Niin mahdoton kiire sinne ”huipulle”

Olen miettinyt viime aikoina ihmisten halua edetä koirineen sinne ”huipulle”. Johtuuko se sitten siitä, että laji kuin laji – tavoitteita pitää olla heti alusta asti. Huolimatta siitä, onko koira ensimmäisesi vaiko kymmenes. Kun menet minkä tahansa lajin koulutukseen, ensimmäiseksi kysytään nykyinen tasonne ja seuraavaksi, mitkä ovat tavoitteenne. Ilman tavoitteita ei ole koulutusta. Tästä saa helposti sen kuvan, että vain tavoitteilla on väliä.

Agility (ja hieman myös toko) eroavat muista lajeista siinä, että niissä on jo selvästi eriytyneet harrastajajoukot huippujen ja tavallisten tallaajien välillä. Huipuille agility ja toko on usein jo kokopäivätyötä, muille se on edelleen harrastus, useimmiten kallis harrastus. Agilityn ja tokon SM-kisoissa pärjäämiskortit jaetaan niille, joilla on koneisto takana. PK:n SM-kisoissa tämä jako ei ole vielä näin selvä, vaikkakin suuntaus on jo sama etenkin valtalajeissa IPOssa, jäljellä ja haussa. Tottakai sitä pyritään pääsemään sellaisen treeniporukan mukaan, että tavoitteiden saavuttaminen on mahdollista. Etenkin, jos tavoitteena on olla siellä huipulla. Harrastelijatasolta on vaikea ponnistaa ylöspäin, jos treeniporukasta ei ole tukeaan antamaan henkisesti kuin treenillisestikään.

Agilityssa jako huippuihin ja tavallisiin tallaajiin on herättänyt keskustelua viime vuosina osallistujamäärältään kasvaneiden Maajoukkuekarsintojen vuoksi. Seurasin jokin aika sitten Youtubessa lähetettyä ja edelleen sieltä löytyvää Agilitypaneelia, jossa panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että osallistujia Maajoukkuekarsinnoissa on tätä nykyä liikaa. Heidän mielestään tuon luokan kisoihin ei enää kaivattaisi perässähiihtelijöitä kisapäiviä pidentämään. Heidän mielestään voitaisiin jopa puhua hupiharrastelijoista, harrastelijoista ja kilpaurheilijoista. Näistä kaksi jälkimmäistä ryhmää voisivat muodostaa SM-kisat, mutta Maajoukkuekarsintoihin sallittaisiin vain kilpaurheilijoiden osallistuminen. Epäselväksi jäi, millä tämä jako tehtäisiin. Kuka voi sanoa itseään agilityn kilpaurheilijaksi? Ylipäänsä, kuinka määritellään se, kuka on ”huipulla”? Näihin kysymyksiin varmasti joudutaan vastaamaan ennemmin tai myöhemmin, varsinkin nyt kun agilitylle on vihdoin esitetty urheilu-statusta.

Sanotaan, että sinne ”huipulle” päästäksesi tarvitset siihen sopivan koiran – ja koneiston joko itsesi tai koirasi takana. Vaikka koiran vanhempien tittelit eivät periydy, koiran kasvattajan kokemus ja tuki kylläkin. Tai jos olet jo itse päässyt itsellesi sopivaan treeniryhmään, voit luottaa tuen löytyvän sitä kautta. Ja sitten sinulla ja koirallasi tulee synkata. Teidän tulee toimia koirakkona. Ei niin, että sinä loistat ja koirasi jää varjoosi, tai niin, että koirasi loistaa ja sinä jäät sen varjoon. Teidän tulee yhdessä loistaa. Erottua niistä kaikista muista loistavista koirakoista. Mutta koirilta vaaditaan yhä enemmän yhä nuorempina. Niitä helposti verrataan siihen omaan tai kaverin valmiiseen, aikuiseen koiraan. Kun ei se ole samanlainen, kun siltä puuttuu jotain. Ja niitä ominaisuuksia etsimällä etsitään. Vaikka pitäisi vain uskaltaa rauhassa katsoa, millainen koira sieltä paljastuukaan ja tukea sitä kehitystä kaikin mahdollisin keinoin.

