Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2015

Piikan kuulumisia

Viime aikoina on tullut keskityttyä muihin koiriin ja huomio Piikalle on jäänyt vähemmälle. Tämä on kyllä sitten näkynyt parina uutena reikänä eteisen matossa ja jatkuvana leikitäänleikitäänleikitään!!! -maniana. On me jotain tehty, mutta tuntuu, että aika vähälle on jäänyt tämän innon hyödyntäminen nyt.

Tämä rata meillä oli lokakuun alussa agilitytreeneissä, kun Teemu Linna oli ollut kouluttamassa jattilaisia ja tässä oli parin radanpätkän yhdistelmä sitten treeneissä. Muistan, että tämä oli ihan hirveää. Me taaplattiin Piikan kanssa este-kaksi kerrallaan ja ei saatu mitään onnistumaan. Kun treenit loppuivat, jäin vielä kaksin Piikan kanssa tekemään rataa ja vähitellen treenattiin ja selätettiin rata. Mutta oli se vaikeeta.

Piika_2015_10_13_linnateemu

2-3 sai olla tarkkana, ettei koira pujahtanut putkeen… kepeillä olisi hyvä ollut, jos sivuttaisirtoaminen olisi toiminut…. 10-takaakierto oli aivan kauhea. Lopulta sain toimimaan vain sylkkärillä tms. 10-11 ei meinannut millään onnistua ja tuossa 12 esteen vieressä oli A ja siellähän se Piika oli heti, jos silmä vältti. Ja 14 putkeen en meinannut saada millään. 15-17 takaaleikkauksin, mutta ei oikein lähtenyt sillon nekään.

Pari viikkoa sitten agilitytreeneissä oli ratana aika suoraviivaista rallattelua, mutta sitten vaati kuitenkin takaakierto-ohjauksia persjätöillä tiukoissa paikoissa. Tämä rata jo sujui ihan ok, vaikka myöhästyin treenien aloituksesta ja kävin radan pikaisesti kerran tai kaksi läpi. Tällä radalla en jäänyt virheitä hinkkailemaan hirveästi vaan edettiin loppuun saakka. Eniten ehkä yllätti keppien jälkeinen viskileikkaus – miten hienosti Piika putkeen upposi sillä. Vaikka muut sanovat mitä, pitäisi vain uskaltaa rohkeammin ohjata sitä takaa, kun se kuitenkin ohjautuu niin varsin kivasti.

Piika_2015_10_20_ratatreeni

Alku meni varsin kivasti vain takaakiertovalssilla 3:lle ja pienellä linjauksella ennen 4:ä. Seiskalle yritin hirttoa, mutta ohjautui helposti 8:lle putken sijasta, ja sitten taas muurin jälkeen oma ehtiminen 9:n takaakiertopersjättöön oli haastavaa. Keppien jälkeen kaunis viski ja renkaan jälkeen sain tehdä rutosti töitä ja jaakotuksella 17 ja 18. 20:n pyöritin kummankin siivekkeen kautta ja ehkä toimi jopa paremmin lyhyemmän kautta niistolla.

Jotenkin viime kisojen epäonnistumisen jälkeen agility on jäänyt taas vähän vähemmälle kasvattelemaan intoaan. Ja kun pihallakaan ei viitsi tehdä pimeässä esteitä tai siivekkeen kiertoja enää iltaisin, niin on käytetty sitten aikamme voivoivoi-tokoon. Voivottelua on ollut ilmassa. Niin hienolla mallilla olleet kaukot on ottaneet vähän takapakkia treenaamattomuuden seurauksena. Niinpä nyt on panostettu matkan kasvattamiseen ja oikeisiin vaihtoisin ja käskyjen noudattamiseen samantien. Tässä avuksi otin kompostiaidan Piikan edessä ja johan on luonnistunut taas paremmin! Etunamit saivat pientä vinoutta aikaiseksi, mutta tuo kompostiaita tuntuisi toimivan. Ilman sitä ei sitten toimikaan, mutta en jaksa murehtia asiaa. Vaikka oikeasti pitäisi. Liikkurihäiriölläkin on tehty jokusen kerran ja sillonkin on vaikeaa. Jännä jos ei olisi.

Sitten ohjattu nouto. Se tuntuisi olevan Piikan lemppari. Ehdoton suosikki. Yksin treenatessamme en saa virheitä esiin, enkä montaa toistoa viitsi edes ottaa, mutta liikkurin kanssa Piika on hakenut aina väärää ennemmin. Ehkä johtuu myös siitä, että on treenattu pitkässä nurmikossa ja kapulat eivät ehkä niin hyvin ole näkyneet, mutta tähän pitää kiinnittää huomiota. Ja pientä ennakointia on aina kapulan luokse havaittavissa, kun se kapulan haku on vaan niin siistii.

Tunnaria on tehty muutaman kerran. Jopa liikkurin kanssa. Eikä ole maistellut, joten ollaan tehty siksi mahdollisimman vähän. Seuruutakin on vain fiilistelty. Opeteltu askelsiirtymiä ja peruutusta. Pallon kanssa on vaan vähän hankala peruuttaa, kun Piika ottaa silloin aika paljon etäisyyttä katse pallossa. Muulloin on korrekti ja kivasti työstää takapäätä. Helposti saattaa lähteä kyllä peruuttelemaan mun ympärikin. Jäävistä istuminen on edelleen vaikea, ja ei kärsi yhtään tehdä L:nä, kun seuruu kärsii. On siis tehty vähän siellä täällä. Luoksetulo on mielestäni ihan kiva, vaikka teenkin sen käsimerkillä. Metallihyppynoutoa ei olla tehty ollenkaan. Miksei se sitä osaisi?

Ruutu on ollut tämän hetken suurin murheenkryyni. Tehtiin ja tehtiin sitä, mutta aina saatiin aloittaa alusta. Tulin sitten tulokseen, ettei Piika tiedä, mitä RUUTUUN tarkoittaa. Niinpä on tällä viikolla oltu tehoruutukoulussa ja treenattu sitä monesti illan aikana. Sisällä, ulkona, hallissa, ulkona. Ja tämä tuottaa tulosta. Nyt alkaa jo hahmottamaan, mitä pitää etsiä ja ennen ongelmana ollut etukulmaan kaartaminenkin alkaa olla selätetty järjestelmällisellä palkkaamisella keskeltä. En tosin tiedä, mitä siitä menee kokeessa pisteitä, jos koira menee ruutuun käskyllä, mutta itsenäisesti korjaa paikan keskelle ennen seis-käskyä? Eli ei mene suoraan keskelle vaan himmailee hetken siinä etukulmassa ennen siirtymistään.

Olen myös tehnyt häiriötä ruutuun. On ollut leluja, on ollut ohjatun kapuloita, on ollut muita merkkejä. Ja silti ruutuun on pitänyt löytää. Joskus Piika on juossut ruutuun kapula suussaankin, mutta sieltä se ruutu kuitenkin alkoi löytymään. Kaikkien niiden häiriöiden takaa. Tällä viikolla treenasin Jattilassa oman koulutusvuoron päätteeksi kentällä, jossa oli agilityrata.

Kilpailevat_syksy2015_9treeni

Punainen laatikko keskellä on ruutu. Ja sinne mentiin esteiden kautta. Ja sinne mentiin putken kautta. Se ruutu löytyi! Lopuksi tehtiin kertaalleen rata läpi.

Eilen hain Naakan meille hoitoon ja illalla piskit saivat tehdä tandemtokoa. Löytyi ruutu ja onnistui ohjattu! Vitsi ne oli makeita ja kivasti saivat toisistaan kiksit tekemiseen. Että onhan me nyt jotain sentäs tehty, vaikka tuntuukin, että nyt itse edelleen sairastaessa (agilitytreenit jätin suosiolla väliin) eniten on vain pötkötelty kotona.

Kun sairastetaan, sairastetaan sitten kunnolla

Eihän se sitten riittänyt, että vain Pessi olisi kipeä. Piti kaksijalkaistenkin sairastua sopivasti viikonlopuksi, joten lääkkeitä on vedetty sitten urakalla. Huvittavaa, että Pessi on keittiössä heti, jos kuulee särkkärin painettavan ulos paketistaan – oli se sitten kelle tahansa tarkoitettu. Hyvin on mennyt nakki = lääke jakeluun viikon aikana.

12031468_10153625825141768_6444834781035546041_o

Pessi sai perjantaina takkilähetyksen.

Viikonlopun aikana Pessi on mennyt jo paljon parempaan. Perjantaina saapui takkilähetys lainaksi ja Pässimies puetaan sisällä Helsittaren villatakkiin ja ulkona päälle lisätään vielä Hurtan mantteli. Kyllä kelpaa. Huomaa, että Pessi nukkuu nyt paljon enemmän ihan oikosenaan, mutta kun olen kokeillut eri tilanteissa villakankaan alta, turkki on ollut alta kuiva ja viileä, mutta päältä lämmin, selkää ei enää olla nuoltu ja muutenkin Pessi tuntuu tykkäävään uudesta turkistaan. Täytyy kyllä hommata noille piskeille tuollaiset villatakit ihan omaksi. Kiva, kun se on lämmin, mutta hengittää.

