuskoiran kouluttamisesta. Silloinhan sitä ei toki voinut myöntää. Mutta nyt voin sanoa kyllä suoraan, etten edelleenkään osaa. Melkoisen paljon Piika on tässä vuosien saatossa kestänyt. Virheitä virheitä ja virheitä. Ja niiden korjauksia. Lukemattomia tunteja. Turhautumista, epätoivoa ja onnistumisia.
Olen hinkannut siltä pentuna kaiken vireen pois. Toisaalta opetin sille innoissani kaikenlaisia käteviäkin temppuja. Ja sitten nosteltiin virettä. Ja sitten taas laskettiin. Ja koko ajan taiteillaan sen optimivireen löytämiseksi edelleen.
Mutta kaikistä näistä vireongelmista huolimatta Piikan kanssa olen vihdoin päässyt harrastamaan. Toki siinä samalla tein Ipinkin kanssa agilitya ja kansallisiakin vähän, mutta Piika on se ensimmäinen itse koulutettu koira. Koko ajan meillä on ollut joko projekti. Tokossa koevalmiiksi, ja sitten vireongelmien korjauksia. Agilityssa kisavalmiiksi ja sitten vähitellen vaatimustaso on vain noussut. Jäljellä koevalmiiksi ja kokeissa epäonnistumiset ja onnistumiset.
Kaikki tämä yritysten ja erehdysten kautta. Enhän voinut kuvitellakaan, että agilityssakaan voitaisiin edetä valioksi asti. Tai SMeihin asti. Toki, ainahan se oli sellainen kaukainen haave, että ehkä joskus… Ja Piika on nämä lunastanut.
Kuusi vuotta sitten. Mini-Kilju ja Mini-Piika.
2011 Pessi ja Piika
Kuusi vuotta sitten mini-Kilju
Bestikset
Niin, siihen teoriaan palatakseni. Ei tässä ole ehtinyt tulla pentukuumetta näiden vuosien aikana. Joka vuosi on oltu erinäisistä syistä tauolla, ja sitten taas tehty ihan hirveästi ja taas palattu harrastusten pariin. Ja joka kerta on saavutettu jotain uutta. Kaikista epäilyistä huolimatta Piika on todellakin lunastanut ne harrastuskoiran saappaat, joihin koiraa kuusi vuotta sitten toivoin. Tosin, luulen, että ilman Jannea ja hänen yltiöoptimismia tähän pisteeseen ei oltaisi päästy. Onhan se jaksanut koko ajan tukea ja kannustaa, että kyllä Piikasta on siihen. Ihmekös tuo, että pentuja nähdessäni en ole nähnyt söpöä pentua vaan laajan työmaan ja puhtaan taulun, jonka kanssa ensimmäiset kolme vuotta on uusien asioiden opettamista joka päivä.
Mutta nyt sitten sen oikeastaan tajusi tuolla SMeissä, että ensi vuonna Piika todellakin on jo seitsemän! Voihan sillä toki olla vielä vuosiakin aikaa, mutta jos sitä pentua ei ala miettimään nyt oikeasti, jossain välissä harrastamiseen tulee sitten pakostikin tauko. Ja sitten sen tajuaminen, että tiettyjä tehtyjä virheitä en enää pysty korjaamaan. Suurimpana ongelmana kontaktit. Niitä on säädetty ja väännetty, palkattu ja ei-palkattu ja koko ajan ne ovat se heikoin lenkki meidän tekemisessä. En enää tiedä yksinkertaisesti, miten niitä voisi Piikan kohdalla parantaa tai saada ne sille tasolle, että voisin koiraan luottaa. Janne oli kyllä sitä mieltä, että no problem, ne laitetaan vielä kuntoon. Mutta myönsi myös sen, että nyt kun näki huippujen suorituksia, niin suurin erohan siinä on sillä, että koirien pohjat on oikeasti rakennettu kuntoon pentuna.
Joten kai sitä pitäisi alkaa perehtyä tuleviin pentuesuunnitelmiin. Siinä samalla sitten (yrittää) laittaa ne Piikan kontaktit kuntoon. Taas kerran.
Pipipäät 