Pääsiäisen puusavotta ja pari pientä muuttujaa

Pääsiäiseksi pakattiin kimpsut ja kampsut ja suunnattiin Kainuuseen. Ihmeteltiin, että kylläpä sovitaan kerrankin hyvin autoon. Mutta oltiinkin ensimmäistä kertaa kahden koiran kanssa liikenteessä pidemmässä matkassa. Ensimmäinen Kainuun reissu ilman Pessiä. Näitä ”ensimmäisiä kertoja” tulee nyt vastaan, ja onhan ne ainakin haikeita hetkiä. Tajuta, että maailma jatkaa kulkuaan. Mutta eivät Pessi ja Ipi poissa ole, niitä muisteltiin pääsiäisenäkin monta kertaa. Lapset olivat päättäneet, että ne nyt yhdessä saavat juosta siellä jossain. Ja siihen malliin jäällä puhalsikin, että oli vissiin hyvät geimit.

 

Kolme päivää kului äkkiä, kun joka päivä kaadettiin useampi puu, vesuroitiin oksat, katkottiin ranka pölleiksi, raahattiin risut kokkotarpeiksi ja pinottiin pöllit sauna- ja leivinuunipuiksi. Paljon työtä, mutta nopeasti tuli aina uusi puu kaadettua ja siivottua jäljet. Muisteltiin, että lapsena nämäkin hommat tuntuivat jäätäviltä suorituksilta. Silloin sitä risun raahaamista tuntui olevan paljon enemmän. No, valittivat lapset nytkin, että risun raahaaminen oli tylsää. He halusivat tehdä hauskoja hommia. Kuten heitellä koirille lumipalloja – tai keppejä, syödä lunta ja vesuroida oksia.

 

Koirien mielestä pääsiäinen tuskin olisi voinut parempi olla. Aamusta iltaan oltiin ulkona. Sisällä käytiin nukkumassa ja syömässä. Aina oli ulkona joku höynäytettävissä heittämään Kiljun ”tuttia” eli palloa. Lumipallojakin lenteli kielloista huolimatta ja lasten miekkaleikit olivat parasta antia, kun silloin pystyi vain juoksemaan ja nappaamaan miekan ohimennessä suuhunsa. Kaikesta vilskeestä huolimatta kehut niin lapsille kuin koirillekin. Alkaa olla luotto seitsenvuotiaaseen ja kolmeen viisivuotiaaseen, että järki pysyy sen verran päässä, että keskenään hengaavat päivät pitkät sen suuremmin vahtimatta ja tulevat toimeen. Välillä on toki pakko puuttua tilanteisiin edelleenkin, mutta eipä sattunut edes läheltä piti tilanteita. Ja lähinnä sitä nauratti, miten lapsetkin päivä päivältä enemmän uskalsivat Kiljuakin kieltää. Enää ei kuulunut ”Kilju vei mun miekan!!” -kiljaisuja vaan viisivuotiaskin istui hangessa miekkansa päällä ja kielsi ”KiljuEIkiljuEIII” Kiljun kaivaessa miekkaa sieltä lapsen alta.

 

Pakko myöntää, että elämä on aika hemmetin helppoa tuon kaksikon kanssa. Ne todellakin ovat parhaassa iässä ja luotto on löytynyt. Ei tarvinnut välittää ohikulkevista ihmisistä tai koirista, Kilju näki vain pallonsa ja Piika vain Kiljun. Lasten perässä ne tuntuivat paljon juoksevan ja varsinkin Kilju oli koko ajan liikkeessä. Edes takas edes takas, rannan ja pihan välillä lasten mukana. Ja Piika perässä. Muille tämä lienee arkipäivää. Meille pieni ihme. Ylipäänsä se, että koirat väsyttävät hommissa tyystin itsensä, kun saavat hengata koko ajan mukana. Tähän mennessä on reissussa ollessa pakostikin aina vain jaettu vuorot, milloin kukakin koira on saanut olla ulkona ja kenenkäkin kanssa. Näin on nyt hyvä. Ja Piikakin laihdutti läskipöhönsä pois. Samaa ei toki voi sanoa itsestä, kun äitin kalapatojen ääressä oltiin.

 

Mutta antaa kuvien kertoa puolestaan, mitä puusavottaan kuuluu parin pienen muuttujan kanssa:

Puusavottaan kuuluu aina muutama liikkuva osa,…

…pari (tai tässä tapauksessa neljä) pientä muuttujaa.

