Malinois puree ja treenit jatkuu

Kaikkien näiden vuosien jälkeen Pessi ei vaan usko, että malinois puree kyllä, jos tarpeeksi ärsyttää.

 

Ylläolevaa haavaa onkin nyt paranneltu. Tottakai se sattui sunnuntaina. Ajelin karvat poskesta ja alkoi näyttämään pahalta sitä mukaa, kun reikä karvojen joukosta paljastui. Laskeskelin, että pari tikkiä poski olisi vaatinut, mutta jännä. Ei hirveästi huvittanut sunnuntaipäivystyslisillä lähteä tikkauttamaan tuota Tuhatjalkaan. Joten ei muuta kuin koira suihkun alle, betadinella valelua päälle ja kaivoin kaapista varalla olleen antibioottikuurin ja särkkärikuuria olikin aloiteltu selkäongelmiin jo edellisenä iltana. Nyt pari päivää tapahtuneen jälkeen haava on umpeutunut ja näyttää ihan hyvältä, vaikka yritin pitää sitä mahdollisimman pitkään suihkutteluilla auki. Kauluria Pessi ei ole vielä tarvinnut vaan antaa haavan olla rauhassa. Taas yksi arpi koristamaan Pessin nahkaa. Ja nyt Jannekin uskoo, että kyllä malinois puree, vaikka nimi purevalla koiralla vaihtuikin. Tämä reikähän syntyi niin mitättömästä asiasta kuin lumitöistä.

Piikan agilitytreenit taas jatkuivat tuttuun tapaan illalla. Tällä kertaa oli lyhyt rata, vähän turhankin pitkillä esteväleillä.

 

1-3 vaati pientä linjausta ennen 2:sta. Kepeille viennissä ei saanut katsoa mitään muuta kuin keppejä, pienikin vilkuilu koiraan vei sen hypylle. Valssi keppien päähän ja ohitettiin väärä putken pää. 6:lle tein pakkovalssi-jaakotuksen, mutta sitten olikin haastavaa, kun Piika oli aina puomilla 7:n jälkeen. Lopulta käytiin vielä erikseen tätä hinkkaamassa ja saatiin se toimimaan, kun ohjasin 6-7 ilman käsiä. Vaati myös pienen rytmityksen ja vauhdin pysäyksen 7:n jälkeen, että Piika vilkaisi  minua ja löysi putkeen. Putkesta ekalla kerralla haki kepeille, mutta alkoi lopulta löytämään hypyllekin ja kivasti kääntyi heti puomia kohti. Puomit olivat hienoja, vaikka niitä tehtiin joka suuntaan tarkoituksella ja enemmän tarkoituksettomasti. Lisäksi kesti hienosti, että otin etäisyyttä kohti 11:tä ja meni silti vauhdilla loppuun asti. Nämä on kyllä menneet nyt kivasti eteenpäin ja luottoa koiraan on senkin kautta. 13 oli sen sijaan jostain syystä vaikeaa, koska Piika halusi aina kääntyä sen poispäinohjauksella, vaikka en muka kyllä mielestäni niin ohjannut. No, sain sen kyllä sitten tulemaan ihan jaakotukseenkin.

Kävele ja rytmitä!

Vuoden vaihteen agilityn treenitauko on ollut varmasti pisin meidän harrastushistorian aikana. Ensin olin itse kipeänä, ei ollut motivaatiota, oli joulu, uusi vuosi ja sitten alkoivat pakkaset ja samaan syssyyn Piika teki juoksut. Kyllähän sille tauolle ehti mittaa kertyä. Ehkäpä hyvä niin. On ehtinyt hengähtää, pohtia ja suunnitella tulevaa. Pitkästä aikaa tuntuu parhaalta mahdolliselta päätökseltä keskittyä pelkästään Piikaan koko kevät.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole pohtinyt yhtään, miten jatkaa agilitya. Tavoitteita olisi, mutta miten ne saavuttaisi? Pakkasten aikaan se lopulta ratkesi kuin itsestään. Mitä jos sitä uskaltaisi? Kävisi edes kokeilemassa? Mutta pakkasten aikaan illat olivat eloonjäämiskamppailua kylmyyttä vastaan, joten kokeilua oli pakko siirtää. Tänään kaikki taivaan kappaleet olivat puolellamme ja ajeltiin illaksi Piikan kanssa Haukkuvaaraan treenaamaan.