Kun tuolla eri lajien kentillä pyörii ja pitää silmänsä auki, yhä useammin kiinnittää huomion siihen, miten edelleen koulutetaan ja treenataan tekniikka edellä. Pahimmillaan tavoitteet tulee asettaa ennen treenaamisen aloittamista, sitten mennään kurssille ja oletetaan, että kurssin jälkeen ollaan koevalmiita. Keskustelupalstoilla purkaudutaan, kuinka ei saada treeniryhmässä tarpeeksi treeniaikaa, vaikka treenit maksavat maltaita.  Mennään sinne, missä saa treenata halutessaan vaikka koko tunnin. Halutaan yhä enemmän, esitetään kouluttajalle toiveita yhä vaativimmista treeneistä. Tokossa halutaan treenata heti EVL:n liikkeitä,  ja suljetaan silmät siltä, ettei koira osaa edes pitää perusasentoa häiriössä saati edetä laukalla ruutuun. Agilityssa opetellaan heti aluksi takaakierto-päällejuoksu-persjättö-juoksenytperkelekovempaa, vaikka koira ei osaa edes edetä loppusuoraa. Tai vaaditaan kouluttajalta 20-esteinen rata, koska niitä muutkin menevät. Eikä ulkopuolisella kouluttajalla osata edes neljää ensimmäistä estettä, kun kouluttaja vaatiikin täydellisempää ohjausta. Ei nähdä metsää puilta. Sitten ihmetellään, miksi koiraa ei kokeessa kiinnosta ei sitten pätkän vertaa tai miksei siitä koskaan tule kisavalmista.

Kaikessa siinä treenihimossa unohdetaan koiran vire. Ilman virettä ei ole koesuoritusta. Ilman virettä ei olla koskaan siellä ”huipulla”. Mutta kun halutaan treenata, kuten ne kaikki huiputkin treenaavat. Tietämättä, millaisia treenejä he koirillaan teettävät. Agilitypaneelia seuratessa tuli kyllä selväksi, että agilityn ”huiput” kouluttavat eri tavalla kuin itse treenaavat. Pennun ja nuoren koiran kanssa ei panostetakaan niihin tekniikkatreeneihin vaan leikkimiseen ja vireeseen. Jos tietotaidon tulisi valua huipuilta alaspäin koulutussysteemissämme – ellei tietotaito sitten ole vain harvojen ja valittujen salaisuus, jotain tässä ketjussa jää puuttumaan. Osansa varmasti on sillä, että koulutettava voi omaksua vain hyvin pienen osan kuulemastaan uudesta tiedosta. Mutta miksi sen vireen painottamisen unohtavat nekin, jotka kouluttavat muita työkseen?

Myönnän, olen ollut itsekin siinä samassa pisteessä. Kolmen koiran kanssa. En sitten oppinut kerrasta enkä toisesta. Teetin aivan liian vaikeita treenejä nuorille koirille. Oikeasti niiden kanssa olisi vain pitänyt leikkiä, nostaa virettä ja siinä jossain välissä opettaa vähän tekniikkaa. Tekemiäni virheitä korjaan edelleen, vaikka viimeisin koira on jo viisivuotias, koira parhaassa iässä. Ellen olisi työntänyt itseäni aikanaan Kiljun treeneihin mukaan, en tajuaisi tätä luultavasti vieläkään.  Yhä enemmän tavoitteenani on vetää laadukkaat treenit. Ei se määrä, vaan se laatu. Ja silti palaan tuohon tekniikan ja vireen oravanpyörään yhä uudelleen ja uudelleen. Koska niitä tehtyjä virheitä on niin vaikea korjata. Kun ne tehdyt virheet ovat siellä vireessä.

