Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2017

Ihanaa juhannusta!

A-7999

A-8002

A-8003

A-8004

A-8005

A-8006

A-8009

Oli tuossa jokin aika sitten projektina ottaa Ipanapasta puolivuotiskuva. Tilasin kuvausta varten Kukkakauppa Ruusupuusta Marian valmistaman kukkaisseppeleen ja eihän sitä tilaisuutta voinut vastustaa, kun seppele pysyi paraatikunnossa monta päivää. Piikakin siis kiljui halusta päästä malliksi. (Ai miten niin taas pakotettiin?)

Näiden kuvien myötä, ihanaa juhannusta kaikille! ❤

Pentukuume

Edellisen kerran se iski kuusi vuotta sitten. Pentukuume. Toki, tuolloin tuntui, että pentukuume oli jatkuvaa. Olenkin tässä ihmetellyt, miksei oikeastaan edes ole kuumeiluttanut sen suuremmin. Mutta nyt mulla on teoria!

Pessin ollessa pahimmassa murkkuiässä jatkuvaa oli vain pentukuume. Ja Kimmahan tulikin sitten jo kun Pessi oli vasta 2,5-vuotias. Jälkikäteen voisi tietysti sanoa, että olisi pitänyt odottaa vielä hetki sen pennun kanssa. Toisaalta tuolloin oli jo selvillä Pessin allergiat ja myös sen luonteen heikkoudet. Ei siitä olisi koskaan tullut harrastuskoiraa. Ja siitä kai se kuume johtuikin. Muilla oli harrastuskoirat, minulla oli Pessi. No, sitä harrastuskoiraa odotin vielä vuoden siitäkin sitten, ja silloinkin Piika oli pieni sika säkissä ostos.

Piika 2011 kesällä

Mutta millainen sika säkissä-otus se on ollutkaan! Eihän mulla ollut todellakaan mitään kokemuksia tuolloin harrastuskoiran kouluttamisesta. Silloinhan sitä ei toki voinut myöntää. Mutta nyt voin sanoa kyllä suoraan, etten edelleenkään osaa. Melkoisen paljon Piika on tässä vuosien saatossa kestänyt. Virheitä virheitä ja virheitä. Ja niiden korjauksia. Lukemattomia tunteja. Turhautumista, epätoivoa ja onnistumisia.

Olen hinkannut siltä pentuna kaiken vireen pois. Toisaalta opetin sille innoissani kaikenlaisia käteviäkin temppuja. Ja sitten nosteltiin virettä. Ja sitten taas laskettiin. Ja koko ajan taiteillaan sen optimivireen löytämiseksi edelleen.

Mutta kaikistä näistä vireongelmista huolimatta Piikan kanssa olen vihdoin päässyt harrastamaan. Toki siinä samalla tein Ipinkin kanssa agilitya ja kansallisiakin vähän, mutta Piika on se ensimmäinen itse koulutettu koira. Koko ajan meillä on ollut joko projekti. Tokossa koevalmiiksi, ja sitten vireongelmien korjauksia. Agilityssa kisavalmiiksi ja sitten vähitellen vaatimustaso on vain noussut. Jäljellä koevalmiiksi ja kokeissa epäonnistumiset ja onnistumiset.

Kaikki tämä yritysten ja erehdysten kautta. Enhän voinut kuvitellakaan, että agilityssakaan voitaisiin edetä valioksi asti. Tai SMeihin asti. Toki, ainahan se oli sellainen kaukainen haave, että ehkä joskus… Ja Piika on nämä lunastanut.

Kuusi vuotta sitten. Mini-Kilju ja Mini-Piika.

2011 Pessi ja Piika

Kuusi vuotta sitten mini-Kilju

Bestikset

Niin, siihen teoriaan palatakseni. Ei tässä ole ehtinyt tulla pentukuumetta näiden vuosien aikana. Joka vuosi on oltu erinäisistä syistä tauolla, ja sitten taas tehty ihan hirveästi ja taas palattu harrastusten pariin. Ja joka kerta on saavutettu jotain uutta. Kaikista epäilyistä huolimatta Piika on todellakin lunastanut ne harrastuskoiran saappaat, joihin koiraa kuusi vuotta sitten toivoin. Tosin, luulen, että ilman Jannea ja hänen yltiöoptimismia tähän pisteeseen ei oltaisi päästy. Onhan se jaksanut koko ajan tukea ja kannustaa, että kyllä Piikasta on siihen. Ihmekös tuo, että pentuja nähdessäni en ole nähnyt söpöä pentua vaan laajan työmaan ja puhtaan taulun, jonka kanssa ensimmäiset kolme vuotta on uusien asioiden opettamista joka päivä.