Kuinka ollakaan, treenin aiheena oli rytmittäminen ja mikäs sen loistavampi treenin aihe meille, kun sitä nyt pitäisi opetella. Siihen jäätiin syksyllä Savikon Sepon kanssa.

Rata ulkomuistista piirretty vähän sinne päin…

Ensiksi otin alun 1-10 juosten. 5-6 väliin ehdin tehdä persjätönkin. Seuraavaksi Julia pisti minut kävelemään. Tai hölkkää se muistutti enemmänkin. Luulin, etten ehtisi. Ei kelvannut, vaan jouduin sitten oikeasti kävelemään ja ohjaamaan vielä äänettömästikin! Ja hups. Yhtäkkiä piti oikeasti miettiä, miten rytmittäisin rataa parhaiten, kun välillä piti kiihdyttää, välillä jarrutella ja samaan aikaan ohjata koiraa. Piika oli ihan äärimmäisen kuuliainen läpi treenin ja vähän turhan paljon katselikin minua, että minnekäs sitten, eli ohjaus oli hieman myöhässä paikoitellen. Toisella kierroksella edelleen jatkettiin kävelyohjausta, mutta nyt sain äänellä kannustaa Piikaa.

Parhaiten toimi 5-6 väliin takaaleikkaus, jolloin piti ensin vähän himmailla  pituuden luona, sitten kiihdyttää kohti kutosta ja taas hieman himmailla, että koira ehti edeltä putkeen. Okserin pystyin hyvin leijeröimään. 9-10 väliin vekitys ja kääntö omalla liikkeellä. Mitä kauempaa sen tein, sen paremmin Piika kääntyi kohti 11:tä. Ennakoiva valssi 12:lle. Kepeille irtosi aivan todella hienosti eikä ottanut mitään häiriötä puomista. Varmaa työtä. 24:lle piti vain lähettää ja ohjata putken puolelta 25-27. Sitten sain luvan juosta, että ehdin metrin sääntöön 29:lle. Ja kun ehdin, ei ollut mitään ongelmia, etteikö Piika olisi kääntynyt putkesta oikeaan suuntaan. Lopuksi vielä kontaktit ja sanonko, miten hienosti nekin menivät!

Tässä on vuosi välissä, kun on viimeksi Julialla oltu valmennuksessa ja kehuja saatiin, että eteenpäin on menty. Teknisesti Piika on taitava ja ongelma ei ole enää siinä. Nyt saadaan keskittyä rytmitykseen ja liikkumiseen. Niihin teemoihin, joista jo Seppo syksyllä mainitsi. Juu, Piika on pehmeä ja vieläkin saisi irrota enemmän esteille, mutta sanoisin, että osansa on myös tauolla, sillä Piika oli paljon kiltimpi kuin mitä oli ennen taukoa. En pistä sitä pahakseni, mutta töitä on jatkettava, että irtoamista saadaan esteillä eteenpäin. Julian mielestä vaatii nyt vähän turhan paljon kannustusta minulta, jotta uskaltaa edetä kyselemättä.

Jäi todella hyvä mieli tästä. Kevään aikana voisi hyvin panostaa Haukkuvaaran treeneihin silloin tällöin, jos ne omaan kalenteriin sopivat. Itsehän olemme oman onnemme seppiä enkä tiedä, miten paljon ryhmäpaikan saanti Jatissa vaikeutuu nyt, kun en enää kouluta, joten jostain se koutsaus ja oppi on saatava, jotta into ja motivaatio säilyisi ja tavoitteet toteutuisivat. Toivon, että tällä fiiliksellä treenit kantavat pitkälle.

Back to business

Vähitellen on yritetty saada treeninsyrjästä kiinni. Kotosalla on treenattu iltaisin kaukoja ja tunnaria. Erilaisia variaatioita ja lopputuloksena se, etten vain ole saanut tunnaria toimimaan. Viikko takaperin Janne lopulta katsoi tunnaria ja totesi, että tunnetilaongelma. Kun ei ole oikeassa mielentilassa, ei kykene haistelemaan rauhallisesti vaan menee maisteluksi. Niinpä olen yrittänyt kotona tehdä mahdollisimman rauhallisia tunnareita, mutta hyvin vaihtelevalla tuloksella. Metrin päästä on onnistunut, kauempaa ei. Noutomoodi kun iskee päälle, se iskee ja lujaa.