Droppeja Pessi saa edelleen hevoskuurina, mutta nyt olisi tarkoitus lähteä vähitellen vähentämään panacodista alkaen ja jos viikonloppuna saisi norocarpinkin puotettua pois, kun vähitellen lasketaan annostusta. Tylosinia ajattelin syöttää ainakin tuon purkillisen, eli seuraavan kuukauden. Pessin kuoleman hajuinen hengitys nimittäin katosi viikonloppuna ja samoihin aikoihin se myös rentoutui. Perjantaina ei antanut vielä Jannen hieroa vaan valitti etupäätään. Lauantaina oli jo ihan toinen ääni kellossa ja lihasjumit paikannettiin etupäästä kuvassa punaisella väritettyihin lihasryhmiin.

12177765_10153627089731768_1485922493_n

Jotain hyötyä, että joskus on tullut hommattua koiran hierontaopaskin…

Perjantaista lauantaihin Pessi oli käytännössä ihan levossa pissatuksia lukuunottamatta. Jotenkin ei pysty uskomaan, että tässä kyseessä olisi tapaturmakaan, koska kaikki lihasjumit olivat ympäri koiran. Suurimpana epäilynä onkin, että kun perse Pessillä on selän päältä kipeä, mikä ei johdu lihaksista, niin nyt syynä sitten voisikin olla, että takapään ongelmista ja kevennyksestä johtuen etupää on koetuksella ja alkaa vähitellen prakaamaan. Tai sitten kyseessä on ollut varsin laaja suolistotulehdus, joka on ajanut koko koiran tulehdustilaan. Mietittiin jo, että olisi tehty tutkimusreissu Anjalaan, mutta Pessi alkoi toipumaan varsin hyvällä vauhdilla. Sunnuntaina Pessi yritti jo rallata Kiljun kanssa ympäri pihaa, mikä kiellettiin heti alkuunsa. Maanantaina Pessi oli yhtä rasittava kuin ennenkin, eli suurimmat vaivat on nyt selätetty. Nyt vain sitten jännätään, kun särkkärit jätetään vähitellen pois, että kuinka käy.

Jossain välissä viime viikolla piti jo miettiä, että oliko tää nyt sitten tässä. Mutta missään vaiheessa Pessi ei menettänyt elämäniloaan. Se oli pirteä, se ilmeistyi keittiöön kerjäämään, se hengasi koko ajan mukana. Mitä nyt se oli väsynyt eikä se halunnut leikkiä muiden koirien kanssa, mutta no, kuka vaan olisi ollut väsynyt noilla lääkkeillä. Vaikka aina olen sanonut, että seuraavasta Pessi saa mennä, niin nyt en vaan voinut. Sattui tämän niin äkkiä Ipin jälkeen. Pakko oli saada Pessi kuntoon ja onneksi nyt näyttäisi, että oli se oikea ratkaisu. Vaikka nyt taas joudumme kestämään Pessin pöllöilyjä. Mutta ennemmin niin kuin ilman Pässimiestä. ❤

Tapaus Pässimies

Viime perjantaiaamuna katsoin, että nyt ei ole Pessillä ihan kaikki kohdallaan, kun sen selkä oli ihan märkä. Sama juttu iltapäivällä. Janne the meidän koiranhieroja kun tuli sopivasti viikonlopuksi kotiin niin käskin sen katsoa Pessiä lauantaina, kun sama meno näytti jatkuvan. Janne sitten olikin hieronut Pessiä – tai lähinnä vain yrittänyt hieroa. Pessi oli niin kipeä koko kropastaan, että oli yrittänyt purrakin ihan kunnolla, kun Janne oli lapajumeja yrittänyt saada hoidettua. Sunnuntaina uusi yritys ja tuolloin Pessi huusi kivusta. Koska ei voitu olla varmoja, mistä tämä nyt johtuu, lähdettiin hoitamaan asiaa 100 mg norocarppia. Mitään äksidenttiä en ollut huomannut sattuvan ja mieleltään Pessi oli edelleen varsin iloinen.

Meni sunnuntai, meni maanantai. Pessi sai päivässä edelleen 100 mg norocarppia, mutta muutosta ei ollut näkyvissä. Se oli edelleen todella kipeä. Väisti kosketusta, vaikka muuten olikin edelleen pirteä. Tiistaina oli jo kolmas päivä suurella annostuksella kipulääkettä eikä vaan näkynyt muutosta, joten Jannen kanssa pähkittiin. Lueskeltiin täältä blogista edellisiä kipukertomuksia ja löydettiin aiemmissakin tapauksissa syy-yhteys suolisto-selkä. Niin, olihan sillä Pessillä ollut sitä sisällepaskomisongelmaa ruokailun yhteydessä taas. Niinpä lisättiin norocarpin rinnalle tylosin. Jos kyseessä oliskin suolistotulehdus. Itse aloin olla jo ihan poikki. Tuli parin viikon takainen ilta vähän turhan hyvin mieleen. Janne onneksi jaksoi tonkia tietoa ja mun tarvitsi vain lääkitä Pessiä.

Tiistai-keskiviikkoyön ja keskiviikon Pessi pukeutui BoTtiin. En vain keksinyt enää muuta. Sitä ärsytti selvästi hännän kosketuskin selkään. En halunnut viedä Pessiä eläinlääkäriin. Pakkohan se olisi saada elävien kirjoihin kipulääkkeellä. Eläinlääkärissä ne mahdollisuudet panikoivan Pessin kanssa olisivat olleet minimaaliset. En vaan halunnut Ipin parin viikon takaisen toistuvan. Kun mietittiin sitä jo Jannen kanssa ääneenkin, että noinkohan se on päättänyt seurata Ipin jalanjäljissä tälläkin kertaa…

Keskiviikkona onneksi puhelin soi, miksi et oo kertonut tästä jo aiemmin?!? Kyllähän mun piti soittaa, mutta kun tuntuu, että nykyisin soitan vain kun on hätä. Kun koko ajan on hätä. Onneksi on ystävät, jotka huolehtii – KIITOS!! ❤ Pitkien puhelinpalaverien jälkeen todettiin, että kun menossa on jo neljäs päivä 100 mg norocarppia ja kivulle ei näy loppua, on pakko saada katkaistua kipuilu jollakin. Enempää norocarppiakaan ei ollut enää mahdollista tuolla annostuksella syöttää. Niinpä panacodia metsästämään. Onneksi sitäkin löytyi lähipiiristä (kiitos vain asianosaiselle!) ja eläintesti saattoi alkaa. Löytyi myös syy, miksi aiemmin on Tylosinin rinnalla syötetty Ranixalia; pitäähän sitä mahansuojalääkettäkin olla.

11234013_10153625339651768_1859401401381539768_o

1/4 panacodia, 25 mg norocarppia, 1 tylosin ja 1/2 ranixal, kaikkia kahdesti päivässä.

Keskiviikko-torstaiyöksi otin Pessin yläkertaan. Mentiin nukkumaan puoli yhden maissa. Puoli kolmelta heräsin, kun Pessi yritti sänkyyn, mutta ei päässyt. Yövalo päälle ja eikun toteamaan, että jossain välissä Pessi on salaa hiipinyt jalkopäähän. Mutta se oli laskenut alleen. Ei vittu. Ei kun siivoamaan. Lakana vaihtoon, petari vaihtoon, molemmat pesuun. Koirat pihalla käymään varmuuden vuoksi. Ulkona tuuli ja satoi ja Pessi oli ihan tillin tallin. En jaksanut enää Pessiä pestä, käskin sen ennemmin sängyn alle loppuyöksi. Niin siinä sitten meni suden hetkikin valvoessa. Oliko tää nyt se viimeinen merkki? Joko on aika luovuttaa?

Aamulla nukuttiin autuaasti pommiin, mutta Pessi kömpi sängyn alta. Hitaasti, vaikeasti, mutta selvästi yöllistä paremmassa kunnossa. Päätin antaa Pessille hieman vähemmän panacodia päivän ajaksi ja hirveästä kelistä johtuen jätin molemmat koirat sisälle. Mutta hei, Pessin selkään sai jo koskea!

