Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2016

Kun laiskottaa…

A-6788

…käydään pellolla…

A-6804

…kuvaamassa koiria…

A-6809

…eikä missään nimessä treenata omaa koiraa.

A-7403

…pyydetään ruskea lammas seuraneidiksi…

A-7397

…koirat huolehtivat itse liikuttamisestaan…

A-7418

…käydään osteopaatilla…

A-7425

…toteamassa, että kyllä lähtee. Koira on kunnossa…

A-7405

…keskitytään ruskeaan lampaaseen…

A-7424

…unohdetaan ne oikeat harrastukset täysin…

A-7428

…ihmetellään, miksi koiralla on täysi turkki päällä, kun sen pitäisi muistuttaa tässä vaiheessa juoksukiertoa karvatonta harakanpelättiä…

A-7442

…kieli keskellä suuta todetaan, että ehkä sitten ensi viikolla – tai sitä seuraavalla…

Saatettiin käydä myös lauantaina Mikkelissä agilitykisoissa. Jälkipolville ei jäänyt kerrottavaa. Ei todellakaan oltu samalla radalla. Edes muutamaa estettä. Eikä ainakaan yhdelläkään kolmesta radasta. Tatsi on menetetty.

Viikon treenit

Kirjoitukseni kiireestä ”huipulle” on vissiin puhututtanut niin netissä kuin tosielämässäkin. On ollut samaa mieltä olijoita siinä missä osa on sanonut, ettei asia todellakaan ole näin. Jokaisella toki on oma mielipiteensä, mutta hauskaa, että vannoutuneet agilityharrastajat ovat olleet enemmän sitä mieltä, että  e i  o l e  n ä i n. Ja sitten taas he, joilla on enemmän kokemusta eri lajeista, ovatkin olleet hyvinkin samaa mieltä. Ehkäpä palautteissa on ollut luettavissa myös hienoista lukukeskeisyyserojakin. Osa on lukenut tekstin laajempana kokonaisuutena (kuten tarkoitinkin) ja osa taas puuttunut yksittäisiin lauseisiin. Mutta nämä on näitä. Osa näkee metsän, osa näkee puut. Kaikilla se määräytyy omasta katsantokannasta riippuen.

Tämän viikon treenit ovat jääneet vähäisiksi. Aamuisin on tehty tunnaria. Kun tuossa jokin viikko sitten käytiin Satun kanssa treenaamassa, Satu pohti, että Piikan ilme voisi olla parempi ja ehkä virekin. Sain vinkin, että voisi lähettää Piikan tekemään tunnaria toiseen huoneeseen. Niinpä olen pelannut nyt kotona vähän porttipeliä, osa auki, osa kiinni, niin että Piika joutuu tekemään U-mutkan päästäkseen kapuloille ja takaisin aamuruoan luo. Aluksi yritti toki tunkea ensimmäisestä portista takaisin ruoalle, mutta nopeasti oppi, että on vain yksi tie. Iltaisin olen tehnyt tunnaria kaupan pihalla, parkkipaikalla ja kotipihassa. Aiempaan erona, että nytkin kapulat ovat kaukana ja Piika menee niille laukkaa ja palauttaa laukalla. En ole suvainnut yhtään kapuloiden liikuttelua, mutta olen antanut sen tehdä suu auki h(m)aistelua, jos ei liikuta kapuloita. Näissä kaikissa treeneissä on ollut ihan hyvä onnistumisprosentti, mutta toki niitä liikutteluitakin on tullut ja niistä ei ole palkattu.

Eilen jaksoin jopa rakentaa ruudun ja treenailtiin merkkiäkin. Ajattelin nyt välillä tehdä jotain uuttakin, ja oli selvästi hyvä idea. Piika rakastaa merkin kiertoa ja hyvin hoksasi, että sieltäkin voi mennä ruutuun. Sen sijaan ohjattunouto oli vähän hakusessa, mutta kivat treenit saatiin aikaiseksi. Viimeisenä toki astuin Kiljun paskaan. Voi %#&##. Putsasin kengät sitten Jannen hammasharjalla.

Illasta vielä agilitytreeneihin.

image

Viikkorata vk 16

Rata oli  muunnelma SM-kisoihin tuomariksi tulevan Lee Gibsonin treeniradasta ja ATT:n kisojen agilityradasta.

Piikalla on alkanut nyt olemaan lähdössä seisomaan nousua. Treenissäkin jouduin puuttumaan asiaan useamman kerran. Tää täytyy nyt pistää kuntoon kotitreeneissä, kun vähitellen alan pääsemään jyvälle, mihin se reagoi ja miksi nousee.

1-2 mentiin niistolla ja siitä ohjaus 3:lle ja tyrkkäys putkeen. Treenattiin nyt juoksu-A:ta vain siten, etten vaatinut pysähtymistä. Niinpä hain Piikan aika syvältä putkelta ja kisattiin yhdessä A ja siitä 6:lle ja ihan peruskäännöllä Piika haki takaakierron seiskalle. Mietittiin myös vastakäännöstä tähän, mutta vähän sama kuin niistossa, niin Piika kääntyy sen verran pienellä säteellä, että peruskäännöksessä sen vauhti ei himmannut ollenkaan vaan kun oma liike jatkui keinulle, Piikakin korjasi sinne heti hyppysuunnan.