Kilju ja Kiljun tutti, Kilju ja Kiljun aarre. Aina voi yrittää höynäyttää lumipallolla, josko Kilju luopuisi pallostaan…

…ja palloa voisi heitellä Kiljun sijasta söötimmälle Piikalle.

Lumipalloleikkien jouduttua laittomien leikkien listalle havukuormat siirreltiin pulkalla kera ylimääräisen muuttujan.

Moottorisaha, vesuri ja saunapuita ja yksi pieni muuttuja keskellä hommia…

Erään toisen viisivuotiaan kanssa samoilla linjoilla, Hei kato mulla on pallo! Näätsä?!? Näätsä hei!?! Kato mulla on pallo! Näätsä?!?

Kuusen jälkeen oli koivun vuoro kaatua. Laskettiin, että puulla ikää oli 33 vuotta. Muistoissamme ne ovat aina olleet samankokoisia.

Puunkaato on tarkkaa touhua. Ja silti mallasivat kerran niin kaadon, että sain juosta kameran kanssa alta pois, etten jäänyt latvan alle. Eikä voinut edes syyttää paria pientä muuttujaa…

Muutama vesuri ja moottorisaha, nopeasti tuli valmista, vaikka vesuria heilutti pieni muuttuja.

Kaikilla oli oma tärkeä hommansa…

Kuva sisältää tuotesijoittelua. Ja pari pientä muuttujaa koirien muodossa. Ei unohdeta, että tämä oli koirablogi.

Jälleen yksi risukuorma valmiina kokkoon vietäväksi. Ja pieni muuttuja.

Piikan katse. Varma merkki, että joku heittää Kiljulle kohta pallon.

Ei edes yllättänyt. 

Ja taas mennään. Kerran meinasivat jäädä kaatuvan puun alle nämäkin. Kilju ehti toiselle puolelle, puu kaatui Piikan eteen. Sen jälkeen se istuikin kymmenisin minuuttia sylissä puhaltamassa.

Ihan muutama puu saatettiin kaataa. Tästä puuttuvat saunapuut.

Pölli poikineen halottavaksi.

Makean näköinen aita näistä tulisi.

Pari muuttujaa eli pallo hukassa.

Piika keskittyi olennaiseen, eli evästaukoon.

Todettiin, että kokon sytyttäjillä olisi ollut ura palomiehinä. Sen verran tuskaisaa ensimmäisen kokon sytyttäminen oli. Edes bensa ei toiminut.

Toisen kokon kanssa kokeilivat nuotiotekniikkaa eikä kokon sytyttämiseen mennyt enää kahta tuntia. Viisivuotias (ei kuvassa näkyvä) tosin osoitti osaavansa jo aukoa päätään, kun kävi kysymässä, että meinasitteko muka saada sen syttymään? Ja käytättekö tälläkin kertaa bensaa?

Ja tämä se vaan jaksoi juosta pallon perässä…

Koivun oksat alkoivat vihertää nuotiossa ja joutsen lensi kokon yli. Kevät, se on täällä!

Nää on vissiin mörssärien sukua molemmat. Viisivuotias sitä pohti pari päivää, kunnes ilmoitti varman kantansa, että Kilju on Piikan pomo.

Auringonlaskussa kokkokin pääsi oikeuksiinsa.

Tuli mieleen Robinin ”Kipinän hetki”, kun katselin Piikan yrityksiä metsästää kipinöitä. Kyllä, siihen puututtiin.

”Se on se fiilis mitä etsit, silmissä kipinän hetki. Kipinän hetki.”

Vitsi, että oli taas mukava pääsiäinen! Pari pientä muuttujaa täydensi sen, ettei vipinää ja vilskettä puuttunut tälläkään kertaa. Kiitos osallisille!

Hyvää pääsiäistä!

Kyllä, me ollaan viimein NIIN lomalla!
Hyvää pääsiäistä!

Meidät on bordercolliesoitu

 

Aina on niin ihana tulla kotiin töistä.

Paitsi silloin, kun huomaat, että koirasi tuijottelee kuistin ikkunasta. Kuistin, jonne sillä ei periaatteessa ole pääsyä. Varovaisesti avaat ulko-oven odottaen vähintäänkin maanjäristyksen jättämiä vaurioita. Mutta ei mitään. Ehdit huokaista helpotuksesta. Se on vain tullut portin yli. Päästät koiran pihalle.

