Voittajan korkkaus

Perjantain eläinlääkärikäynnistä selvittiin lopulta säikähdyksellä. Piika palautui lumensyönnistään hyvin, joten seuraavalle aamulle suunniteltua tokokoetta ei tarvinnut alkaa perumaan. Oltiin ainoa koirakko voittajaluokassa puolen päivän jälkeen, mutta koska reissasimme Riikan ja Riehan kanssa, menimme paikalle jo aamuysiksi. Näytti, että Rieha matkaseurana skarppasi Piikaa yhtä lailla kuin Ipi aikanaan. Selvästi tarttuu, kun toinen on ihan liekeissä kokeesta ja joutuvat yhdessä autossa odottelemaan. Nartut on vielä hauskoja siinä, että toisiaan hyvin harvoin noteeraavat. Edellisenä päivänä Riikka käytti ne yksin lämmittelylenkillä ennen treenejä ja hyvin olivat kylki kyljessä kävelleet, kun Piika oli Riehan kylkeen tunkenut. Mikkelissä käytiin vähän kävelemässä koepaikan ympäri ja siinä missä Rieha juoksi tuulispäänä, Piika tyytyi ravailemaan lähettyvillä.

EVLää seuratessa kauhuskenaarioita tuli välillä käytyä läpi ja hermoilin Riikalle, että pitäsköhän mun treenata sitä ja tätä ja tuota vielä, mutta Riikka sai vakuutettua, ettei kannata. Riehan suorituksia videoidessa ja katsoessa jännitin varmaan enemmän kuin omaa suoritusta, mutta ehkä se oli sitä alkujännitystä. Sen verran on noi aksakisakäynnit kyllä helpottaneet jännittämistä, että sen saa jo paremmin hallittua ja käytännössä se loppuu siihen, kun pääsee itse tekemään. Tuntui kivalta olla kokeessa!

Tuomarina kokeessa toimi tuttu Riikka Pulliainen ja tuomarinharjoittelijana Marjo Halmiala. EVLssä Riikka oli aavistuksen tiukka, mutta laski kyllä meille arvostelukriteereitä. Ehkä se auttoi, kun tuomarin puhuttelussa Piika kiehnäsi Riikan kyljessä ja sain sanottua, että uskaltauduttiin kokeilemaan voittajaa ekaa kertaa. Vaikka epäilinkin, että sen kiehnäyksen jälkeen Piika istuisi kokeen ajan Riikan vierellä ja saisin itse suorittaa kokeen.

Mutta kyllä se Piika siitä vain mukaan lähti ja mentiin ensiksi paikkamakuuseen. Oltiin keskellä muita koiria ja vaikka vähän jännitin, miten paikkamakuu sujuu ja eritoten reagoiko Piika muiden käskyihin, niin hyvin skarppasi vain omilla käskyillä. Arvosana 9 ei kerro tosin koko totuutta, miten Piika oli lonkalla maannut, välillä pää maassa, välillä ilmassa haukotellen. Oli vissiin ollut ihan saakelin tylsää. No, tätä liikettä olikin treenattu se kolmisen kertaa vissiin?

Ekalle setille sattui seuruu, L-liike, luoksetulo ja ruutu. Olin vähän pähkäillyt, mitä väleissä teen, mutta paikkamakuunkin jälkeen Piika halusi palkkautumaan viereiseen halliin, joten käytiin siellä vähän herkuttelemassa. Haukutin Piikaa kentän laidalla, mutta jotenkin se kentän ulkopuolinen fiilis ei kantanut kehään vaan lopahti heti katseluun, kun mentiin lähtöpaikalle. En jaksanut itse tästä masentua ja vaikka nuo väliajat olivatkin aika haahuamista, itse liikkeisiin Piika skarppasi mielestäni hyvin. Niissä viretreenit ovat selvästi tuoneet tunnetilaa mukaan.

Seuraaminen 8,5 olihan se väljää paikoitellen, ei ehkä niin innokasta ja itse annoin apuja. Eniten omaan silmään ottaa liikkeellelähdöt, vaikka Piika niissä jo aiempaa parempi onkin. Enää kontakti ei tipu. Lisäksi olin käännöksiin tyytyväinen, Piikakin tiesi, mitä tehtiin eikä kontakti putoillut.

L-liike (istu-maahan) 9,5 istumiseen annoin törkeän vartaloavun. Mutta mieluummin varmistin kuin nollasin liikkeen.

Luoksetulo 8,5 ihan en saanut pysähtymään tolpalle ja hidasti luokse tullessa. Annoin väärän käskyn sivulle tuloon ja Piika arpoi, miten toteuttaisi sen, mutta kiersi sitten takakautta.

Ruutu 10 Liikkurin kysyessä, mitä tekee ruudussa, päätin siinä hetkessä, että maahan menee. Virittely onnistui hyvin ja hyvin myös löysi ruutuun ja tippui maahan. Ei Piika paremmin tätä voisi tehdä.