Kepeille kokeiltiin niin pakkovalssia (oli hidas), takaaleikkausta (haki hyvin, mutta itse ohjasin sitten aina keppien jälkeiselle hypylle) ja persjättöä keppien jälkeen. Ehkä viimeisin toimi parhaiten, kun ajoitin persjätön alkamaan keppien puolesta välistä. 11:ltä ei tarvinnut kuin tyrkätä 12-putkeen ja muurilta niistin. Tässä oli tärkeää rytmitys, että maltoin odottaa, että Piika luki muurin ja heti itse liikuin eteenpäin, tyrkkäys 14:lle ja oma linja jatkui keppien päästä suoraan kohti 16-putken päätä. Pituuden jälkeen sokkari ja oikein ajoittuessaan Piika vain tuli ja haki oikeita esteitä. Loppusuoralle kiritettiin yhdessä.

On se helppoa silloin, kun kaikki onnistuu.

Niin mahdoton kiire sinne ”huipulle”

Olen miettinyt viime aikoina ihmisten halua edetä koirineen sinne ”huipulle”. Johtuuko se sitten siitä, että laji kuin laji – tavoitteita pitää olla heti alusta asti. Huolimatta siitä, onko koira ensimmäisesi vaiko kymmenes. Kun menet minkä tahansa lajin koulutukseen, ensimmäiseksi kysytään nykyinen tasonne ja seuraavaksi, mitkä ovat tavoitteenne. Ilman tavoitteita ei ole koulutusta. Tästä saa helposti sen kuvan, että vain tavoitteilla on väliä.

Agility (ja hieman myös toko) eroavat muista lajeista siinä, että niissä on jo selvästi eriytyneet harrastajajoukot huippujen ja tavallisten tallaajien välillä. Huipuille agility ja toko on usein jo kokopäivätyötä, muille se on edelleen harrastus, useimmiten kallis harrastus. Agilityn ja tokon SM-kisoissa pärjäämiskortit jaetaan niille, joilla on koneisto takana. PK:n SM-kisoissa tämä jako ei ole vielä näin selvä, vaikkakin suuntaus on jo sama etenkin valtalajeissa IPOssa, jäljellä ja haussa. Tottakai sitä pyritään pääsemään sellaisen treeniporukan mukaan, että tavoitteiden saavuttaminen on mahdollista. Etenkin, jos tavoitteena on olla siellä huipulla. Harrastelijatasolta on vaikea ponnistaa ylöspäin, jos treeniporukasta ei ole tukeaan antamaan henkisesti kuin treenillisestikään.

Agilityssa jako huippuihin ja tavallisiin tallaajiin on herättänyt keskustelua viime vuosina osallistujamäärältään kasvaneiden Maajoukkuekarsintojen vuoksi. Seurasin jokin aika sitten Youtubessa lähetettyä ja edelleen sieltä löytyvää Agilitypaneelia, jossa panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että osallistujia Maajoukkuekarsinnoissa on tätä nykyä liikaa. Heidän mielestään tuon luokan kisoihin ei enää kaivattaisi perässähiihtelijöitä kisapäiviä pidentämään. Heidän mielestään voitaisiin jopa puhua hupiharrastelijoista, harrastelijoista ja kilpaurheilijoista. Näistä kaksi jälkimmäistä ryhmää voisivat muodostaa SM-kisat, mutta Maajoukkuekarsintoihin sallittaisiin vain kilpaurheilijoiden osallistuminen. Epäselväksi jäi, millä tämä jako tehtäisiin. Kuka voi sanoa itseään agilityn kilpaurheilijaksi? Ylipäänsä, kuinka määritellään se, kuka on ”huipulla”? Näihin kysymyksiin varmasti joudutaan vastaamaan ennemmin tai myöhemmin, varsinkin nyt kun agilitylle on vihdoin esitetty urheilu-statusta.

Sanotaan, että sinne ”huipulle” päästäksesi tarvitset siihen sopivan koiran – ja koneiston joko itsesi tai koirasi takana. Vaikka koiran vanhempien tittelit eivät periydy, koiran kasvattajan kokemus ja tuki kylläkin. Tai jos olet jo itse päässyt itsellesi sopivaan treeniryhmään, voit luottaa tuen löytyvän sitä kautta. Ja sitten sinulla ja koirallasi tulee synkata. Teidän tulee toimia koirakkona. Ei niin, että sinä loistat ja koirasi jää varjoosi, tai niin, että koirasi loistaa ja sinä jäät sen varjoon. Teidän tulee yhdessä loistaa. Erottua niistä kaikista muista loistavista koirakoista. Mutta koirilta vaaditaan yhä enemmän yhä nuorempina. Niitä helposti verrataan siihen omaan tai kaverin valmiiseen, aikuiseen koiraan. Kun ei se ole samanlainen, kun siltä puuttuu jotain. Ja niitä ominaisuuksia etsimällä etsitään. Vaikka pitäisi vain uskaltaa rauhassa katsoa, millainen koira sieltä paljastuukaan ja tukea sitä kehitystä kaikin mahdollisin keinoin.