Kävelet sisälle. Keittiön porttia on vähän yritetty vääntää. Onneksi se ei ole saanut porttia auki…

 Kurkkaat keittiöön – ja hävitys on täydellinen.

Aamulla nurkkaan unohtunut roskapussi on levitelty lattialle, jokainen roska yksitellen käyty läpi. Koirien vitamiinikori on vedetty lattialle, mutta purkkeja ei sentään ole auottu. Kiität onneasi, että viikonloppuna sentään siirsit koirien lääkkeitä korista varmempaan talteen. Astialaatikoita on auottu, osasta nosteltu kippoja lattialle. Appelsiinit pyörivät lattialla sulassa sovussa roskien keskellä.

Tässä vaiheessa huomaat toisen portin olevan pois sijoiltaan. Alaosassa on bordercollien mentävä aukko. Varovasti etenet olohuoneeseen. Lattialle on kaadettu hyllyn päällä ollut joutotavarakori. Erikseen sieltä on nosteltu koiran pedin viereen AA-patterirasia ja patterit näyttävät siltä, että on niitä taidettu hieman maistella.

Siivotessasi jälkiä et voi olla miettimättä, että ja minä kun ajattelin, että jos tuolla koiralla vielä kolmannen kerran yritettäisiin tehdä ne pennut…

Taitaa tulla halvemmaksi vaihtaa rotua.

 

 

Jääskelän luontopolku

Pessin kuolemasta tuli lauantaina kuluneeksi viikko. Vaikka edelleen välillä sitä tulee ajatelleeksi ihan ohimennen, että pitää kotiin mennessä päästää Pessi ulos, niin aikalailla tähän olotilaan alkaa olla jo tottunut. Ettei tarvitse huolehtia kuin yhdestä koirasta. Ipin kuolema tuli viime syksynä niin yllättäen, ettei siihen voinut valmistautua. Seuraavat kuukaudet olivatkin vaikeita ihan vain sen vuoksi, että Ipi lähti niin yllättäen. Pessin kanssa ajatukseen ehti jo tottua, vaikka se ei oikealta tuntunutkaan. Surutyö tuli tehtyä luopumisajatuksen kanssa yhtä aikaa. Ja ehkä sitä helpotti Pessin helppo lähtö. Oma halu uskoa, että se oli valmis lähtemään.

Päätettiin ottaa kulunut viikonloppu rennosti. Lauantaille oli luvattu niin upeaa keliä auringonpaisteessa, että päätettiin lähteä katsomaan, mitä Jääskelän luontopolulle kuuluu. Muisteltiin, että ollaan viimeksi oltu tuolla kenties Pessin ja Nitan kanssa aikaa ennen Nitan pentuja. Eli kauan aikaa sitten. Sen jälkeen tuli Kimma, oli kolmen koiraa ja sairas pentu. Sitten tulivat pikkulikat ja neljän koiran kanssa, varsinkaan meidän pipipää-sakin kanssa, tuonne ei halua mennä. Nyt päätettiin, että aika on kypsä. Käydäänpäs katsomassa, miten paikat ovat muuttuneet kuudessa – seitsemässä vuodessa.

Osattiin paikalle jopa ilman navigaattoria, vaikka tässä välissä tietkin olivat vähän kokeneet muutosta moottoritien tulon jälkeen. Polku ja parkkipaikka löytyivät muistin sopukoista ja paikan päältä myös. Mitä nyt puut olivat hieman kasvaneet, mutta upea keli takasi sen, että oli kiva kävellä kantohangilla, vaikka polku itsessään olikin varsin jäinen. Oli myös kiva huomata, miten retkeily-ystävälliset koirat meillä viimein onkaan. Vaikka tuolla on aina paljon porukkaa parkkipaikalla olevien autojen mukaan, emme nytkään tavanneet kuin muutaman muun seurueen. Jotenkin kaikki kävijät jakautuvat sen verran tasaisesti luontopolun ympäristöön. Kiljua ja Piikaa muut kävijät eivät kiinnostaneet ja ne ohittivat irti muutamia henkilöitä ihan helposti. Ei niitä vain kiinnostanut muut. Onneksi otimme myös eväät mukaan, sillä kyllä eväsleivät maistuvat aina parhailta auringonpaisteessa kuuman kaakaon kera.

 

5-vuotias Piika synttäripäivänä.

Kilju löysi lumettoman paikan evästauolla.

Oma pallo mukana, että metsän puut säilyvät hengissä.

Välillä piti poseerata.