Torstaina tulin kotiin vähän normaalia aiemmin, mutta päivä näytti menneen molemmilta koirilta lepäillessä. Pessi oli jäykkä, ja kuten olin jo aamulla katsonut, se seisoi paljon oikea takajalka mahan alle kääntyneenä. Kummankin lonkan päältä se järsi edelleen itseään selästä. Mutta etupää tuntui jo aika ok:lta hieroessa. Selkänsä Pessi edelleen olisi halunnut piilottaa, mutta antoi vähän sivellä sitäkin. Illan mittaan huomasin, että Piika olisi halunnut leikkiä Pessin kanssa, mutta Pessi ei noihin geimeihin lähtenyt. Pyöri kuitenkin itse matolla ja hinkkasi selkäänsä lattiaan. Näinpä sen kerran menevän sammakkoasentoonkin! Eikä Pessi enää hengittänyt raskaasti tai vinkunut rauhattomasti koko ajan. Illalla käytiin pari kilsaa kävelemässä laiskahkosti, että molemmat kävivät tarpeillaan edes kerran päivässä niin, että itsekin näin. Pihalla kun ne etsivät aina sen kaukaisimman puskan asioiden hoitoon.

Perjantaiaamu valkeni jo vähän valoisammissa tunnelmissa, vaikka viime viikkojen rasitus selvästi näkyy – nukuin taas pommiin. Mutta Pessi oli selvästi paljon edellispäiviä parempi. Ei hirveästi selkäänsä enää aristanut, vaikka onkin edelleen järsinyt selkäänsä. Viikonloppuna saadaankin sitten miettiä, mitä Pessin kanssa nyt tehdään. Pukkaako Anjalan reissua, että saadaan piikitettyä Pessiin vähän järeämpiä aineita kokeiluksi? Ihan vielä ei kyllä haluttaisi luovuttaa tämänkään jälkeen. Mutta eihän se Pessi kipuilevanakaan voi elää. Viikonloppuna on pakko ajaa panacodit alas ja sitten se nähdään, pärjääkö Pessi ilmankaan?

Pentukoulussa

Viikonloppu hurahti ohi aivan liian nopeasti. Niin kuin viikonlopuilla on tapana tehdä. Lauantaiaamupäivä meni agilitykisoissa Piikan kanssa. Neljä starttia ja syvä vitutus. Koirassa ei ollut mitään vikaa, itsensä voisi laittaa vaihtoon ohjaajan paikalta. Mutta ensimmäistä kertaa kävi niinkin, että unohdin radan tokavikalla esteellä. Tietenkin sitä ennen oli nolla alla – eipä ollut enää maalissa.

Asia on hyvä nollata muutamalla viinipullolla. Alunperin oli tarkoitus tehdä Ipissäkö tähtiainesta? –blogiteksti valmiiksi, mutta loppujen lopuksi päädyttiin opettamaan porokoiranpentua Koirien tavoille. Ensiksi Piika yritti opettaa, että leikkiminen on ok, mutta koko ajan ei tarvitsisi leikkiä. Mikä meni siihen, että porokoiran pentu halusi vieläkin hanakammin leikkiä ja Piika yritti vieläkin hanakammin kieltää. Armahdettiin Piika kidutukselta ja vaihdettiin se Kiljuun. Janne vähän epäili, tokko Kilju pennun kanssa leikkisi ja tuli parahiksi paikalle, kun Kilju selväsanaisesti kertoi, että pennun paikka on kahden metrin päässä. Janne oli vähän, että tätä mä ounastelinkin. Tuumattiin, että niin mekin ja siksi Kilju The Pennunidoli sai tehdäkin selväksi ne pennun rajat.

Seuraavaksi sitten päästiin puremiskouluun. Pureminen on ok, kun se tehdään ihmisten ehdoilla. On siis ihan normaalia, että ensin härnätään, riehutaan ja rällätään, mutta kun se leikki loppuu, purra ei saa. Varsin nopeasti meni perille senkin leikin rajat. Kuulema ei ole enää yhtään outoa, miten pimeitä koiria meillä on. Häh, eikös se ole ihan normaalia, että haetaan niitä ärsytyskynnyksen ylittäviä asioita jatkuvalla härnäyksellä?

Aamulla pentukoulua jatkettiin ulkona. Nartut ja porokoirat pihalle ja porokoiran lapsi pääsi paimenkoiraoppiin. Tästä on kuviakin, joten tutustutaanpa tähän kouluun niiden kautta.

”Pentu, kohde on edessäsi!”

”Huomio perämies, kohde edessä!”

”Hei pentu, nyt kyllä jahtaat väärää tyyppiä! Kohde on vasemmalla puolellasi!”

”No, minne se pentu nyt hävisi, kohde edessä!”

”Pentu hei, edelleen kohde on edessä!!”

”Näytän mallia, kas näin…”

”Siinä se menee!”

”Kapu hoi, kohde tähtäimessä! Yritän hämätä ja ryömiä sen lähelle!”

”Pyh, EI noin! Vaan näin.”

”Hanaa! Minne se pentu taas katosi?”

”Ei ehdi, täällä on jotain jännää!”

”Otan sen kii, otan sen kii, otan sen kii…”

”Ei vitsi, miten tätä käytetään?”

”Ai näin! Onpas kätevää!”

”Camoon pentu, meillä on parempaakin tekemistä!”

”Ai näin vai? Kieli poskelle ja menoksi?”

”Kylläkyllä, ala tulla nyt!”

”Lälläslää, olenkin edellä.”

”Mutta kohde olisi edessäsi – ei edelleenkään sivullasi!”

”Vauhtia vauhtia vauhtia nyt”

Samaan aikaan Naakka nautti elostaan täysillä.

A-6087

”Keppi, minulla on keppi!!”

A-5983

”Keppikeppikeppikeppi…”

A-6112

”Keppikeppikeppikeppi!!”

”Hymyhuulet suukon saavat, hymyhuulet huomataan…”

”No HEI! Vähänkö epäreilua. Minä myös!”

A-6156

”KEPPI! Minulla on KEPPI!”

Onnistunut viikonloppu. Pentu pilattu täydellisesti.

Tänä yönä tähdet, tähdet takiamme loistaa

Tähtiä syntyy jatkuvasti. Ihmisen elämän aikana ehtii syntyä ja elää monia satoja tähtiä. Jotkut tähdistä vierailevat luonamme nopeasti, toiset hitaammin.

Tähdet syntyvät suurissa tähtienvälissä pilvissä, niiden tarkkaa syntymekanismia ei edelleenkään tunneta. Yhden tähden synty on monivaiheinen tapahtumaketju, joka koostuu samalla aikaa luonnollisesta kehityksestä ja sattumanvaraisesta ilmiöstä. Kun galaksit törmäävät toisiinsa, niiden tähtienväliset pilvet sekoittuvat ja lopputulos voi olla miten arvaamaton tahansa.

No, mutta sehän on Ipi pentuna.

Ipi eli mäyräkoira Ellin tossun alla.

Pienen malinoistytön onnea.

Vajaa vuosikas Ipi ja Pavel

Noin vuotias Ipi Taka-Keljon metsissä.

Taka-Keljossa edelleen hieman vanhempana.

Ipin kuva tuolta ajalta Raisan arkistosta.

Kaverukset Naakka ja Ipi Raisan arkistosta.

Tähden kehityksen aika aikana se käy läpi eri kehitysvaiheita säteillen lämpöä ja valoa. Kun lämpötila tähtipilven sisällä kasvaa, syntyvät ensimmäiset reaktiot. Tällöin tähden aineet ovat vielä irrallaan sen sisällä. Ensimmäiseksi tähti kehittyy protähdeksi. Saavuttaessan protähden tilan, tähti alkaa vetää itseensä ainetta sitä ympäröivästä tilasta. Samalla myös paine sen sisällä kasvaa. Tähden sisällä tasapainoillaan kahden vastakkaisen voiman välillä. Toinen voima pyrkii luhistamaan sen, toinen koittaa laajentaa sitä. Kun näiden voimien määrä kasvaa tarpeeksi suureksi, varsinainen tähti on syntynyt. On muodostunut tähti, joka elää loistaen suurimman osan elämästään.

Ipin ensimmäinen koe. Siitä se alamäki alkoikin.

Näähän on ihan leikkineet! Kuva Raisan arkistosta.

Keppiäkin ovat vetäneet…

Meininki on pysynyt yhtä pimeenä koko ajan.

…Ipi Naakka-peruskalliolla.

Junioreina näin, mutta ei enää vanhempana.

kollaasi

Turussa näyttelyssä 2009.

Sehän näyttää tässä Raisan kuvassa ihan malilta!

Naakalla kuoppa, Ipillä keppi. Perus.

Taka-Keljon sohvanvaltaajat.

On oltu hakumetsässä ötököitä piilossa. Raisan arkisto.

Tähdet voivat olla vakaita ja elää valtaosan elämästään massana pääsarjassa. Näiden tähtien elämä on kirkasta ja stabiilia. Niiden kanssa on leppoisaa elää ja niitä on mukava katsella. Sitten on olemassa suurempia, massiivia tähtiä. Niiden sisällä tapahtuvat ydinreaktiot sijaitsevat suurella alueella niiden sisällä. Kuitenkin niiden ulkokuoren perusteella voi olla mahdotonta päätellä sisällä tapahtuvista reaktioista. Näiden tähtien rakenteet ja elämät ovat päinvastaisia. Suurimpien tähtien ytimessä lämpötilat nousevat hyvin korkeiksi. Suuret tähdet lämmittävät loistollaan ja jakavat iloa loppumattomasta liekistään.