Tässä uutta pentua miettiessäni olen joutunut pohtimaan rotuvalikoimaa, lajivalikoimaa ja miettimään myös niitä tavoitteita. Mille tasolle haluan koiran? Keltä kasvattajalta ”voin” koiraa kysyä, jos tavoitteeni eivät olekaan kasvattajalle riittävät? Jos lajivalikoima ei ole riittävä? Jos minä en ole ohjaajana riittävä? Ja huolimatta kaikista näistä kysymyksistä joudun luultavasti kuitenkin tyytymään siihen, että haluaisinpa ominaisuuksiltaan millaisen koiran tahansa, se tulee olemaan kuitenkin lopulta koira, jonka tähän tilanteeseen tarvitsen. Niinpä olen päättänyt, että vain hermorakenne ja laukauspelottomuus ovat asioita, joista en tingi. Tavoitteita en aseta. Lajivalikoimaa en mieti. Sillä ei ne tavoitteet. Vaan se matka. Opittavaa on vielä niin paljon. Ja mikä pelottavinta, tällä kertaa en haluaisi tehdä vanhoja virheitä, mutta tiedostan, että omista maneereistaan on vaikea päästä irti. Mutta yritän treenata sitä koko ajan.

Koirankoulutus. Jos se olisi niin helppoa, kaikkihan siellä huipulla olisi.

Vire vai tekniikka, kumpi edellä itse koulutat ja treenaat?

 

 

 

Julkaistu kategoriassa vire, kirjoittanut .

Tietoja Tintzu

Ehkä mitään alkua ei edes ole. Hetkistä voi ottaa minkä tahansa, ottaa ja ajatella. Aivan mikä tahansa hetki, sillä mitään alkua ei ole paitsi vasta jälkeenpäin. Ja jokainen alku pitää sisällään kaikki toiset alut ja kaikki toiset loput.

8 ajatusta artikkelista “Niin mahdoton kiire sinne ”huipulle”

  1. Kati Pohjoisvirta

    Tottakai kun on porokoiria, niin motivointi ja vire edellä, nuoremman kanssa on aika vähän tekniikkaa tehty (onhan se jo/vasta 1v 8 kk), ja treeneissä se on itse sanottava kouluttajalle, että ei voida tehdä näin paljoa, vaan oikeasti tehdään enintään yksi tekniikkakohta/rata, ja muuten panostan siihen motivointiin. Tosin tavoitteet eivät ole niin korkealla kuin monella muulla, tavoitteet on vain siinä, että osaan kouluttaa toimivan agilitykoiran irtoamisineen kaikkineen. Jos olisi enempi tavoitteita ja ehkä se tavoitteellisempi rotu, niin varmaan tekisin vielä enemmän huolella kaikki treenit, ja ehkä mulla olisi kisakoira jopa neljän vuoden iässä…

    Mutta sitten on taas sellaisia ihmisiä, joilla on ollut niitä matalampivireisiä koiria ekoina harrastuskoirinaan, ja hankkii sitten se ”helpommin motivoitavan vireikkään” eli bortubelggarikelpien ja vielä pentueesta sen täpäkimmän, ja panostaa sitten siihen korkeaan vireeseen pelkästään, ja sitten onkin käsissä koira joka ei pysty säätelemään virettään ja lähtee kuin ohjus kiertoradalle kun sen kanssa pitäisi tehdä jotain. Siihenkin pitäisi saada se kultainen keskitie, ja katsoa millainen koira on käsissä, ja mihin tosiaan panostaa. Niin kuin joillakin korkeampivireisillä koirilla siihen vireen säätelyyn, ja että ei vedä ihan tappiin sitä virettä.

    Vastaa
    1. Tintzu Kirjoittaja

      Mä näen tuon niin, että vaikka olisi käsissä se ns. superpentu, niin kyllä sillekin sitä perusvireensäätelytreeniä on tehtävä. Opetetaan olemaan koira oikeassa vireessä työskennellessään. Ei liian matalalla, ei liian korkealla. Vaan sillä tasolla, että oppiminen on mahdollista.
      Enkä nyt näe, miksi rodut pitäisi luokitella tavoitteellisiin ja tavoitteettomiin rotuihin? Sehän niitä tavoite-asetelmia juuri luo, ettei tämän rotuisella voi olla tavoitteita ja tämän rotuisella ne ovat ainoa mahdollisuus.

