Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2015

Joulu Minecraft-hengessä

Ihana joulu Kainuussa takanapäin. Vastoin kaikkia odotuksia Caddykin pelasi tällä kertaa! Päästiin perille ja takaisin.

Lisäksi saatiin kuin saatiinkin valkoinen joulu, kun keskiviikkona ajeltiin lumisateessa yötä vasten Oulujärven rannalle. Joulupäivänä lumet taas hetkellisesti sulivat pois, mutta silloinkin päästiin lenkille metsään. Ensimmäinen joulu pitkään aikaan, kun järvelle ei ollut asiaa. Hermannikin oppi, ettei heikoille jäille ole meneminen, kun plumpsahti heti ensi töikseen jäästä läpi. Vasta sunnuntaina pakkasöiden jälkeen uskallettiin rannassa matalikolla kävellä hieman ja antaa koirienkin rallata. Tällaista joulua en muista, että hetkeen olisi vietettykään.

Mutta hyvin mahduttiin 10 ihmistä, 4 koiraa ja 3 kissaa samaan taloon. Sekä kaikki ne Mincraft-ukkelit. Ulkonakin ne valloittivat pihapiirin aattoaamuna.

 

A-9025

Minecraft-tyyppi peräkärryn päällä.

A-9028

Minecraft-tyyppi ladon katolla.

A-9033

Ja se suurin kaveri maassa.

A-9140

Tapanina oli taas maa valkoisena.

A-9128

Kilju nautti, kun oli leikittäjiä.

A-9152

Pessimies.

A-9156

Superkivaa!

smaller7

Kiljulla oli pari kätyriä perässään.

smaller8

Nelijalkaisilla omaa kivaa…

smaller9

…ja sitä samaa kaksilahkeisilla.

smaller10

Koiria ei voinut vähempää kiinnostaa ihmisten hippaleikit.

smaller11

Piika nyt ei nähnytkään kuin Kiljun.

smaller12

Ja Hermanni vain Piikan.

smaller13

Sunnuntaina jää kesti jo rannassa.

smaller14

Pessiä epäilytti silti tulla jäälle.

smaller15

Mutta uskalsi sekin lopulta ylittää maagisen parin metrin matkan.

smaller16

Hitaasti mutta varmasti.

smaller17

Toinen epäilevä eetu. HerMan.

smaller18

Uskalsihan sekin!

smaller19

HerMan ja elämänsä ekat rallit jäällä!

smaller20

On vain yksi vaihde ja se on täysii!

smaller21

Kiljun hippaleikit.

smaller22

Kilju edellä…

smaller24

Ja kaksipäinen kätyri perässä.

smaller25

Äly ja Väläys.

smaller26

Piika-kätyri.

smaller27

HerMan-kätyri.

 

Kiitollisena kuluneesta vuodesta alamme rauhoittua jouluviikkoon. Joulukorit on jo jaettu, joulukortitkin lähetetty ja joululahjat odottavat paketoimista.

Vielä muutama päivä töitä ja sitten lomalle lompsis.

Kovasti on pikkutontut yrittäneet lahjatoiveita udella. Ainakin koirilla tuntuu olevan lahjatoiveet selvillä. Itselle se on joulu läheisten kanssa.

Lapset katsomassa Joulupukin kuumaa linjaa, joulukuusen jalan ikuinen etsintä, joulukuusen koristelu, Lumiukko, Joulurauhan julistus ja joulupuuro. Haudoilla käynti, joulusaunan lämmitys, tulien sytyttely, lapsien joulupukin odotus, lahjojen jako ja jouluruoat. Syödään myöhälle yöhön ja pelataan joululahjaksi saatua uutta peliä. Tänä vuonna lapsetkin taitavat olla niin isoja, että kokoavat itse legopakettinsa eikä yöllistä legojen parissa ahertamista tarvita. (Täytyy siis vielä ostaa itselle oma legopaketti.)

Jouluaamuna nukutaan pitkään – tai kunnes herätään kukon laulun aikaan heränneiden lasten ääniin. Ulkoillaan koirien kanssa ja taas syödään. Nukutaan päiväunet, pelataan, saunotaan ja syödään taas.

Enää toiveissa olisi, että saataisiin valkoinen joulu.

Toivotamme kaikille treenikavereille, ystäville ja blogin lukijoille sekä nelijalkaisille karvakuonoille oikein hyvää Joulunaikaa ja vieläkin parempaa uutta vuotta!

t. Tiina & Janne sekä Ryhmä Hau

 

Joulukortti2015

Kuvia viikonlopulta

Viikko menee näemmä nopeasti, kun koko ajan on menossa. Minunhan vähän niin kuin piti palauttaa Hermanni omistajalleen tuossa muutama päivä sitten Anjalan reissun yhteydessä, mutta hups heijjaa, niin vain Hertsu on meillä edelleen. Eihän sitä malttanut jättää vielä matkasta. Juuri, kun alkuun päästiin.