Mutta nyt sitten sen oikeastaan tajusi tuolla SMeissä, että ensi vuonna Piika todellakin on jo seitsemän! Voihan sillä toki olla vielä vuosiakin aikaa, mutta jos sitä pentua ei ala miettimään nyt oikeasti, jossain välissä harrastamiseen tulee sitten pakostikin tauko. Ja sitten sen tajuaminen, että tiettyjä tehtyjä virheitä en enää pysty korjaamaan. Suurimpana ongelmana kontaktit. Niitä on säädetty ja väännetty, palkattu ja ei-palkattu ja koko ajan ne ovat se heikoin lenkki meidän tekemisessä. En enää tiedä yksinkertaisesti, miten niitä voisi Piikan kohdalla parantaa tai saada ne sille tasolle, että voisin koiraan luottaa. Janne oli kyllä sitä mieltä, että no problem, ne laitetaan vielä kuntoon. Mutta myönsi myös sen, että nyt kun näki huippujen suorituksia, niin suurin erohan siinä on sillä, että koirien pohjat on oikeasti rakennettu kuntoon pentuna.

Joten kai sitä pitäisi alkaa perehtyä tuleviin pentuesuunnitelmiin. Siinä samalla sitten (yrittää) laittaa ne Piikan kontaktit kuntoon. Taas kerran.

Agi-SM 2017

Jos jotain, tätä reissua on odotettu koko kevät. Ja sitten jo edeltävällä viikolla tuli totaalistoppi. Kaikki olisivat jo halunneet olla SM-kisoissa. Itse olisin halunnut nukkua. Reiluun viikkoon en ollut nukkunut kolmea tuntia enempää putkeen yhtenäkään yönä, vaan käytännössä heräillyt tunnin välein joka yö. Alkoi olla jo raskasta. Niinpä ennen perjantaita tein torstai-iltana kaikki vippaskonstit sen eteen, että edes tuolloin meillä nukuttaisiin. Ja nukuttiinhan me viimein, vain parilla kolmella herätyksellä yön yli. Tuntui ihan uudesti heränneeltä, kun lähdin muksun ja Piikan kanssa ajamaan kohti Lappeenrantaa.

https://www.instagram.com/p/BVZvrlXnwDF/

Oltiin sen verran sopivasti perillä, että päästiin laittamaan rauhassa teltat, ilmoittautumaan ilman ruuhkaa ja leiriytymään ylipäätään pelipaikoille. Telttakylämme oli Saipan hallissa ja puitteet olivat kyllä upeat. Helteinen Lappeenranta ja etenkin kentät kylpivät auringossa, joten muksunkin ja koirien kannalta oli kiva, kun sai mennä välillä aurinko pakoon viileään. Ja toisaalta sunnuntaina sitten sadetta pakoon.

Olin ilmoittanut Piikan perjantaille vain agiradalle. Kunhan saisi tuntumaa pohjaan, mutta ei tarvitsisi olla koko iltaa kisapaikalla, koska hotellimme oli Imatralla. Ja lauantaina ensimmäisenä joukkuekoirakkona starttaisimme Piikan kanssa, joten sikälikin mukava, ettei ihan myöhälle menisi. No, startattiin aika alkupäässä tällä kertaa, mutta vaikka rata oli sinänsä kiva ja helppokin, meidän kohtaloksi koitui puomin pieni varmistelu ja Piika tuli siitä vähän sivusta 2on2offiin ja lipesi siitä sitten väärälle puolelle seuraavaa estettä. Kalastelemalla sain vielä korjatuksi niin, että 5:lla päästiin loppuun. Ja menihän meillä sitten jokunen lisätunti vielä Lappeenrannassa, kun säädettiin kaikki valmiiksi lauantaita varten ja kun Elina ja Ultra sijoittuivat agiradalla kuudensiksi, niin olihan se palkintojenjakokin vielä nähtävä.