Lauantaina lähdin Jannen mukaan suojeluporukan hallitreeneihin, lunastin itselleni treenioikeuden ja päivän aikana saatiinkin treenattua pitkästä aikaa. Ensimmäisellä kerralla mentiin vähän ”treenaamaan”. No, näin me on nyt tehty ja tältä se nyt näyttää ja voihan huoh. Eikä nää meidän kaukotkaan mitään priimaa ole. Voihan huoh. Ja näytettiin, miten tunnari onnistuu ja enemmän epäonnistuu. Ja miten ne kaukot ei toimi.

Sitten purettiin treeni. Ei voi Piika onnistua, jos tulen jo treenaamaan sillä asenteella, että kunhan nyt jotain tehdään. Pitää tulla Treenaamaan. Kuulemma kaksi vuotta sitten kannattelin Piikaa kaikessa, annoin hirveästi apuja enkä antanut sen tehdä yksin. Nyt en enää kannattele yhtään ja teen omalla käytökselläni Piikasta epävarman. Se tarvitsisi hieman kannustusta, eli sen välimallin ohjaajan. Ja reilun ohjaajan. Jossain välissä tunnarissakin on tehty liian isoja harppauksia, kun koira on mennyt epävarmaksi, vaikka osaa asian. Helpotusta siis treeneihin, sen kautta oikeaa tunnetilaa ja varmuutta lisää.

Toiselle kierrokselle tultiinkin sillä asenteella, että nyt tultiin Treenaamaan. Piika hallinnassa jo ennen hallin oven avausta. Kaikki tuki ja eleet ja ilmeet sille mallille, että vitsi, että olet koira makea pakkaus. Ja niinhän se sitten olikin. Oli skarppina kaukoissa ja vaikka taustalla mylvi rotweiler, ei sitä tarvinnut kuin vilkaista ja sitten jatkettiin hommia. Tunnariin valittiin nyt tekniikka, että aluksi tehdään niin läheltä kuin mahdollista ja niin, että aina onnistuu. Ei enää koiran rauhoittelua tms. vaan samat moovsit kuin kokeissa. Ja ohhohhoi, se onnistui! Alan myös kehumaan Piikaa joko siinä vaiheessa, kun se haistelee omaa, kun se nappaa oman, kun se palauttaa oman, tai kun se luovuttaa oman. Tehdään sinne sitä menetettyä varmuutta.

Kolmannella kerralla tultiin halliin vähän liian ajoissa, mutta treenattiin sitten vieraiden käskyjen noudattamatta jättämistä. Tämä on aina niin vaikeata. Pitää vähän muistutella, ennen kuin onnistuu. Ja kun hätkähtää väärään niin On Se Kertakaikkiaan HYI! Ja Piika on, että voi itku. Pakko skarpata. Ja ne oikeiden pk-koirien omistajat pyörittelee silmiään, miten koira voi olla ”On Se Kertakaikkiaan HYI” -koira. Johtuiko sitten jo tästä treenistä, mutta Piikalla meni hieman aikaa ennen kuin skarppasi kaukoissa ja tunnarikin epäonnistui omista virheistä ja kehumatta jättämisistä. Mutta oikeastaan oli hyvä, sillä tuli taas selväksi, että alusta asti pitää olla Treenaamassa ja kaikki ylimääräinen pois.

Silleenhän se taas meni, että apu tuli odottamattomalta taholta. Onhan noita tokokoulutuksia tässä vuosien aikana käyty ja tunnaria pohdittu enemmän kuin mitään muuta, mutta perusvastaus on ollut, että eipä tuossa ongelmaa ole. Vaikeuta vaan, niin kyllä se siitä luonnistuu, kun saa rutiinia. On vaan vaikeutettu vähän liikaa ja saatu Piika epävarmaksi. Mutta kun alettiinkin katsomaan koiran virettä ja tunnetilaa. Luettiin sitä koiran elekieltä ja sen kertomaa, päästiin ongelmaan käsiksi. Ei mennyt sekään suojelukoulutus hukkaan. 😉

Lupauksia paremmasta elämästä

 

Tammikuun alussa kuuluu tehdä lupauksia paremmasta elämästä. Ei tule niin paha mieli joulun herkuttelusta ja sen seurauksista, kun lupaa, että uuden vuoden kääntyessä herkkulakko ja kuntokuuri alkavat.