Koska Pessikin on nyt ollut sitten kotona, eikä tietenkään suostunut jäämään eilen matkasta, kun lähdin kouluttamaan, jouduin tekemään elämäni uhkarohkeimman päätöksen ja lenkitin kolme koiraa yhdessä. Pessi ja Hermanni kävelivät sulassa sovussa rinnakkain pari kilometriä. Pienet homppelipojat. Ehkä mä kerjään tällä vain verta jonkun nenästä… Mutta kotonakin yhteiselo on rauhanomaista, Pessi lähinnä väistää Hermannia. Yleensähän se on Narunkin tappamassa monien porttien läpi. Hermanni on sille ihan ilmaa, vaikka muutaman kerran ovat eksyneet samoille puolille porttejakin.

Ja sitten niitä kuvia viikonlopulta. Miten tätä Sydänpoikaa olisi voinut vastustaa?

A-8887

A-8851

A-8841

A-8864

A-8837

A-8965

A-8941

A-8898

A-8896

A-8985

A-8987

A-8929

Lumbosakraalitenoosi

Normaalit ihmiset kenties käyttäisivät keskelle viikkoa otetun saldovapaan näin joulun alla esimerkiksi joululahjaostoksiin tai -siivoukseen tai johonkin muuhun ns. järkevään. Koiraihminen ottaa saldovapaan ajaakseen parissa päivässä Etelä-Suomen ympäri.

Maanantaina töiden jälkeen ajelimme Jannen kanssa peräkanaa Espooseen. Ehdimme perille niin, että ehdimme käydä Jannen treenivuorollakin. Kiitos vain vielä treeniporukalle, kun Piikankin kanssa saimme kuokkia treeneissä. Emmehän olekaan treenanneet hetkeen mitään. Vieras halli oli siis mitä mainion paikka katsastaa, missä mennään. Palkkailin paljon, ja varsinaisia virheitä ei tullut tehtyä. Ohjattu onnistui liikkuroituna, ruutuun menot olivat hitaita, kun Piika otti häiriötä, mutta meni kuitenkin ja seuraamisissa otti välillä häiriötä, jolloin kontakti tippui. Ihana, kun hallissa oli koko seinän levyinen peili, niin pystyin puuttumaan Piikan silmien seilailuun samantien. Some-treenaaja olisi ottanut tästä mahdollisuudesta tietysti kuvan, itse tyydyin treenaamaan vielä kaukoja. Hertsukin kävi hallissa, mutta oli vähän liian jännää, kun liukas betonilattia, uusi paikka ja peilistä tuijotti vieras koira. Niitä kahta oikeaa koiraa hallissa se ei huomannutkaan.

Tiistaina ajelin aamusta Kotkaan kolmen koiran kera. Moottoritien ja navigaattorin yhteentoimimattomuusongelman vuoksi olin paikalla tunnin etuajassa, joten siinä vartin odottelun aikana ehdin kerrankin treenaamaan Piikan päivänvalossa. Ruutu vauhdikas ja joka kerta palkka kupista heti. Ohjattu ongelmitta. Luoksetulo ihan jees stopin kera. Seuraaminen innokasta, mutta väljää. Se onkin suurin ongelma ollut, mutta uskon sen parantuvan treenillä. Metallinouto ilman hyppyä ja loppuasennon hinkkausta. Ja loppuun vielä kaukot. Nämäkin alkavat luistaa. Ensimmäinen vaihto aina vähän innokas ja etenee, mutta sitten pysyy paikallaan. Vamma-takajalkaa liikuttelee, mutta ehkä sen nyt sallin, kun en tiedä, miten vaikea sitä on olla liikuttamattakaan vamman vuoksi.

Samalla reissulla Pessi oli tarkoitus kuvata siinä sivussa syksyisten kipuilujen vuoksi. Vielä kerran halusin varmuuden, missä mennään. Lisäksi otettiin verikokeet sisäelintason varmistamiseksi. Verikokeet olivat normaalin rajoissa, missään ei muutoksia, joten ainakaan kipulääkkeistä ei ole sivuvaikutuksia tullut. Luustosta olin etukäteen arvellut, että mitähän sieltä löytyykään, mutta ei, edelleenkään ei mitään uusia löydöksiä tullut vastaan. Nivelrikkoa ei näkynyt, ja lonkatkin olivat yhä siistit A/C.