Ja kyyti pois kiveltä, kun en uskaltanut antaa lupaa hypätä jäiselle hangelle.

SM-nollat kasassa!

 

Eilen juhlittiin 5-vuotiasta Piikaa. Tänään tekaistiin Kuopion kisoissa puuttuva aginolla (sekä hypärinolla) ja nyt on kasassa osallistumisoikeus kesän SM-karkeloihin. Ihana piski, kun viimeiset 6 nollaa on ajalta helmi-maaliskuu 2016. Piika ❤

Rytmi ja kuinka vedetään välistä

 

Siis en niin saisi julkaista Piikasta yhtään ainutta istumiskuvaa. Herranen aika se on lihavan näköinen taas näissä kuvissa. Olen viime aikoina selaillut paljon Piikan sukulaisten kuvia ja kieltämättä se alkaa muistuttamaan sukulaiskoiriaan yhä enemmän. Myös rungon rakenteeltaan. Se vain on tuollainen pyöreä runkoinen. Ihan kuten tätinsä Nita (Kalisha vom Skuddenhof) oli, ja kuten myös isoisänsä Dane (Cinlock Catchword) oli.

Joten kun ei tuota pyöreyttä ihan ylipainon piikkiinkään pysty laittamaan, niin käytiin taas pienen tauon jälkeen agilitytreeneissä torstai-iltana. Viime viikko menikin toipuessa osteopaatilla käynnistä ja nyt Piika on vähän ehkä pomputtanut takajalkojaan eikä ravi ole ollut pitkää, joten jotain muutoksia rangassa on menossa. Janne kyllä juuri Piikan hieroi, eikä ollut kun lavassa ja takareisissä pieniä lihaskireyksiä.

 

Torstai 17.3.2016

Treenin idea oli Teemun ja Niinun vko 10-viikkoradasta muunneltuna JATin kentälle ja ohjausteemaan sopivaksi. Teemana olivat välistävedot, rytmitys jne.

Meille haastavin oli tuo aloitus ja kaikki sylivekkiä vaatineet kohdat.

1-3 Otin Piikan vastaan läheltä 3-hyppyä, jolloin pystyin tyrkkäämään Piikan takaakiertoon 3:lle jo ennen kuin se ponnisti 2-hypyltä kohti. Tämän ajoittaminen oli kyllä vaikein, koska seuraavaksi se kostautui

3-4 välissä, jonne piti tehdä persjättö.

4:lle taas piti tehdä sylivekki ja nostaa koira hypyn yli. Piika haki koko ajan hypyn pystyyn ja piti kyllä oikeasti treenata tähän sitä sylivekkiä, että se saatiin onnistumaan. Jari kun kokeili Piikalla, niin ei ollut ainakaan koirasta kiinni, etteikö olisi voinut onnistua…

5-keinulle piti kirittää koiran kanssa kilpaa.

6 takaakierto –

7:n väliin puolivalssi ja lähetys putkeen. Putkesta kiritettiin yhtä aikaa kisaten puomi. Puomilta lähetys

10-takaakiertoon, veto/puolivalssi ja 12:lle sylivekki.

14:lle viskileikkaus

15:lle vastakäännös ja lähetys kepeille jo ennen kuin koira hyppää 15. Piika ei empinyt kertaakaan, minkä kolmen esteestä valitsisi. Aina oli menossa kepeille.

16-20 oli vaikea: Takaakierto keppien jälkeen, siihen rintamasuunnan kääntö kokonaan poispäin ja veto 18:n taakse ja pakkovalssi 18:lle. Kun tämä onnistui, loppu meni aika tavalla itsestään. Tästä päästiin aika kevyillä ohjauksilla A:lle ja leijeröin putken. Pakkovalssilla

26 putkeen ja viimeinen hyppy.

Oli todella kiva rata, ja tehtiin ensin pätkissä. Jari vaati koko ajan parempaa ja esimerkiksi tuota 1-4 ja 16-20 hinkattiin huolella ja monta kertaa. Niin, että ne onnistuivat edes siten, että sain oikeasti idean. Siihen nähden jaksoin hyvin, että olin käynyt keskiviikkona mummojumpassa ja torstaina hyvä että pystyin kävelemään, saati sitten juoksemaan.

Voitte kuvitella, että torstaina sattui sitten vielä enemmän.

