The dream came true

Sunnuntaiaamuna kun kello soi ennen viittä, totesin kuluneen viikonlopun olleen harvinaisen huono ajatus. Takana oli korkeintaan 3-4 tuntia unta, sekin pätkissä, ja x-määrä herätyksiä. Ei vaikuttanut kovin hyvältä idealta lähteä ajamaan pari tuntia Lahteen päästäkseen vielä kisaamaan.

Viikonloppu oli korkattu perjantaina Tampereella agilitykisoissa. Tuppauduttiin Elinan kyytiin pikkuipanan, turvakaukalon, vaunujen ja Piikan sekä kamojen kanssa. Perille olin onneksi kysynyt tätiäni lapsenhoitajaksi, jotta pystyimme itse keskittymään kisaamiseen paremmin.

Tuomarina toimi Rauno Virta ja ensimmäinen rata oli medien EO-karsintarata Torniosta hieman muunneltuna. Tuolla radalla oli hieman takkuista koko ajan ja tuntui, että totuteltiin pohjaan, sekä minä että Piika. Ei oikein saatu kiinni mistään ja rata lopulta hylkäytyi puolen välin paikkeilla. Sen sijaan Piika vaikutti hyvältä, vaikka startattiin radalle heti kolmantena enkä ehtinyt edes sen kummemmin leikitellä tai rauhoitella Piikaa rataa varten. Olisiko juoksuilla ollut osuutta Piika sopivaan mielentilaan, tiedä sitten.

Toiselle radalle lähdettiin täpäkämmin ja enemmän oli se fiilis, että pyrin pitämään Piikan vain näpeissä läpi radan. Yllättävän hyvin se onnistuikin, vaikka A:n jälkeen jäin vähän miettimään, olisiko otettu siitä vitonen. Mutta ei, nolla tehtiin. Sijoituttiin radalla viidensiksi. Kolmantena vielä hypäri ja sen alku mietitytti todella. Suunnittelin ensin, että menen pussin oikealta puolelta. Sitten vaihdoin, että menen vasemmalta ja takaaleikkaan muurille, mutta lopulta ohjasinkin sitten radalla pussin oikealta puolelta. Ja hyvin pysyi ohjaus sikäli kasassa, että taas nollalla loppuun saakka. Tällä radalla sijoituttiin lopulta kolmannelle sijalle ja serti hävittiin toiseksi tulleelle jollain sekuntilla.

Mutta jotenkin tuo perjantai antoi uskoa, että oikealla tiellä ollaan. Agility tuntui taas agilitylta ja saatiin palautetta, että ohjaan Piikaa nyt paremmin kuin aiemmin enkä pyri enää pelastelemaan radalla. Mikäs siinä ohjatessa, kun koira irtoaa ja pysyy ohjauksessa. Ja mikä ilo oli, kun ipanapakin jaksoi koko illan mukana. Syttyi agilityynkin viimeistään aidalta koirien suorituksia tarkasti katsoessaan ja kuolan valuessa. Helppo matkakumppani ainakin vielä.

Tässä tuo tuplanolla videolla:

Lauantaille olin sitten varannut Piikalle paikan Karstusen Jannen aluevalmennuksesta, joka pidettiin JATilla ja juuri huolletulla hiekkatekonurmikentällä. Ratana oli todella haastava 31 esteen pätkä. Piikan piti tehdä juoksujen vuoksi pöksyt jalassa ja en tiedä, mikä siinä sitten oikein oli, mutta ei vain saatu hommaa toimimaan. Olisiko 1-2 estettä voitu suorittaa kerralla ja sitten aina kosahti. Piika mm. tuli pussista ulos itsensä ympäri kaksi kertaa kerien. Sen kroppa näytti siltä, kuin tiskirättiä väännettäisiin kuivaksi. Käytiin sitten kokoamassa itseämme kymmenisin minuuttia ja uudella yrityksellä homma lähtikin toimimaan. Tiukkaa käskytystä ja todella hyviä pätkiä ja irtoamista. Melkoista ala- ja ylämäkeä. Piika vain tuntui sen verran väsyneeltä, että jätin mm. tekniikkapätkän tekemättä tarkoituksella.