Kun tuolla eri lajien kentillä pyörii ja pitää silmänsä auki, yhä useammin kiinnittää huomion siihen, miten edelleen koulutetaan ja treenataan tekniikka edellä. Pahimmillaan tavoitteet tulee asettaa ennen treenaamisen aloittamista, sitten mennään kurssille ja oletetaan, että kurssin jälkeen ollaan koevalmiita. Keskustelupalstoilla purkaudutaan, kuinka ei saada treeniryhmässä tarpeeksi treeniaikaa, vaikka treenit maksavat maltaita.  Mennään sinne, missä saa treenata halutessaan vaikka koko tunnin. Halutaan yhä enemmän, esitetään kouluttajalle toiveita yhä vaativimmista treeneistä. Tokossa halutaan treenata heti EVL:n liikkeitä,  ja suljetaan silmät siltä, ettei koira osaa edes pitää perusasentoa häiriössä saati edetä laukalla ruutuun. Agilityssa opetellaan heti aluksi takaakierto-päällejuoksu-persjättö-juoksenytperkelekovempaa, vaikka koira ei osaa edes edetä loppusuoraa. Tai vaaditaan kouluttajalta 20-esteinen rata, koska niitä muutkin menevät. Eikä ulkopuolisella kouluttajalla osata edes neljää ensimmäistä estettä, kun kouluttaja vaatiikin täydellisempää ohjausta. Ei nähdä metsää puilta. Sitten ihmetellään, miksi koiraa ei kokeessa kiinnosta ei sitten pätkän vertaa tai miksei siitä koskaan tule kisavalmista.

Kaikessa siinä treenihimossa unohdetaan koiran vire. Ilman virettä ei ole koesuoritusta. Ilman virettä ei olla koskaan siellä ”huipulla”. Mutta kun halutaan treenata, kuten ne kaikki huiputkin treenaavat. Tietämättä, millaisia treenejä he koirillaan teettävät. Agilitypaneelia seuratessa tuli kyllä selväksi, että agilityn ”huiput” kouluttavat eri tavalla kuin itse treenaavat. Pennun ja nuoren koiran kanssa ei panostetakaan niihin tekniikkatreeneihin vaan leikkimiseen ja vireeseen. Jos tietotaidon tulisi valua huipuilta alaspäin koulutussysteemissämme – ellei tietotaito sitten ole vain harvojen ja valittujen salaisuus, jotain tässä ketjussa jää puuttumaan. Osansa varmasti on sillä, että koulutettava voi omaksua vain hyvin pienen osan kuulemastaan uudesta tiedosta. Mutta miksi sen vireen painottamisen unohtavat nekin, jotka kouluttavat muita työkseen?

Myönnän, olen ollut itsekin siinä samassa pisteessä. Kolmen koiran kanssa. En sitten oppinut kerrasta enkä toisesta. Teetin aivan liian vaikeita treenejä nuorille koirille. Oikeasti niiden kanssa olisi vain pitänyt leikkiä, nostaa virettä ja siinä jossain välissä opettaa vähän tekniikkaa. Tekemiäni virheitä korjaan edelleen, vaikka viimeisin koira on jo viisivuotias, koira parhaassa iässä. Ellen olisi työntänyt itseäni aikanaan Kiljun treeneihin mukaan, en tajuaisi tätä luultavasti vieläkään.  Yhä enemmän tavoitteenani on vetää laadukkaat treenit. Ei se määrä, vaan se laatu. Ja silti palaan tuohon tekniikan ja vireen oravanpyörään yhä uudelleen ja uudelleen. Koska niitä tehtyjä virheitä on niin vaikea korjata. Kun ne tehdyt virheet ovat siellä vireessä.

Tässä uutta pentua miettiessäni olen joutunut pohtimaan rotuvalikoimaa, lajivalikoimaa ja miettimään myös niitä tavoitteita. Mille tasolle haluan koiran? Keltä kasvattajalta ”voin” koiraa kysyä, jos tavoitteeni eivät olekaan kasvattajalle riittävät? Jos lajivalikoima ei ole riittävä? Jos minä en ole ohjaajana riittävä? Ja huolimatta kaikista näistä kysymyksistä joudun luultavasti kuitenkin tyytymään siihen, että haluaisinpa ominaisuuksiltaan millaisen koiran tahansa, se tulee olemaan kuitenkin lopulta koira, jonka tähän tilanteeseen tarvitsen. Niinpä olen päättänyt, että vain hermorakenne ja laukauspelottomuus ovat asioita, joista en tingi. Tavoitteita en aseta. Lajivalikoimaa en mieti. Sillä ei ne tavoitteet. Vaan se matka. Opittavaa on vielä niin paljon. Ja mikä pelottavinta, tällä kertaa en haluaisi tehdä vanhoja virheitä, mutta tiedostan, että omista maneereistaan on vaikea päästä irti. Mutta yritän treenata sitä koko ajan.

Koirankoulutus. Jos se olisi niin helppoa, kaikkihan siellä huipulla olisi.

Vire vai tekniikka, kumpi edellä itse koulutat ja treenaat?

 

 

 

Rakas treenipäiväkirja…

…kuka nämä piskit on kouluttanut näin taitaviksi?

Torstaina treenattiin viikkoradalla viikkotreeneissä.

Vko2015

Viikkorata vk 15

1-2 niistolla, 4-5 sokkari, 6-8 kokeilin takaakierto-valssi-takaakierto-päällejuoksu, mutta päädyttiin lopulta Jarin ehdottamaan takaakierto-jaakotus-takaakierto-päällejuoksuun, joka toimi linjojen puolesta paremmin. Kepeille vienti oli sujuvampi ja koiran linja kaikkinensa nopeampi. 10-11 välille Piika tarvitsi puolivalssipidätteen ja putkijarrun. Valssilla 12 ja sitten ehdottomasti meille radan vaikein kohta. 13-14 takaakierto-niisto, pieni odotus, tyrkkäys 15:lle, pakkovalssiin ohjaus 16:lle, valssi 17:lle ja putkijarru 18:lle.