 

Tässä välissä oli tauko ja kehää rakennettiin uudestaan. Mietin, mitä tekisin – palkkaisinko koiran vaiko en, samalla liikkurin avustaja tuli kyselemään kapuloiden kokoa ja Piika juoksi yhdyskäytävää suoraan toiseen halliin. Oli ihan pienesti sekasortoinen tilanne, kun yritin saada selvitettyä, mitä kapuloita käytettäisiin ja toisesta hallista näin vain kiinni olevia ja liikkuvia koiria eikä Piikasta jälkeäkään. Kun lopulta ehdin halliin, Piika seisoi meidän tavaroiden keskellä tuijottamassa nakkipussia. HUH! Aika hienoa nähdä, miten se on koirana kasvanut ihan hirveästi. Ei kiinnosta ihmiset ei koirat. Se on tekemässä hommia ja vaatii myös palkkaa tehdystä työstä. Tämä siis sallittiin.

Ohjattu nouto 9 aloitti seuraavan kehän. Luulen, että tässä menetettiin ainakin osittain pisteitä, kun en saanut Piikaa pysäytettyä ihan merkille. Olipa hankala arvioida sitä sitten lopulta.

Tunnari 0. Meidän epävarmin liike. Piika oli kyllä kivasti mukana ja ehkä jopa enemmän kuin edellisessä kehässä. En vain sitten tiedä, mikä epävarmuus iski. Meni omalle, nosti sen, nosti viereisen ja toi sen viereisen. Vaatii varmaan paljon paljon häiriötreeniä.

Kaukot 0. Luulin, että tunnarin nollaus vaikutti tähän, ettei sitten noussut ekalla, mutta kun katson videolta suoritusta, en oikeastaan tiedä, mistä tuo istumatta jättäminen lopulta johtui. Ehkä olisi tokalla noussut, kun nytkähti jo, JOS olisin odottanut hieman ennen kuin käskytin uudestaan istumaan. Mutta paniikki. Se iski, kun tajusin, että niin se liikkuri jo käskyttää uutta asentoa. Plaah.

Metallihyppynouto 9. Jotain säätöä tässä varmaan oli.

Kokonaisvaikutus 8,5. Riikka toivoi enemmän samaa liikkeiden väleihin ja koiran tunnetilaan, mitä oli kehän ulkopuolella, kun haukutin Piikaa ennen suorituksia. Samaa toivoin itse. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, miten hienosti Piika kuitenkin suoritti vauhtiliikkeet, mikä ei todellakaan ole itsestään selvyys. Jannen pakotin katsomaan videolta suoritukset ja siinä, missä Riikka kehoitti palkkaamaan koiraa vieläkin enemmän liikkeiden välissä, Janne totesi, että pieni kehu riittää eikä missään nimessä saa purkaa jännitystä ja sitten siihen uusi liike perään.

Tokihan nuo tunnari ja kaukot harmittaa, mutta toisaalta ne olivat myös odotettavissa. Jotkut ovat pitäneet mua hulluna, kun menen kokeeseen ”liian aikaisin” näin kahden vuoden treenaamisen jälkeen – vaikka treenaaminen onkin ollut kausittaista. Mutta niitä kaukoja me ollaan nyt hinkattu varmaan vähintään joka toinen päivä vuoden ajan ja ei ne vaan tunnu valmistuvan ikinä. Tunnarissa taas epävarmuustekijä on ollut jo pidempään, mutta sitä ei yhdessä yössä korjata. Halusin käydä tämän kokeen ja katsoa, missä mennään. Ja kyllä sieltä ne treenattavat asiat nousivat esiin. Kehään meno, liikkeelle lähdöt, tunnari, kaukot ja yleisfiilis.

Illalla belgieläintreeneissä tehtiin kaukot ja tunnari ja vaikka tehtiin häiriössä ja vierailla liikkureilla niin silti toimi kumpikin! Samaisissa treeneissä pohdittiin seuraamisia. Yhdestä asiasta oltiin yhtä mieltä: Ipi-seuraaminen. (Koira edistää niin paljon, että jäävissä näet koiran istuvan ja kävelet vielä ohikin, joten voit olla varma, että jäävä liike tapahtui.) Niitä harrastamisen huip… – tai ainakin mieleenjääneitä hetkiä.

 

Mutta kyllä vain Piikan kanssa on kiva harrastaa tällä hetkellä. Jotenkin sen rauhallisuus hyvässä ja pahassa, sen itsevarmuus muiden koirien joukossa ja viimein on saatu myös se yhdessä tekeminen, niin ilohan sen kanssa on työskennellä.

Kotona Naakka tunki palkintokuvaan.

Toki porokoira osasi ottaa ilon irti palkintoleluista samalla kun Piika söi palkintoluutaan.