Joten, oliko ihme, että sunnuntaina sitten tuntui siltä, että tässä touhussa ei ole mitään järkeä. Olin lähdössä yksin tien päälle, vaikka alunperin piti lähteä koko perheenä ja jatkaa matkaa Kirkkonummelle, mutta kun näemmä osaan säätää nämä viikot vähän perselleen menojen suhteen, niin päädyttiinkin siihen, että Janne hoitaa ipanapan kotona ja minä käyn 12 tunnin reissun Lahdessa, jonka jälkeen Janne ajelee vielä Kirkkonummelle. Siis niin paljon taas järkeä tässä että…

Siinä ojan pohjia koukkiessa aamukuuden ja -kahdeksan välillä suoraan sanottuna vain vitutti. Olemattomat yöunet alla, Jannelle edellisiltainen ärhentely jostain mitättömästä hommasta, lumisateinen keli sekä edellispäiväinen valmennus. Oikeasti olisi pitänyt olla vain kiitollinen, että pääsi harrastamaan näinkin laajasti koko viikonlopun. Ehkä sitten kuitenkin sen vitutuksen ansiosta silmät pysyivät sen verran auki, että päästiin Lahteen asti.

Tuomarina toimi Hannele Lummeranta, ja ensimmäinen rata oli varsin helppo ja johdonmukainen kaikin puolin. Taas niitä ratoja, että nollan teon pitäisi olla lastenleikkiä kolmosen koiralle. Laura ja Nasta tekivätkin hienon nollan! No, meillä se kosahti puomin alastuloon, jonka yli Piika ponkaisi varsin lahjakkaasti. Lopussa pudotti vielä vikan riman. WTF? Ai että, kyllä taas alkoi vitutuskäyrä nousta. Tämänkö takia sitä ajettiin koko reissu? Lenkillä käytiin Lauran kanssa läpi ohjausta ja todettiin, että samanlaista löysää vähän kokeillaan sinne tänne ja tuonne kuin oli perjantaina ekalla radalla Tamskilla ja lauantaina valmennuksessa. Kun oikeasti pitäisi heti lähteä sillä asenteella, että tämä on se ainoa mahdollisuus ja nyt mennään eikä meinata.

Toinen rata olikin sitten hieman haastavampi. Ansoja, mutta myös vaati luottoa koiraan ja rytmitystä. Eikä sitä tämän hetken inhokkiestettä eli puomia radalla. Sen sijaan, että lähdettiin tekemään nollaa, lähdettiin tekemään ehjää tulosta, este kerrallaan. Ja se kyllä kannatti. Mitä nyt Piika mm. kaatui takaakierron jälkeisessä alastulossa. Mitäpä muuta voisi odottaa 666-koiralta? Ja A:n jälkeen ajattelin, että varmaan teki siinä kontaktivirheen, joten en sitten tehnyt edes mitään kääntävää ohjausta ennen ansaputkea, vaan ajattelin, että kai se tulee perässä, jos tämmösen kohdan osaa. Ja tulihan se. Suoralla putkella jäin sen verran hyvin sitten jälkeen, että Piika haki edessä olevan hypyn ja sen verran kysyi sen jälkeen, että mitäs sitten ja sain ohjattua taas yhden ansaputken ohi ja vielä pari viimeistä hyppyä. Tiesin, että meitä ennen vain pari koiraa oli tehnyt nollan, joten kun meidät kuulutettiin kärkipaikalle, oli pakko lähteä viemään juoksuista Piikaa autoon. Vielä olisi jokunen koira meidän jälkeen menossa radalle…

Jännitystä pidettiin yllä, kun en jaksanut lähteä sisälle katsomaan, että tuliko se viimeinen sert-a. Laura kyllä googgeloi, että näin olisi ja pienet voitontanssit vedettiin parkkiksella. Jäähdyttelylenkiltä tultua käytiin sitten varmistamassa asia. Meillä oli uusi agilityvalio. ❤

unnamed

Täytyy olla tyytyväinen. Piika suoriutui radasta suht nopeassa ajassa nopeampiinkin koiriin verrattuna. Ei varmisteltu vaan edettiin vain eikä jätetty leikkiä kesken edes kaatumisen tai A:n jälkeen.

