Päivittäiset arkistot: 19.4.2016

Niin mahdoton kiire sinne ”huipulle”

Olen miettinyt viime aikoina ihmisten halua edetä koirineen sinne ”huipulle”. Johtuuko se sitten siitä, että laji kuin laji – tavoitteita pitää olla heti alusta asti. Huolimatta siitä, onko koira ensimmäisesi vaiko kymmenes. Kun menet minkä tahansa lajin koulutukseen, ensimmäiseksi kysytään nykyinen tasonne ja seuraavaksi, mitkä ovat tavoitteenne. Ilman tavoitteita ei ole koulutusta. Tästä saa helposti sen kuvan, että vain tavoitteilla on väliä.

Agility (ja hieman myös toko) eroavat muista lajeista siinä, että niissä on jo selvästi eriytyneet harrastajajoukot huippujen ja tavallisten tallaajien välillä. Huipuille agility ja toko on usein jo kokopäivätyötä, muille se on edelleen harrastus, useimmiten kallis harrastus. Agilityn ja tokon SM-kisoissa pärjäämiskortit jaetaan niille, joilla on koneisto takana. PK:n SM-kisoissa tämä jako ei ole vielä näin selvä, vaikkakin suuntaus on jo sama etenkin valtalajeissa IPOssa, jäljellä ja haussa. Tottakai sitä pyritään pääsemään sellaisen treeniporukan mukaan, että tavoitteiden saavuttaminen on mahdollista. Etenkin, jos tavoitteena on olla siellä huipulla. Harrastelijatasolta on vaikea ponnistaa ylöspäin, jos treeniporukasta ei ole tukeaan antamaan henkisesti kuin treenillisestikään.

Agilityssa jako huippuihin ja tavallisiin tallaajiin on herättänyt keskustelua viime vuosina osallistujamäärältään kasvaneiden Maajoukkuekarsintojen vuoksi. Seurasin jokin aika sitten Youtubessa lähetettyä ja edelleen sieltä löytyvää Agilitypaneelia, jossa panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että osallistujia Maajoukkuekarsinnoissa on tätä nykyä liikaa. Heidän mielestään tuon luokan kisoihin ei enää kaivattaisi perässähiihtelijöitä kisapäiviä pidentämään. Heidän mielestään voitaisiin jopa puhua hupiharrastelijoista, harrastelijoista ja kilpaurheilijoista. Näistä kaksi jälkimmäistä ryhmää voisivat muodostaa SM-kisat, mutta Maajoukkuekarsintoihin sallittaisiin vain kilpaurheilijoiden osallistuminen. Epäselväksi jäi, millä tämä jako tehtäisiin. Kuka voi sanoa itseään agilityn kilpaurheilijaksi? Ylipäänsä, kuinka määritellään se, kuka on ”huipulla”? Näihin kysymyksiin varmasti joudutaan vastaamaan ennemmin tai myöhemmin, varsinkin nyt kun agilitylle on vihdoin esitetty urheilu-statusta.

Sanotaan, että sinne ”huipulle” päästäksesi tarvitset siihen sopivan koiran – ja koneiston joko itsesi tai koirasi takana. Vaikka koiran vanhempien tittelit eivät periydy, koiran kasvattajan kokemus ja tuki kylläkin. Tai jos olet jo itse päässyt itsellesi sopivaan treeniryhmään, voit luottaa tuen löytyvän sitä kautta. Ja sitten sinulla ja koirallasi tulee synkata. Teidän tulee toimia koirakkona. Ei niin, että sinä loistat ja koirasi jää varjoosi, tai niin, että koirasi loistaa ja sinä jäät sen varjoon. Teidän tulee yhdessä loistaa. Erottua niistä kaikista muista loistavista koirakoista. Mutta koirilta vaaditaan yhä enemmän yhä nuorempina. Niitä helposti verrataan siihen omaan tai kaverin valmiiseen, aikuiseen koiraan. Kun ei se ole samanlainen, kun siltä puuttuu jotain. Ja niitä ominaisuuksia etsimällä etsitään. Vaikka pitäisi vain uskaltaa rauhassa katsoa, millainen koira sieltä paljastuukaan ja tukea sitä kehitystä kaikin mahdollisin keinoin.

