Kuinkahan monta kertaa olen luvannut Pessille, että sitten seuraavaa sairautta ei enää katsella. Ja kuinka monta kertaa on katseltu? Allergiat, ihotulehdukset, haimaongelmat, selkäongelmat ja mitä näitä nyt tässä vuosien aikana on läpikäyty. Silti aina on päätetty, että kyllä me vielä tämäkin selätetään. Ei me niin vähästä luovuteta. L0pulta Jannen kanssa sovittiin viime syksynä, että Pessi saa juosta mukana niin kauan kuin toimii Kiljun personal trainerina. Kun ei enää pysty juoksemaan, on elämänlaatu käynyt niin huonoksi, että sitten pitää miettiä asiaa uudestaan. Epäiltiin, että näin ei kävisi vielä hetkeen. Mikäpä sen pahan tappaisi?
Mutta ei Pessi Ipin kuoleman jälkeen enää tullut kuntoon. Särkylääkkeitä meni joka kuukausi isolla annoksella. Yritin pitää viikon – parin taukoja joka kuussa, mutta särkkärien annoskoko vain nousi. Lopulta päätettiin jo siitäkin, että mikäli pitää aloittaa Panacod-kuuri särkkärien rinnalle, se olisi saattohoitoa. Tuntuu, että koko viimeinen puolivuotinen oli vain sopimista siitä, minkä rajan yli ei mentäisi.
En muista, missä välissä jutut alkoivat taas kiertää sitä samaa kehää kuin Ipin kanssa… Missä välissä luovutetaan, mitä voidaan vielä tehdä toisin? Pessi oltiin tutkittu vasta ennen joulua. Lanneristiluualueen ahtauma ja sen aiheuttamat ongelmat tiedettiin. En löytänyt yhtään positiivista kertomusta asian tiimoilta, kun nettiä selailin. Kaikki olivat päätyneet lopetukseen. Enempää tutkimuksia en Pessille halunnut.
Aamuisin en meinannut saada sitä sisälle. Herkuilla jouduin houkuttelemaan sen aamupissiltä olohuoneeseen ja silti sain tehdä kilpajuoksun, että ehdin ennen Pessiä eteiseen, jotta sain suljettua portin sen nenän edestä ja jätettyä sen taas työpäivän ajaksi kotiin. Treeneihin en halunnut ottaa sitä mukaan iltaisin, koska Pessi ei suostunut tulemaan enää hallin pihassa ulos autosta. Kotiin se ei suostunut jäämään. Tarhaan se ei suostunut menemään. Kotona ollessamme se oli liimautuneena jalkaani. Se oli keittiössä syömässä kanssani, se makasi tietokoneella jaloissani. Vaativalla läsnäolollaan ja läpitunkevalla katseellaan se vaati huomiota yhä enemmän. Yhtäkkiä huomasin, että arkemme pyöri Pessin ympärillä.
Helmikuussa Janne otti Pessin viikoksi hoitoon. Tiedettiin jo, että kauaa meillä ei ole aikaa. Pääsiäinen tuntui kovin kaukaiselta. Se oli se viimeisin sopimus. Että pääsiäiseen katsotaan… Mutta toivottiin, että jos Janne saisi Pessin vielä säännöllisellä hieronnalla kuntoon. Ja hyvinhän se sen viikon pärjäsikin maailmalla. Oli välillä paremmassa kunnossa, mutta välillä sattui huonojakin päiviä matkalle. Kipulääketauko osui juuri Espoon viikon loppuun. Ja sitten Janne lähtikin Saksaan työmatkalle pariksi viikoksi…
Kyllähän sitä viikkoa jokunen päivä selvittiin. Sitten oli pakko aloittaa särkkärit uudestaan. Ja sen jälkeen Pessi paskoi jo toistamiseen kipulääkkeiden aloituksen jälkeen verta. Tällä kertaa Pessi vain meni jo siihen kuntoon, että tuntui pahalta ajatella, mitä kaikkea sillä jo onkaan. Ehkä suurimpana ongelmana kaikkien sairauksien päälle ne henkiset ongelmat… Mitä enemmän tuli fyysisiä oireita, sen enemmän henkiset oireet alkoivat näkymään. Tuntui ihan hirveältä ilmoittaa Jannelle Saksaan, että tää koira taitaa kuule nyt olla siinä kunnossa, että pääsiäistä ei tulla näkemään. Tehtiin se viimeinen sopimus. Lauantaina, kun Janne tulee edellisenä yönä Saksasta. Koska en voinutkaan itse kuvitella tilaavani aikaa, Raisa varasi sen.