Onneks on nää frendit, jotka nostaa kun kaadun

Niin monta kertaa kuin uhkasinkin tehdä Pessistä lappalaiskintaat – välillä monta kertaa päivässä, niin kyllä sitä monta kertaa näiden päivien aikana on tullut ajateltua Pessiä. Varsinkin iltaruokaa meinaan alkaa aina kattamaan nostamalla ruokailualustan ensin Pessin paikalle, ennen kuin tajuan, että pitääkin pistää se suoraan Piikan paikalle. Jääkaapin aukaisu oli aluksi jotenkin hyvin outoa. Ei enää rapsuvia kynsiä, jotka kertoivat, että ahmatti oli tulossa paikalle. Tietokoneella istuessani oli hyvin tyypillistä, että Pessi makasi jaloissani, selän takana tai työnsi kylmää nenäänsä kainalooni tai jalkojen välistä pöydän alta lepuutti päätä sylissäni. Ja aina sitä sai olla kieltämässä tai karjumassa perkelettä.

Yhden koiran kanssa elo on kuin ei olisi koiraa ollenkaan – varsinkin, kun se koira on Piika. Pessin kanssa oli niin tottunut siihen, että se reagoi pienimpäänkin ääneen, joten sen ilmoittamista hätkähti oli se sitten naapuriin saapuva auto tai telkkarista kuulunut ovikello – vaikkei omaa ovikelloa ole ollut seitsemään vuoteen. Sunnuntaina venyttelin olohuoneen matolla selälläni pilatesrullan päällä ja Piika makasi pääni yläpuolella niin, että lepuutin käsiäni koiran päällä. Samaan aikaan lumet tulivat kuistin katolta. Piika ei edes korvaansa liikauttanut käsieni alla. Siitä syystä jouduin pitkään miettimään, mistä ääni edes lähti ja lopulta piti kysyä Jannelta äänen alkuperä. Pessi olisi ottanut niin kovat siepit äänestä ettei tosikaan.

Tämän viikon aikana on totuteltu kaksin elämiseen Piikan kanssa. Yöt se on saanut nukkua yläkerrassa (ei kerrota Jannelle). Päivisin on ollut sisällä, tarhassa ja eilen päivähoidossa Raisalla. Sen reissun jälkeen ei tarvinnutkaan tarjoilla iltaruokaa, sillä Piika oli ymmärtänyt kyläilyn tarkoituksen kaiken mahdollisen irtoruoan skannaamisena. (Joku taika siinä onkin, että meidän koirat ovat aina juosseet täyttä päätä Raisan ovelle, kun niitä sinne vie.) Iltaisin ollaan tehty fleksilenkkejä, jotta edes jotain jännitystä olisi lenkillä. Ensimmäisenä iltana sainkin just ja just torpattua kissan perään lähtemisen ja pari iltaa Piika on yrittänyt tappaa naapurin pystykorva-Sulon, ihan ohimennen vaan. Tänään käytiin Saviolla lenkillä Birgitan ja Maaritin kanssa. Onneksi ootte te kaikki kaverit, joilta olen saanut paljon tukea. Sitä tässä ehkä just tarviikin. Ettei jää miettimään asioita liikaa. Vaikka Pessi on ajatuksissa monesti, on myös hyvä, että elämä jatkuu.

Ja sitä se Piikakin tarvitsee. Lenkkiseuraa muista koirista ja aktivointia, kun en itse ole jaksanut kuin vähän kaukoja jumppailla. Vaikka olihan Milla jo todennut, ettei Piikaa tarvitse enää kouluttaa, kun se osaa jo kaiken. Varmaan se ”kaikki” pitää sisällään vain selälleen heittäytymisen oppimäärän helpon namin toivossa. Mutta on se sentään näiden päivien aikana alkanut reagoimaan jääkaapin avaukseen. Positiivinen suuntaus.

 

Ennen meillä oli vain paljon koiria. Nyt osa koirista on vaihtunut muutamaan pieneen muuttujaan. Silti oli kiva käydä pitkästä aikaa lenkillä porukassa.

Piika ei oikein ymmärtänyt Ruun ja Tynkän leikkiä. Sen mielestä he olisivat Ruun kanssa aivan hyvin voineet eliminoida pienen cairnin.

Kolmas pyörä Piika ja toisistaan hullaantuneet Tynkä ja Ruu.

Veki, Tynkä ja Ruu.

Kotona ihan huippu on nyt vinkupallo. En ole hennonut kieltää sillä leikkimistä, vaikka se pitääkin sisällään myös pallon kanssa nukkumisen…

Mikäpä se parempi leikki kuin haudata palloa Pessin valmiiksi kaivamiin kuoppiin.