12733988_10153866777841768_7544416884023564443_n

Selästä se kaiken kipuilun syy sitten paljastui. Aiemminkin on ollut jo tiedossa Pessin lannerangan-ristiluun alueen ongelmat, ja nyt ne sitten olivatkin edenneet. Diagnoosi on lumbosakraalitenoosi eli viimeisen lannenikaman ja ristiluun välillä on selkäydinahtauma. Lisäksi nämä näyttäisivät luutuneen Pessillä yhteen ja viimeinen lannenikama on vääntynyt selkäydinkanavaan. Vian ei tarvitse olla iso, kun se on oikeassa kohdassa. Jatkossakin porskutetaan siis vain satunnaisilla kipulääkekuureilla eteenpäin. Ironisinta on, että Kennelliiton selkälausuntaperiaatteiden mukaisestihan tämä olisi täysin terve selkä.

Yötä myöten ajelin sitten kotiin ja koiratkin heräilivät sopivasti siihen, että saivat iltaruoat ja painuttiin nukkumaan. Kiitos jälleen kerran Anjalan porukalle ja Tellulle! Ootte ihan parhaat!

Rakkauspakkaus nimeltä Hermanni

A-8915

Kyllä tuo pentu vaan on superihana. Jos kaikki urokset olisivat tuollaisia, voisi tällainen narttuihminenkin helposti ottaa uroksen (vaikka Pessin jälkeen olen vannonut, etten urosta vaan kestä). Mutta Hermanni on niin eri tapaus. Vaikka se on söpö ja äärimmäisen kiltti, siinä on myös se villi puoli, josta tykkään. Ja lisäksi ihan mieletön keskittymiskyky.

Perjantaina päästiin vieraaseen autohalliin, kun Kilju kävi puruissa. Tauolla Hermanni sitten pääsi tsekkaileen paikkoja. Etukäteen arvelin, että varmaan sitä jännittäisi meteli ja vieras paikka. Turha luulo. Sinne se käveli ja oli samantien sitä mieltä, että tänne vissiin tultiin treenaamaan. Käveleskeltiin sitten ympäri hallia ja eniten mielenkiintoa herättivät toisen koiran treenikamat. Muuten tyyppi seikkaili omin jaloin ja hyppeli pahimpien roinien yli. Ritilälattiat eivät ahdistaneet ollenkaan. Leikitin sitten Veskun opastuksella vähän Hermannia ja lyhyen leikin jälkeen juostiin autoon.

Ilmeisesti Janne tästä innostuneena sitten rupesi rakentamaan Hermannille leikkiä oikein urakalla. Edellisenä viikonloppuna Hermanni ei suostunut leikkimään Jannen kanssa. Nyt leikkivät vanhalla pyyhkeellä ja vähitellen Hermanni halusi yhä enemmän korjata otteensa koko suun otteeksi. Välillä leikissä oli mukana Piika, joka roikkui pyyhkeen toisessa laidassa. Piikan ”ongelmahan” on, ettei se ole kovin vahva leikkijä toisen koiran kanssa (johtuen Kiljun dominoinnista tässä hommassa), mutta Hermannin kanssa uskalsivat jo sunnuntaina vetää sama pyyhettä ilman ihmisen kättä siinä välissä. Hermanni taas saa toisesta koirasta paljon tukea, ja leikkii silloin parhaiten, koska uskaltaa haastaa koiraa, mutta ei ihmistä.

Sunnuntai-iltana kolmen ahkeran leikityspäivän jälkeen Janne totesi, että kyllä se Herkkumies sieltä alkaa nousta. Vastustaa jo kunnolla, ottaa painetta vastaan ja kohdistaa sen oikeaoppisesti otteen korjaamiseen. Ja sen näköinen oli pyyhekin, että leikitty on. Varmaan kymmenenä palasena pitkin keittiötä. Pienellä treenillä tästäkin saatiin koira tehtyä. Ja jännä kyllä, mutta nyt Janne on se paras tyyppi meidän talossa. Hermanni jos tulee ulkoakin, niin kova kiire sillä on etsiä Janne ja haastaa leikkimään. Ja jos ei leikitetä, niin sitten se leikkii itse. Hirveä ärinä vaan päälle ja aina jotain tapettavaa löytyy, kun vähän mielikuvitustaan käyttää.

Minun mielestäni Hermanni on oikea Rakkauspakkaus. Jannen mielestä Takiainen. Mutta jos Pessiä ei olisi, tuo pentu saisi kuulemma jäädä taloon.
1-A-8910

Kun koiraharrastus potkii…

…potki sitä takaisin.