      Vastaa
      1. Kati Pohjoisvirta

        Niin näen minäkin sen että jokaiselle koiralle se oikea vire on löydettävä, ja opetettava. Paljon vaan näkee sellaista, että ei huomata vauhdin huumassa, että sille vireellekin pitää tehdä jotain.

        En mä kyllä jaa rotuja tavoitteellisiin ja tavoitteettomiin, ennemminkin ihmiset jakautuvat näihin. Minkä tahansa rodun kanssa voi olla tavoitteita, onhan mullakin. Mutta jos sitä on oikeasti korkeat tavoitteet, vaikka se SM-kisojen 10 parhaan joukkoon pääseminen, niin en mä vaan usko että ihan millä tahansa rodulla sinne pääsee. Kyllä se rodun valinta riippuu vaan tavoitteista, vaikka sitten loppupeleissä tavoitteiden täyttyminen riippuu yksilöistä.

  2. Laura M

    Loitsun kohdalla en luvannut kasvattajalle harrastaa mitään. Tiesin vain että haluan koiran/pennun tästä emästä. Pennunkin kanssa tein kompromissin ja otin sen keskitien kulkijan joka ei leikkinyt mutta oli ihan sheltin näköinen. Sen sisko kiinnosti kun oli vähän hullumpi, mutta tosiasia oli että tuskin olisi tullut toimeen Netan kanssa.

    Aika nopeasti huomasin että se pikkuisen nyhjö pentu olikin aika vilkas ja helposti kierroksilla käyvä. Pentuaikana lähinnä leikittiin hallilla ja juostiin namikupille. Penturyhmässä pentujuttuja aloitettiin noin 9 kk ikäisenä (paikallaoloa, leikkimistä, lelulle/kupille juoksua yms.). Agilityryhmässä sitten 1 v 4kk ikäisenä. Tuolloin treenikaverit käskivät laittamaan sen paikallaolon kuntoon tai muuten ei esteille ole asiaa 😀 no sitä treenattiin ja samalla Loitsu oppi myös patoamaan ja hallitsemaan virettä.

    Tämän koiran kanssa olen enemmän nauttinut treenaamisesta ja tekemisestä kuin tähdännyt korkealle. Asiat on opetettu kuitenkin kunnolla, mutta myös niin että ensin kisataan ykkösluokassa ja sitten siitä ylemmäs eli turhan vaikeita juttuja ei kovin aikaseen tehty, koska haastetta oli siinä (yli)vireessä ja irtoamisessa ihan suorillekin hypyille ja varsinkin putkiin. Vähitellen sitten koottiin esteosaamista valmiiksi niin että hyppyradoille osallistuttiin ensimmäisen kerran reilu 3 vuotiaana ja samaan aikaan alettiin tehdä juoksu aa projektia joka oli esteistä se viimeinen opeteltava.

    Tällä hetkellä kohta 4 vuotiaalla koiralla on oikeasti osaamista jo hienosti. Ykkösessä vielä metsästetään viimeistä luvaa, mutta kyllä se sieltä vielä tulee.

    Pentukurssia kouluttaessa yritän kiinnittää huomiota myös vireeseen, leikkimiseen ja namikupille juoksemiseen. Välillä se on kouluttajana haastavaa kun uudet harrastajat haluaisivat niin kovasti päästä harjoittelemaan esteitä. Katsotaan kuinka kauan saan pidettyä pääni näiden kanssa 😉 Kilpailevien ryhmän kanssa huomaan vähän liikaa valuneeni ratatreeniin vaikka alkuperäinen suunnitelma oli vire ja esteosaamisen parantaminen. Onneksi jaksoa on vielä paljon jäljellä joten ehdin vielä tehdä muunkinlaisia treenejä.

    Vastaa
    1. Tintzu Kirjoittaja

      Loitsusta kyllä näkee, että sitä on tehty paineettomasti ja ajan kanssa kiirehtimättä. Hienoa työtä olet Laura tehnyt! Ja nopeasti te sitten nousette, kun kaikki natsaa kohdalleen, pienestähän se on koko ajan ollut kiinni.

