Päivittäiset arkistot: 7.10.2015

Niin kuin eilenkin

Aurinkoinen pakkasaamu. Syksyn ensimmäiset pakkasaamut. Ja siltikään ei ole niin kuin eilenkin. Kaikki on muuttunut. Ei kuulu enää sitä jatkuvaa piippausta. Ei porttien ryskytystä. Ei rauhatonta teputusta. Ei sfääreihin nousevaa ulinaa. Talo on hiljainen. Enää koskaan ei tarvitse karjaista IPI TURPA KIINNI NYT PERKELE!!

Ovet on auki maailmaan,

mene vaan.

Mä jään vielä katsomaan,

ikkunaan.

Maanantaina sovin ex-tempore kuvauksen illalle, viimeisen palveluksen vanhalle koiralle. Lähdin töistä kotiin aiemmin ja jo ulko-ovelta haistoin, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Ipi paineli samantien pihalle ja minä katsoin sitä hävitystä. Kusta ja oksennusta 1/3 olohuoneesta täynnä. Kiroilin, siivosin ja soitin Jannelle, että minä en enää jaksa. Nyt tuo koira lähtee lääkäriin. Vasta aamulla olin siivonnut edelliset kuset ja oksennukset pois. Kaikki kaapistot, sohva, valokuvaustelineet, kaikki oli kusessa ja oksennuksessa. Samalla kun soitin eläinlääkäriin, katsoin Ipiä. Kesken puhelun minun oli todettava, että nyt en oikeasti tiedä, onko koira enää edes siinä kunnossa, että se selviäisi seuraavaan päivään, jolloin saisin sen eläinlääkäriin.

Täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa ikinä mietin todella pitkään, voinko tehdä kuvausoharit ja jäädä Ipin kanssa kotiin. Totesin, että työt on hoidettava. Kun hain muut koirat tarhasta, ajattelin vain, että nyt on Ipillä asiat huonosti. Se ei tullut kurmuuttamaan Piikaa eikä Pessi saanut Ipiä enää leikkimään. Ipi vain seisoi keskellä pihaa. Soitin Raisalle, voisiko hän hakea Ipin pariksi tunniksi luokseen valvonnan alaiseksi. Sitten ne työt. Kuvatessani kuulin, miten Ipi veti käheät ilokilarit Raisan nähdessään. Se oli viimeinen kerta, kun kuulin Ipin huutavan tai päästävän mitään ääntä.

Koko ajan kelasin, missä vaiheessa Ipin kunto oli romahtanut. Vastahan se viikonloppuna oli täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Juoksi muiden kanssa pihalla rallia ja oli täynnä elämää. Mutta niin. Sunnuntai-iltana – tai yötä kai se jo oli – päästin koirat pihalle normaalille iltapissille. Ipi ja Piika ehtivät mennä ja lähtivät samantien juoksemaan täysillä. Pessin menon sain torpattua, samassa kuulin pimeydestä ulahduksen ja näin jäniksen kiihdyttävän kuistin ohi pimeyteen. Hetken huhuilun jälkeen Ipi ja Piika ilmeistyivät valokeilaan ja molemmat vaikuttivat vähän vaikeilta. Ipi ehkä enemmänkin. Katsoin ja liikutin, etteivät ontuneet kumpikaan, mutta ihmettelin Ipin kankeutta.

Aamulla olin jo kaikessa kiireessä unohtanut koko asian. Aamut sujuvat aivan liian rutiinilla. Ipi oli vaikean oloinen, mutta ajattelin sen johtuvan vain sisälle tehdyistä tarpeista, joita kiireessä siivosin. Ipi oli mestari lukemaan mielentilaani. Aamuruokia antaessani ihmettelin Ipin räjähtävän olemuksen poissaoloa, mutta sekin ajatus hävisi kiireessä samantien. Olen niin pahoillani Ipi, etten huomannut vaan lähdin töihin.

Mä tiedän en voi sua omistaa,

vain pienen hetken koskettaa.

Mietimme aina, muuttuisiko Ipi koskaan mukavaksi kotikoiraksi. Muuttui se. Niinä viimeisenä kahtena päivänä. Vähitellen minäkin heräsin kuplastani. Kaikki ei todellakaan ollut hyvin.