Vaikka agility on vain harrastus, se on silti tärkeä harrastus monelle muullekin kuin vain itselleni. Syy, miksi jaksan aina vain viikosta toiseen raahautua agilityhallille, on tottakai mun koulutettavat.  Kouluttamaan päädyin ikään kuin vahingossa joitakuita vuosia sitten, kun seuralla oli akuutti kouluttajapula. Toisaalta en varmasti olisi kouluttajaksi lähtenyt, ellen olisi kokenut, että minulla olisi jotain annettavaakin aiheesta.

Alusta asti olen ottanut sen roolin, että älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää kuten minä sanon.  Vähitellen olen kouluttamalla päässyt oppimaan itsekin uutta ohjaustekniikoista, juoksutekniikasta ja hyppytekniikastakin. Toisaalta vuosien saatossa on kyllä testailtu myös omilla koirillani huomaamiani hyödyllisiä kikkoja ja kehitelty niitä vielä eteenpäinkin.

Kouluttamisesta olen saanut viime vuosina ne suurimmat Ahaa-elämykset. Ja ne suurimmat onnen tunteet, kun treeneissä tai kisoissa on koulutettavat onnistuneet. Pienikin eteenpäin menty askel tuntuu varsin suurelta, kun sen yhdistää kontekstiinsa. Se, että koiralle on saatu vauhtia radalle tai se, että koira on saatu pysymään lähdössä, tuntuvat yhtä suurilta saavutuksilta ohjaajien pitkän työn jälkeen kuin se hienoin nollavoittokin. Jokaisella ne tavoitteet ovat erilaisia ja peilautuvat sieltä koirakon omasta historiasta.

Kun keskiviikkoisin menen hallille, menen sinne ensisijaisesti kouluttamaan. Mutta samalla myös oppimaan itse. Oppimaan koulutettaviltani. Ja silloin ne omat murheet on pakko heittää sivuun hetkeksi. Keskiviikkoisin olen pari tuntia ainoastaan mun ryhmää varten. Silloin olen tsemppari, kannustaja ja perseellepotkija – tai ainakin haluaisin olla. Koska uskon siihen, että se kannustus ja innostuneisuus ovat tarttuvaa sorttia. Haluan löytää jokaisesta suorituksesta hyvää, mutta myös niitä kehityksen kohteita. Haluan, että treeneihin on kiva tulla ja sillä yhteisellä työllä päästään tavoitteissa eteenpäin.

Hankalaksi tämän tekee se, että olen melkoisen suorasanainen. Joskus joku sanoi, etten voisi koskaan toimia kouluttajana, koska sanon asiat liian suoraan. Kovasti olen yrittänyt siinä kehittyä. Näiden vuosien aikana mun treeneissä on itketty ja on naurettu. Usein samalla kertaa.

Vaikka kouluttaminen on rankkaa kaikessa vastuussaan, se myös antaa aivan hirveästi. Pitää kiinni siinä harrastamisessa pakonomaisesti, mutta kuitenkin ilon kautta.

Niin tälläkin kertaa.

Ryhmäni kasasi joukkueen omilla ja naftaliinista kasatuilla koirilla Joukkuejatpailuihin Killerille. Joulukuun puoliväli, torstai-ilta ja vettä tuli välillä kaatamalla. Ja silti ihanaiset naiset lämppäsivät koiransa, tutustuivat rataan – vieläpä kilpailevien hyppyrataan, mikä ei helpoimmasta päästä ollut ja ylittivät itsensä niin monin erilaisin tavoin. Olen teistä jokaisesta ylpeä. Myös teistä, jotka ette mukaan tällä kertaa päässeet. Ja te veditte minut takaisin agilityn syövereihin. Kiitos ❤

On se hieno laji. Niin paljon opittavaa. Niin paljon jo opittua. Ja matka jatkuu taas.

Tässä Piikan rata. Uskalsinpas tehdä sen persjätön! (Vaikka unohdinkin taas kerran, miten juostaan.) Tuloksia ei ole missään, mutta kävin vakoilemassa, että hävittiin Vänelle ja Pongolle vain pari sekunttia. Ei paha.

 

 

 

Valsseja aksatreeneissä

Piika_2015_12_08_caloandertreeni

Tiistai-iltana oli viimeiset agilitytreenit hetkeen. Ensi viikolla ei todennäköisesti päästä ja sitten onkin joulutauko. Nyt vuorossa oli valssitreeni ja niitä sitten yritin tunkea joka väliin. Minkä huomasi viimeistään siinä vaiheessa, kun unohdin radan 9-putken jälkeen. No, kieltämättä tuli myös tuijoteltua Piikan hyppyjä – mikä ei tietenkään koskaan ole hyvä. Keskittyminen on silloin jossain ihan muualla kuin siinä radassa. Eihän se selkä pyöreänä hyppää vaan aina selkä retkahtaa alastullessa. Katselin sitten muitakin koiria hallilla ja niinhän se teki ihan jokaisella. Voi kun en olisi koskaan mistään hyppytekniikasta kuullutkaan… On vähän sellainen, että joko jätän nämä asiat nyt täysin huomiotta tuntematta syyllisyyden tuskaa tai sitten aletaan himmailla tätäkin lajia. No, nyt on joulu aikaa miettiä – ja yrittää ainakin laihduttaa.