Se onkin sitten kätevä, kun tammikuuhun kääntyessä kelissäkin tapahtuu täysmuutos ja samaan aikaan, kun on luvannut lenkkeillä ja liikkua enemmän, ulkona on -30 astetta. Mitäs tätä nyt on jatkunut – kolmatta viikkoa? Tuo -30 on joku maaginen raja, ettei Pessi enää halua mennä edes ulos. Ihmeellisen tyytyväisiä ovat koiratkin olleet sisällä vietettyyn aikaan. Ehkä treenitaukoa on jo sen verran takana kaiken oman sairastelunkin jälkeen, etteivät ne osaa edes kaivata aktiviteettejä.

Viimeisten viikkojen aikana olen katsonut iltaisin telkkaria enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä. Asiaa ehkä saattoi auttaa myös tietokone, joka levisi sopivasti pakkasjakson alussa ja jonka parissa ei ole huvittanut askarrella +15 sisälämpötilassa. Niinpä iltaisin kotiin tullessa on ollut helpointa pistää tulet niin leivinuuniin kuin hellaankin, väsätä nopea lämmin ateria, linnoittautua sohvalle parin viltin ja yhden / kahden koiran alle ja pysyä siinä koko ilta.

Jännä, ettei ole hirveästi tullut aktiivisuutta mittaavia askelia uuteen aktiivisuusrannekkeeseen. Onneksi aina tulee uusi maanantai. Uuden vuoden lupauksen paremmasta elämästä voi aloittaa sitten taas alusta. JOS nämä kelit tästä lämpiävät.

 

Nähdään taas Hermanni!

Viikonloppuna Hermannin tuli aika lähteä takaisin kotiin. Pari kuukauttahan se ehti tässä pyöriä. Ensimmäisinä viikkoina opeteltiin ihan perusasioita, istumista ja luvan odottamista, mitä käsky ”Ole hyvä” tarkoittaa ja miten sitä omaa nenää käytetään. Seikkailtiin eri halleissa, käytiin lenkeillä ja vietettiin sitä perusarkea. Seuraavina viikkoina opeteltiin leikkimään muullakin kuin ihmisen hihalla, Hermanni sai Jannesta painikaverin ja opeteltiin maahanmenoa. Viimeiset viikot keskityttiin sivulle tuloon, seuraamisen alkeisiin, seisomiseen, noutamiseen ja ylipäänsä leikkimiseen.

Hermannin kanssa ei aika tullut pitkäksi. Kahdessa kuukaudessa se kuitenkin oppi sisäsiistiksi ja hurmasi vissiin jokaisen tapaamansa ihmisen. Jannen kanssa monesti siitä puhuttiin ja ihmeteltiin sitä. Hauska pentu tavallaan. Ja halutessaan niin kovin rasittavakin siinä kaikessa energisyydessään ja vilkkaudessaan. Mutta niin vain tuntuu varsin tyhjältä ja hiljaiselta talo ilman Hermannia. Kuinka helppoa on taas elää kahden koiran kanssa, kun ei tarvitse muistaa sulkea portteja perässään!

Viikonloppuna talossa olikin vipinää, kun yhteensä 11 koiraa temmelsi menemään. Mutta sovittiin, vaikka ulkona ei juuri -30 asteen pakkasissa voinut aikaansa viettää. Sunnuntaina uskaltauduttiin pihalle juuri ennen kuin hämärä nielaisi tienoon allensa. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Hei hei Hermanni, nähdään taas!

Nyt onkin sitten pakko keskittyä Piikaan. Pakko, pitää, täytyy – mitä näitä nyt on – treenata.

 

Vain Pessi puuttuu.

Moona

Hermanni jääpuvussa.

Hundkarusellen ja koirahornankattila?

Hermanni, Mersu, Aino, Judit, Eevertti ja Moona

Moona vartin ulkoilun jälkeen. Aika mennä sisälle.

Piika – Janne 3-0

Kolmas päivä – ja kolmas kerta toden sanoo?

Tai sitten ei.