 

 

Silmät kyynelissä rauha nyt laskeutuu

 

Kuinkahan monta kertaa olen luvannut Pessille, että sitten seuraavaa sairautta ei enää katsella. Ja kuinka monta kertaa on katseltu? Allergiat, ihotulehdukset, haimaongelmat, selkäongelmat ja mitä näitä nyt tässä vuosien aikana on läpikäyty. Silti aina on päätetty, että kyllä me vielä tämäkin selätetään. Ei me niin vähästä luovuteta. L0pulta Jannen kanssa sovittiin viime syksynä, että Pessi saa juosta mukana niin kauan kuin toimii Kiljun personal trainerina. Kun ei enää pysty juoksemaan, on elämänlaatu käynyt niin huonoksi, että sitten pitää miettiä asiaa uudestaan. Epäiltiin, että näin ei kävisi vielä hetkeen. Mikäpä sen pahan tappaisi?

Mutta ei Pessi Ipin kuoleman jälkeen enää tullut kuntoon. Särkylääkkeitä meni joka kuukausi isolla annoksella. Yritin pitää viikon – parin taukoja joka kuussa, mutta särkkärien annoskoko vain nousi. Lopulta päätettiin jo siitäkin, että mikäli pitää aloittaa Panacod-kuuri särkkärien rinnalle, se olisi saattohoitoa. Tuntuu, että koko viimeinen puolivuotinen oli vain sopimista siitä, minkä rajan yli ei mentäisi.

 

 

En muista, missä välissä jutut alkoivat taas kiertää sitä samaa kehää kuin Ipin kanssa… Missä välissä luovutetaan, mitä voidaan vielä tehdä toisin? Pessi oltiin tutkittu vasta ennen joulua. Lanneristiluualueen ahtauma ja sen aiheuttamat ongelmat tiedettiin. En löytänyt yhtään positiivista kertomusta asian tiimoilta, kun nettiä selailin. Kaikki olivat päätyneet lopetukseen. Enempää tutkimuksia en Pessille halunnut.

Aamuisin en meinannut saada sitä sisälle. Herkuilla jouduin houkuttelemaan sen aamupissiltä olohuoneeseen ja silti sain tehdä kilpajuoksun, että ehdin ennen Pessiä eteiseen, jotta sain suljettua portin sen nenän edestä ja jätettyä sen taas työpäivän ajaksi kotiin. Treeneihin en halunnut ottaa sitä mukaan iltaisin, koska Pessi ei suostunut tulemaan enää hallin pihassa ulos autosta. Kotiin se ei suostunut jäämään. Tarhaan se ei suostunut menemään. Kotona ollessamme se oli liimautuneena jalkaani. Se oli keittiössä syömässä kanssani, se makasi tietokoneella jaloissani. Vaativalla läsnäolollaan ja läpitunkevalla katseellaan se vaati huomiota yhä enemmän. Yhtäkkiä huomasin, että arkemme pyöri Pessin ympärillä.

Helmikuussa Janne otti Pessin viikoksi hoitoon. Tiedettiin jo, että kauaa meillä ei ole aikaa. Pääsiäinen tuntui kovin kaukaiselta. Se oli se viimeisin sopimus. Että pääsiäiseen katsotaan… Mutta toivottiin, että jos Janne saisi Pessin vielä säännöllisellä hieronnalla kuntoon. Ja hyvinhän se sen viikon pärjäsikin maailmalla. Oli välillä paremmassa kunnossa, mutta välillä sattui huonojakin päiviä matkalle. Kipulääketauko osui juuri Espoon viikon loppuun. Ja sitten Janne lähtikin Saksaan työmatkalle pariksi viikoksi…

 

Kyllähän sitä viikkoa jokunen päivä selvittiin. Sitten oli pakko aloittaa särkkärit uudestaan. Ja sen jälkeen Pessi paskoi jo toistamiseen kipulääkkeiden aloituksen jälkeen verta. Tällä kertaa Pessi vain meni jo siihen kuntoon, että tuntui pahalta ajatella, mitä kaikkea sillä jo onkaan. Ehkä suurimpana ongelmana kaikkien sairauksien päälle ne henkiset ongelmat… Mitä enemmän tuli fyysisiä oireita, sen enemmän henkiset oireet alkoivat näkymään. Tuntui ihan hirveältä ilmoittaa Jannelle Saksaan, että tää koira taitaa kuule nyt olla siinä kunnossa, että pääsiäistä ei tulla näkemään. Tehtiin se viimeinen sopimus. Lauantaina, kun Janne tulee edellisenä yönä Saksasta. Koska en voinutkaan itse kuvitella tilaavani aikaa, Raisa varasi sen.

