Jos on Piikasta huomannut, miten yksinäistä sillä on ollut, ei tämä omakaan arki tällä hetkellä mitään hehkeetä ole ollut. Tänään tuli kuluneeksi kuukausi Pessin kuolemasta. Hassua, että siitä on jo niin ”kauan”. Tuntuu, että se päivä oli vasta viime viikolla. Siinähän nämä päivät menevät, kun ei ajattele ja täyttää päivät kaikella. Paitsi treenata ei näemmä kannata, ainakaan tokoa. Piika lopettelee valeraskautta viimeinkin, juuri kun melkein tilasin sille Galastopit pysäyttämään maidon tuotannon. Samalla se on niin herkkistä, ettei voi syödä, jos joku taivaankappale on väärin ja itseensä se ottaa kaikesta tokon herkkisliikkeissä. Miten mä aina unohdankin, millainen siitä tässä vaiheessa tulee…
Niinpä olikin ihana lisä, kun Janne jätti Kiljun tänne lähtiessään työreissulle Britteihin (pyysin tuomaan bordercollienpennun tuliaiseksi) ja Raisa ja Naakka olivat meillä yökylässä. Arki tuntui heti paljon mielekkäämmältä, kun oli jotain muuta.
Ja totesin taas, että mihin sitä lampaita tarvitsee, kun Piikalla on ihka oma mali. Näitä kuvia katsoessa tulee vain huono omatunto, etten voi enkä välttämättä haluaisikaan tarjota sille juuri nyt koirakaveriseuraa ottamalla uutta pentua. Mutta siitä ehkä lisää tuonnempana.
Pipipäät 