Tiistai-iltana Janne suunnitteli, että laittaa portin liinalla kiinni. Totesin, että no se syö sen liinan siinä tapauksessa. Sanoi keksivänsä jotain muuta…

Kuulemma oli laittanut tuon Kiljun kurkkarin ja liinan niin, ettei liinaa saa vedettyä toiselle puolelle. Näppärä koira oli todennut, ettei tämä ole ennenkään estänyt. Ja vetänyt tuon portin pois paikaltaan, kun ei sitä ole tähän mennessä ollut tarvis seinään kiinnittää. Melkoiset voimat tuolla koiralla, sillä tuo portti on varmaan parin metrin pituinen ja painaa kuin synti. Ja kaiken päätteeksi oli vielä purrut sen liinan siististi kuin saksilla leikaten kahteen osaan.

Jannen tullessa kotiin Kilju oli herännyt sohvalta, että ai sä tulit. Ei se ollut viitsinyt edes kulkea tuosta raosta. Piika sen sijaan oli ollut tyytyväinen päästessään toiselle puolelle.

Seuraavaksi Janne aikoi jättää Piikan suosiolla toiselle puolelle ja ottaa vain hellan sulakkeet irti.

Houdini-Piika

 

”Ei se tyhmä ole. Se oli osannut avata tuon portin salvan.”

 

Eilen Janne ihmetteli kotiin tullessa, kun molemmat koirat olivat ovella vastassa eivätkä portin takana. Jannen asunto on jaettu tuollaisella kakkoskakkosesta tehdyllä aidalla ja portilla niin, että Kiljulla ei ole asiaa keittiöön ja ulko-ovelle työpäivien aikana. Arveltiin sitten, että ehkä Janne ei vain ollut laittanut porttia kiinni aamusta. Kun on niin tottunut, että Kilju pysyy sen takana ja lähinnä se on sellainen henkinen aita. Eikä Naakka tai Pessikään ole aitaa kyseenalaistaneet vieraillessaan Espoossa.

Vaan mitä tekee Piika? Tänä aamuna Janne oli varmistanut, että salpa varmasti on kiinni. Ja taas takaisin tullessa molemmat koirat olivat ovella vastassa ja salpa auki. Melkoinen houdini tuo piski.

Kuulemma Piikalla olisi nyt tärpit. Ainakin tarjoaa itseään Kiljulle koko ajan. En tiedä, olenko nyt oikeasti missannut sen juoksujen aloituksen, koska tähän mennessä Piikan tärpit ovat olleet vuorokausilla 14-15 ja nyt eletään mun laskujen mukaan vasta 8. juoksupäivää.

 

 

Ihana tammikuu!

Kun unohdetaan, että ulkona on paukkunut pakkanen -20 tuolla puolen, jää jäljelle ihana tammikuun valo. Juuri ja juuri puiden latvojen päälle yltävä, matalalla paistava aurinko. Ei se vielä lämmitä ulkoisesti, mutta sisäisesti kyllä. Pimeän ja sateisen syksyn jälkeen tämä valohoito todella on tarpeen.

Aurinkoiset kelit korvaavat senkin, että auto oli syväjäädytetty joitakuita päiviä ja ilman lunta talossakin on tuntunut koko ajan kiva veto lattian rajassa. Oli kylmää kuin Siperiassa ja päivät menivät lähinnä sen pohtimiseen, kuinka pääsee taas töihin 30 kilometrin päähän, kuinka pääsee kotiin, kuinka nopeasti kotiintultua tarkenee tehdä puut uuniin ja hellaan, kuinka nopeasti talo lämpenee edes siedettäväksi ja tarkeneekohan lenkille lähteä.

Kun pakkanen paukkui lauantaina enää -15 asteessa, tuntui jo lämpimältä. Ja onhan siitä lumen puutteesta ollut hyötyäkin, kun jäät ovat jäätyneet ja lenkkeilyyn aukesi aivan uusi mahdollisuus. Tämä on parasta talvessa!

Seuraava viikko voi olla kotona vähän hiljaista. Todettiin viikonloppuna, että Hermannilla menee nyt niin lujaa, ettemme usko enää sen pysyvän porttien takana. Halutessaan se kyllä pääsisi Piikan luo töissä ollessani. Koska en halua sitä alkaa häkittämään vain sen vuoksi, että Piikalla on juoksut, ja näillä pakkasilla on vähän turhan kylmä laittaa tarhaankaan, Piika lähti juoksuevakkoon Espooseen. Kertoo tilanteen vakavuudesta, että kykenin sen sinne antamaan. Ja nyt toivotaan, ettei se tuhoa tai pidä päivisin ääntä. Luotto ei ole järjen suuri.