Ratapiirroksen nähdessäni en ajatellut radan olevan mitenkään erikoinen, mutta haastavuutensa oman liikkumisen osalta toi A:n ja puomin kiinnisitominen putkella. Ja sai kyllä juosta paikoitellen, että ehti ohjaamaan. Piikalla oli hyvä tatsi päällä. Ei juuri palkkailtu, mutta ohjasin paljon noita treenipätkiä pallo kädessä. Saatiin sillä vauhti pysymään hyvänä koko ajan. Ei tullut varsinaista väsymistä, vaikka pitkä pätkä treenattiinkin.

Jalosen_rata_18-3-2012

Ratatreenit 15.4.2016

Perjantain ratatreenejä pohdin pitkään, mutta mentiin sitten kuitenkin. Jalosen hyppyrata vuodelta 2012 oli teemana. Piirustuksessa oli vähän lyhyet estevälit, joten kasvateltiin niitä pidemmiksi.

1-3 otin kolmosen takaa vastaan, pieni linjaus 4:lle ja kepeille ohjaus. Kepeiltä vastakäännös 6:lle ja putkeen. Pienesti piti odottaa Piikaa pituudelta, mutta sitten tulikin jo kiire pussin jälkeiseltä esteeltä kääntämään. Varsinaisesti virheitä tähän ei tullut, mutta toki käännökset olisivat voineet olla tiiviimmät. Muurille toimi paremmin vastakäännös, 15:lle ennakoiva valssi ja loppusuora oli aika iisiä. Ei sinänsä mitään suurempia pulmia. 6-11 oli se väli, jota eniten tahkottiin. Ohjasin välillä pallo kädessä ja Piika oli selvästi siinä kiinni.

 

A-5093

Viikonloppu kului yhtä koiramaisissa merkeissä. Raisa ja Janne olivat lupautuneet pitämään viestileirin lappalaiskoirien järjestämänä. Koska meiltä nyt sattuneesta syystä on nuo kokeneemmat viestikoirat vähän vähentyneet, otettiin lyhyen matkan treeneihin Piika ja Kilju Naakan ja Elsan täydennykseksi juoksemaan. Lauantaille sattui vielä hieno aurinkoinen ilma ja koko päivä siinä hurahtikin. Metsässä viestin saloihin tutustuessa.

Juoksutettiin ensimmäisessä erässä Piika. Janne oli metsäpäässä. Seuraavassa erässä Kilju ja minä olin metsäpäässä. Kummatkin matkat olivat lyhyitä, niin että juuri ja juuri oli näköyhteys harvan metsän halki. Jo ensimmäisillä matkoilla näki sen, että tytöt ovat hoksanneet homman idean. Niinpä molemmille laitettiin myös välillä toinen koira heti perään imuavuksi. Piika meinasi jäädä toiseksi, kun suomenlapinkoira Vauhti oli jo viimeisillä pistoilla Piikaa melkeinpä nopeampi.

Käytiin myös tekemässä pidempi pätkä kokeneelle koiralle, noin 350-400 metriä oli etäisyys A-C päässä tässä treenissä. Kilju pääsi ensimmäistä kertaa treenaamaan tällaista matkaa. Kaippa sitä on jotain tehty oikein. Ei sillä ollut ongelmia juosta epätasaisessa kumpuilevassa maastossa. Janne oli todennut tätä ennen, että kyllä Kilju tarvitsee vähintään sellaiset 20 treeniä ennen koetta. Tuon jälkeen tuumasi, että no 10 riittänee. Piika pääsi vielä toisen kerran juoksemaan lyhyttä matkaa neljänteen treeniin. Sai olla vähän ylpeä näistä ”kokeneista” viestikoirista, kun sai aina sanoa, että pistä vaan se koirasi heti perään. Ei nuo tytöt käänny.

A-5044

 

Lauantai-iltana Kilju pääsi tekemään purut. Ei sitä helpolla päästetty sielläkään, vaikkei kovin raskasta treeniä tehtykään. Päivän väsymys kyllä näkyi Kiljussa, mutta hyvin se petrasi koko ajan. Jonkinlainen rauha noissa treeneissä on nyt saavutettu. Koiralla on selvästi hyvä olla. Johtuuko se sitten siitä, että Jannellakin tuntuu olevan nyt rauha tekemisessä. Viimeisten parin treenin aikana Kilju on keksinyt, että yrittää haukkua hihan päällä. Melkoista kengurumeininkiä alkaa homma olemaan, kun Kilju yrittää pistää maalimiehen liikkeelle.