Samaa fiilistä ei saatu enää vikalle radalle, vaikkakin olen todella tyytyväinen, miten Piika suoritui todella vaikeasta hyppäristä. Harmillisesti kimurantin alun jälkeen olin sen verran Piikaa edellä, että kun vilkaisin sitä, kääntyi oma rintamasuunta kohti putkea ja Piika valitsi sen ennemmin kuin edessä olleen muurin. Harmitti tottakai, koska tuoltakaan radalta ei juuri nollia tullut, mutta tämmöstä se on. Ei voi kuitenkaan olla pettynyt. Kuusi rataa, joilta 3 x nolla, 1 x tulos ja 2 x hyl. Ja se agilityvalio ❤

A-5154

Ensimmäinen hampulainen ikinä tarjolla.

Kolme vuotta sitten, kun Piika nousi kolmosiin ja sai heti ensimmäisen sert-A:nsa, unelmoin, että ehkä minulla voisi joskus olla valiokoira. Jotenkin se on kuitenkin tuntunut vuosi vuodelta kaukaisemmalta haaveelta, vaikka onhan noita sertejä tippunut vuosien varrella. Loukkaantumisia ja taukoja on mahtunut enemmän näihin vuosiin kuin ehjiä kisavuosia. Piika on ollut aina se hitaimmasta päästä koiria eikä omakaan ohjaus ole tukenut varmaa suoritusta. Kivalta tuntuu, että se ihka ensimmäinen sert-a tuli voittonollalla samoin kuin tämä viimeinenkin.

Agilityvalio. ”Kyllähän koirasta kuin koirasta saa helposti agilityvalion.” Kuinka monesti näin olenkaan kuullut, ja kuinka vääräksi olen itse sen todennut. Ja nyt, nyt meillä on se agilityvalio. Tuplavalio, vaikka kotoa tulikin kommentti, että muotovaliota ei lasketa näihin skaboihin. No, ihan sama. Ensimmäinen valiokoiramme. Piika. Tuo rakas Sohvatyyny.

A-5156

Kokonaisena vaan suuhun, kun kerrankin on herkkua tarjolla.

Eihän se meriitti koiraa paranna tai huononna, mutta vähitellen siihen alkaa heräämään. Ei enää sitä viimeisen agilitysertin metsästystä. Tuntuu miltä? Jännä kyllä, ei oikeastaan miltään. Takki tyhjä? Ei todellakaan. Tämä taitaa vain vaatia sulattelua. Haluaisin hehkuttaa Piikaa koko maailmalle, mutta eihän se ole soveliasta. Muulle maailmalle tämä on pientä, vaikka meille – vaiko vain minulle(?), suuri työvoitto. Piika tuskin tästä tajua mitään muuta, kuin että sai elämänsä ensimmäisen hampurilaisen ja joutuu pesulle, jotta ne viralliset valiokuvatkin olisi joskus mahdollista ottaa.

Mutta vähitellen, pienissä erissä se alkaa konkretisoitumaan.

Suomen agilityvalio.

Meidän Piika. ❤

A-5172

Kuinka herkkua!

A-5179

Ansaittu purilainen.

Niin ja kotoa tuli kielto, että tällaisia viikonloppuja ei kiitos enää, jos ei oma pää kestä tässä väsymystilassa suorittaa niitä vittuuntumatta. Miten muuten niitä tuloksia muka on mahdollista tehdä, kysyn vaan.

 

A-4996-2

FI AVA Fi MVA JK1 TK2 BH Alice vom Skuddenhof

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s