Yllättävä huomio, että Pessi valtasi Piikan pedin ennen kuin perävalot näkyivät tiellä. Se on kyllä oman elämänsä opportunisti.

 

 

Tarkeneeko?

Vuoden 2016 toivottavasti kylmin pakkasjakso menossa. Meillä eilen mittari näytti -31 astetta ja parilla asteella oli vasta päässyt lauhtumaan. Yllättävää, ettei Caddy ole suostunut yhteistyöhön viimeiseen pariin päivään? No ei pitäisi olla, mutta kyllähän se vähän tympäisee, että menin edes kokeilemaan. Nyt on akkukin tyhjä. Vähemmällä vaivalla olisin päässyt, jos en olisi edes vaivautunut kokeilemaan.

Samaa tahtia kuin pakkaset kiristyvät ja pakkasjakso jatkuu, eri keskusteluryhmät täyttyvät kysymyksistä, miten vaatettaa koirat pakkasta vastaan. Ja toki vastauksena useimmiten on, että ei niitä vaatettaa tarvitse! Oikea Koira pärjää ulkona kelillä kuin kelillä. Ja lenkkiä heitetään entiseen malliin.

Meidän puudelit kyllä ovat todenneet Caddyn tavoin, että kesää odotellessa ei tarvitse käydä lenkeillä. Alle -30 asteessa vielä ulkoiltiin parin kilsan hihnalenkki ja touhuttiin joku kymmenisin minuuttia pihalla, koko konkkaronkka takitettuna. Pakkanenhan on pukeutumiskysymys. Siinä, kun ensin itselle vetää kolmen paidan päälle villapaitaa ja toppatakkia ja jalkaan vähintään kolmet housut toppahousujen alle, ja sen jälkeen pukee vielä kolmelle koiralle villatakit ja päälle toppatakit, niin hengästyttää jo ajatuskin ulosmenosta. Pukeutumiseen menee jo ulkoilua enemmän aikaa. Vielä kun olisi tossut, pukisin koirat niihinkin. Pessillä ja Piikalla varsinkin tuntuu palelevan tassuja helposti huolimatta omistajan laiskuudesta johtuvista runsaista tassukarvoista.

Loppiaisen katumuotia 2016. Hei, ne lenkitetään jo yhdellä kädellä!

 

Kun pakkanen laski -3o:een, Pessi on järjestelmällisesti kieltäytynyt ulosmenosta. Sen saa vaihtoehtoisesti työntää ja vetää tai työntää ja houkutella namilla ovesta ulos. Pikapikaa se käy pissillä ja haluaa sisälle. Johtuuko pakkasesta, pakkasen paukkumisesta vai oudosta murinasta, joka kuului pihan perältä eilen illalla?

Eivät Hermanni ja Piikakaan juuri viittä metriä kauempana ovesta käy tarpeillaan. Mutta näyttäisi, että näiden pakkaskelien kunniaksi Hermannikin on nyt melkein sisäsiisti, joten se tietää ihania ulkoiluja itsellekin, kun pitäähän nuorta herraa tässä pyrkimyksessä tukea.

Vaikka on se onnistunut sisällekin merkkaamaan – nimenomaan merkkaamaan. Kiljun juoksut sekoittivat pienen pojan pään. Eikä paljoa ole helpottanut, kun Piika aloitti alkuviikosta juoksunsa. Ihan tarkkaa päivää en tosin tällä kertaa tiedä. Tiistaina huomasin, että paperiin jo jää verta, mutta ylenmääräinen merkkailu ja Hermannin kiinnostus alkoivat maanantaina. Lopullisesti totesin juoksujen alkaneen keskiviikkona myöhään illalla ihan konkreettisestikin. Hämärä aloitus taasen, mutta 7,5 kuukautta tuli aika tarkkaan väliksi tälläkin kertaa.