Kun tulimme maanantai-iltana kotiin Raisalta, Ipin kunto romahti. Se ei jaksanut enää esittää, ei osallistua eikä halunnut, että sitä koskettiin. Mutta vaikka kuinka tutkin, soittelin eri ihmisille, siivosin loppuun päivän kusisotkua, mittasin kuumetta, painelin Ipin kylkiä, taivuttelin sen jäseniä, se ei näyttänyt kipua. Se halusi nukkua. Mennä keittiön pöydän alle ja olla rauhassa. Viimeiseen asti se halusi säilyttää oman kuplansa. Luulen, että Pessi ja Piika tiesivät. Ne haistelivat Ipiä kovasti kyljistä, mutta antoivat sen sulkeutua omaan kuplaansa.

Birgitta kävi vielä illalla, ja siinä sitä oltiin ymmyrkäisinä sitten yhdessä. Kumpikin jo tiedettiin, toivoa oli enää vähän. Mietittiin, pitääkö Ipi lähteä päivystykseen viemään, mutta tein päätöksen, että Tuhatjalka on nimensä veroinen, en turhiin tutkimuksiin pistäisi tonneja. Ipikin vähän piristyi, kun syötettiin sille Nutriplussaa ja pakkojuotettiin sitä. Ei se paljoa jaksanut juoda edes maustettua vettä. Jannelle aloin tässä vaiheessa puhumaan puhelimessa, etten usko Ipin selviävän enää huomisesta. Ennen nukkumaanmenoa stiksasin Ipin pissan ja proteiinit olivat siinä ihan tapissa. Tosin nukkumaanmenosta on aika turha puhua, kyllä me taidettiin Ipin kanssa se yö valvoa enimmäkseen. Heräilin vähän väliä tarkistamaan Ipin tilan ja aina se nosti päätään. En vain tiennyt, miten lopullista kaikki oli siinä vaiheessa. Koska aina on oltava toivoa. Ja minä niin kovasti yritin toivoa, viimeiseen asti. Tiesin, mutta yritin sulkea sen pois mielestäni. Ipin väsyneet silmät, sen väsyneen olemuksen.

Aamulla se ei jaksanut enää nousta, kun laitoin koirien aamuruokia. Kerran elämässään se jätti tilaisuuden käyttämättä, eikä varastanut pöydälle unohtuneita aamuruokia. Sen ainoan kerran, kun toivoin, että se niin tekisi. Aamuruokaa se sentään oli vailla, mutta en voinut sitä antaa. Se pieni toivo iti edelleen, ehkä tämä tästä.

Puolen päivän jälkeen päästiin lopulta eläinlääkäriin. Yritin olla reipas, yritin olla selkeä, yritin kertoa kaiken Ipistä. Epäonnistuin kaikessa. Onneksi Viitaniemen ihana henkilökunta jaksoi ottaa meidät todesta, jaksoi kuunnella, jaksoi yhdistää palasia, jaksoi tutkia Ipiä. Ensimmäisen tunnin aikana kaikki tuntui epätoivoiselta hakuammunnalta. Pissanäyte oli puhdas, verikokeissa kaikki arvot hyvät, elleivät jopa erinomaiset. Mutta verihiutaleita Ipiltä ei löytynyt. Röntgenkuvat otettiin mahasta varulta. Ipi makasi liikkumatta asentoon venytettynä ilman rauhoitusta. Koira, joka ei tainnutu edes kaksinkertaisesta rauhoiteannostuksesta. Röntgenissä näkyi epäselvää aluetta mahassa, joten otimme uudet kuvat saadaksemme selvyyttä. Edelleen epäselvää. Toisen eläinlääkärin mielipide ja vaihtoehtoisten tutkimusmenetelmien läpikäyminen. Jossain on vuoto, mutta missä. Odoteltiin ja ilmoitin Jannelle, että nyt ei hyvältä näytä. Whatsappi kävi kuumana, kun mietittiin, missä on vika. Lopulta Ipi päätettiin ultrata ja heti kun anturi osui iholle, näimme kaikki, ettei mitään ollut tehtävissä. Perna oli laajentunut, lisäksi se oli revennyt ja verta oli kaikkialla. Vatsalaukussa oli kaiku toisesta kasvaimesta.

Palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Kaikki ne hermosto-oireet jo aiemmin kesällä. Oksentelut aiemmin, kun luumurskaa ei pystynyt enää antamaan. Se mitä luulin maanantaina sisäelinoksennukseksi, olikin verta. Kasvaimet olivat alkaneet nyt painamaan virtsatietä ja siksi Ipi varmasti teki sisälle viime viikolla. Viikonloppuna se skarppasi Jannen läsnäollessa, piristyi selvästi. Silloinkin se kyllä meinasi ihan yllättäen tehdä tarpeensa telkkarin eteen, vaikka olisi voinut uloskin pyytää. Sunnuntaiyönä, kun koirat pääsivät jahtaamaan jänistä, jotain ilmeisesti sattui ja uskon, että tuolloin Ipin perna repesi. Vähitellen se meni huonompaan kuntoon. Skarppasi Raisan luona, mutta kotona se vetäytyi kipushokkiin. Luultavasti siksi se ei vastannut kivulla tunnusteluihin. Sitkeä sissi. Sellainen se Ipi oli.

Aikasi loppuu ennen talvea
Niin, uskon sinua
Aina ei kannata odottaa aamua
Olet tehnyt lähtöä
Olet saanut nähtyä
Pääset sateelta suojaan

Mä tänään ehkä kosketan sua viimeistä kertaa

Sen verran olin jo siinä ehtinyt varautua tulevaan, että tiesin, etten pystyisi jättämään Ipiä eläinlääkäriin heti. Kävelimme hitaasti läheiselle nurmikolle. Soitin Jannelle. Itkin Ipin turkkiin. Otin ne viimeiset kuvat kännykällä. Ajattelin, että haluan muistaa Ipin iloisena reikäpäänä, ei näin sairaan näköisenä. Mutta laitoin kuvat Jannelle, jotenkin hänet piti saada läsnäolevaksi. Hetken päästä kävelimme takaisin eläinlääkäriin. Huoneeseen oli sytetty kynttilä. Ipille annettiin esirauhoite ja vähitellen se valahti syliini. Eläinlääkäri sanoi tulevansa takaisin vartin päästä. Tuolloin Ipi nosti päätään, kuka tuli? Siihen mennessä ei ollut jaksanut reagoida mihinkään, vaikka porukkaa oli rampannut tutkimusten aikana huoneessa vähän väliä.

”Ei ole totta, se sai 30 kilon mukaisen annostuksen.”

”Tällainen se on aina ollut, se on niin terävä.”

”Mä annan sille lisää 10 kiloa, katsotaan kohta uudestaan.”

Miten voit jaksaa
Miten voi nauraa vieläkin
Miten noin tyynenä, voi hyväksyä, sen totuuden
Olet niin kaunis
Olet niin rauhallinen
Olet niin lähellä, hetkeä
Jolloin viimeinen biisi pannaan pyörimään

Eläinlääkärin tullessa takaisin, Ipi nousi käytännössä jalkeilleen. Eläinlääkäri tuijotti meitä epäuskoisena. Viimeiseen asti Ipi taisteli, jostain se löysi vielä voimia ollakseen oma itsensä. Mutta Ipin aika oli tullut. Pakko oli sanoa hyvästit. Kiitos Ipi, ja anteeksi.

Ipi. Täysi persläpi. Toiselta nimeltään PERKELE! Rakas puikkonokka. Koira, joka kietoi minutkin lumoihinsa vuosien aikana. Koira, joka ei suostunut olemaan ”meneehän se siinä sivussa” -koira. Koira, jonka mukaan maailmamme pyöri. Maailman napa. Kompassi on aivan sekaisin.

Tämän hetken tiedettiin tulevan, mutta silti. Miksi se tuli nyt. Miksi näin äkkiä?

Ei sen Ipi näin pitänyt mennä!

Jokainen tunti
Jokainen hetki kadulla
Voi olla ainoa, ainoa
Johon kannattaa tarttua
Mutta tiedän sä nautit
Tiedän sä olet elossa
Tiedän että elämää ei voi hallita
Se kulkee minne tahtoo, vapaana.

Lähtövalmiina.

”Ipi, Vapaa!”