On käyty tokokokeessa makaamassa. Ne muut seisoivat.

On käyty BHssa 2009, huom. suosikkituomarilla jo tuolloin! Raisan arkisto.

Paikoitellen jopa on seurattu korrektisti! Raisan arkisto.

On käyty tokokokeessa Valorinteen kentällä. Sehän melkein istuu! Raisan arkisto.

Vesku aina muistaa mainita, miten ensi kertaa Jannen tavatessaan Jannella oli valkoiset housut ja valkoinen kauluspaita päällään ja Ipi sipsutti kiltisti Jannen rinnalla. Tämän kuvan kohdalla ei ole vaikea uskoa tuota mielikuvaa.

Keuruulla Pehkosen tuomaroitavana.

Janne jätti Ipin paperit kotiin, ja kokeili Ipille kentän reunalla olevaa palkkaa. Ipi ei tehnyt mitään, ainakaan oikea-aikaisesti vaan yritti koko ajan karata palkalle. Ja lopuksi karkasikin.

Kuumuus tähden sisällä mahdollistaa ydinreaktioiden jatkuvan etenemisen. Monesti räjähdykset ovat voimallisia. Jokaiseen suuntaan. Joskus räjähdykset ovat yllättäviä. Jopa positiivisesti. Massiivisilla tähdillä on hetkiä, jolloin muut seisovat vain tukena, varjoina näyttämöllä.

Syksyllä 2009 Ipin maailma järkkyi, kun se joutui luopumaan ainokaisen koiran paikastaan…

Ilman Ipiä ja Pessiä ei oltais mekään tavattu. Perusmeininkiä alusta asti.

Narniassa Nenäinniemessä

”Sä olet tähti, tänään ja niin kauan kuin sitä kestää, et joudu yksin jäämään, mä seison sun vierellä…”

Jollain oudolla tavalla tämä kaksikko täydensi toisiaan…

…hyvässä ja pahassa. Etenkin siinä pahassa.

Ipi oli massiivinen tähti. Ipi ei ollut tasainen, leppoisa tai ennalta arvattava. Ipi sädehti kiihkeää lämpöä, joka sai voimansa jatkuvasta sisäisestä tulesta. Ipi sytytti useita ydinreaktioita myös ulkopuolellaan.

Tuo kevät 2010 piti sisällään monia aurinkoisia jäälenkkejä.

Ehkä yksi parhaita kuvista 3v. Ipistä ikinä.

Vuottolahdessa pelaamassa palloa.

Nenäinniemessä keväällä 2010.

Haukanniemessä samaisena keväänä.

Lentoon lähdössä alkukesästä.

Ipi ja Kimma yhden ajanlaskun alussa kesällä 2010.

Tällä kertaa se ei sentään purrut pentua.

Mitä kuumempi tähti on, sitä lyheämmällä aallonpituusalueella sen säteilymaksimi on.

Ipi säteili energiaa mieluiten sille läheisimpiin eläimiin ja ihmisiin. Ipi eli mieluiten aurinkokunnassa, joka ei ollut miljardeja vuosia vaan viisi minuuttia. Ipi lahjoitti energiaansa kaikille läheisilleen. Tavalla, joka ei jättänyt epäilystäkään lämmöstä ja energiasta.

Syksyllä 2010 mökillä.

Koiria oli enää kaksi.

Aina yhtä pimeetä meininkiä Muuttohaukantiellä.

Taas yhdet ei-koiraihmiset, jotka Ipi on kietonut suuren sydämensä ympärille.

Kuka ei halua kuulua joukkoon.

Pessi ja Ipi, Pipipäät.

Ipimeininkiä. Täysillä kimppuun, kun vähiten odottaa…

Jälkikäteen voisi todeta, että yllättävän vähän haavereita lopulta sattui. Tilanteisiin nähden…

Söpö Ipi 4v. keväällä 2011.

Oulujärven rannalla.

Uuraisilla treenaamassa.

Viestikokeessa taas kerran yrittämässä tulosta. Raisan arkisto.

Halssilan sohvanvaltaajat. Raisan arkisto.

Pennut tulivat taloon ja Ipi vietti laatuaikaa Raisan luona Allin ja Naakan kaverina. Porokoirat tykkäs ja lujaa! Raisan arkisto.

Kävi se näemmä välillä tappamassa kotona pentujen lelut.

Treenaamassa Raisan kanssa.

Sä olit etupenkin tyttö, joka aina kaiken ties. Muut sanoi susta tulee vielä insinööri tai virkamies. Sä olit varma et sinusta tulee tähti.

Kaksijalkainen Ipi.

Tähden massa ja koostumus vaikuttavat tähden elämään. Suuret loistavat kirkkaammin. Valitettavasti mitä kuumempi tähti on, sitä pienempi sen kyky maksimaaliseen säteilyyn loppujen lopuksi on.

Suurimassaiset tähdet luovuttavat energiaa ympäristöönsä paljon enemmän kuin pienet. Suuret tähdet loistavat kirkkaammin, valitettavasti ne myös kuluttavat energiansa loppuun nopeammin.

Toivakassa esineruudun arvostelussa, tuomarina Minna Moisio. Ipillä ihan omat jutut mielessä.

Samaisessa kokeessa tottiksessa, tuomarina Jani Heinilä. Ipillä taas ihan omat kuviot.

Tottiksen arvostelussa Foxin kanssa. Jännä, kun Ipillä on taas ihan omat kuviot.

”Sä laitat hymyn kiertoon, mä näin muistan sinua. Ja sinä olet niin kuin eilenkin.”

Ajalta, kun olimme varmoja, että malinoissistakin tulee käyttövalio.

Ensimmäinen yhteiskuva koko laumasta.

Kuonokoppaelämään siirtynyt Ipi.

Malinoisenergiaa.

Ensimmäinen yhteiskuva ilman koppaa.

Pessi ja Pessin bodyguardit.

ABDSC_0190_262

Kopan kanssa Ipi eli normaalia reikäpäistä elämäänsä ilman reikiä.

Pylly vasten pyllyä.

Viisivuotias Ipi.

Koko porukka pihalla.

KoppaIpi

Hei, onko siellä kopan sisällä elämää?!?

Viestin Rotumestarit vm 2012. Kuva Nina Palmu.

Se kerta, kun Ipsu pesi kaikki. Raisan arkisto.

Ipin ja Piikan taidonnäyte työpäivän aikana.

Malinoissit talvella 2013.

Ipi treenaa keväällä 2013 kuusivuotiaana.

Keväälle ekoja pk-hyppyjä.

295693_10151623713006768_1298713527_n

”Ei toistoja saa. Variointeja vaan. Juuri tällaista kauneutta ei saa samanlaista. Tartutaan kii. Painetaan sydämiin. Tämä hetki. Tämä onni.” Noustiin ekoissa 2lk:n kisoissamme kolmosiin.

Malinoissit Liepeellä saunaillassa. Kyllä, ne ovat Ipi ja Kilju, uskokaa jo.

Ipsu. ❤

Ipin viimeiset SM-kisat

DSC_0216

Näissäkään onni ei ollut suosiollinen, vaan Ipin matka päättyi maa-ampiaispesään.

Mökillä syksyllä koko lauman kera.

Hirvikärpästen keskellä treenattiin.

Hetkiä, joita ei takaisin saa.

Kotipihalla ruska-aikaan.

Tammikuu 2014 Keski-Suomessa.

Pari viikkoa myöhemmin.

”Mutten mitään, en ketään. Alla ikivanhan auringon. En mitään, en ketään. Enemmän kuin sua.”

Ensimmäisiä studiokuvakokeiluja.

Vaajakoskella lenkillä.

Piikan kanssa laumautumista keväällä 2014.

Ipi lasten kanssa Kainuussa.

Ipi 7v keväällä 2014.

Kesällä 2014 uimassa Saviolla.

Olisiko siltä keikalta, kun Naakka ja Ipi päättivät tapella pallosta ja Piika yhtyi meininkeihin Naakan puolella.

Priima studiokuva Ipistä jäi haaveeksi. Koskaan kamera ei suostunut tarkentamaan sen silmiin.

Mikään ei ole niin ällöttävää kuin toisen koiran viereen pakotettuna.

Aivan eri asia leikkitilanne hei…

Lopulta kaikki tähdet joko aloittavat hiljaisen viilentymisen tai tuhoutuvat näkyvästi.

Raskaat tähdet räjähtävät supernovina. Ydinreaktiot lakkaavat ja tähti alkaa luhistua kokoon hyvin nopeasti.

Supernovaräjähdys on maailmankaikkeuden voimakkaimpia ilmiöitä. Räjähdyksessä tähti sirpaloituu avaruuden pimeyteen. Räjähdys valaisee pimeän avaruuden hetkeksi.