 

Hermannin kanssa käytiin hallissa. Se on kyllä hauska pentu. Voisin niin rakastua siihen. Ensimmäinen koira, jonka kanssa muista koirista tai ihmisistä ei tarvitse välittää yhtään. Se ei tunne vissiin sellaista käsitettä kuin häiriö, koska ei näe eikä kuule ketään muuta kuin minut. Onko tällaisia pentuja edes olemassa? Kysyy kahden hirveän häiriöherkän koiran omistaja.

 

Hermanni on myös kunnostautunut kotona. Ilmeisesti Kiljun viikonloppuna jälkeensä jättämä lelupurkaamo ei ole Hermannin mieleen, joten se on yrittänyt sitten järjestää kenkäpurkaamoa. Mun crocksit on olleet tulilinjalla ja sunnuntaina lähti Jannen satasen kengistä kantapää ja nauhat.

 

Autojakin se yritti tuossa viikko takaperin vähän jahtailla. Märällä tiellä takaatulevat autot olivat pahimpia, kun säikähdys näkyi saaliille menossa. Jokusen päivän sitä katselin ja pohdin, miten tätä ongelmaa lähestytään. Päätin, että hyvällä mennään ja sen jälkeen syötiin pari kertaa autoteiden vierellä herkkuja. Eipä ole olleet autot sen jälkeen ongelma.

 

Ruokaillessakin ollaan opeteltu paikkaistumista nyt, kun istuminen tuntuu menneen jakeluun jollain tasolla. Herkkuperse on vaan niin innoissaan ruoasta, että paikkaistuminen on tyyliä ”istunmakaanheilutanhäntääistunkoikkaloikkaanistunheilutanhäntää” -rituaalia. Tietyllä tapaa se muistuttaa aivan hirveästi Pessiä ja Pessin intoa ruoan nähdessään. Ja silti se keskittymiskyky on löytynyt jotenkin kuin itsestään. Uskomaton ipana. Puuttuu kuitenkin kaikenlainen sähellys, mitä en hirveästi koirassa arvosta.

Maanantai-illan söpöstelyt

smaller

Piika 4,5v ja Hermanni 6kk

smaller1

Tässä kuvassa pentuleima on selkeä, vaikka moni erehtyykin luulemaan näistä Piikaa siksi pennuksi.

smaller2

Devils Shepherd Biggest Flame

smaller3

Entäs jouluinen kuva?

smaller4

Herkut vaan mielessä?

smaller5

Vai sittenkin tonttulakkiärsytys?

 

Että niin. Hieman hankalaa ottaa yksin kuvaa nartusta, joka vihaa kuvattavana oloa ja puolivuotiaasta pennusta, joka ei osaa pysyä paikallaan.

Suutari pysyköön lestissään

A-8247

Tämä viikonloppu olisi kenties pitänyt viettää muiden koiraihmisten tapaan Messarissa. Kun näyttelyilmoittautumisesta piti aikanaan päättää, huomasin kuitenkin, että Alatalon Vappu olisi tulossa pitämään hyppytekniikkakoulutusta KSPKYlle. Koska Piikan karvallisuuskin tuntui olevan tähän aikaan enemmän totaalinen karvattomuus, päätin ilmoittaa meidät vielä kerran hyppytekniikkakurssille. Viimeinen oljenkorsi – niin kai ajattelin.

Kuinkahan moni kouluttaja minulle onkaan sen saman sanonut. Piika on hyvin herkkä, hyvin ohjaajanöyrä koira. Se haluaa niin kovasti miellyttää minua, että kiltisti yrittää aina tehdä parhaansa. Vaikka ei tietäisi, mitä siltä haetaan. Se on niin kiltti, että se kiltteys on jopa haitaksi harrastusrintamalla. Viime vuosina yhteistyötämme on kehuttu. On sanottu, että sen näkee ja Piika luottaa minuun. Se on hyväntuulinen koira, jolla ei pauku koskaan yli ja jonka hermot ovat aina tilanteen yläpuolella. Se on koira, joka oppii. Se on koira, josta kaikki pitävät. Mutta se ei ole harrastuskoira.