Sitten lomalla…

Loma. Ah, mikä ihana tekosyy. Kun on töissä 8-16, ja näin pimeimpään vuodenaikaan menettää sekä päivänvalon että treenimahdollisuudet lämpimässä hallissa, tokihan sitä haluaa satsata lomaan. Sitten lomalla. Sitten levätään. Sitten treenataan. Ja sitten lenkkeillään pitkiä retkiä koirien kanssa.

Se loma on nyt takanapäin. Ja kuinkas se sujui?

Ensin Kainuussa. Ihanat neljä päivää. Kyllä kannatti. Sitten piti olla viikko laatuaikaa kotosalla. Ja niin se sitten menikin. Laatuaikaa sohvalla. Muuhun en juuri kyennyt, kun flunssa otti vallan. Hiljalleen siivottiin kuitenkin talo, nurkka sieltä, toinen täältä. Pitkät lenkit jätettiin väliin. Jo Hyyppäälle kiipeäminen oli eräänä päivänä tuskien taival. Treenaamaan en kyennyt. En edes kotipihassa. Oli niin huono olo, etten jaksanut edes potea huonoa omaatuntoa. Ja niin vaihdettiin uusi vuosikin Xboxilla kaksinpelaten ja uutta Sherlockia katsellen.

Koirilla vuodenvaihde meni kohtuullisen helposti. Pessi panikoi sydän tykyttäen kuudesta kymmeneen ja sen jälkeen malttoi asettua man caveen, joka sille häkistä ja peitosta luotiin. Ja siellä se on nukkunut sen jälkeen koko ajan. Piika nukkui kainalossa vuodenvaihteen yli. Hermanni ja Kilju nukkuivat omissa eteisissään. Kiljukin, kun aloitti juoksut joulun päätteeksi ja tuttuun tapaan tärpit osuivat heti juoksujen alkuun. Kun pöksytkään eivät pysyneet jalassa, Kilju katsottiin paremmaksi eristää rajattuun tilaan sotkujen minimoimiseksi. Puoli yhdeltätoista käytin koirat pihalla, kun lähimmät pommitukset taukosivat hetkeksi. Ainoastaan Pessi kuulosteli kauempaa kuuluvia pamauksia ja sillä kesti hetken uskaltaa kuselle. Yhden maissa jokainen kävi jo reippaasti tarpeillaan, joten sen suurempaa hätää tämä vuoden vaihde ei aiheuttanutkaan.

Viikonloppuna uskaltauduin sen verran treenaamaan, että perjantaina käytiin Raisan opastuksella tekemässä lyhyt verijälki Piikalle. Ja minä kun olin ajatellut, ettei metsään tänä vuonna päästä. Ja heti ensimmäisenä päivänä löytyi uusi pään nollaus. Piikan mielestä verijälki oli ihan huippu juttu. Vaikka oltiin makuut merkattu ruoallakin, varsinkin ensimmäisellä makuulla Piika unohtui nuoleskelemaan veriäkin. Viimeisellä suoralla Piika harhautui metrin sivuun jäljestä ja piti siihen merkatakin, eli jotain hyvää kaiten oli siinä sitten. Loppuun asti kuitenkin jatkoi jäljestystä ja jalasta oli sitä mieltä, että tämmönen iltaruoka sitten tällä erää.

Hermanni puolestaan pääsi treenaamaan lauantaina. Kävin apuna Raisalle ja Mirvalle ja lopulta hain vielä Hermannin tekemään helppoja pentuhakuhommia. Sanonpahan vaan, että melkoisen paljon helpompaa olisi lukea ei-niin-vilkasta koiraa kuin Hermannin lukeminen. ”SeMeniTuonneMitäTuollaOnMissäMäOoonTuollaOnJotain” Sitten siitä pään kääntelystä ja venkoilusta on vain osattava lukea, että nyt se on lähdössä etsimään. Ja etsikin muuten nätisti! Välillä oli kyllä hieman hukassa oleva, mutta kun tajusi käyttää nenäänsä, niin johan ne namia syöttävät ihanat naisetkin löytyivät! Näitä harjoitteita tuo kyllä tarvitsisi paljon. Jo parilla toistolla huomasi, miten Hertsu rentoutui ja alkoi yhä enemmän fokusoitumaan etsimiseen.

Niin ja kannatti treenata. Nyt ei lähde itseltä ääntä yhtään. Hyvä aika mennä töihin.