Mitä lähempänä ja mitä nopeammin tuleva lokakuu lähestyy, sitä enemmän huomaan ajattelevani, että kohta on vuosi Ipin kuolemasta. Tuntuu, että siitä on toisaalta ikuisuus. Toisaalta se olisi voinut tapahtua eilenkin. Pessin kuolemasta on puoli vuotta. Ikuisuus. Eilen.
Koiramäärä on vaihdellut pitkin vuotta. Ipin kuoleman jälkeen kaksi koiraa tuntui liian vähältä. Herkku tuli taloon. Herkku lähti, Pessi kuoli. Yksi koira tuntui enemmän kuin vähältä. Mersu tuli taloon. Mersu lähti, Kilju tuli viettämään kesän kotona. Kilju lähti takaisin kaupunkiin. Nyt on kuukausi eletty Piikan kanssa kahden. Tylsempää kuin ikinä. Aluksi yritin paikata Piikan tarhassa askarteluja päivittäin, sitten luovutin. Tuhotkoon. Ilmeisesti pääsimme kompromissiin, miltä tarhan kuuluisi näyttää, koska tuhoaminen loppui siihen.
Useimpina päivinä olemme päässeet lenkillekin, hihnassa tai metsään. Tuntuu kovin tyhjältä. En vain totu yhteen koiraan. Elämä tuntuu liian helpolta. Liian tasapaksulta. Liian hiljaiselta. Päivittäiset tokotreenit aloitin tällä viikolla, kun pakko nyt jotain on treenata. Mutta kuinka tylsää. En ole nähnyt Piikan juoksevan, en iloitsevan toisten koirien kanssa. Perjantaisin se herää eloon, kun Kilju tulee kotiin. Muuten meillä vain nukutaan ja herätään ruoka-aikoina syömään. En tiedä, olenko minä vai Piika masentuneempi tähän tilanteeseen. Pupujahti iltaisin pimeällä pihalla on ainut, joka saa Piikan tällä hetkellä syttymään. Kuten vuosi aiemmin, kun Ipi ja Piika lähtivät sille viimeiselle jahtireissulle yön pimeydessä.
Meille on vuodessa tapahtunut paljon. Vielä enemmän puolessa vuodessa. Tuleva puoli vuotta on yhtä myllerrystä. Mitä, missä, milloin. Kaikki kysymykset ovat auki. Työpaikat, asuinpaikkakunnat, koiramäärä. Mistään ei ota selkoa. Pakko uskoa kaiken epävarmuuden keskellä, että elämä kantaa edelleenkin. Että kyllä ne asiat järjestyvät. Ennemmin tai myöhemmin.
Tuleva viikonloppu näyttää, tarvitseeko jatkaa elämää yhden koiran kanssa. Vai saisiko Piika taas kaverin?
Pipipäät 