Syksyllä 2014.

”Ja aikaa joka hiipii. Sua kuljettaa pois jalanjälkineen. Tartun hetkiin ja muistoihini kii. Kuin tuuli repaleiseen purjeeseen.”

Kolmen kopla jouluna 2014. Tuolloin Ipi ja Piika hengasivat jo keskenään ilman koppaa.

8-vuotias Ipi kevättalvella 2015.

Kun Pessi oli Espoossa lomalla.

On taas niin osallistuvaa meininkiä kuvauksissa…

Keväällä 2015 omalla pihalla, Piika alkoi ottaa johtajan paikkaa laumassa.

Sitä etsii merkkejä kuvista, missä vaiheessa Ipi sairastui…

…vaikka oikeasti luultiin olevamme täydessä iskussa ja keväällä 2015 saatiin Ipin toinen VK3:n 1-tulos tyttöjoukkueella. Protestin arvoinen paikka.

Viimeiseksi jäänyt yhteiskuva juhannukselta 2015. Pessillä toki Ipin tikkaama reikä silmäkulmassa.

Viimeistä kertaa viestileirillä.

Ipillä oli ollut jo kipukohtauksia, mutta tuona aurinkoisena päivänä se vielä jaksoi.

Tähän kuvaan tiivistyy kaikki. Alkukesä, metsän tuoksu ja Ipi.

Janatreeniä jäljelle. Muutenhan ne meni ihan hyvin, mutta tuo alkuräjähdys…

Kesä 2015 nautittiin. Ipi jäi pois harrastuksista sairaseläkkeelle. Toivottiin parempaa huomista.

Vanhalla viirasi perinteiseen tapaan.

Haluttiin uskoa, että kyllä se Ipi vielä tervehtyy!

Kun ei voinut olla käyttökoira, oltiin sitten näyttelykoira. Sitä kai se sekalinjaisuus teettää.

Metsälenkit olivat Ipille annettua laatuaikaa kaiken kiireen keskellä.

Tämä kuva jäi viimeiseksi muotokuvaksi Ipistä elokuulta 2015.

Ipi syntyi ja eli massiviisena tähtenä. Ipi lähti kuten elikin, räjähtäen. Jättäen taakseen suunnattoman tyhjiön, hiljaisen maailman.

Maailman, josta nyt puuttuu ärsyttävän räjähtävä ääni, iholle tunkeutuva olemus ja rasittavuuteen asti seuraava, läpitunkeva sielu. Maailman, josta hävisi myös elämän kaikilla voimilla elävä, kaikella olemuksellaan rakastava tähti. Ristiriitaisimmat tähdet jättävät taakseen suuria hiljaisia pölypilviä.

Ehkäpä nyt jossain siellä linnunradalla kiertää molekyylipilvi, joka joutuu erään räjähtävän supernovan jättämän shokkiaallon läpäisemäksi. Ehkäpä tämän supernovan vaikutus jättää ikuisen jäljen, joka voidaan tuntea vielä satojen miljoonien valovuosien päästä.

Joskus ennen, kun katsoimme taivaalle, näimme vain tähdet.

Nyt voimme katsoa taivaalle, ja näemme Tähden.

Teksti: Raisa Niskasaari
Kuvat ja kuvatekstit: Janne Lehtinen, Raisa Niskasaari, Tiina Karvonen

Elämä jatkuu, taas kerran

Sota ei yhtä miestä kaipaa. Niinhän sitä sanotaan. Huvittavaa kyllä, mutta tässä reilun viikon aikana olen vasta tajunnut, miten tärkeäksi Ipi ehti minullekin näiden vuosien aikana tulla. Olihan se täysi persreikä kotioloissa, harrastuksissakin vähän niin ja näin – kuinkas muuten, kun kaikki tehtiin perse edellä puuhun -tekniikalla. Mutta se oli myös aina läsnä. Harvemmin se oli paria metriä kauempana, makasi jaloissa jalanlämmittimenä, kun ei saanut syliinkään tulla. Joten onhan se vähän jännä sulkea portteja perässään, kun oikeasti siihen ei ole tarvetta, ja miettiä, miten saisi aamuruoat syötettyä järkevämmin, kun niitä tulee sulatettua koko ajan liikaa.

Viikonloppuna olikin hyvä, kun päästiin kotioloista irtautumaan Jannen luo Espooseen, kun vuorossa olivat belgien IPOn RM-kisat. Kyllä oli helppoa kolmen koiran kanssa. Piika ja Kilju lyöttäytyivät yksiin normaaliin tapaan ja painivat koko ajan sisällä. Pessi ehkä enemmänkin jäi tässä kombossa yksin. Jännä olotila, kun ei tarvinnut koko ajan miettiä, että kuka seuraavaksi yrittää tappaa toisensa tai tapattaa itsensä. Kaikkeen sitä Ipin kanssakin oltiin valmiita venymään.

No, miten ne rotumestikset sitten katsojan näkökulmasta menivät? Torstain harjoituksiin en ehtinyt, joten illalla piti vain kestää hermoilevaa Jannea. Oli herkkua päästä sanomaan, että kerrankin taisin olla oikeassa, kun totesin jo ennen ilmoittautumista, että liian suuret kisat on kyseessä nyt Kiljulle. Että et sitten Ipistä ja sen kisareissuista mitään oppinut? Oli pakko, kun kuinkahan monta kertaa Janne on saman sanonut mun koeilmoittautumisista…

Lauantaina Kiljulla oli tottis viimeisessä parissa. Jannen mukaan Kiljun ajatukset olivat kentän laidalla tyynyssä. TYYNYSSÄ, jos Jannelta kysytään. Siihen seisomatta jättämiseenhän se menikin ihan hyvin. Kauas kentän laidallekin näin, että siinä vaiheessa Jannen pää ei enää kestänyt, vaan tyyny mielessään teki suoritukset puolittain loppuun. No, lopputulos oli Kiljulle plussan puolella, Janne sai huutia.

Lauantaina vuorossa purut. Jannen pyynnöstä kävin urkkimassa kentän laidalla, että ei enää ole tyynyä siellä. Suorituksen jälkeen sain huutia, että olihan se, ihan samassa paikassa. Luulenpa, että se tyyny oli vain Jannen päässä. Onpahan joku, josta löytää syyllinen. Kilju oli upea. Minkä sille mahtaa, että sille ei ole opetettu kiertämään piiloja. Parhaansa se yritti ja etsimällä etsi kuitenkin sitä mokkea kaikilta piiloilta. Välillä vaan vähän väärästä paikasta. Onneksi mokailut meni Jannen piikkiin. Ja mikin sammutettuaan tuomari oli todennut Jannelle, että on sulla helvetin hyvä koira. Kiitos vaan tuomarissetä. Just kun olin saanut Jannen melkein vakuutetuksi, että josko kuitenkin Kilju siirtyis sinne kansallisiin lajeihin seuraavaksi…

Kilju etsii maalimiestä.

Hetki ennen kuin Janne päätti olla omatoiminen.

Kiljuhan näyttää ihan suojeluskoiralta!

Ilmalento pitkässä liikkeessä.

Vähän vaan häirittee maalimiestä…

Sunnuntaina sitten jälki. Pitkään se Janne arpoi, antaako iltaruokaa, antaako aamuruokaa. Antoi iltaruoan ja olis mun pitänyt aamulla vahingossa syöttää Kilju. Turhan korkeassa mielentilassa se rouskutteli jälkikepit. Kaksi pistettä jäi tuloksesta ja koularista. Mutta ehkä ihan hyvä niin. Ei se olisi koularia ansainnut. Tai Kilju olisi, Janne ei. Summasummarum, plussalle jäätiin ja reippaasti. Näitä virheitä ei välttämättä oltais saatu esiin kyläkokeissa, kun odotteluaikaa olisi ollut paljon vähemmän ja Kiljukaan ei olisi ehtinyt kerätä painetta kaikista niistä ihmisistä ympärillään. Katsastus suoritettu, vikalista olisi kädessä, ja nyt sille pitäisi osata tehdäkin jotain. Katsotaan, mennäänkö taas kerran perse edellä puuhun? Onneksi se on tuttua ja ehkäpä just niin meitä.

Harmittavasti en siis saanut puhuttua itselleni kansallisiin lajeihin koiraa ensi vuodeksi. Muiden suorituksia seuratessa se ison koiran ikävä kyllä konkretisoitui. Pessi-parka säikkyi autossa olemattomia laukauksia ja Piika päätti pudottaa viikonloppuna kaikki haituvansa Jannen kämppään. Fiksu tyttö, ei tarvinnut itse siivota. Kävi se Piika kentän laidallakin jokusen kerran. Kulki belgien keskellä häntä korkealla ihan täpinöissään ja yritti syödä sen ainoan näkemänsä bordercollien. Ai että sai taas olla ylpeä.