A-5014

 

Sunnuntaina vuorossa oli sitten viestikoulutuksen tottisosio. Lähdin sinnekin sitten mukaan katselemaan enkä tietenkään pystynyt pitämään näppejäni erossa koirien kouluttamisesta. Ehkä siinä on myös minun ja Jannen ero. Janne yrittää aina selittää niin, että koiran ohjaaja ymmärtäisi, mitä pitäisi tehdä. Minä menen ja kokeilen lopulta itse, jotta koira saadaan liikkeelle ja aktiiviseksi ja sitten pystyn neuvomaan koiran omistajallekin, mitä hänen pitäisi tehdä. Ehkä se juontaa sitten juurensa siitä, että tykkään itse seurata katsomalla, mitä halutaan ja Janne ymmärtää paremmin sanallisesti. Mutta voi vitsi, mitä lappalaiskoiria olikaan treeneissä! Meinasin jo, että kyllä se on bordercollie ja malinois, minkä väliltä valitsen seuraavan koiran, mutta on noissa lappalaisissakin sitä jotain.

 

 

Kolmen kopla koossa

Jos on Piikasta huomannut, miten yksinäistä sillä on ollut, ei tämä omakaan arki tällä hetkellä mitään hehkeetä ole ollut. Tänään tuli kuluneeksi kuukausi Pessin kuolemasta. Hassua, että siitä on jo niin ”kauan”. Tuntuu, että se päivä oli vasta viime viikolla. Siinähän nämä päivät menevät, kun ei ajattele ja täyttää päivät kaikella. Paitsi treenata ei näemmä kannata, ainakaan tokoa. Piika lopettelee valeraskautta viimeinkin, juuri kun melkein tilasin sille Galastopit pysäyttämään maidon tuotannon. Samalla se on niin herkkistä, ettei voi syödä, jos joku taivaankappale on väärin ja itseensä se ottaa kaikesta tokon herkkisliikkeissä. Miten mä aina unohdankin, millainen siitä tässä vaiheessa tulee…

Niinpä olikin ihana lisä, kun Janne jätti Kiljun tänne lähtiessään työreissulle Britteihin (pyysin tuomaan bordercollienpennun tuliaiseksi) ja Raisa ja Naakka olivat meillä yökylässä. Arki tuntui heti paljon mielekkäämmältä, kun oli jotain muuta.

Ja totesin taas, että mihin sitä lampaita tarvitsee, kun Piikalla on ihka oma mali. Näitä kuvia katsoessa tulee vain huono omatunto, etten voi enkä välttämättä haluaisikaan tarjota sille juuri nyt koirakaveriseuraa ottamalla uutta pentua. Mutta siitä ehkä lisää tuonnempana.

A-5794

A-5807

A-5810

A-5831

A-5795

A-5847

A-5849

A-5837

A-5873

A-5879

A-5880

A-5886

A-5909

A-5949

A-5960

 

Viiden vuoden jälkeen yksinäisyys

Ei ole helppoa olla Piika. Viisi vuotta sillä oli aina koirakaveri. En muista, että se olisi koskaan ollut kunnolla yksin. Aina järjestettiin niin, että kotona oli vähintään pari koiraa. Eihän sellaista tilannetta voinut tulla, että koirien määrä vähentyisi.

Ja nyt yhtäkkiä niitä koiria on vain kaksi, ja nekin asuvat arkisin eri osoitteissa. Ei siis ihme, että tähän totutteluun menee hetki jos toinenkin. Koiriltakin.

Kotona olen huomannut, että Piikasta on tullut perskärpänen. Se on siellä, missä minäkin tai vähintään asemoituu niin, että voi seurailla tekemisiäni sivusilmällä. Jos Kilju on kotona, Piika ottaa selvästi rennommin, vaikka toisaalta vahtii minua nyt myös Kiljulta välillä.

Ja siis, onhan meillä varmasti ollut nyt tylsää arkea. En ole niin hirveästi jaksanut treenaamiseen panostaa ja olen ottanut kuvauksia enemmän silläkin, että josko niitä voisi taas kesäksi vähentää. Mutta Piika reagoi kaikkeen tällaiseen. Ei sitä ole tehty makoilemaan, kun se on tekemiseen viiden vuoden aikana tottunut. Vähintään siihen, että on se koirakaveri, jota kytätä. Toki treenitkin lisäävät stressiä, mutta en nyt näkisi, että Piika olisi hirveästi treeneistä stressautuvaa sorttia varsinkaan tässä vaiheessa, kun sitä prässiä treeneissä ei ole (vielä) tehty.

Nyt nuo purkukeinot alkavat olla vähintäänkin vaarallisia kotosalla. Jouduin viime perjantaina jättämään Piikan sisälle, kun sen tarha muistutti lähinnä uimalätäkköä. Koppi oli ainoa, joka oli kuivalla maalla. Eihän Piika sieltä kopin katolta päivän aikana mihinkään liiku, mutta tuntui se aika tylsältä jättää sinne päivän ajaksi. Niinpä päätin jättää Piikan sisälle.

12985613_10154023980971768_3990217101185964303_n

Piikan päivän askartelut 8.4.2016

 

Myönnän. Se uimalatarhaaminen olisi ollut parempi ratkaisu. Paljon olen nyt Piikan tuntevien kanssa asiasta keskustellut eikä kukaan oikein usko puhtaaseen eroahdistukseen. Edelleenkään. Lähinnä siihen, että jossain vaiheessa se yksinolo vain kulminoituu, tajuaako Piika olevansa yksin ja tulee tarve tehdä jotain? Kasvaa paine päässä ja on pakko purkaa se johonkin? Kovasti töitä se oli kyllä tehnyt, että oli keittiöön päässyt. Ihme ja kyllä ei ollut loukkaantunut. Eikä sytyttänyt tulipaloa. Mitä nyt oli vähän kanniskellut esineitä ja purrut kamerarepusta hihnan poikki. Sen tajusin vasta lauantaina. Onneksi tuolloin Piika oli tarhassa. Muuten se olisi nyt turkiksena.