Hyppytekniikkatreenien aluksi teimme perussarjan. Sitä ennen olin jo saanut kuulla, että olemme lämmitelleet kaikki nämä neljä vuotta täysin väärin. Emme ole herätelleet syviä vatsalihaksia eikä Piika osaa niitä käyttää. Perussarjalla Piika hanskasi 1-3 estettä ja loput 4-2 menivät ihan plörinäksi. Vapun mielestä kyseessä ei ollut kuitenkaan haluton koira, eli kiputiloja ei Piikasta pystynyt havannoimaan. Se kiltisti yritti ja epäonnistui. Vappu totesi, että aika perustyypillinen näyttelybordercollieiden tyyppiongelma. Ei jatkoon.

Toki aina voi sanoa, että no se on vain yhden kapeakatseisen oman alansa expertin mielipide, mutta valitettavasti tässä tapauksessa annan aika paljon näille sanoille ja ajatuksille painoarvoa. Varsinkin, kun olen hyppytekniikkakoulutuksissa toisella kouluttajalla aiemmin käynyt ja hänen opeillaan Piikaa pari vuotta treenannut säännöllisesti edistymättä mihinkään. Nyt sain parissa tunnissa enemmän informaatiota kysymyksiini kuin aiempina vuosina yhteensä.

Toisena harjoitteena teimme nyt Setpointin lyhyenä versiona medi-koiran mitoilla. Ensimmäisellä yrityksellä Piika korjasi ekan hypyn, toisella yrityksellä molemmat hypyt. En ole koskaan nähnyt sen suoriutuvan tästä sarjasta niin hienosti. Seuraavat yritykset epäonnistuivat molemmat. Jatkotreeniksi saimme Setpointin pidennetyn version. Ehkä myös Powergridiä voisi miettiä, mutta sitä en ole saanut koskaan Piikalla onnistumaan. Lopettaa pitää, kun onnistuu. Korkeintaan 1-2 toistoa. Satu totesi, että paras versio oli se, jolloin Piika oli hieman sika eikä kuunnellut minua.

Keskustelimme myös paljon siitä, kuinka tieto lisää tuskaa. Treenit menivät uusiksi, kun ponnarit heitettiin mäkeen ja otettiin koira kiinni ensimmäiseen esteeseen. Hups, sehän olikin yllättävän vaikeaa tehdä siitä painon siirto taaksepäin ja olla tiputtamatta rimaa. Mutta koira sai palautteen niin paljon paremmin riman tiputuksesta, että pieleen meni. Selän pyöreyteen kiinnitettiin myös huomiota jo heti alkuasennossa ja selän pyöreyttä ruokkivilla treeneillä ennen hyppyjä. Rankinta oli tietenkin kuulla, että vaikka kuinka olen yrittänyt kaikki nämä neljä vuotta hakea tietoa ja kehittää itseäni paremmaksi, koiraa ajattelevaksi ohjaajaksi, olen tehnyt kaiken väärin. Ja samalla opettanut koirankin täysin väärin. Ei sitä enää korjata. Näyttelybortsu mikä näyttelybortsu. Hyppytekniikassa on niin paljon puutteita jo johtuen koiran rakenteesta, että tämän ikäiselle koiralle hyppytekniikkatreenit eivät tule kisatilanteessa korjaamaan mitään, kun kaikki on väärin opittua ja fyysisesti myös mahdotonta. Se ei tule ikinä tuottamaan takapäästään hyppyyn tarvittavaa voimaa. Ei ikinä.

Kyyneleet olivat herkässä siinä tilanteessa. Ja ne ovat herkässä nytkin. Niin kovasti toivoin Piikasta sitä moniharrastuskoiraa. Viime vuosina etenkin sitä PK-koiraa. Mutta aina ne toiveet ja realiteetit eivät kohtaa. Meidän on nyt aika luopua ainakin PK-lajeista. En halua luopua tuosta koirasta. En ikinä voisi elää sen kanssa, että omalla itsekkyydelläni aiheuttaisin sille tapaturman tai jotain pahempaa. Se on aivan liian tärkeä koira siihen ja haluan pitää siitä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Tämä syksy on niin rajulla tavalla osoittanut sen.

Tähän mennessä olemme saavuttaneet niin paljon enemmän kuin ikinä osasin kuvitellakaan. Kun Piika tuli, kaikki sanoivat, että hulluhan olen, kun otan ihan tuntemattoman pennun ihan tuntemattomista vanhemmista. Näyttelylinjaisen bordercollien. Sehän on selvää sohvakoiramateriaalia. Ja minä sanoin, että ihan sama. Minä haluan sen pennun. Juuri sen pennun. Ihan sama, vaikka olisi sohvakoira. Minulle se kelpaa. Mutta ne odotukset kasvoivat lajivalikoimasta kasvoivat – koira vain ei kasvanut samaa tahtia niiden odotusten ja tavoitteiden mukana.