Sunnuntai-iltana kotona Liepeellä vastassa oli kylmä talo. Mielessä kävi, että pitäisi varmaan Ipi hakea Raisalta… paitsi niin joo… Pessi-opportunisti käyttää tilanteet hyväkseen ja yrittää pölliä kaiken saatavilla olevan ruoan. Piika leikkii kuin hullu leluillaan ja juoksee muuria ympäri. Ne eivät näytä sitä yhtä soturia kaipaavan.

Postauksen kuvat Heikki Jalli, kiitos!

Isojen koirien skaboissa – belgien IPOn RM-kisat

Hallinta on heikoille ja ensi vuonna aion olla heikko. Muuten ei ehkä pää kestä. Tämän vuoden RM-kisojen oma ja koiran stressitaso suorituksiin oli aivan liian korkea. Suorina seurauksina olivat omat isot kämmäykset ja koiran aivan ylivireinen suoritus, ainakin siis tekniseen osaamiseen ja hallintaan nähden.

Kisat alkoivat torstaina harjoituksilla. Tottista varten olin päättänyt tehdä ilmoittautumisen, esteet ja eteenmenon. Ilmoittautuminen ja esteet menivät mukavasti, mitä nyt koira tuntui hieman rauhattomalta. Eteenmeno ei meinannut onnistua. Hetsatessa eteenmenoon Kilju huomasi palkan, mutta oli oudon rauhaton ja käskyn annettua painoi menemään suoraan sivulla olleelle kaadetulle piilolle. Käskin Kiljun takaisin ja uudella hetsillä ja nopealla lähetyksellä sain koiran lähtemään, kiitos osaavan eteenmenoavustajan.

Kiljua poisvietäessä se oli palkan saatuaankin rauhaton, suoraan sanoen oudossa tilassa. Poistuessa se lähti tekemään kunniakierrosta vähät välittämästä minun lievestä hermostumisesta (ja niistä 5 – 10 kymmenestä TÄNNE!-käskystä). Tuossa kohtaa tajusin, että nyt ei ole todellakaan homma paketissa.

Seuraavaksi harjoituksissa yritimme tehdä piilonkierrot. Yrittämiseksi se myös jäi. Jätin tyynyn kentän ulkopuolle, kun menin Kiljun kanssa kentälle. Lähetin Kiljun 1. piilolle. Piilolle juostessa linja on aivan väärä. Kilju juoksee suoraan kohti piiloa ja kääntyy piilon edessä ja palaa takaisin päin. Koitan ottaa sen hallintaan, mutta se pamauttaa 2. piilolle, jossa on avustaja palkan kanssa. Kutsun Kiljun pois hieman kovemmin, otan hallintaan ja lähetän 1. piilolle. Kilju juoksee piilon taakse ja sieltä suoraa kentältä ulos, nappaa tyynyn matkaan ja juoksee takaisin minun luokseni. Ei paljoa naurattanut.

Käskin tyynyn irti, lähetän ykköselle, nyt menee ok, lähetän kakkoselle ja sekin on ok. Muutama haukku ja avustaja palkkaa. Otan hallintaan ja tässä vaiheessa päässäni soi vaan aika loppuu, aika loppuu, aika loppuu… No jatkan harjoitusta 3. ja 4. jotenkin läpi, 5:nnelle mennessä kaartaa 6:nnelle piilolle. Käyn hakemassa koiran pois. Aika on jo loppu, joten paniikki ratkaisuna laitan sen takaisin 6:nnelle, josta muutaman haukun jälkeen saa palkan. Mietin, että ei se ainakaan tätä huonommin voi oikeassa koitoksessa mennä.

12108893_778916928884660_6836402291314746063_n

Seuraavana päivänä oli ensimmäisen suorituksen vuoro. Meille arpa oli suonut aloituksen tottiksella. Aamulla kävimme hieman treenaamassa, mitä se TÄNNE! tarkoittaa. Ennen suoritusta teimme vielä kohtuullisen pitkän lämmittelylenkin. Suoritukseen mentäessä portin ovella, juuri siinä, mistä Kilju oli nohevasti hakenut tyynyn harjoituksissa, oli tyyny, siis TYYNY, jos Kiljulta kysytään. Jos minulta kysytään tuollaisten ei pitäisi RMiin menevän koiran suoritusta pilata.

Olimme paristamme ensimmäisenä suorittamassa. Seuraaminen oli ok. Istuminen ja maahanmeno myös menivät tason mukaan. Juoksusta seisominen taas ei. Siitä isolta osin saan syyttää itseäni. Juoksuun lähtiessä tajusin, että olin nostanut kädet ylös. Tämä siis ei vain käy. Anna käskyn silloin, kun käsi menee taaksepäin. Tästä avusta olen opettanut Kiljua pois, mutta tässä tilanteessa, suurella kentällä ja itse jännittäessä, se olisi ollut enemmän kuin tarpeen. Valmistelevan osan mukana oli joku aropupu pomppimassa vieressä, ”JES nyt saan sen tyynyn, joohan, kun sinne päin juostaan”. Kun annoin käskyn, pompahtelu vain jatkuu, annoin vielä toisen, mutta turhaan.

Eipä siinä, oma mieli oli nyt jossain ihan muualla – Kiljun kanssa siellä tyynyn luona. Nouto oli kohtuullinen, luovutuksessa vain annoin irroituskäskyn ennen kuin otin kapulasta kiinni! Aikamoisen sukelluksen jouduin tekemään, että sain kapulan kiinni ja taisi se maahan asti jo keretä. Onneksi hyppyeste ja A-este meni tavallisen tason mukaisesti. Kiljukin ehkä hivenen alkoi olla maanpäällä, kun pääsi kapulaa pitämään (puremaan). Eteenmenosta ei paljoa sanottavaa jäänyt, hidas, vino ja vaati kaksi käskyä maahan menoon (ensimmäisellä jäi puoli-istuntaan). Pisteitä tästä oikein mallikkaasta suorituksesta 75.

12115511_778916915551328_4123029014628521234_n

12074997_778917118884641_1786908106382448468_n

12107098_778917205551299_2226370922495409257_n

12049412_778917252217961_4069105473685900360_n

Seuraavana päivänä oli vuorossa purut. Yllättäen Kilju ei vieläkään osannut piilonkiertoja. Joissain piiloissa piti mennä ihan sisällä asti etsimään, jos maalimies olisi hukkunut kankaan sisään. Osassa riitti piilon etupuolen tarkastelu lähietäisyydeltä. Kaikilla piiloilla kuitenkin käytiin ja hallintakin pelasi jotakuin. Kilju aloitti vartioinnin pienen tyrkkäisyn jälkeen. Menin tuomarin merkistä paikalleni ja aloin katsomaan, koska tuomari antaa merkin. Tässä iski sitten joku aivopieru. Mietin, että varmaan se oli, että tuomari ei enää luoksekutsumiseen antanutkaan merkkiä, joten kutsuin Kiljuin pois turhaa räksyttämästä. Eihän me sitä kymmentä pistettä olisi kaivattukkaan. No, käskytin maalimiehen pakopaikalle ja ilman tuomarin lupaa (noheva kun olen) seurautin Kiljun paikalle. Tässä Kilju vielä suoritti automaattimaahanmenon, mitä nyt lähdössä sitten ennakoi puoli-istumisella. Selkäkuljetuksessa väli maalimieheen oli liian pitkä. Sitten homma sujuikin kohtuu harmonisesti loppuun asti. Otteet olivat hyvät, ylimenot kunnossa ja irrotukset toimivat. Pitkäliike sujui mukavasti. Pisteitä tästä showsta kertyi 78. Ei yhtään paha, kun 15 pojoa meni ”omiin” mokiin.

10176087_779260018850351_898642185125308868_n

12096574_779260022183684_4405572769517712082_n

11099993_779260015517018_4040147939247383617_n

12141567_779260065517013_5414221977615437395_n

12096615_779260078850345_5495634696665377882_n

12075084_779260072183679_6684793404747146975_n

12088089_779260112183675_5908571965856518944_n

Viimeisenä päivänä oli vuorossa jälki. Jotenkin ajattelin sen olevan kohtuullisessa kunnossa. Eipä ollut. Jäljelle mentäessä Kilju osoitti hieman ehkä ylivireisyyden merkkejä, kuten koitti odotellessa aktivoida minua haukulla. No en minä tuollaisiin hömpötyksiin viitsinyt reagoida. Sinne vaan kilometrin marssille pellon poikki omaa jälkeä etsimään.