Enää piti saada Pessi siihen kuntoon, että se selviäisi vielä viikon. Kaurapuurolla ja neljän lääkkeen yhdistelmällä oli toivotut vaikutukset ja taas mentiin. Maanantaina Pessi oli jo siinä kunnossa, että ulkopuoliset eivät voineet sanoa, miksi se pitäisi lopettaa. Omaa päätöstäni helpottamaan puhuin ihan avoimesti, niille ketkä halusivat tai jaksoivat kuunnella, että olen lopetuspäätöksen nyt tehnyt. Perustelin asiaa itselleni ja toisille, uudestaan ja uudestaan. Helpotinko sillä omaa päätöstäni? En voisi kiertää enää viimeistä sopimusta, kun se olisi ns. julkinen?
Vaan tuntuihan se pahalta katsoa taas hyvissä voimissa olevaa Pessiä. Joka tosin edelleen pelkäsi jokaista kotiin jäämistä. Joka ei pystynyt rauhoittumaan kotona hetkeksikään. Joka eli kaurapuurolla. Joka ei suostunut juoksemaan kuin joka toinen päivä Kiljun kanssa pihan ympäri ja senkin vain kerran. Joka ei suostunut varaamaan painoaan oikealle etutassulle vaan hyvin usein yllätin Pessin istumasta tassua ilmassa pidellen tai sitä edessään lepuuttaen. Vastakohtana oli iloinen naama, läpitunkevat silmät, huiskiva häntä ja ahneuden perikuva.
Ei varmasti ole tuntia sillä viikolla, ettenkö olisi miettinyt päätöksen perumista. Väänsin ja käänsin. Olin varma, että tekisin väärän päätöksen. Ja silti osasin perustella kerta toisensa jälkeen, miksi näin pitää tehdä. Kuinka monta kertaa olen kiittänyt ihmisten rohkeutta, kun he ovat tehneet sen viimeisen päätöksen ajoissa. Ilman että koira on ehtinyt kärsimään. Minuakin sanottiin rohkeaksi, mutta ei se siltä tuntunut. Olin valmis kääntämään kelkkani ihan joka hetki. En halunnut leikkiä Jumalaa. Ei se olisi minun päätökseni, milloin Pessin pitäisi päästä pois tästä elämästä. Tiesin, että elämä muuttuisi täysin. Pohdin ääneen, kuinka helppoa elämä sitten olisikaan – yhden koiran kanssa. Ja yhtä aikaa niin kauheata. Pessi oli se minun varjoni. Ei ilman varjoa voi elää!
Lopulta toivoin, ettei lauantai koskaan tulisikaan. Ettei Janne tulisi takaisin Suomeen. Että Jotain tapahtuisi, ettei sitä viimeistä päivää tarvitsisi elää. Ja silti se lauantai tuli. Kävin yöllä hakemassa Jannen lentokentältä. Minä olin jo ihan valmis perumaan päätöksen. Janne sai nyt toimia järjen äänenä. Miksi halusin viikko sitten lopettaa Pessin? Haluaisinko sen pari viikkoa lisäaikaa, enempää en todennäköisesti tulisi saamaan? Haluaisinko viedä kivusta huutavan koiran eläinlääkäriin hätälopetukseen ennemmin kuin hienon viikon viettäneen Pessin, joka oli saanut elää sen täysillä?
Viimeiset kaksi yötä Pessi sai nukkua yläkerrassa lussupallonsa kanssa. Viimeisenä aamuna se pomppasi sänkyyn seuraksemme, leikki lussupallollaan ja nautti rapsutuksista. Kun Janne nousi ylös, Pessi seurasi rappusiin ja kohta kuulin, miten se kääntyi ja juoksi takaisin sänkyyn. Vielä hetken viivyimme kahden. Halusin niin kovin muistaa, miltä Pessin karkea karva tuntui sormissani.