Tällä viikolla Piikalla on kaverina Kilju. Hetken taas helpottaa yksinolot. Mutta siellä se taas viikon päästä piilottelee, yksinäisyys.

Ipi olisi eilen täyttänyt yhdeksän vuotta. Kippis sille.

Agia, viestiä ja puruja

…siihen voisikin meidän viikonlopun kiteyttää.

Lauantaina osallistuttiin Piikan kanssa Huotarin Peten agilityvalmennukseen. Samaan aikaan pyöri myös tokovalmennus Huotarin Oilin valvovien silmien alla Jattilassa. Olin pyöritellyt kurssille osallistumista ja aiemmin päättänyt, etten mene kummankaan koulutukseen. Tokossa meillä olisi edelleen samat ongelmat kuin puolitoista vuotta sitten, kun viimeksi Oilin koulutuksessa oltiin. En vain ole keksinyt kaukoihin enkä tunnariin toimivaa tapaa, joten tuntui turhalta mennä niitä taas vatvomaan. Agilitykoulutus taas kiinnosti, mutta lopulta päätin, että keskitytään muuten treenaamiseen ja säästetään nekin rahat.

Mutta kun Veera tarjosi paikkaansa kurssilla, huomasin sanovani, että me otetaan se. Ja niin me sitten päädyttiin taas pitkästä aikaa agiliitämään ulkopuolisten silmien alla. Rata oli oheisen kaltainen:

huotari_2016_04_09

Pete Huotari Jattila 2016 04 09

Kaikille oli varattuna 2×10 minuuttia treeniaikaa. Alussa käytiin vähän rataa yhdessä läpi ja sitten oli jokaisella vuoronsa treenata pareittain. Näinpä ehdin katsoa muutaman parin alkupäästä, kun meidän vuoromme oli vasta viimeisessä parissa. Pääpaino koulutuksessa oli oikeissa linjoissa. Jalkojen ja katseen (rintamasuunnan) merkitystä korostettiin koko ajan. Toisaalta myös rytmityksellä pelattiin paljon, mikä toki oli itselleni vaikeinta.

2:lle tehtyä niistoa treenattiin jokusen kerran, että sain ajoituksen pelaamaan ja Piikan kääntymään heti takaakiertoon 3:lle. 4:sta ei käytännössä tarvinnut ohjata, vaan se meni koiran luontaisen hyppylinjan vuoksi itsestään. 5:lle takaakierto-päällejuoksu. Polven piti hioa siivekettä ja katseen pysyä koko ajan koirassa, jotta se tulisi mukana siivekkeitä nuollen liike suoraan putkelle hypyn jälkeen. Muuten koira valui helposti selän taakse ja otti turhia sivuaskelia ja menetti aikaa.

7 oli yllättäen vaikea minulle. Rytmittäminen, etten lähtenyt rynnimään liian aikaisin. No, Piika luki hyppyä ja vasta kun sain oman liikkeen putkelle ja samantien itseni liikkeelle, Piika seurasi putkeen. Ja sitten tulikin kiire persjättöön ennen hyppyä. Keppien jälkeen piti pienesti rytmittää, että koira valitsi A:n. 12:lle pieni vauhti-pois-rytmitys, jotta koira kääntyi oikeaan päähän putkea. Sen jälkeen otin nopean lähdön ja yritin persjättöä 16-17 väliin. Onnistuinkin siinä, mutta Pete tuumasi, että ei olisi uskonut kenenkään koiran ottavan ohjauksellani 15 hyppyä siitä välistä, kun karkasin koiralta, mutta Piika se vaan kiltisti poimi senkin.

Ensimmäisellä kierroksella päästiin 22-hypylle saakka, mutta jatkettiin toisella kierroksella kuitenkin tuon 14-17 kohdan hiomista. Peten mielestä 16-17 välille sopi paremmin liikkuva valssi ja ne kun eivät vahvinta alaani ole, sitä sitten hiottiin kunnolla. Välillä kyllä saatiin ihan mallikas suorituskin. Vaikeinta oli sitten taas putken jälkeinen elämä, kun piti rytmittää oikein, että sain Piikan hypylle ja siitä putkeen vauhtia hidastamatta. Toimivin oli, kun sanoin hyppy-käskyn jo ennen putkea, jolloin ostin itselleni aikaa ja omat hermot pysyivät ohjauksessa mukana enkä hätiköinyt. Hypyltä putkeen sitten leijeröinti ja siitä pieni saatto putkeen. Ja sitten olikin jo kiire 21:lle. Pieni rytmitys ja niisto 22:lle, persjättö x2 ja ohjaus 23:lle ja jaakotuksella 24, siitä persjätöllä puolen vaihto 25:lle ja takaakiertoon tyrkkäys 26:lle, valssilla putkeen ja loppurata valsseilla läpi. Lopulta 20-31 tehtiin yhdellä otolla ja sitten loppuikin jo aika, mutta Pete vielä kehui 23-25 ohjaustani. Ja totesi, että kiltti koira tuo Piika.

12472716_10154026664471768_1363065340005007347_n

Yhtä hymyä molemmat koulutuksen jälkeen.