Lauantaiaamuna Piika sitten tosiaan aloitti joukkueen suoritukset. Elina lähti meidän mukaan katsomaan, mikä oli kyllä suuri apu jälleen kerran radan etukäteisanalysoimiseen ja vaaran paikkojen kartoittamiseen. Rataantutustumiseen lähtiessä oli varsin selvät sävelet, minkä mukaan tutustuisin ja vaikka radassa oli haastavia hyppykulmia, ne näyttivät tulevan kuin itsestään koiralle optimilinjoilla. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että varmistelin liukasta keinua liikaa, jäin Piikan taakse ja seuraavan hypyn jälkeen olin itse aivan liian takana ja Piika valitsi tyrkyllä olleen putken suun, kun estekäskyä ei tullut. Täysin oma vika ja jälkikäteen joukkueen tuloksen kannalta olisi pitänyt vain reippaasti vedättää keinu ja mennä vaikka sillä 5:lla eikä hyllyttää rataa ihan turhanpäiväiseen kohtaan. Harmitti kyllä aika tavalla. Harmittaa edelleen. Loppurata meni varsin mukavasti kuitenkin.

maxijoukkueet-67

Joukkueradalla Piika, c) Miira Ikonen

Piikan radan jälkeen kävimme Imatralla aamupalalla ja palasimme sen jälkeen katsomaan suorituksia. Joukkueestamme Matti ja Jade olivat myös hyllyttäneet, mutta Tiina ja Hilla tekivät hienon suorituksen 5:lla! Elina ja Lux starttasivat näin ollen varsin alkupäässä ankkuriosiolla. Luxin suorituksen jälkeen kävelimme sitten takaisin teltoille, kun Elinan nilkka pyörähti ympäri juuri EA-pisteen edessä. Varmaan olivat kaivaneet siihen ansapaikan, että saivat itselleen tekemistä. Eipä siinä sitten muuta loppupäivänä ehtinyt tekemäänkään kuin yrittää järjestää asiat niin, että Elina voisi seuraavana päivänä vielä astella viivalle.

Sunnuntaina herätys oli taas aikaisin, että ehdittiin pakkailemaan, käymään aamupalalla ja luovuttamaan hotellihuone ja vielä ehtimään takaisin pelipaikoille hyvissä ajoin ennen omaa vuoroa. Oltiin Tiinan kanssa samassa rataantutustumisryhmässä taas, kun Hillan ja Piikan rankingsijoitukset olivat niin lähekkäin tulosten puolesta, joten käytiin rataa yhdessä läpi. Oli kiva rata siinä mielessä, että sai luukuttaa, mutta piti ottaa myös haltuun koiraa. Juuri sitä siis, mitä on treenattu koko kevät! Ainoastaan kepeillevientiä mietin ja päädyin tekemään sen ulkokautta, koska ne ovat olleet Piikalle varmimpia onnistumisia. Ja siihen se sitten kaatui. Meinasin törmätä takaakiertoon lähettämisen jälkeen nelosesteeseen, minkä johdosta Piika kielsi renkaan ja ennen kuin sain rytmistä kiinni, oltiin kerätty kieltoja useampiakin, väärä putken pääkin osui matkalle ja lisäksi rima tippui. Ihan katastrofirata pitkästä aikaa. Ihan kuin ei oltaisi koskaan agilitya tehtykään. Mutta oli kyllä hienoa katsoa, miten meidän jälkeen startanneet Tiina ja Hilla painelivat 5:lla koko radan sulavasti läpi! Harmi muurinpalikkaa, ilman sitä he olisivat olleet finaalissa!

maxijoukkueet-68

Joukkueradalla Piika, c) Miira Ikonen

Elinakin oli sen verran toipunut edellisestä päivästä, että lähti radalle. Lux teki uskomattoman hienoa työtä ja ansapaikat oli jo ohitettu, kun se kaikista pahin tapahtui ja toinenkin nilkka pyörähti. Nollalta tietysti. Eihän sitä voinut enää edes uskoa. Tiinan ja Jarin kanssa sitten säädettiin kaikki ja Janne teki ison työn roudaamalla teltat, häkit, tavarat, autot ja muksunkin, niin että saatiin kaikki pakattua ja lopulta, kun vihdoin löytyi Elinalle kuskikin, totesin, että nyt äkkiä itse kotia kohti, kun muksu nukkuu. Odotin huutokonserttoa koko matkan ajaksi, mutta ei, unta riitti kotiin saakka.

Että aikamoiseksi pannukakuksi tämä reissu sitten päätyi kaikkien sattumien summana, mutta näemmä meistä Piikan kanssa oli joku kuvakin jäänyt Ikosen Miiran kameraan, kiitos näistä! Ratammekin ovat kyllä nauhalla, mutta en jaksa enkä ehdi niitä youtubeen latailemaan. Ei niissä ole mitään nähtävää.