Aamupalan jälkeen pakkasimme koirat autoon ja lähdimme käymään viimeisellä lenkillä. Oli sellainen tunne, että tuon kauniin aurinkoisen pakkaspäivän halusin jäävän mieliimme, joten kamerakin lähti mukaan. Kävelimme jäälle ja rantaviivaa seuraillen kävelimme niemen päähän. Pessi seuraili jaloissamme, Kilju juoksenteli pallo suussaan ja Piika paimensi Kiljua. Niemen päässä kaivoin kameran esiin ja juoksutimme Pessi muutaman kerran välillämme. Niin, että sain muutamat kuvat ja sitten jo Pessilläkin alkoi askel painaa. Käännyimme takaisin. Nyt Pessi jo irtosi pitkälle edelle. Äkkiä pois jäältä, takaisin autolle! Meidän camel-boot-mies. Pieni koira liian suuressa nahkassa ja kauniissa kultaturkissaan. Tokihan maailman skitsoin ja ahnein koira sai viimeisten kuvausten aikana vainun mehevästä tuoksusta ja se piti käydä hakemassa syömästä jotain herkkua, kun kutsuihin ei voinut tietenkään vastata.
Kotona kävimme syömässä ja Pessi sai syödä elämänsä ensimmäisen ja viimeisen luvallisen voileivän voilla ja juustoilla. Tuohon hetkeen mahtui niin paljon. Pessi kanssamme ruokapöydässä istumassa aamuauringossa hohtaen. Kuten monesti aiemminkin, mutta nyt sille tarjoiltiin herkkuja. Sen kerran. Ja leikittiin lussupalloilla. Kunnes tuli aika lähteä Jyväskylään. Ja minä mietin edelleen, että mitä jos ei sittenkään…
Pessin eläinlääkäripelon vuoksi olimme varanneet mukaan nakkipussin ja vinkuleluja. Ehkä Pessi ei edes tajunnut, mihin oltiin tultu, kun edessä oli nakkitarjoilu. Reippaana se hyppäsi odotushuoneen sohvalle kanssani, kun Janne hoiti ilmoittautumisen. En vain pystynyt itse. Olin ihan valmis juoksemaan ovesta ulos Pessin kanssa, mutta menimme toimenpidehuoneeseen odottamaan lääkäriä.
Niin monta kertaa olin kuvitellut tämän hetken sen viikon aikana. En halunnut sen tulevan ja sitten se olikin totta. Siellä Tähden läikikkäällä lattialla Pessille annettiin esirauhoite. Sen kerran se oli eläinlääkärissä rauhallinen ja keskittyi nakkitarjoiluunsa. Eläinlääkärin poistuttua ja jätettyä meidät kolmisin, Pessi nukahti käytännössä samantien. Vedin sen lattialle syliini ja siinä me istuttiin kyynelet silmissä Pessin kuorsatessa sylissäni. Se vain nukahti samantien tulematta enää kertaakaan tajuihinsa. Eläinlääkärin tullessa paikalle antamaan lopulliset lopetuspiikit, Pessi tuntui hiipuneen jo valmiiksi pois luotamme. Ja sitten sen sydän lakkasikin heti lyömästä. Kaikki oli ohi niin nopeasti. Niin helposti. Kaikki ne kahdeksan ja puoli vuotta ja tuo kullan värinen koira siinä sylissäni. Se taisi olla valmis lähtemään. Ehkä niin on helpompi itsekin uskoa. Että aika oli oikea. Vaikka se miten väärältä tuntuukin. Edelleen.
Jälleen kerran ajattelin, ei sen näin pitänyt mennä.
Pessi Pässinpää os. Perkele.
Vain yksi voi olla ensimmäinen.
Ne kaikki toiveet omasta koirasta.
Ja Koira, joka ei suostunut taipumaan niihin toiveisiin.
Koira, joka opetti, mitä tarkoittaa Camel-bootsit.
Koira, joka oli maailman kaunein, skitsofreenisin ja ahnein.
Voi kuinka me sinua kaivataan!
❤
Pipipäät 