Sunnuntaina käytiin juoksuttamassa koirilla viestiä. Lyhyitä matkoja molemmille, ehkä juuri ja juuri kilometrin yhteensä juoksivat. Lähinnä haettiin taas varmoja suorituksia talven tauon jälkeen. Ihana auringonpaiste helli treenaajia ja Piika sai luvan juosta ekana. Janne meni metsään. Ensimmäisillä lähetyksillä ei ollut ongelmia. Minä tein hallintaa. Janne tuskin ei. Jannen toisella lähetyksellä Piikalla oli ollut ongelmia lähteä, mutta itse oli hetken miettimisen jälkeen ratkaissut ja luokseni tuli kyllä täysillä. Minulla ei lähetysongelmia ollut, mutta Jannen päässä ne jatkuivat 5:nnelläkin lähetyksellä. Ilmeisesti ongelmia aiheutti Piika itse, kun oli juossut Jannen luokse eri reittiä, kuin mitä Janne oli kävellyt ja Piika sitten joutui lähtiessä tätä ongelmaa miettimään.

Kiljulle tehtiin toiseen suuntaan ja saatiin sille tien ylityskin heti alkumatkaan. Talven tauko on selvästi tehnyt tehtävänsä ja nyt minullakin oli jo hallinnanpoikasta Kiljuun. Ei ollut koko ajan sellainen fiilis, että se karkaa näpeistä, vaikka yhdellä lähetyksellä pääsikin varastamaan Jannelle. Kiljun juokseminen tuntui varsin hyvältä, lähti molemmista päistä hyvin ja juoksi täysillä. Pelottavaa, miten se painattaa menemään niin että saa pelätä, milloin se loukkaa itsensä. Vitsi jos sen joskus saisi kokeeseen asti. Olisi kyllä pirun nopea menijä, jos tuon vauhdin onnistuisi säilyttämään.

Iltapäivällä Kiljulla oli sitten vielä vuorossa puruhommia. Treenit sujuivat taas rennolla fiiliksellä ja Kiljulle treenattiin nyt selkäkuljetusta. Kiljun treenejä on kyllä aina hyödyllistä seurata. Jotenkin siinä oppii koirankouluttamisesta ja lukemisesta aina niin paljon. Osansa toki varmaan silläkin, että treenin jälkeen on aina Veskun tentti, miksi koira teki mitäkin ja minkä vuoksi. Toista kertaa saimme myös seurata, kuinka Kilju päätyi väsyksissään ja vietissä haukkumaan takajaloillaan yltääkseen hihan yläpuolelle. Aina yhtä hauskaa, kun tyypillä menee vähän yli. Mutta saatiin taas vetää rasti seinään: Kiljulle selvästi toimii tällaiset hyvän mielen treenit, kun kaikki ovat rentoja eikä ole prässistä tietoakaan. Jotenkin Kiljusta näkee, miten kivaa ja luottavaista sillä on.

 

Mistä säästää ylimääräisiä sekunteja?

Ollaan me treenattukin. Ainakin mielikuvissa. Ja ehkä vähän hallillakin.

radatvk 12-13

treenit viikot 12-13

 

Viikkotreenit mentiin näillä radoilla pari viikkoa takaperin.

Viikolla 12 oli vasemman puoleisen radan vuoro. Alettiin treenaamaan Piikalle tuolloin vauhtiavauhtia niistoilla. Ja kyllä niitä niistoja sitten treenattiinkin. 5:lle, 9:lle, 14:lle. Tuolla viikolla kävin treenaamassa myös kerran Jannen kanssa ja palkkailtiin kontakteilta ja kepeiltä.

Viikolla 13 mentiin oikeanpuoleista rataa. Oli sinänsä ihan helppo, mutta tuossa tarkoituksena oli itsenäiset kepit. Me haettiin sitä vauhtia ja merkattiin loppuun saakka kaikki kepeilleviennit. Vaikein taisi olla tuo 11, kun sitä ennen niisto 10:lle ja siitä tuhatta ja sataa 11:lle myös niistämään takaa. Kokeiltiin ja epäonnistuttiin, kokeiltiin ja taas epäonnistuttiin. Oisko kerran saatu ihan kelpo suoritus, josta Kaitsu ei enää viitsinyt sanoa, että uudestaan, ei kelpaa!

MarkkuKaukinen

Ratatreenit vko13. Mukaelma Markku Kaukisen radasta.

Viikolla 13 Jattilaan rakennettiin ratatreenirata viikonlopuksi. Perjantaina kävin jo pari kertaa sen juoksemassa ja lauantai-iltana Jannen kanssa mentiin hallille treenaamaan. Tai minä treenasin ja Janne palkkasi. Tuolla lomaviikolla näitä treenejä tulikin tehtyä monena päivänä ja näki Piikastakin, että teki hyvää. Ratatreenissä vaikein paikka taisi olla 4-7, että ehti persjättöön ja sai koiran kääntymään oikeaan putkeen. Ajoituksen kanssa sai siis pelata enemmänkin. Mutta kaikin puolin mukava rata ja kiva, kun kontaktejakin sai treenata kunnon vauhdin kanssa.