Enää piti saada Pessi siihen kuntoon, että se selviäisi vielä viikon. Kaurapuurolla ja neljän lääkkeen yhdistelmällä oli toivotut vaikutukset ja taas mentiin. Maanantaina Pessi oli jo siinä kunnossa, että ulkopuoliset eivät voineet sanoa, miksi se pitäisi lopettaa. Omaa päätöstäni helpottamaan puhuin ihan avoimesti, niille ketkä halusivat tai jaksoivat kuunnella, että olen lopetuspäätöksen nyt tehnyt. Perustelin asiaa itselleni ja toisille, uudestaan ja uudestaan. Helpotinko sillä omaa päätöstäni? En voisi kiertää enää viimeistä sopimusta, kun se olisi ns. julkinen?

 

 

Vaan tuntuihan se pahalta katsoa taas hyvissä voimissa olevaa Pessiä. Joka tosin edelleen pelkäsi jokaista kotiin jäämistä. Joka ei pystynyt rauhoittumaan kotona hetkeksikään. Joka eli kaurapuurolla. Joka ei suostunut juoksemaan kuin joka toinen päivä Kiljun kanssa pihan ympäri ja senkin vain kerran. Joka ei suostunut varaamaan painoaan oikealle etutassulle vaan hyvin usein yllätin Pessin istumasta tassua ilmassa pidellen tai sitä edessään lepuuttaen. Vastakohtana oli iloinen naama, läpitunkevat silmät, huiskiva häntä ja ahneuden perikuva.

Ei varmasti ole tuntia sillä viikolla, ettenkö olisi miettinyt päätöksen perumista. Väänsin ja käänsin. Olin varma, että tekisin väärän päätöksen. Ja silti osasin perustella kerta toisensa jälkeen, miksi näin pitää tehdä. Kuinka monta kertaa olen kiittänyt ihmisten rohkeutta, kun he ovat tehneet sen viimeisen päätöksen ajoissa. Ilman että koira on ehtinyt kärsimään. Minuakin sanottiin rohkeaksi, mutta ei se siltä tuntunut. Olin valmis kääntämään kelkkani ihan joka hetki. En halunnut leikkiä Jumalaa. Ei se olisi minun päätökseni, milloin Pessin pitäisi päästä pois tästä elämästä. Tiesin, että elämä muuttuisi täysin. Pohdin ääneen, kuinka helppoa elämä sitten olisikaan – yhden koiran kanssa. Ja yhtä aikaa niin kauheata. Pessi oli se minun varjoni. Ei ilman varjoa voi elää!

Lopulta toivoin, ettei lauantai koskaan tulisikaan. Ettei Janne tulisi takaisin Suomeen. Että Jotain tapahtuisi, ettei sitä viimeistä päivää tarvitsisi elää. Ja silti se lauantai tuli. Kävin yöllä hakemassa Jannen lentokentältä. Minä olin jo ihan valmis perumaan päätöksen. Janne sai nyt toimia järjen äänenä. Miksi halusin viikko sitten lopettaa Pessin? Haluaisinko sen pari viikkoa lisäaikaa, enempää en todennäköisesti tulisi saamaan? Haluaisinko viedä kivusta huutavan koiran eläinlääkäriin hätälopetukseen ennemmin kuin hienon viikon viettäneen Pessin, joka oli saanut elää sen täysillä?

 

Viimeiset kaksi yötä Pessi sai nukkua yläkerrassa lussupallonsa kanssa. Viimeisenä aamuna se pomppasi sänkyyn seuraksemme, leikki lussupallollaan ja nautti rapsutuksista. Kun Janne nousi ylös, Pessi seurasi rappusiin ja kohta kuulin, miten se kääntyi ja juoksi takaisin sänkyyn. Vielä hetken viivyimme kahden. Halusin niin kovin muistaa, miltä Pessin karkea karva tuntui sormissani.