Mitä enemmän Piikaa kutsuttiin Sohvatyynyksi harrastusrintamalla, sitä enemmän yritin todistella, että kyllä sillä voi harrastaa. Vai yritinkö todistella, että kyllä siitä pystyn harrastuskoiran kouluttamaan? Milloin se muuttui, että kyllä se kelpaa, vaikka olisi vain sohvakoirana koko elämänsä? Tätä olen miettinyt nyt pari viikkoa. Tuskin olisin miettinyt ilman Hermannia, voin myöntää sen. Kun minullehan Piika kelpaa. Se on minulle täydellisin koira ikinä. Tärkeääkin tärkeämpi. Eihän muiden mielipiteillä pitäisi olla väliä, millaisena he Piikan tai meidät näkevät.

Ennen Hermannia olin kuitenkin täysin sitä mieltä, että seuraavaksi haluan sen Oikean Harrastuskoiran. Että pääsen oikeasti harrastamaan. Ja nyt olen pari viikkoa miettinyt, että mihin hittoon mä mitään harrastuskoiraa tarvitsen? Tämmönen harrastelija, joka ei osaa keskittyä yhteen lajiin ja jota ei kuitenkaan taida niin paljoa kiinnostaa, että jaksaisi tai pystyisi ikinä missään kilpailemaan. Ja joka ei osaa edes opettaa koiraansa oikein. Harrastelija, joka kuitenkin tykkää opettaa koirille asioita, mutta ei niinkuin valtaosa harrastajista haluaisi niitä opettaa ja käskisi opettamaan.

Miksi pitäisi välittää muiden mielipiteistä? Jos haluan itselleni lenkkikaveri, jos haluan sen kotiharrastelukoiran, miksi en voisi aivan hyvin siihen tyytyä? Miksi pitäisi saada se tuhansilla ominaisuuksilla varustettu The Harrastuskoira, jonka hyvällä lykyllä onnistuisin kuitenkin tuurillani rikkomaan jo heti kättelyssä ellei se sitten olisi valmiiksi rikki? Muistan, kun vasta vähän aikaa sitten puhuttiin Jannen kanssa, että noiden Piikan ja Kiljun kanssa käynyt melkoinen munkki. Ne ovat tietyiltä ominaisuuksiltaan aivan täydellisiä koiria. Meille sopivia koiria. Että haluaako ikinä enää Ipin ja Pessin kaltaisia koiria? Tottakai vastaus on ei. Mutta tosiasiassa, sellaisia koiria on tämä maailma täynnä. Hermannistakaan en tiedä, onko se lintu vai kala, mutta hemmetti se on mukava pentu. Sillä on omat kommervenkkinsä, mutta niinhän niillä aina. En usko, että olen itse kehittynyt ihmisenä niin paljoa, että voisin olla niistä välittämättä, jos se olisi minun, mutta tiedostan, että nyt otan asiasta huomattavasti vähemmän painetta ja keskityn vahvistamaan sitä heikoilla osa-alueilla ja tukemaan vahvoilla osa-alueille vieläkin vahvemmaksi.

Ihan yhtä lailla minun pitäisi osata ohittaa ne kaikki Sohvatyynyttelyt tai agilityn mollaamiset puhumattakaan näyttelyille naureskelusta. Tietyllä tapaa se on vaikeampaa, kun kotoa periaatteessa löytyy koiraharrastaja, jolle on olemassa enää vain yksi laji ja se on suojelu. Onko itse asiassa helpompi luopua koko koiraharrastuksesta kuin todeta, että mulla nyt on näitä näyttely/agility/tokokoiria. Tekeekö se minusta tai koiristani sen huonompia? Pitääkö sitä perustella jokaiselle ihmiselle ja kaipaavatko he edes niitä perusteluita? Sitäkin olen miettinyt, että kaipaavatkokaan koirat edes niitä harrastuksia siinä määrin kuin itse? Onko sitä itse onnellisempi metsälenkkien jälkeen kuin huonosti menneiden treenien jälkeen? Miten koira arvottaa metsälenkit versus treeni-illan viettämisen omaavuoroa odottaen autossa? Voi sen pallon perässä metsässäkin juosta.