Pitää olla kiitollinen, että ylipäänsä koko vuoteen mahtuneen säädön jälkeen päästiin edes kisaamaan ja että Piika sen mahdollisti siinä kuin Jannekin mahdollistamalla kaikki ne lukemattomat kisaviikonloput keväällä. Koko reissun aurinkoisin typy oli muksu, joka jaksoi nauraa ja hymyillä koko reissun ajan. Vissiin isäänsä tullut.

Saa nähdä olivatko nämä meidän viimeiset SM-kisat. Olen ollut sitä mieltä, että Piika jatkakoon ensi vuonna makseissa, mutta nyt on alkanut vahvistumaan ajatus pikkumaksiluokassa jatkamisesta. Vaikka Piika kulki tuolla SMeissäkin hyvin eikä liikkumisessa tuntunut olevan mitään suurempia ongelmia, on sillä jo ensi vuonna ikää seitsemän vuotta. Ehkä otamme pikkumaksiluokan mahdollisuutena jatkaa rakasta harrastusta vielä ensi vuonnakin. Ainakin takaakierrot voisivat helpottua paljonkin.

Mutta se tuolla kisoissa kyllä tuli, se kaikista pahin. Pentukuume.

 

Vesiletku ja Piika

A-7075

A-7090

A-7091

A-7117

A-7124

A-7144

A-7152

A-7165

A-7156

A-7176

A-7185

A-7197

Sen jälkeen sekä poika että koira olivat litimärkiä. Mutta viihtyivätpähän puolisen tuntia tuossa touhussa. Piika alkaa olla normaali itsensä. Onhan sillä selvästi vielä jotain herkkyyttä olemassa, joten olisiko sitten valeraskaudesta johtuvaa tuo sen käytös. Mutta kotona on leikkinyt normaalisti ja ollaan vähän treenattu joka päivä pihassa. Ja eilen Jatin möllikisoissa Piikasta kuoriutui viimeistään se normaaliagiPiika, kun näki Ultran ja Luxin. Koko koira heräsi henkiin, hei mun kaverit pitkästä aikaa! Jotenkin Piika oli ihan huojentunut, että sai kulkea tutussa porukassa lenkin ja hallissakin piippaili vain Elinan perään. Huvittava koira.

Huomenna ne sitten alkaa, tämän vuoden SM-kisat. Pitäkää peukkuja! Toisaalta, sama se tulosten puolesta. Mennään nauttimaan vuoden pääkohokohdasta ja nauttimaan vaan siitä, että saadaan tänäkin vuonna osallistua noihin geimeihin. ❤

Kaunista kesää Kainuussa

A-7005

A-7008

A-7014

A-7022

A-7028

A-7048

Lähdettiin Kainuuseen juuri kun omenapuut puhkesivat lopultakin kukkaan Keski-Suomessa. Varauduin siihen, että Kainuussa kesä on pari viikkoa jäljessä sielläkin. Ihmetys olikin sitten melkoinen, kun Kainuussa lämpömittari huiteli 20 asteen tuolla puolen. Eihän ne koivut toki olleet vasta kuin vihertävillä hiirensilmuilla, mutta avautuivat joka päivä enemmän ja enemmän.

Voi, kyllä me nautittiin Suomen kesästä. Nämä kuvat ovat viime viikon torstaiyöltä Oulujärveltä, kun Kainuun meri veti itsensä peilityyneksi. Joutsenpariskunta uiskenteli lahdessa ja Piikan kanssa ihmeteltiin yössä huutelevaa kuovin ääntä. Tuota järven selkää voisi katsella ikuisuuden. Eihän se riitä, että sitä on katseltu jo lapsuudesta saakka.

Siksi onkin nyt hienoa todistaa, miten uusi serkuspolvi tekee itselleen omia lapsuusmuistojaan. Lapsen muistissa kesät olivat mummolassa lämpimiä, kun aurinko paistoi ja päivät vietettiin rannalla vedessä kahlaillen. Kummasti sen vedenkin mielsi lapsena lämpimäksi, vaikka kylmäähän se on kuin jää vielä tässä vaiheessa kesää. Mutta niin ne vain lapset leikkivät päivät pitkät järvessä ja hokivat mantraa: ”Ei satu ei satu ei satu ei satu.” Ja sen jälkeen huulet löivät loukkoa ja lämmitellä sai auringossa pitkään ennen kuin huulien sinerrys taittui pois.