Aamupalan jälkeen pakkasimme koirat autoon ja lähdimme käymään viimeisellä lenkillä. Oli sellainen tunne, että tuon kauniin aurinkoisen pakkaspäivän halusin jäävän mieliimme, joten kamerakin lähti mukaan. Kävelimme jäälle ja rantaviivaa seuraillen kävelimme niemen päähän. Pessi seuraili jaloissamme, Kilju juoksenteli pallo suussaan ja Piika paimensi Kiljua. Niemen päässä kaivoin kameran esiin ja juoksutimme Pessi muutaman kerran välillämme. Niin, että sain muutamat kuvat ja sitten jo Pessilläkin alkoi askel painaa. Käännyimme takaisin. Nyt Pessi jo irtosi pitkälle edelle. Äkkiä pois jäältä, takaisin autolle! Meidän camel-boot-mies. Pieni koira liian suuressa nahkassa ja kauniissa kultaturkissaan. Tokihan maailman skitsoin ja ahnein koira sai viimeisten kuvausten aikana vainun mehevästä tuoksusta ja se piti käydä hakemassa syömästä jotain herkkua, kun kutsuihin ei voinut tietenkään vastata.

Kotona kävimme syömässä ja Pessi sai syödä elämänsä ensimmäisen ja viimeisen luvallisen voileivän voilla ja juustoilla. Tuohon hetkeen mahtui niin paljon. Pessi kanssamme ruokapöydässä istumassa aamuauringossa hohtaen. Kuten monesti aiemminkin, mutta nyt sille tarjoiltiin herkkuja. Sen kerran. Ja leikittiin lussupalloilla. Kunnes tuli aika lähteä Jyväskylään. Ja minä mietin edelleen, että mitä jos ei sittenkään…

Pessin eläinlääkäripelon vuoksi olimme varanneet mukaan nakkipussin ja vinkuleluja. Ehkä Pessi ei edes tajunnut, mihin oltiin tultu, kun edessä oli nakkitarjoilu. Reippaana se hyppäsi odotushuoneen sohvalle kanssani, kun Janne hoiti ilmoittautumisen. En vain pystynyt itse. Olin ihan valmis juoksemaan ovesta ulos Pessin kanssa, mutta menimme toimenpidehuoneeseen odottamaan lääkäriä.

Niin monta kertaa olin kuvitellut tämän hetken sen viikon aikana. En halunnut sen tulevan ja sitten se olikin totta. Siellä Tähden läikikkäällä lattialla Pessille annettiin esirauhoite. Sen kerran se oli eläinlääkärissä rauhallinen ja keskittyi nakkitarjoiluunsa. Eläinlääkärin poistuttua ja jätettyä meidät kolmisin, Pessi nukahti käytännössä samantien. Vedin sen lattialle syliini ja siinä me istuttiin kyynelet silmissä Pessin kuorsatessa sylissäni. Se vain nukahti samantien tulematta enää kertaakaan tajuihinsa. Eläinlääkärin tullessa paikalle antamaan lopulliset lopetuspiikit, Pessi tuntui hiipuneen jo valmiiksi pois luotamme. Ja sitten sen sydän lakkasikin heti lyömästä. Kaikki oli ohi niin nopeasti. Niin helposti. Kaikki ne kahdeksan ja puoli vuotta ja tuo kullan värinen koira siinä sylissäni. Se taisi olla valmis lähtemään. Ehkä niin on helpompi itsekin uskoa. Että aika oli oikea. Vaikka se miten väärältä tuntuukin. Edelleen.

Jälleen kerran ajattelin, ei sen näin pitänyt mennä.

 

Pessi Pässinpää os. Perkele.

Vain yksi voi olla ensimmäinen.

Ne kaikki toiveet omasta koirasta.

Ja Koira, joka ei suostunut taipumaan niihin toiveisiin.

Koira, joka opetti, mitä tarkoittaa Camel-bootsit.

Koira, joka oli maailman kaunein, skitsofreenisin ja ahnein.

Voi kuinka me sinua kaivataan!

❤

 

Pessi 5.10.2007-12.3.2016

 

On raja

jota ihminen ei voi enää ylittää.

Sillä rajalla voimme rakastaa

vain antamalla luvan mennä.

Me sinua vaan Pessi ❤

Koitan pysähtyy ja hetkistä nauttii

”Retki on rankka, retki on kaunis,
koitan pysähtyy ja hetkistä nauttii.
Nyt on tähdet kohdallaan, ehkä viimeistä kertaa.
Nyt on tähdet kohdallaan, miten pitäisin ne paikoillaan, paikoillaan?
Kaikki tulee muuttumaan, muuttuuko se parempaan?
Turha puristaa maailmaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan…”