Tällä hetkellä tavoitteena onkin vähentää harrastaminen minimiin. Katsoa, löytyykö se into joskus uudelleen? Herääkö se kevään myötä vai riittääkö minulle nämä lenkkikaverikoirat? Olenhan miettinyt sitäkin, että miksi en voisi antaa Piikaa osaavammille agilityssa. Okei, tähän asti luulin, että suurin ongelma siellä olen minä, mutta ei se Piikan hyppytekniikka loistoonsa siinäkään lajissa pääse. Rikkooko se itsensä tällä menolla, jos jatkamme lajia vielä vuosia? Onko sillä valiotittelillä nyt oikeasti mitään merkitystä? Kun olen pohtinut Piikan ohjainten luovuttamista muille, tiedostan myös sen, että nopeasti ne tittelit myös varmasti saavutettaisiin. Monen mielestä se on pois minulta. En vain ole vielä itse keksinyt, että onko se nyt oikeasti. Jos minulla on koira, mutta ei halua harrastaa ja jos minulla on kaveri, jolla ei ole koiraa, mutta on halua ja etenkin sitä taitoa harrastaa, niin miksi en antaisi Piikaa hänelle lainaan?

Osansa on toki silläkin, että kun talvi taas on tulossa, ei käytännössä yksin asumaani puulämmitteistä omakotitaloa ja koiraharrastusta vaan voi yhdistää mitenkään. Siinä missä muut ovat vapaita treenaamaan kaikki vapaa-aikansa, joudun miettimään jokaisen työpäivän jälkeen, voiko vielä yhden päivän olla lämmittämättä ja onko +15 astetta sisällä kipuraja, jonka alle ei voi mennä. Talvikuukausina ei treenaamaan vaan voi lähteä, kun töitten jälkeen illat menevät järjestään talon lämmitykseen. Köyhällä ei ole varaa maksaa sähköstä sen puoleen kuin hallien vapaakorteistakaan – eikä kyllä jaksamistakaan treenata kello 21 jälkeen illalla, kun matkoihin jo menee yhteensä tunti. Valinta on tehtävä, muuttaako vai sammutellakko koiraharrastusta. Tällä hetkellä painopiste on kummankin yllä yhtä vahvasti. Nyt ei ole enää Ipiä. Voisimme vallan hyvin asua kerrostalossa. Voisimme asua Etelä-Suomessa saman katon alla koko porukka. Tietäisikö se koiraharrastuksen loppua? Sitä ei kenties voi tietää ellei sitä kokeile?

Pitää olla pikkusen pläski, mutta ei läski

Onkohan se vähän lihava?

Vai onko se vain turkkia?

Viime viikolla katsoin Piikaa pitkästä aikaa sillä silmällä. On tullut liikaa keskityttyä ensin Ipiin, sitten Pessiin ja nyt pentuun. Tuskinpa olisin Piikaa muuten katsonutkaan, mutta kun Maarit uhkasi tulla hoitamaan Piikan, niin olihan se pakko arvioida, paljonko sanomista tulee tekemättömyydestä. Totesin, että tällä kertaa en tunne niin huonoa omaatuntoa koiran jumeista, mutta sen sijaan siitä kyllä nolostuin ja kovasti, kun tajusin, miten lihava Piikasta yhtäkkiä on tullut. HOO niin kuin HERRAJUMALA!

Missä välissä se on tuollaisen vararavintokerroksen kasvattanut? Nopeasti yhteenlaskutoimitus ja tähän kuntoon saa näemmä koiran, kun jokaisella kurakelillä pitää todeta, että käydääs se perinteinen puolen tunnin tai kolmen vartin hihnalenkki – jos käydään. Ja kun Ipin kuoleman jälkeen en saanut ruokia mätsäämään, niin olihan se helppo syöttää ”vähän” ekstraa. (Jännä, että myös Pessi on lihonnut.) Ja kun pariin viikkoon Piika ei ole edes tarhannut, niin hups vaan. Jännästi se vararengas vyötäröllä vaan kasvaa.

Eilen Maarit kävi hoitamassa Piikan ja laihdutuskuuri sai siunauksensa myös siltä taholta. Vähemmän ruokaa, lisää liikuntaa. Jumejakin löytyi, lanneranka ihan tukossa kaiken sen läskin alla. Joten venyttelyjä saisi nyt taas alkaa tekemään. Kiitos Maarit, kyllä me taas aktivoidutaan näissä!

 

Hermanni puolestaan on tutustunut tällä viikolla lautapelien ihmeelliseen maailmaan.

Jostain se namin tuoksu tulee.

Tulisiko se tuolta?

Taisi tulla, ja taisi unohtua se nami ihanan palikan irrotuksen yhteydessä. Huomaa Piikan vitutus vierellä, kun on käskyn alle komennettuna, ettei saa ottaa.

Hermannin mielestä palikat on paljon siistimpiä.

Piikalta ei pelaamiseen kauaa mene.