Kalliita oppirahoja

Perjantai-ilta. Kello 20. Tuhatjalka Jyväskylä

 

Joskus se odotettu perjantai-ilta voi saada täysin uuden käänteen. Me löysimme itsemme Jannen kanssa lopulta Tuhatjalasta eläinlääkäripäivystyksestä ja mietin jo, onko minulla kohta enää yhtään koiraa.

Kaikki alkoi siitä, kun Janne toi luusatsin Etelä-Suomesta ja pilkkoi ne rautakangella normaaliin tapaan pihalla  jo valmiiksi annoskokoisiksi klönteiksi. Samalla Raisa toi Naakkaa viikonloppuhoitoon. Ajattelin, että omat koirat selvitelkööt välinsä ulkona, kun aina nuo perjantait on pientä jäykistelyä vaatineet Piikalta ja Kiljulta ennen kuin ovat taas siinä tilassa, että voivat maata toistensa päällä. Putsatkoot siinä samalla sitten pihan lihan roippeista normaaliin tapaan.

Kun koirat otettiin sisään, huomio kiinnittyi täysin Pessiin, jota en ollut viikkoon nähnyt ja joka ei meinannut nahoissaan pysyä, kun Raisa oli käymässä. Naureskeltiin sille. Yhtäkkiä Raisa alkoi ihmettelemään Piikaa, joka istui nurkassa Naakan röhköpossu suussaan ja tärisi. Parin metrin liikuttamisen jälkeen pystyin toteamaan, että tämä ei ole muuten kunnossa. Piika oli ihan kivikova joka puolelta, jäykkä (vaikka juuri edellisenä iltana olin sen hieronut ja venytellyt ja tiesin, miltä se oli tuntunut käteen) ja seisoi jalat alla, jos pystyi seisomaan edes hetkenkään. Koska oireet täsmäsivät täysin Kiljun aikanaan diagnosoituun vatsalaukun kaasuuntumaan, lähdettiin samantien ajamaan kohti Jyväskylää. Piika oli selvästi kipeä ja röyhtäili matkalla jokusen kerran.

Matkalla soitin Tuhatjalkaan, jonne saatiin heti aika, kun vain perille ehtisimme. Perille päästyämme todettiin, että pahin turvotus oli jo laskenut, mutta päätin astua silti tuonne tuomion temppeliin, joka veisi kaikki rahat. Piika käyttäytyi edelleen omituisesti. Pelkäsi liukuovia ja silmät vain pyörivät päässä ja otti jalat alleen pienimmästäkin rasahduksesta. Eihän se normaalia ollut.

Samantien päästiin oikeastaan lääkärin juttusille. Piikalta mitattiin lämpö (oli pari astetta alilämpöinen) ja mentiin sitten hoitajan kanssa röntgeniin. Vatsalaukussa näkyi ilmaa ja luumassaa. Muuten kuvat olivat ihan siistit. Odoteltiin hetki taas lääkärille pääsyä ja perustutkimuksen jälkeen todettiin, että kaikki tämä vain liiallisesta lumensyönnistä. Piika oli jo palautunut normi itsekseen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Makasi pitkin lattioita välittämättä ympäristöstä tuon taivaallista.

Eipä siinä sitten muu auttanut kuin todeta, että ahne paska se tämäkin koira on. Ilmeisesti oli ollut niin kiire syödä liharoippeita ennen Pessiä ja Kiljua, että oli sitten haukkonut ilmaa sekä syönyt aivan liikaa lunta. Ja koirahan turposi siitä ihan muodottomaksi. Tästä opetuksesta maksoimme 250e. Mutta pahaa sanottavaa ei Tuhatjalasta jäänyt. Kohdallemme osunut lääkäri oli hyvä samoin hoitajat. Toki varmasti kyseisessä paikassa asiakkaasta kiskotaan kaikki saatava raha, mutta näin kun tiesin, mitä halusin, ei ongelmia ollut. Muutama röntgenkuva pelasti seuraavan yön unet, kun stressaaminen jäi pois ja tiesin koiran olevan taas kunnossa. Toki mietin, etten edelleenkään ehkä Ipin tapauksessa olisi Tuhatjalkaan mennyt, koska sen tutkiminen oli muutenkin sellaista hakuammuntaa, että päivystysaikana vakuutuksettoman koiran tutkiminen johtaa vain perikatoon. Piikalla onneksi vakuutus on, ja tulipahan sille pitkästä aikaa käyttöä.

Lumensyöntiin meillä puututaan jatkossa tarkemmin. Janne totesi, että saman verranhan tuo tuli lopulta maksamaan kuin joku koiraseminaari. Oppirahoja nämäkin. Ja Piikalta evättiin kaikki koulutus- ja lelurahat hetkeksi aikaa.

Kaikeksi onneksi tämä keikka ei estänyt viikonlopun suunnitelmia vaan lauantaina päästiin tokokokeeseen ja sunnuntaina agilitykisoihin…