      Kävin tuossa jokin viikko sitten katsomassa jatkotason treenejä erään kouluttajan pyynnöstä. Näkemäni perusteella ihmettelin kovasti treenaajien vaatimuksia koulutuksen ja treenien suhteen. Jos perusesteosaamisessa on vielä puutteita, miksi vaatia sivuttaisirtoamis- yms. treenejä. Aloittelevalle kouluttajalle se oman pään pitäminen on vain vieläkin vaikeampaa kuin kokeneille. Omasta lyhyestä kouluttamishistoriastani parhaita olivat ehdottomasti viimeiset ryhmät, kun kaikki treenit mentiin niin omasta kuin treenaajienkin toiveesta vire edellä. Se oli palkitsevaa kaikille.

      Vastaa
  3. Tiina Tuominen

    Ilmeisesti on ollut onni, että itse olen aloittanut koiraharrastuksen pk-puolelta. Mentiin vire edellä. Minulla on ollut jopa koira jolle ei opetettu mitään tekniikka alle vuotiaana. Viimeisimmälle kahdelle koiralle ei olekaan tarvinnut virettä kaivaa, vaan sopivasti rajoittaa ja avot. Se vaan kovin mietityttää että kuinka hyvin kaupunkiolosuhteisiin soveltuu harrastuksia ajatellen riittävillä ominaisuuksilla varustetut koirat. Niille ei välttämättä sovellu vuorokaudessa 16h lepo. Kovasti pelkään myös että koirien hermot alkavat huonontua, koen että huonohermoisesta koirasta ei ole yhtään mihinkään lajiin.

    Vastaa
    1. Tintzu Kirjoittaja

      PK-puolella se tuntuu olevan yleistä, ettei koiralle opeteta tekniikkaa ennen kuin se koiran tunnetila treeneihin on valmis. Ja vähän se edellä olen ajatellut itsekin edetä. 🙂 Ipin ja Pessin jälkeen se hermorakenteen tasapainoisuus on kyllä tärkeätä jatkossa. Piikan ja Kiljun kanssa on päässyt helpolla tietyissä asioissa ihan vain niiden vakaan luonteen vuoksi. Toki sitten taas vahva hermorakenne on joissain koulutuksellisissa asioissa jopa hankalaa, koska koirat ehkä ovat sitten koulutuksellisestikin vaikeita saada nousemaan sieltä tasaisuudesta. Mutta arkielämän kannalta tuollainen koira on vain se mun ihanne.

      Vastaa
  4. Joanna

    Pakko kommentoida, vaikka postauksesta jo hetki aikaa. Tosi hyviä mietteitä. Itselle tuli loppu vuodesta uusi pentu ja koska halusin välttää kaikki aikaisempien koirien kanssa tehdyt virheet (joita on paaaaaaaljon) päätin panostaa oikeasti siihen, että kenen koulutuksissa käydään. Ainakin tokokoulutuksissa ollaan käyty paljon valmennusrenkaan jäsenten treeneissä ja lähes aina ensimmäinen kysymys on ”leikkiikö se?” Ja seuraavana tulee käsky näyttää meidän leikkiä. Ensimmäisillä kerroilla itsellä oli hieman pöllämystynyt olo, treeneistä maksettu maltaita ja sitten pitäisi vaan leikkiä. Antoisaa kuitenkin oli ja pikkuhiljaa itsellenikin alkoi valjeta miksi se on niin tärkeää leikkiä sen pennun kanssa. Leikkiä ja pitää hauskaa. Kyllä se oppii kaiken tarvittavan myöhemminkin. Lisäksi moni kouluttaja varoitellut liian nopeasta etenemisestä ja muistuttelivat että kyseessä on vasta pentu. Eli ainakin koen, että tokossa jos valitsee kouluttajat huolella niin saa kyllä hyvää oppia ja vire ja koiran asenne otetaan alusta asti huomioon.

    Vastaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s