Jäljelle lähettäessä Kilju oli kohtuullisen ok, tarkasti tolpan ja lähti ajamaan. Kaasua oli vain ”hivenen” liikaa. Ekalle esineelle saapuessa Kilju teki hienon sivuttaismakuun, nappasin esineen suuhun ja alkoi ruoskuttamaan sitä. Eipä ole koskaan ennen esineet suuhun menneet. Jäljestys jatkui samalla kaahauskaavalla. Jäjellä pysyttiin, mutta eipä sen enempää. Toisella esineellä yhtä hyvä ilmaisu, oikein kaikki metodit käytössä, makuut ja hammasleimat. Vasta viimeisellä suoralla jäjestys alkoi näyttää jäljestämiseltä. Viimeinen ilmaisu oli jotakuin siedettävä, kävi se esine vieläkin suussa, mutta ei tehnyt enää tulitikkuja esineestä. Esineet tietenkin menivät nollille, viimeisestä saattoi joku armopojo tulla. Jäljestyskään ei mitään superia ollut, joten pisteet olivat 68.

Tälläinen oppireissu siis tällä kertaa. Todellakin hintansa arvoinen. Tuollainen pieni nolaus vain pitää jalat maassa ja hermot riekaleina. Ensi vuonna uudestaan. Silloin tavoitteena on ehjä suoritus. Ensi keväällä ja kesällä käydään kartuttamassa kokemusta muutamasta kokeesta. Treenataan piilonkierrot kuntoon ja laitetaan koira pakettiin. Näin se homma etenee.

  • Janne

Kiitos Artcanvakselle luvasta käyttää kuvia tässä postauksessa.

Niin kuin eilenkin

Aurinkoinen pakkasaamu. Syksyn ensimmäiset pakkasaamut. Ja siltikään ei ole niin kuin eilenkin. Kaikki on muuttunut. Ei kuulu enää sitä jatkuvaa piippausta. Ei porttien ryskytystä. Ei rauhatonta teputusta. Ei sfääreihin nousevaa ulinaa. Talo on hiljainen. Enää koskaan ei tarvitse karjaista IPI TURPA KIINNI NYT PERKELE!!

Ovet on auki maailmaan,

mene vaan.

Mä jään vielä katsomaan,

ikkunaan.

Maanantaina sovin ex-tempore kuvauksen illalle, viimeisen palveluksen vanhalle koiralle. Lähdin töistä kotiin aiemmin ja jo ulko-ovelta haistoin, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Ipi paineli samantien pihalle ja minä katsoin sitä hävitystä. Kusta ja oksennusta 1/3 olohuoneesta täynnä. Kiroilin, siivosin ja soitin Jannelle, että minä en enää jaksa. Nyt tuo koira lähtee lääkäriin. Vasta aamulla olin siivonnut edelliset kuset ja oksennukset pois. Kaikki kaapistot, sohva, valokuvaustelineet, kaikki oli kusessa ja oksennuksessa. Samalla kun soitin eläinlääkäriin, katsoin Ipiä. Kesken puhelun minun oli todettava, että nyt en oikeasti tiedä, onko koira enää edes siinä kunnossa, että se selviäisi seuraavaan päivään, jolloin saisin sen eläinlääkäriin.

Täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa ikinä mietin todella pitkään, voinko tehdä kuvausoharit ja jäädä Ipin kanssa kotiin. Totesin, että työt on hoidettava. Kun hain muut koirat tarhasta, ajattelin vain, että nyt on Ipillä asiat huonosti. Se ei tullut kurmuuttamaan Piikaa eikä Pessi saanut Ipiä enää leikkimään. Ipi vain seisoi keskellä pihaa. Soitin Raisalle, voisiko hän hakea Ipin pariksi tunniksi luokseen valvonnan alaiseksi. Sitten ne työt. Kuvatessani kuulin, miten Ipi veti käheät ilokilarit Raisan nähdessään. Se oli viimeinen kerta, kun kuulin Ipin huutavan tai päästävän mitään ääntä.

Koko ajan kelasin, missä vaiheessa Ipin kunto oli romahtanut. Vastahan se viikonloppuna oli täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Juoksi muiden kanssa pihalla rallia ja oli täynnä elämää. Mutta niin. Sunnuntai-iltana – tai yötä kai se jo oli – päästin koirat pihalle normaalille iltapissille. Ipi ja Piika ehtivät mennä ja lähtivät samantien juoksemaan täysillä. Pessin menon sain torpattua, samassa kuulin pimeydestä ulahduksen ja näin jäniksen kiihdyttävän kuistin ohi pimeyteen. Hetken huhuilun jälkeen Ipi ja Piika ilmeistyivät valokeilaan ja molemmat vaikuttivat vähän vaikeilta. Ipi ehkä enemmänkin. Katsoin ja liikutin, etteivät ontuneet kumpikaan, mutta ihmettelin Ipin kankeutta.

Aamulla olin jo kaikessa kiireessä unohtanut koko asian. Aamut sujuvat aivan liian rutiinilla. Ipi oli vaikean oloinen, mutta ajattelin sen johtuvan vain sisälle tehdyistä tarpeista, joita kiireessä siivosin. Ipi oli mestari lukemaan mielentilaani. Aamuruokia antaessani ihmettelin Ipin räjähtävän olemuksen poissaoloa, mutta sekin ajatus hävisi kiireessä samantien. Olen niin pahoillani Ipi, etten huomannut vaan lähdin töihin.

Mä tiedän en voi sua omistaa,

vain pienen hetken koskettaa.

Mietimme aina, muuttuisiko Ipi koskaan mukavaksi kotikoiraksi. Muuttui se. Niinä viimeisenä kahtena päivänä. Vähitellen minäkin heräsin kuplastani. Kaikki ei todellakaan ollut hyvin.

Kun tulimme maanantai-iltana kotiin Raisalta, Ipin kunto romahti. Se ei jaksanut enää esittää, ei osallistua eikä halunnut, että sitä koskettiin. Mutta vaikka kuinka tutkin, soittelin eri ihmisille, siivosin loppuun päivän kusisotkua, mittasin kuumetta, painelin Ipin kylkiä, taivuttelin sen jäseniä, se ei näyttänyt kipua. Se halusi nukkua. Mennä keittiön pöydän alle ja olla rauhassa. Viimeiseen asti se halusi säilyttää oman kuplansa. Luulen, että Pessi ja Piika tiesivät. Ne haistelivat Ipiä kovasti kyljistä, mutta antoivat sen sulkeutua omaan kuplaansa.

Birgitta kävi vielä illalla, ja siinä sitä oltiin ymmyrkäisinä sitten yhdessä. Kumpikin jo tiedettiin, toivoa oli enää vähän. Mietittiin, pitääkö Ipi lähteä päivystykseen viemään, mutta tein päätöksen, että Tuhatjalka on nimensä veroinen, en turhiin tutkimuksiin pistäisi tonneja. Ipikin vähän piristyi, kun syötettiin sille Nutriplussaa ja pakkojuotettiin sitä. Ei se paljoa jaksanut juoda edes maustettua vettä. Jannelle aloin tässä vaiheessa puhumaan puhelimessa, etten usko Ipin selviävän enää huomisesta. Ennen nukkumaanmenoa stiksasin Ipin pissan ja proteiinit olivat siinä ihan tapissa. Tosin nukkumaanmenosta on aika turha puhua, kyllä me taidettiin Ipin kanssa se yö valvoa enimmäkseen. Heräilin vähän väliä tarkistamaan Ipin tilan ja aina se nosti päätään. En vain tiennyt, miten lopullista kaikki oli siinä vaiheessa. Koska aina on oltava toivoa. Ja minä niin kovasti yritin toivoa, viimeiseen asti. Tiesin, mutta yritin sulkea sen pois mielestäni. Ipin väsyneet silmät, sen väsyneen olemuksen.

Aamulla se ei jaksanut enää nousta, kun laitoin koirien aamuruokia. Kerran elämässään se jätti tilaisuuden käyttämättä, eikä varastanut pöydälle unohtuneita aamuruokia. Sen ainoan kerran, kun toivoin, että se niin tekisi. Aamuruokaa se sentään oli vailla, mutta en voinut sitä antaa. Se pieni toivo iti edelleen, ehkä tämä tästä.

Puolen päivän jälkeen päästiin lopulta eläinlääkäriin. Yritin olla reipas, yritin olla selkeä, yritin kertoa kaiken Ipistä. Epäonnistuin kaikessa. Onneksi Viitaniemen ihana henkilökunta jaksoi ottaa meidät todesta, jaksoi kuunnella, jaksoi yhdistää palasia, jaksoi tutkia Ipiä. Ensimmäisen tunnin aikana kaikki tuntui epätoivoiselta hakuammunnalta. Pissanäyte oli puhdas, verikokeissa kaikki arvot hyvät, elleivät jopa erinomaiset. Mutta verihiutaleita Ipiltä ei löytynyt. Röntgenkuvat otettiin mahasta varulta. Ipi makasi liikkumatta asentoon venytettynä ilman rauhoitusta. Koira, joka ei tainnutu edes kaksinkertaisesta rauhoiteannostuksesta. Röntgenissä näkyi epäselvää aluetta mahassa, joten otimme uudet kuvat saadaksemme selvyyttä. Edelleen epäselvää. Toisen eläinlääkärin mielipide ja vaihtoehtoisten tutkimusmenetelmien läpikäyminen. Jossain on vuoto, mutta missä. Odoteltiin ja ilmoitin Jannelle, että nyt ei hyvältä näytä. Whatsappi kävi kuumana, kun mietittiin, missä on vika. Lopulta Ipi päätettiin ultrata ja heti kun anturi osui iholle, näimme kaikki, ettei mitään ollut tehtävissä. Perna oli laajentunut, lisäksi se oli revennyt ja verta oli kaikkialla. Vatsalaukussa oli kaiku toisesta kasvaimesta.

Palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Kaikki ne hermosto-oireet jo aiemmin kesällä. Oksentelut aiemmin, kun luumurskaa ei pystynyt enää antamaan. Se mitä luulin maanantaina sisäelinoksennukseksi, olikin verta. Kasvaimet olivat alkaneet nyt painamaan virtsatietä ja siksi Ipi varmasti teki sisälle viime viikolla. Viikonloppuna se skarppasi Jannen läsnäollessa, piristyi selvästi. Silloinkin se kyllä meinasi ihan yllättäen tehdä tarpeensa telkkarin eteen, vaikka olisi voinut uloskin pyytää. Sunnuntaiyönä, kun koirat pääsivät jahtaamaan jänistä, jotain ilmeisesti sattui ja uskon, että tuolloin Ipin perna repesi. Vähitellen se meni huonompaan kuntoon. Skarppasi Raisan luona, mutta kotona se vetäytyi kipushokkiin. Luultavasti siksi se ei vastannut kivulla tunnusteluihin. Sitkeä sissi. Sellainen se Ipi oli.

Aikasi loppuu ennen talvea
Niin, uskon sinua
Aina ei kannata odottaa aamua
Olet tehnyt lähtöä
Olet saanut nähtyä
Pääset sateelta suojaan

Mä tänään ehkä kosketan sua viimeistä kertaa

Sen verran olin jo siinä ehtinyt varautua tulevaan, että tiesin, etten pystyisi jättämään Ipiä eläinlääkäriin heti. Kävelimme hitaasti läheiselle nurmikolle. Soitin Jannelle. Itkin Ipin turkkiin. Otin ne viimeiset kuvat kännykällä. Ajattelin, että haluan muistaa Ipin iloisena reikäpäänä, ei näin sairaan näköisenä. Mutta laitoin kuvat Jannelle, jotenkin hänet piti saada läsnäolevaksi. Hetken päästä kävelimme takaisin eläinlääkäriin. Huoneeseen oli sytetty kynttilä. Ipille annettiin esirauhoite ja vähitellen se valahti syliini. Eläinlääkäri sanoi tulevansa takaisin vartin päästä. Tuolloin Ipi nosti päätään, kuka tuli? Siihen mennessä ei ollut jaksanut reagoida mihinkään, vaikka porukkaa oli rampannut tutkimusten aikana huoneessa vähän väliä.

”Ei ole totta, se sai 30 kilon mukaisen annostuksen.”

”Tällainen se on aina ollut, se on niin terävä.”

”Mä annan sille lisää 10 kiloa, katsotaan kohta uudestaan.”

Miten voit jaksaa
Miten voi nauraa vieläkin
Miten noin tyynenä, voi hyväksyä, sen totuuden
Olet niin kaunis
Olet niin rauhallinen
Olet niin lähellä, hetkeä
Jolloin viimeinen biisi pannaan pyörimään

Eläinlääkärin tullessa takaisin, Ipi nousi käytännössä jalkeilleen. Eläinlääkäri tuijotti meitä epäuskoisena. Viimeiseen asti Ipi taisteli, jostain se löysi vielä voimia ollakseen oma itsensä. Mutta Ipin aika oli tullut. Pakko oli sanoa hyvästit. Kiitos Ipi, ja anteeksi.

Ipi. Täysi persläpi. Toiselta nimeltään PERKELE! Rakas puikkonokka. Koira, joka kietoi minutkin lumoihinsa vuosien aikana. Koira, joka ei suostunut olemaan ”meneehän se siinä sivussa” -koira. Koira, jonka mukaan maailmamme pyöri. Maailman napa. Kompassi on aivan sekaisin.

Tämän hetken tiedettiin tulevan, mutta silti. Miksi se tuli nyt. Miksi näin äkkiä?

Ei sen Ipi näin pitänyt mennä!

Jokainen tunti
Jokainen hetki kadulla
Voi olla ainoa, ainoa
Johon kannattaa tarttua
Mutta tiedän sä nautit
Tiedän sä olet elossa
Tiedän että elämää ei voi hallita
Se kulkee minne tahtoo, vapaana.

Lähtövalmiina.

”Ipi, Vapaa!”

Rally-tokon testikerta mölleissä

Niinhän sitä voisi luulla, että veteraani-ikään tänään ehtineellä Pessillä vauhti hidastuisi vanhenemisen myötä. Eipä suinkaan. Pässimies on elämänsä parhaassa kunnossa ja perjantaina Valio-myrskyn pauhatessa Pessikin kaivettiin naftaliinista ja se pääsi rallytokoilemaan. Ei enempää eikä vähempää kuin suoraan möllikisoihin. Kotonahan ollaan keskenämme jotain yksittäisiä temppuja treenailtu, mutta muuten rallytoko on meille vieras laji. Jokusen kisan olen käynyt katsomassa kentän laidalta ketynä, joten torstai-iltana kertasin alokasluokan kyltit ja totesin, että näillä mennään.

Pessi onkin edellisen kerran ollut tokokehässä viitisen vuotta sitten. Sen jälkeen herra on sohvakoiraillut urakalla. Pientä jännitystä toi mukanaan myös myrsky, joka repi puita ja hallia ja odotusajalla Pessi oli välillä ihan sylikoiraa, kun sen verran pelotti. Ihmeen hyvin se sai silti skarpattua ja kehässä ei näkynyt jännityksestä tuon taivaallista. Odotusajalla opeteltiin myös saksalainen täyskäännös hihnaa apuna käyttäen, kotitreeneissä ei ollakaan tässä onnistuttu. Pessi osallistui mölliluokkaan, jossa palkkaus oli sallittu pisteiden vähenemättä. Palkkasin Pessin kuitenkin vain lähtöistumisesta ja totesin, että nyt mennään eikä meinata. Hieman piti Pessin kylttejä ihmetellä ja haistella, mutta sitten se pääsi jotenkin jyvälle, että tässä ollaankin Tekemässä Jotain Tärkeää ja loppuradan Pessi tuli nätisti mukana. Sen suurempaa stressiäkään Pessi ei tuntunut tästä kaikesta ottavan, viikonloppuna oli ehkä aavistuksen rauhallisempi kuin normaalisti.

Myös Piika osallistui rallymölleihin, mutta alokasluokan radalle. Keskityin sen verran tiiviisti Pessin oikeaan mielentilaan, että Piikan rauhoittelu jäi vähän vähemmälle huomiolle. Olisi pitänyt pystyä laskemaan sitä vieläkin enemmän. Kovasti se aktivoitui hallissa olosta ja tokoon sen viretila olisikin ollut varsin sopiva. Nyt oli vain pakko yrittää laskea ja laskea ja silti mentiin kehään vähän kieli poskella. Jälkikäteen mietittynä olisi kannattanut ottaa Piika aluksi ihan seuraamiseen. Nyt mentiin vain tule-käskyillä. Mutta ajattelin jotenkin tyhmästi, että tuossa olisi haittaa seuraamisesta, vaikka oikeasti ensimmäinen kyltti istu-koira maahan ja kierrä koiran ympäri olisi ollut ihanteellinen tehdä seuraamisella. Summasummarum Piika otti aika paljon häiriötä kylteistä ja vaikka sen kanssa on paljonkin jumpattu saksalaista ja eteentuloja jne muutenkin, niin ehkä hihna, sen hankaluus käyttää, liioitellut apuni ja koiran tarjoan kaikkea ylimääräistä -mielentila ei vain sitten ihan sopinut ja Piika parissa kohtaa tarjosi kylteille peruuttamista. Noin muuten meni kyllä ihan hyvin, mitä nyt pari ylimääräistä istumista siellä tuli, kun itse hämäännyin ja korjattiin niitä sitten ihan turhaan. Pistemenetyksiä olisi niistä kyllä virallisissa skaboissa tullut. Plussaa Piika sai hienosta takapäänkäytöstä ja onhan se kyllä kieltämättä varsin hienon näköistä, kun se osaa kääntyä itsensä ympäri paikallaan.

Kokemuksena oli hauska ja kerrankin rentoa meininkiä. Pessin kanssa uskoisin, että aika helposti päästäisiin noihin virallisiinkin rallytokoihin kiinni, Piikan kanssa pitäisi miettiä varmaan aika tarkkaan, tehdäkö rallya vai tokoa vai pkta. Kaikkiin noihin kun vaaditaan aika erilaiset vireet koiralta ja yhtäaikainen treenaus ei meiltä kyllä onnistuisi.