Mutta eihän ne päivät pelkkää auringonpaistettakaan olleet. Kyllä ne olivat rajoituksia täynnä. Ei saa mennä veteen yksin. Ei saa heitellä Piikalle palloa, ei sen puoleen myöskään keppejä, vasaraa, onkea, leipää, pullia, haravaa, jne. Ja silti nämä kaikki taisivat lentää… Jos lapsena tultiin sanomaan, että hieman pienempää ääntä, kun naapuritkin kuulee selvästi, mitä te mölyätte, niin nyt sitten oltiinkin itse niitä, jotka joutuivat huomauttamaan äänestä. Ja luultavasti se oma ääni oli silti se, joka kantoi naapuriin kaiken yli, kun piti se ääni avata arkiääneksi saadakseen itsensä kuuluviin.

Piika oli reissun aikana jotenkin vaisu. Oli sitä jo ennen lähtöä ja treeneissäkin herkkis. Makoili paljon ja seuraili vain lasten mesoamista. Toki, ehkä se on rauhoittunutkin tässä vuoden aikana, mutta ihmetyttää, miten rauhalliseksi se nyt yhtäkkiä on muuttunut. Kovin hääppöinen kunto sillä ei enää entiseen Piikaan verrattuna ole. Jos jotain, niin Piikan kunnossa pysymistä tuo lapsen saaminen ei ole tukenut. Täytyy toivoa, että tästä suunta on vain ylöspäin ja joskus sinne kunnon lenkillekin oikeasti päästään joka päivä.

Siihen saakka, näihin kuviin ja tunnelmiin.

A-6943

A-6974

A-6978

A-6949

A-7220

A-7224

A-7310

A-7416

A-7449

A-7454

A-7634

A-7683

A-7704

 

Kilju the kotikoirako?

A-6533

Viikonloppuna suoritettiin se muuton helpoin osuus, siirrettiin Jannen kaupunkiyksiöstä tavarat Kirkkonummelle. Parin päivän aikana tuli sompailtua ympäri Kirkkonummea, tutustuttua uusiin lenkkireitteihin – ja hommattua koirille punkkipannat. Ensimmäistä kertaa suojaus koko kesäksi varmaan kahdeksaan vuoteen.

Tutustuttiin myös uusiin naapureihin, jotka kyselivät myös Kiljun sopivuudesta kotikoiraksi. Kuuntelin silmät suurina ja huuli pyöreänä, kuinka Janne totesi, ettei ole kyllä kotikoira-ainesta. On kuulema liian sählä ja vaatii niin hitosti tekemistä eikä osaa rauhoittua. Siis meidän Kilju? Ipiin tuo olisi kaikki täsmännyt, mutta että Kiljuun?

Keskusteltiin tästä sitten kahdestaan, koska oli pakko kysyä, että miten niin Kilju maailman huomaamattomin piski kotona ei muka ole maailman helpoin kotikoira? Koska jopa sterkkauksesta toipilaanakin Kilju oli kotona edelleen se maailman helpoin ja näkymättömin koira. Ulkona toki täynnä virtaa, mutta sisällä, siellä se omalla petillään nukkui eikä eväänsä liikauttanut.

Janne sitten totesi, ettei hän halua, että malinoissia hommataan kotikoiraksi. Että kyllähän ne tarvitsevat päästä oikeisiin töihin eikä hän voisi kuvitellakaan ottavansa enää malinoissia ellei harrastaisi ja ellei tekisi juuri puruja tai kansallisia ja niihin ei kuulema enää into riitä. Olin silleen että aha. Koska itse taas olin kokenut kysymyksen, että miten se Kilju juuri yksilönä soveltuu kotiin perheen keskellä eläväksi, mutta Jannen mielestä kysymys koski rotua ylipäätään. Ja kyllähän Kilju oli tuossa kolmen viikon toipilasjakson jälkeen ihan pommi ulkona siinä suhteessa, että halusi töhöttää ihan joka suuntaan ja irtilaskemista lenkillä ei edes harkittu. Olisi näkynyt vain perävalot, kun Kilju olisi painattanut menemään metsään vain juoksemisen ilosta. Siinä samalla keskustellessa sitten kyllä myös todettiin, että Kilju on nostanut meillä tason niin korkealle upean luonteensa takia, että kyllä on isot malinoissin saappaat jollakin piskillä aikanaan täytettävänä.

Kerroin siinä samalla sitten Jannelle, että on muuten tällainen bortsu ei sovellu perhekoiraksi-keskustelu meneillään netissä. Janne rupesi nauramaan, että bortsun hän juuri ottaisi siihen perheen keskelle, koska sehän on maailman helpoin. Että silleen…

Niin ja Kiljukin oli päässyt jo tekemään pienen tottispätkän. Oli ollut onnellinen malinois, kun oli sen jälkeen vain juossut kenttää ympäri ympäri ympäri ympäri…