Kun tuolla eri lajien kentillä pyörii ja pitää silmänsä auki, yhä useammin kiinnittää huomion siihen, miten edelleen koulutetaan ja treenataan tekniikka edellä. Pahimmillaan tavoitteet tulee asettaa ennen treenaamisen aloittamista, sitten mennään kurssille ja oletetaan, että kurssin jälkeen ollaan koevalmiita. Keskustelupalstoilla purkaudutaan, kuinka ei saada treeniryhmässä tarpeeksi treeniaikaa, vaikka treenit maksavat maltaita.  Mennään sinne, missä saa treenata halutessaan vaikka koko tunnin. Halutaan yhä enemmän, esitetään kouluttajalle toiveita yhä vaativimmista treeneistä. Tokossa halutaan treenata heti EVL:n liikkeitä,  ja suljetaan silmät siltä, ettei koira osaa edes pitää perusasentoa häiriössä saati edetä laukalla ruutuun. Agilityssa opetellaan heti aluksi takaakierto-päällejuoksu-persjättö-juoksenytperkelekovempaa, vaikka koira ei osaa edes edetä loppusuoraa. Tai vaaditaan kouluttajalta 20-esteinen rata, koska niitä muutkin menevät. Eikä ulkopuolisella kouluttajalla osata edes neljää ensimmäistä estettä, kun kouluttaja vaatiikin täydellisempää ohjausta. Ei nähdä metsää puilta. Sitten ihmetellään, miksi koiraa ei kokeessa kiinnosta ei sitten pätkän vertaa tai miksei siitä koskaan tule kisavalmista.

Kaikessa siinä treenihimossa unohdetaan koiran vire. Ilman virettä ei ole koesuoritusta. Ilman virettä ei olla koskaan siellä ”huipulla”. Mutta kun halutaan treenata, kuten ne kaikki huiputkin treenaavat. Tietämättä, millaisia treenejä he koirillaan teettävät. Agilitypaneelia seuratessa tuli kyllä selväksi, että agilityn ”huiput” kouluttavat eri tavalla kuin itse treenaavat. Pennun ja nuoren koiran kanssa ei panostetakaan niihin tekniikkatreeneihin vaan leikkimiseen ja vireeseen. Jos tietotaidon tulisi valua huipuilta alaspäin koulutussysteemissämme – ellei tietotaito sitten ole vain harvojen ja valittujen salaisuus, jotain tässä ketjussa jää puuttumaan. Osansa varmasti on sillä, että koulutettava voi omaksua vain hyvin pienen osan kuulemastaan uudesta tiedosta. Mutta miksi sen vireen painottamisen unohtavat nekin, jotka kouluttavat muita työkseen?

Myönnän, olen ollut itsekin siinä samassa pisteessä. Kolmen koiran kanssa. En sitten oppinut kerrasta enkä toisesta. Teetin aivan liian vaikeita treenejä nuorille koirille. Oikeasti niiden kanssa olisi vain pitänyt leikkiä, nostaa virettä ja siinä jossain välissä opettaa vähän tekniikkaa. Tekemiäni virheitä korjaan edelleen, vaikka viimeisin koira on jo viisivuotias, koira parhaassa iässä. Ellen olisi työntänyt itseäni aikanaan Kiljun treeneihin mukaan, en tajuaisi tätä luultavasti vieläkään.  Yhä enemmän tavoitteenani on vetää laadukkaat treenit. Ei se määrä, vaan se laatu. Ja silti palaan tuohon tekniikan ja vireen oravanpyörään yhä uudelleen ja uudelleen. Koska niitä tehtyjä virheitä on niin vaikea korjata. Kun ne tehdyt virheet ovat siellä vireessä.

Tässä uutta pentua miettiessäni olen joutunut pohtimaan rotuvalikoimaa, lajivalikoimaa ja miettimään myös niitä tavoitteita. Mille tasolle haluan koiran? Keltä kasvattajalta ”voin” koiraa kysyä, jos tavoitteeni eivät olekaan kasvattajalle riittävät? Jos lajivalikoima ei ole riittävä? Jos minä en ole ohjaajana riittävä? Ja huolimatta kaikista näistä kysymyksistä joudun luultavasti kuitenkin tyytymään siihen, että haluaisinpa ominaisuuksiltaan millaisen koiran tahansa, se tulee olemaan kuitenkin lopulta koira, jonka tähän tilanteeseen tarvitsen. Niinpä olen päättänyt, että vain hermorakenne ja laukauspelottomuus ovat asioita, joista en tingi. Tavoitteita en aseta. Lajivalikoimaa en mieti. Sillä ei ne tavoitteet. Vaan se matka. Opittavaa on vielä niin paljon. Ja mikä pelottavinta, tällä kertaa en haluaisi tehdä vanhoja virheitä, mutta tiedostan, että omista maneereistaan on vaikea päästä irti. Mutta yritän treenata sitä koko ajan.

Koirankoulutus. Jos se olisi niin helppoa, kaikkihan siellä huipulla olisi.

Vire vai tekniikka, kumpi edellä itse koulutat ja treenaat?