Kiljukin pääsi treenaamaan aksaa tuolla lomaviikolla ja on se kyllä tyhmä eläin. Naurettiin, että siinä missä Ipikin olisi parin putkesta palkkauksen jälkeen juossut putkea ihan onnesta soikeana, että palkkapalkka! niin Kiljulle putki oli aina HYVIN SUURI yllätysmomentti. Neljänä päivänä peräkkäin taisin senkin kanssa treenata ja neljäntenä päivänä sentään löysi jo putkeen käskystä. Mutta vieläkin suurempi yllätys oli, että putken voi mennä toiseenkin suuntaan. Sen sijaan Kilju kyllä muisti aina sen maahan heitetyn namin, kun en uskalla sitä kädestä palkata. Sen verran tykkään säästää sormiani.

ratatreeni206_4_2016

Viikkotreeni vk 14

Tällä viikolla treenirata näytti tältä. Radan alun tunnistin kisoista jokusen kuukauden takaa. Nyt treenasin päällejuoksua keppien päähän, mutta ehkä siinä kuitenkin olisi valssi toiminut parhaiten. 9-11 välille mietittiin, pitäisikö siinä tehdä Piikallekin takaakierto-persjättö-japanilainen, mutta lopulta ihan pelkkä takaakiertoon lähettäminen kauempaa toimi ja Piika tuli hyvin 11:n oikealle puolelle, jolloin hyppylinja keinulle meni oikein.

Valssi/yliheitot 13 ja 14 toimivat ensimmäisellä kerralla kaikkein parhaiten. Piika pyöri hyvin, mutta toisella kierroksella en saanut siihen sellaista jännitystä enää päälle. Tiesin ehtiväni ja se näkyi koirassakin. Pitäisi aina mennä sen kanssa veitsenterällä, niin ehkä olisi se vauhtikin sitten sen näköistä.

Eniten junnattiin kepeillevientiä 19-21. Kokeiltiin sekä oikealta että vasemmalta puolelta. Päällejuoksu tai taas paremminkin valssi olisi vain pitänyt sitten tehdä päähän, että olisi saanut kääntymään muurille. Niinpä kokeiltiin myös takaaleikkausta. Ajoitus oli taas tärkeä, ei saanut rynniä liikaa, mutta ei saanut jättää keskenkään.

Kokeiltiin vielä, josko olisi saatu koko rata tehtyä kerralla, mutta Piika alkoi olla jo aika väsynyt, joten jätettiin se yritys palkkaamiseen ja kesken. Todettiin, että radan alussa Piika meni niin jäätävällä draivilla, että se kulutti siinä nopeasti itsensä loppuun. Ehkä seuraavan kerran voisi miettiä kahteen osaan treenin jakamista.

Mietiskeltiin myös sitä, että Piika jää muista agiradoilla pysäytys-A:n vuoksi. Se tekee kuitenkin A:n siististi ja tuskin alkaa siitä vitosia keräillä, vaikka sille nyt alettaisiinkin opettaa, että pääsee A:lta suoraan liikkeelle tarvittaessa. Puomilla pidetään edelleen pysäytyskontakti. Keinulla varmaan vähitellen siirrytään A:n kaltaiseen suoritukseen. Loppuun saakka pitää tulla, mutta saa tulla siitä pois heti.

Eli kuten otsikkokin sen kertoi, paljon ollaan mietitty viime viikkoina, millä Piikaa saataisiin nopeammaksi ja missä voidaan säästää sekunteja.

Kuinka sua kaipasin. Täällä taas.

Sitten lomalla. Sitten me ei tehdä niin yhtikäs mitään.

Eikä me tehty.

Kerrankin loma tuntui lomalta. Pääsiäisenä Kainuussa, vähän automatkailua. Vähän puusavottaa. Yhdessäoloa, hyvää ruokaa ja rentoa oleskelua. Maanantaina tultiin kotiin. Puntari kertoi karua kieltä, että siellä pääsiäispöydässä oli tullut istuttua juustojen parissa. Lenkille mars mars. Ensimmäisenä päivänä hölkättiin kaksi kilometriä, seuraavana päivänä lisättiin kilometri. Välipäivän jälkeen köpöteltiin jo viisi kilometriä, seuraavana päivänä sama. Välipäivän jälkeen piti käydä lyhyt lenkki. Käytiin melkein kuuden kilometrin hölkkälenkki. Mikäs siinä juostessa kun Kilju veti hyvällä tahdilla eteenpäin. Tänään juuri ja juuri jaksoin kolme kilometriä Piikan kanssa. Eihän se vedä, paitsi silloin kun yritti syödä pihalla räyhänneen doobermannin.

Aurinkoiset päivät, hyvä lenkkifiilis, kotona Scorpion Netflixistä uutena tuttavuutena, vähän Xboxilla pelailua. Agilitytreenejä neljänä päivänä peräkkäin. Janne kotona, eli hyvää ruokaa. Me&I-kutsut, eli hyvää seuraa. Harvoin tuntee levänneensä. Tämän loman jälkeen tuntui siltä. Kilju kävi sunnuntaina puruissa ja sai kehut, ettei ole ikinä ollut niin rennolla fiiliksellä kuin tuolloin.

Siitä tiesi, että arki alkoi lähestyä, kun renkaita vaihtaessa tunkki meni bemun helmasta sisään. Mutta silti niissä lomafiiliksissä on helppo vielä pysyä.

Ihana kevät, on sitä kaivattukin!

A-5004

A-5005

A-5025

A-5033

A-4966-2

A-4969

A-5058

A-5077

A-5112-5